Kielileikkiä

Kieli on saivartelijan paratiisi...

Kansanedutaja edustaa kansaa (mukamas). Ketä edustaakaan varakansanedustaja?
Valtionsyyttjä on syyttäjien esimies ja toimii syyttäjänä valtakunnanoikeudessa - vai syyttääkö hän valtiota, usein olisi syytä. Ketäpä syyttää varavaltakunnansyyttäjä, onko siis varavaltakuntakin olemassa?

Suomuorakas, suomu-orakas, suomuo-rakas, suo-muorakas. Yhdysmerkkiä ei säännön mukaan saa käyttää. Suolla asustaa se tuiki harvinainen suorastaskin, sen, siis suorastaan laulua on suorastaan mahdotonta kuulla!

Meillä on sukupuolenkorjausohjelmakin. Meillähän hurjan monet naiset joutuvat ammatin vuoksi vaihtamaan sukupuolta. Heistä tulee lakimiehiä, perämiehiä, sotamiehiä, virkamiehiä, kirkkoherroja jopa. Mutta voiko muka lautamiehellä olla hyvin kehittynyt povi?
Mutta työväki panee paremmaksi, eräässä Kari Frankin laulamasaa työväenlaulussa on velisiskokin: Veli, sisko kuulet tummat soitot,... Vaan minullapa on oikeasti!

Kevytmoottoripyörässä on tietysti kevyt moottori, kukapa raskasta niin hentoon vehkeeseen? Kirjanpainaja painaa kirjoja, penkinpainaja varmaan tekee penkkejä. Viemäri vie, tuomari tuo?
Joulujuhlista tunnetusti tullaan jaloin, ainakin sen vaarin pitää tulla, jonka mummo otti tilaisuudesta. Ja piti välikädessä tiukassa otteessaan. Kiikkiin vaari joutui (siis lihakoukkuun) tai ainakin pulaan (avantoon).

Homonyymeillä on kiva leikkiä. Voi on kallista, voi sanoa vain voi voi!
Emme kuitenkaan pärjää englannille: esimerkiksi "light" tarkoittaa 76 eri asiaa.
Vaan voimmehan sanalla laskee tarkoittaa ainakin kymmentä asiaa mekin.

Mutta kun nyt on uuden vuoden aatto, valaisin tinaa. Sitä ennen menin kellariin
ja valaisin otsalampulla puuhiani, kun kellarin valaisin on niin mitätön valoteholtaan.

Joulu on taas

Pyhää naurua on temppelistä kuultu, pullapoikia ja pullatyttöjä jaeltu nuorille
hedelmällisyyden lisäämiseksi. Tulilla shamaani tanssii ja taikoo päivää pitemmäksi. On ryypätty oltta ja simaa. Jule-olkia on levitelty, jotta lattialle heitellyt sianluut ja muu moska eivät niin haittaisi. Aseet jätettiin ulos, jotta paini ja muu voimainkoitos pysyi rehtinä.
Kuusenlatvassa palvottiin sitä paholaisen merkkitähteä Herodeksen sotilaille.
Se paha lasten kyttääjä ja kiristäjä kävi palkitsemassa sen kiltin, yllättäen taas olimme kaikki niitä. Akka ja lapset ajettiin käytävään. Jo tapanina ryntäilimme aleen.

Tai sitten ei.

Joulu hiipi vähitellen. Siivouskin eteni hiljalleen, huone kerrallaan useina päivinä. Lahjat oli harkittu jo ajoissa. Ruokaa oli vain taas liikaa ja liian monta sorttia, vaikka sitä syötiin sukulaisten kanssa tapaninakin. Rikkaita olemme.

Joulu tuli lopullisesti Kialla Helsingistä. Tuli sieltä muitakin, mutta tuli pieni poika. Ja sitten sitä oltiin yhdessä: tärkeintä onkin, että perhe on koossa.
Ja sain sen hetkenkin, joka joulussa on minusta parasta: hyvä, uusi kirja, kissa jaloilla, täysi hiljaisuus ja jouluaamu. Yksin, mutta tietoisena muista ympärillä.

Oli niin kylmä, että potkukelkkaa ei lähdetty kokeilemaan, lumitöihin vaarin avuksi ei päästy. Epistä on se. Mutta olihan muuta järjestettävää: jääkaappimagneetit pääsivät milloin tiskikoneen, milloin kuivausrummun oveen ja taas pakastekaapin oveen.
Pukki toi 15 pikkuautoa ja rakennuspalikoita. Niitä molempia piti järjestää pöydälle, pöydän alatasolle, lattialle uskomattomalla kärsivällisyydellä. Ja pussiin, laatikkoon, pois ja taas pöydälle.

Ja päättyy joulu, vaikk´ ei kenkään sois. Sinne meni Leo Helsinkiin, ei joutanut pitempään vaaria tällä kertaa hoitamaan.

Hyvä olla

Hautajaiset. Paljon sukua ja ystäviä koolla. Vaikkei yhteyttä juuri pidetä, tunsin suurta yhteenkuuluvuutta. Me.
Juhlan päähenkilö oli - eikä kuolema tätä lopeta - monelle tärkeä , merkittävä, rakas. Ja puheet, muistelut niin tuttuja. Sama mies, veli, samaa paljon kuin minussa itsessäni, toivon.

Samalla matkalla annos Leoa. Pääsimme tarhan joulujuhlaan. Tiedättehän: valtavasti aikuisia, kukaan ei näe mitään,kolme ryhmää lapsia ahdettuna aivan surkeaan tilaan, aikuisten esitt...anteeksi, johtamia esityksiä. Yhteislaulua ilman säestystä.
No mitäpäs Leo, vuosi ja seitsemän kuukautta? Kun esityksessä piti kyykistyä tai taputtaa, jäbä seisoi kuin tatti ja tuijotti (- Voi, harjoituksissa Leo esitti NIIN hyvin!). Hyvää kuusi- tai kiviainesta seuraavaan suureen draamaan siis. Tulee enoonsa, jonka kommentti laulamattomuuteen aikanaan oli: - Ne sävelmät oli niin vaikeita... (Osasi vaikka mitä, ja aina oikeasta sävellajista, tarkistin usein pianolla)
Ja sitten kun lapset istuivat taas paikalleen, Leo bongasi äidin yleisön joukossa, ja kukas sitä sitten voi lasten joukossa olla, yäääääää!

Voisihan olla, että juhla olisi vaikka ulkona, joku osaisi säestää, juhla olisi ryhmä kerrallaan, lapset olisivat stressiin asti trimmattuja. Näinkin se silti on isovanhemmille aika mukava elämys. Vaikka olisikin kyse tarha-ammattilaisista - sitä paitsi, mikä elämys syntyykään siitä, että voisi neuvoa - pidimme suumme kiinni
glögin aikana Leon omassa ryhmätilassa.

On poika oppinut autoilun tärkeyden, pikkuautot ovat superjuttu. Tarhallakin täytyy päästä isojen puolelle,kun siellä on autoja. Kun kävimme Lealla kylässä, Juho-pojan miljoona autoa saivat kyytiä parkkitalossa. Toinen, isompi opittu
juttu, oli lego-palikoista rakentaminen. Enää ei ole tärkeää heittely, vaan alustalle syntyy pitkää ja korkeaa - siis mitä. Paperille syntyy jo viivaa: pyysin piirtämään kisun, ja piirsihän Leo sutun, jolle kukersi kuin kissalle.
Sanoja on taas tullut lisää, mm. voimallinen ja päätä puistaen tehostettu EN!
Anna,äiti, isi, kukka. Kuk-kuu ei enää ole kak-kaa...

Joulu tulee lasten ja lapsenlapsen mukana. Potkukelkka odottaa.
Mutta kyllä se vaarikin.

Auto

Auto on miehen asia. Mutta kun se mies ei koe autoa niinkuin miehen kuuluu kokea.
Sen ei tarvitse olla sporttinen, uljaampi kuin naapurilla tai niin hyvä, että sen ominaisuuksia on ulosmitattava esimerkiksi jatkuvalla ylinopeudella, kiilaamalla, öykkäröimällä.

Auto on matkustajan ja tavaran siirtämistä varten.

Miehen asia auto on sikäli, että vuosia koin olevani tuhlaaja ja käyttäväni rahaa itseeni: kaikki auton menot, huollot, korjaukset olivat miehen asia, ja aina kun lasku oli iso, tiesin/annettiin
(- Muka, sanoo vaimo) ymmärtää, että olisi tärkeitä muitakin menoja.
Ajaminen kuitenkin oli enimmäkseen muiden asia. Tiedetään - kyse ei ollut minuun suunnatuista moitteista, oli kyse autoilun kalleudesta ja huokailuista talon lainojen ja perheen menojen kanssa.


Meillä on autonvastustajaystävä. Kaikki kunnia aatteelle - mutta kun ei ilman autoa hänenkään kuljetustarpeensa täyty. Onko jalompaa olla omistamatta ja käyttää sitten toisen omistamaa häpeällistä luonnontuhoajaa tarpeen tullen?
Tuttu pariskunta ei omista autoa. He kyllä lentävät useita kertoja vuodessa lomareissuille ja tekevät osansa luonnon tuhosta. Heillä on kyllä varaa ajaa taksilla ja lomailla, kun sitä autoa ei ole.

Olemme pattitilanteessa (siitä tämä juttu juurensa sai). Auto kävi penkalla, edessä alhaalla ruttaantuivähän muovia, ilmanohjaimia lähinnä. Mutta kun koko keula on yhtä kappaletta, korjaus tulisi noin tuplasti maksamaan sen, mitä on auton arvo.
On 70 % bonus, omavastuu 170 e - jos korjaisi vakuutuksen piikkiin, vuosimenetys olisi bonuksissa 215 e ja olisi vielä maksettava omavastuu. Lunastus? Jos vakuutusyhtiö ostaisi auton (hinta-arvio tonni), saisimme siis 1000 - 170 ja menettäisimme uuden auton bonuksista sen 215 vuodessa.
Sic: ajamme halpoja kilometrejä tekemättä mitään.

Idea olisi ostaa auto ja antaa tämä käyttöarvoltaan kelpo auto "perinnöksi".
Tätä tähdäten tänään on katsastus, on sitten vuosi aikaa rauhasa toimia ja ajella.

No se uusi, uudempi. Kumma juttu: Ritva ei olekaan sanonut, että tärkeintä ei ole, että se on punainen. Itse asiassa olemme samaa mieltä, että pitää olla käyttövarmuutta ja, viime kesän opettamana, tahdomme ilmastoinnin. Kuljetuskykyä, vetokoukkua, muunneltavuutta.
Hinta? Jos maksaa esimerkiksi 15 000 e, saa jo joko tilavan käytetyn tai uuden piukan, joka tapauksessa auton yli viideksi vuodeksi. Pikku kysymys, mistä saisi sen 15 000?

Tunnesidettä ei autoihimme ole muodostunut. Eka oli isältä peritty sporttinen Taunus 20 M TS. Oli se merkillinen ajettava: perä niin kevyt, että tasamaallakin oli vaikea lähteä liikennevaloista liukkaalla. Oli puhki ruostunut kontista jo 9 -vuotiaana, oven saranat pettivät, penkki loppuun istuttu, kolmosvaihde ei alaspäin vaihtaessa oikein totellut synkronointia. Kytkintä ei ollut koskaan painettu pohjaan asti: kun painoin, se takertui, ja poljin hyppäsi ykskaks ylös ja auto hyppäsi samalla, paikkasin etukulmaa hartaasti kiroillen...

Toinen oli Simca, tilaihme: kun takapenkit sai helpolla pois, syntyi valtava tila, luola. Simca tuhosi vetoakseleitaan, a 900 mk + työt, oli kylmä kuin jääkaappi, mutta loistava ajettava mutkaisilla teillä. Kesäauto! Joka osa nitisi ja natisi, takaikkunat putosivat syliin (lasi saranoissa liimalla kiinni - auto oli seisonut jonkin aikaa ja oli "kuivunut".

Siirryimme Lada-aikaan. Perus-Latukka, 1200. Ei lastentauteja, varma peli, lämmin.
Ainoa vika oli , että olivat parannelleet eli laittaneet ylimääräisen kalvon Bensapumppuun: ei toiminut kuumalla ilmalla, ja kone sammuili. Korjattiin, itse asiassa kaikki -87 Ladat kutsuttiin huoltoon. Tähän autoon murtauduttiin, mutta se on jutun arvoinen tarina sinällään.

Ja sitten se toinen Lada. Neuvostoliitto oli kaatunut ja laaduntarkastus samalla.
Takuuaikana vaihdettiin jos mitä, ihan uutuuttaan esimerkiksi koko jäähdyttäjä.
Oli osat huonosti paikoilleen sovitellut, oli irvistäviä saumoja, natinaa ja kitinää ja muovia. Mutta olihan viides vaihde, vähän lisäpuhtia ja oli se punainen!
Takuukorjausten jälkeen oli sekin kelpo peli.

Mutta sitten kiertelin autokauppoja taas. Kohtuuhintainen, vähän ajettu,monikäyttöinen, ei aggressiivinen Fiat Brava löytyi talvella 2000.
Takuuta oli jäljellä - syytä oli ollakin, takuuseen muka korjattiin käyntihäiriötä
noin 25 000 markalla, eikä koskaan saatu kuntoon. Vika olikin avaimissa, mutta kun asiakas valittaa turhasta, häntä ei tarvitse kuunnella. Kas kun tietokone sanoo, ettei vikaa ole, sitä ei ole, mitäs siitä, jos auto sammuu mäkien päällä,risteyksissä, rekan rinnalla ohittaessa.
Avaimet vaihdettiin ihan kulumisen takia ja kas, auto on ollut todella miellyttävä ja hyvä ajettava, on yhä. Mutta...

Tämä auto oli ojahakuinen, esimerkiksi kerran rysähti nokkaansa ruttuun ihan ilman kuljettajaa ja heti korjauksen jälkeen samaan kulmaan valui käsijarruton iso maasturi. Penkalla se kävi, kun ei vielä tajuttu, kuinka kevyt se oli. kerran poika peruutti takapuskuriin merkit ja kerran vesiliirto vei penkan puolelle.
Kerran nukahdin rattiin ja olin lähteä paremmille autoilumaille: rankan työrupeaman ja vesisateen jälkeen todella hiljainen ja lämmin (kesä) auto oli liikaa.
Ja silti: parempaa ajettavaa oikeastaan saa hakea.

Toivottavasti Brava ei kuule suunnitelmistamme. Ties mitä se tekee, jättää vaikka tielle loppuviikon Helsinginreissulla.

Lisäystä 21.12. Kirjoitin väliin kappaleen ojahakuisuudesta.
Ja tänään vietimme aamupäivän autoliikkeessä. Tallissa seisoo nyt -07-mallinen Primera-farmari, iso kuin mikä ja täynnä sähköä ja tietokonetta. Opiskellaan.

Me itsenäiset

Itsenäinen, mitä se on? Aika helppoa on luetella klassikot: oma lippu, oma vaakuna, oma alue (se isänmaa), omat lait, oma armeija, oma hallinto, politiikka ja poliittinen järjestelmä, ulkopolitiikka, oma(laatuinen)kulttuuri, oma kieli, oma raha. Papukaijakin sanoo nuo sisäistämättä.

Esimerkiksi lippu: mitä vaate sinällään on, ilman tausta-arvoja? Vaakuna on taas Juhana-herttuan vaakuna Turun linnan portin päältä, haikailemmeko siis Ruotsin alle. Oma raha, euroko, vai tietyllä kansallisella uholla ja taistellen saatu markka - euronkin toki itse valitsimme. Oma kulttuuri: imemme kuin sieni läntistä elämänmallia ja olemme sanastoa myöten tietoisesti tekemässä tässäkin eroa itään.
Muutenkin meillä, niin kuin kaikkialla, suuri osa kulttuuria on yhteistä.
Olisiko itsenäisyys siis oikeastaan mahdollisuus itse tehdä valintoja?

Isänmaallisuus on paraateja ja uhoa. Ainoa hyvä isänmaallinen on armeijan käyvä, ryssää vihaava ja tosihyvä on se,joka on kaatunut sodassa? Eläminen Suomen hyväksi ei ole isänmaallista? Ohiammuttu ei olekaan sankari- eikä ollutkaan, sodan pakolla käyneet (harva sotaa, ainakaan talvisotaa halusi) olivat useankin liikkeen hampaissa vielä 70-luvulla. Nyt kun heitä on vähän, on helppo kiirehtiä heistä huolehtimista...
No takaisin on tullut, myöhemmät sukupolvethan eivät olisi pärjänneet siellä josskin.

Uhoa ja örvellystä kaljapäissään Suomi-paidassa. Tosi hieno kuva maastamme: lippu kurassa, siivoton öykkäri kähisemässä kaljabassollaan. Ruotsi-Suomi maaottelun henki.
Isänmaallisuus onkin siis toisten kansojen halventamista ja mitätöimistä?
Yksi suomalainen vastaa kymmentä... Muutenkin me olemme mestareita keksimään halventavia,stereotypisiä kuvia muista kansoista.

Suomalainen on paras - ainakin jossakin asiassa. Kaikki uutiset suomalaisista uppoavat meihin, tulkitsemme ne heikon itsetuntomme kautta. Mitähän muut ajattelevat?

Suomalainen haluaa kiivetä omaan kukoistukseensa vaikka muita kansoja polkemalla.
Onneksi meitä on vähän, emme tähän pysty kuin vitseissä ja joissakin urheilulajeissa.
Itsetunto kasvaa: me, ei siis se tero Pitkämäki, heitimme kultaa! Me, ei Kimi, ajoimme sitä formulaa.

Hyvä suomalainen? Uuden isänmaakäsitteen kannalta hyvä on se, joka käy koulunsa nopeasti, tekee työtä pitkän uran, maksaa veronsa ja tuottaa innovaatioita, säästää itse eläkkeensä ja kuluttaa mahdollisimman vähän palveluja.
Siinä sivussa hänen täytyy kuluttaa ja ylläpitää kasvua, vaikka hänen pitääkin säästää,toimia kestävän kehityksen periaattein ja suojella ympäristöä.

Mielestäni kuva todellisesta isänmaallisuudesta on toinen. Hyvä suomalainen
toki rakastaa ja kunnioittaa isänmaataan, äidinkieltään, juuriaan.
Hän on kuitenkin kosmopoliitti ja tulee toimeen muiden kanssa, tietää eikä luule ja pelkää. Opportunistin tilalle tarvisemme kansainvälisen yhteistyön tekijöitä kaikille aloille. Suomi on koti, hyvä pohja, ja hän näkemyksensä mukaan kehittää Suomea yhä paremmaksi esimerkiksi äänestämällä vakaan ja selvää ottavan harkinnan jälkeen. Kukin omalla paikallaan voi olla "hyvä", kaikki eivät ole Ahtisaaria.
Itsetunto on vahva, lähtee kotoa ja koulusta, joissa ei stereotypioita enää tarvita oman kansan identiteetin (sotamoraalin!) pönkittämiseen. Niinpä hyvä suomalainen kehittääkin koko maailmaa tasa-arvoisena, pohjana oikeudenmukaisuus eikä vain hyötynäkökohdat.
Tällainen Suomi tarvitsee turvallisuutta. Vauraushan sen luo, suomalainen työ.
Ei synny hyviä kasvuoloja, kunnon koulua ilman satsauksia, ei pysy palvelujen taso ja sosiaaliturva, eläkkeet ilman vaurautta. Aivan oikein palkitaan ne, jotka työtä tänne luovat - valitettavasti myös ne, jotka sitä täältä vaikkapa Kiinaan vievät.

Mutta pilviä näkyy. Suomi yhdessä länsimaiden (iso käsite) kanssa tulee piankin käpertymään oman ylirikkautensa suojeluun, kun köyhillä menee yhä huonommin.
Merkkejä jo on. Ja siellä kyyristelee takana tosi iso uhkakuva. Ei paljon karttaa tarvitse katsoa, kun tietää, mitä tapahtuu veden noustessa vaikka vain 10 metriä.

Erkki-sirpaleita

Kuolema tulee aina väärään aikaan. Jollekulle tai kaikille.
Erkillä olisi vielä ollut halua elää, olisi vielä ollut annettavaa ja paljon odotettavissa. Merkityksetön hän ei ollut, ei itselleen, ei muille.

Eräs ensimmäisiä Erkki-muistumia on ananas. Keittiön pöydällä avattiin valtava ananaspurkki, mistä lieneekin isä sen hankkinut. Mummo potpotti, pitikö sitä nyt tuotakin, pula-aikana, mutta niin se vaan oli siinä ja maistaa sai. Taivaallista
makeaa, isoja kiekkoja. Vaan yksi mökötti, ei suostunut syömään. Vihdoin otti edes palasen.
Lähdimme siitä autolla kohti Taipalsaarta. Kun tultiin lossille ja piti nousta autosta niin kas, ananaspalahan se sieltä suusta sylkäistiin.

Oli hiljainen poika. Ei puhunut, kylläkin seurasi katseella ja osasi vaatia sanoittakin. Mutta sitten kun puhe reilusti yli kaksivuotiaana alkoi, sitä kyllä riittikin. Ja kädet tulivat mukaan. Supliikkipuheessa kai se Erkki meistä paras olikin ja varmasti olisi kauppiaana tai politiikassa ollut hyvä, jos maailmankuva olisi periksi antanut.

Olin neljäs poika. Perin viimeisenä kaikki vaatteenrytkyt. Mutta sitten Erkki älysi kasvaa ohi - äiti lohdutti, että olen kuitenkin aina vanhempi. Aika pian huomasin, että olikin hyvä asia olla "viides": sain aina uusia vaatteita, kun Erkki taas veteli ne perintörytkyt loppuun...

Pääsi Erkki Ampiaiseenkin (vappulehti). Olisimme muka laittaneet saunapataan ja tulet alle. Hah! Saunapataan kyllä, ei vettä, ei tulia, istuimme toki kannella.
Mutta jos on lukenut Perämies Pirteän ja muita upeita nuortenkirjoja, on joskus ihmissyöjäksi ruvettava. Ja kohta se syöty oli mukana taas.

Suurperheessä eivät kaikki tee samaa. Pekka oli ihan liian vanha (melkein neljä vuotta minua vanhempi), Antero puuhasi enemmän sisätouhuja. Matti, Markku, Erkki
olivat useimmiten kova kopla porukkana ainakin kesäaikaan, kun naapurien samanikäiset
jäivät kaupunkiin. Mikä tarkoitti tietysti hurjaa menoa järvellä ja metsässä, jousipyssyjä,puhallusputkia, majoja,nyrkkitussareita. Ja marjoja, kanttarelleja.
Oli projektit "Raparyöpyn" luhistamiseksi, "Pöllölän"(nuottakoppi) kaatamiseksi.
Jotain hyödyllistäkin sentään teimme. Halot, mehukeittiön raaka-ainehuolto,astianpesu sitoivat, samoin kasvi- ja mansikkamaa. Mutta jäi aikaa uida uimakouluun tai aina aikaa mennä ongelle. Ja isän tapa kiskoa makeimmasta unesta yksi poika soutajaksi omille kalareissuilleen, huh - tappoi ainakin minulta sen ison innon.

Kaupungissa rymysimme aidoilla, "tuohivarastossa" ja Oluttehtaan halkopinoissa, koripinoissa ja jääkasoissa hengenvaara usein mukana, kiipeilimme ja jopa olimme hippaa hyppyrimäen hirsillä. Talvella avannot toimivat poikamagneetteina.
Erilaiset talkkarit ja muut vastuuntuntoiset aikuiset yrittivät pysyä tahdissa, mutta poikajoukon mielikuvitus on rajaton, enkä lakkaa kummastelemasta, miten kukaan selvisi aikuiseksi. Esimerkiksi Erkki putosi useita metrejä päilleen aidalta auton puskuriin. Tikkejä ja huutoa - ja ainakin päiväksi vähän rauhoituimme?
Niitä vammoja tietysti tuli. Elävä ja helposti palautettava näky on isästä ja Erkistä paksuine varpaineen, pasuvadista tulikuumine vesineen, kaarevista saksista Nuottarannan keittiössä. Isä kyllä oppi sanomaan: - Mene Ohelalle!

Metsäheinää vähän kulottuikin, kun "kaupungin akat" olivat jättäneet risutulet sammuttamatta ja piti niitä kyteviä risuja kuljetella ja tulia tehdä. Mutta kun oluttehtaan heinävintti paloi, olimme tietysti heti syyllisiä - onneksi olimme olleet Lemillä jo pari viikkoa.

Ilkiöitä? Ei varmasti. Ajattelemattomia kyllä, ja joukossa tyhmyys tiivistyy.

Viljakaiset asettuivat elämäämme ja Erkistä tuli Iinu. Miksi - Pentiltä en voi enää kysyä.

Punainen Risti imaisi meidät kaikki kolme (Pekan jo aiemmin). Olimme ensiapuryhmässä, nuorisoryhmässä, leireillä. Monena jouluna olimme pultsarien joulujuhlassa kahvia kaatamassa ja laulamassa. Ensimmäiset ansionsa Erkki sai luultavasti laulamalla negrospirituaaleja kanssani liike- ja virkanaisille? (osasin ne kolme sointua ja toisen äänen Kumbaijaahan), Ääni Erkillä oli hyvä.

Kesät menivät uimarantatöissä niin Matilla, minulla kuin Erkilläkin.
Nuorukainen-Erkki oli parini. Kulmilla, Antti-baarissa, retkeilijöissä, missä vain.
Ja ihan oikeasti piti olla Mallelle mustasukkainen (ja päinvastoin)!


Erkki luki ääneen englanninläksyjään. Ihan oikeasti opin niin paljon huomaamattani, että lukion englanti oli helppoa ja asenne helppoudesta vaivaa vieläkin, olen joutunut kieltä käyttämään paljon.
Nerollinen ilmaus Erkin saksankielestä tapahtui Luther-kaupunkimatkalla Saksassa: ensimmäiseksi Schönefeldin kentällä mies tokaista pamautti: - Sprechen Sie Deutsch? ja kun hämmentynyt ihmispolo vastasi: - Ja, ich spreche, niin mitäpäs Erkki: - Ich spreche nicht! Toinen saksanleimaus oli saksan ylioppilaskirjoituksen Fernsehbildschirm (kuvaruutu), jonka kielineromme käänsi, siinä kun oli ihan kuin ferro eli rauta, rautalanka-aidaksi...
Erkki kävi Schaffhausenissa Sveitsissä asti jollain reissulla ja kehui tehneensä pituussukellusennätyksekseen sata metriä. Reinin virta oli uimalassa kova, ja sen kun antoi mennä: juuri ennen putousta oli verkkoaita turvana.

Kieliä, venäjää ym kirkkoslaavia se tie vei lukemaankin. No, köyhyys oli aina vieraana. Opiskelijaboksissa ei ollut aluksi edes sänkyjä. Piti tehdä opintojen ohella töitäkin, ja niin rötösherrajahdin aikana opiskelija alkoi työskennellä ylimääräisenä, tilapäisenä verotarkastajana. Yhteistyö oli poliisin kanssa hyvää ja välttämätöntä. Poliisin työ oli nopeampi tie leipään kiinni, ja niin sai kirkkoslaavi jäädä.

Aina tavatessa riitti tarinaa asiakkaista ja "merkonomeista". Keikkapoliisi hankki paremmin lisillä kuin tutkija, ja niin sitä tarinaa sitten syntyi,tulivat tutuiksi Arskat ja koulun oven läpi ajaneet moottoripyörät. Ja kädet kävivät.

Poliisimies päätyi rättimikoksi.
Kurkunpääsyöpä, keuhkosyöpä. Liian aikainen eläke. Epistä on se.
Ja raju lähtö. Onneksi sentään nopea ja ilman taimivaihetta.

Ei päässyt Erkki nauttimaan vakanssistaan Lappeenrannassa. Nyt on tilaa valita.
Mallen kanssa otamme pullon Beaujolais´ta. Vaikka on kihti.

Vähän kuvasta. Lauri-vaarin 60-vuotispäiviä (kuoli sitten syksyllä)varten piti saada hieno kuva. Pekka ja Antero halusivat nojata seinään, jolloin äiti komensi heitä eteenpäin. Ainoa, joka reagoi, oli Matti, joka pyrki suorastaan kameraan kiinni. Erkki (edessä keskellä)
työnsi koko ajan kielensä ulos, ja kun kiellettiin, imaisi alahuulensakin hampaiden taakse. Ja minä taas en enää jaksanut, sanoin sen, mutta kyllä sen toki muutenkin huomaa. Ja, tarina on tosi tai ainakin äitini sen näin dokumentoi vauvakirjassani.

Kehityksen jarru

Onnitteluja satoi. Ja minun siis piti, puheista huolimatta, käydä siellä naamakirjassa kuittaamassa ja kiittämässä. Joo, ei se iso vaiva ollut, suurempi vaiva on poistaa kaikki ilmoitukset viesteistä tukkimasta suppeampaa Hotmaiia.

Kiva oli vuosia täyttää, ei vanheta toki. Sain Maijalta aika sattuvan kirjan lahjaksi: Tuomas Kyrön kirjassa Mielensäpahoittaja äijä pahoittaa mielensä kaikesta maan ja taivaan välillä, kärttyisä eläkeukko kun on. Olisiko mitään vihjettä kärttyisään blogistiin? (Ei, mutta mielleyhtymää en voi välttää.)

Olin koulutuksessa, oppimassa ympäristölainsäädäntöä, maa-aineslakia ja rakennuslakia.
Ihan hyvä koulutus, mutta minua tympii (- Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...), että päällimmäiseksi opiksi jäi synkkä pessimismi! Käytännössä on kaikkiin hankkeisiin myönnettävä esimerkiksi ympäristölupa, mikäli hakemus täyttää ympäristöluvan ehdot.
Eli vaikka aiottu toiminta olisi yleisen oikeustajun mukaan täysin mieletön,lupa olisi myönnettävä, mikäli juuri ympäristölainsäädännön mukaista vaaraa tai haittaa ei ole. Meillä on "keissi", jossa koko kylä vastusti louhimoa, jossa lasten koulutie vaarantuu merkittävästi, jossa yrittäjä ei millään lailla tule vastaan esimerkiksi rakentamalla parin sadan metrin tienpätkää tai käyttämällä toisen louhimon kanssa samaa ajotietä, joka tuo kylän ohi, tai sovittele - olemme oikeudessa lautakuntana vastaamassa siitä, miksi lupaa ei myönnetty ja yrittäjä vielä vaatii oikeudenkäyntikulujakin lautakunnalta.

Sain hyviä sanoja ja ilmauksia vastustaa muita typeriä (mielipide) hankkeita,
esimerkiksi Opintien suunniteltua liikekeskusta. Esimerkiksi hienoista lauseista käy vaikkapa ...ei aiheudu haittaa kaavoitukselle tai alueen muulle käytölle.
Tai ...ei sovellu ympäristöönsä. Tai ...aiheuttaa tarpeetonta haittaa naapurille.
Tai ...aiheuttaa haitallista ympäristökehitystä.
Kaikki tuntuvat iskevän juuri asiaan - mikään kuitenkaan ei ole relevantti lupaa myöntäessä tai kieltäessä. Jotkut em. asiat koskevat haja-asutusaluetta, ns. suunnittelualueen rakennuslupia. Koulut ja päiväkoti taas eivät ole lain tarkoittamia naapureita, välissähän ei ole raja vaan Opintie.

Todellisuus on karu. Alueella on kaava, jossa alue on nimen omaan vähittäiskaupan alue. Jos ei rakennuslaista löydy perustetta, suunnitelma menee läpi.
Euron kiilto silmässä tontti myydään. Kauppa ryntää tekemään moolimaleksijoille uutta paratiisia (tämä toiminta ja elämänmalli jos mikä on pahin loukkaus kestävälle kehitykselle ja mm. ilmasto-ohjelmalle). Mitään eivät vaikuta kolmen koulun vanhempainyhdistysten mielipiteet, parin kaupunginosayhdistyksen mielipiteet, ilmasto-ohjelmat. Yksityisautoliikenteeseen perustuva liikenne ei ole kestävän kehityksen mukaista - tämäkin on suoraan rakennuslaissa, mutta koskee niitä haja-alueita.

Ja lapsenoikeudethan on asiapaperi, jolla voi leuhkia ja lyödä köyhiä maita, se otetaan esiin juhlapäivinä ja piilotetaan visusti, kun päätöksiä tehdään.

Ainoa todella suunnitelman kaatava asia olisi siis kaava. Ja siihen ei varmasti puututa, kaupunki saa varmasti tontista niin hyvät rahat. Ja silti panen yhä toivoni siihen, että yleinen oikeustaju ja järki ja lapsen etu (artikla 3) ovat päätöksenteossa ratkaisevia tekijöitä.

Alueella on myös uusi katusuunnitelma. Annas kun arvaan: sitä ei ole aikomustakaan toteuttaa ennen kuin kauppakeskus on valmis, ja sen jälkeen sitä ei enää kukaan
mietikään, kun kaupungilla ei ole ole rahaa tms. syystä. Eli kauppakeskuksen liikenne ja läpiajo kulkee Opintien, koulujen ja päiväkodin ainoan huoltotien kautta, sadat oppilaat jä pikkulapset jäävät jalkoihin. Vai jätetäänkö lapset autoista kaupungin sisääntuloväylän varteen tai vilkkaalla Lavolankadulla.
Suunnitelma on mittava, sisältää mm. keskikorokkkeita ja jalankulkutunneleita ym. turvallisuutta parantavia rakenteita.

Käykää Opintiellä, huomaatte kyllä, miksi en halua kauppakeskusta.
Terve menoa Karjapotille. Mutta ensin keskusta, Citykortteli mallilleen.

Kuva on Opintieltä. Vasemmalla on rakentumassa päiväkoti ja koulutalojen seiniä, oikean puolen rakennusten tilalle tulee (?) kauppakeskus, 35 000 neliötä turhan markkinoita.

EU tukee Persujen vaalityötä

Taas itsestään selvää! Minä, sinä maksamme. Joku muu lainaa tai ottaa lainaa. Ja kun pankit pelastetaan, niillä on varaa maksaa korkeaa korkoa kansainvälisestä pääomasta. Pankin rahoittaja ei tappiolle jää, ottaa omansa - senhän me oikeastaan pelastamme, emme Irlantia.
Se iso, se, joka ne pankkien myöntämät lainat rahoitti, rikastui jo, riskittä, kun näki Kreikan hoitamisen.
Ja selvähän se, kärsivä pankki pitää pelastaa, sekin siis selviää kuin koira veräjästä. (Ai niin, pankinjohtajan palkkaa ei saa korottaa tai optioita maksaa, voi ressua. Viime laman jälkeen kaikki pankissa muuttui maksulliseksi, maksoimme ja maksamme siis yhä pankkituen toiseen kertaan, yhä, vaikka pankkimme jo pelastettiin.)

Ja Irlanti on syyllinen? Irlantiko se eli lainarahoilla vai olisiko se sittenkin ollut joku ihminen, yritys tai peräti saivatko yhteiskunnan palvelijatkin lisäpalkkaa?

Irlanti eli irlantilaiset siis kuurille, ei koijarit. Irlannin mukana koko euroalue maksamaan, anteeksi, vain euroalueen tavalliset veronmaksajat, pääomanhan pitää voida paksusti, että voisi investoida uuteen huijaukseen tai Kiinaan. On se kummaa, kun kansa ei ymmärrä jutun oikeudenmukaisuutta, tämän huomasi jopa pääministerimme.

Oikeudenmukaisuus todella mättää. Eikö todellakaan voi mitenkään oppia edellisistä kriiseistä. Eikö vapaassa markkinataloudessa saa säädellä holtitonta lainanantoa lainkaan tai muutenkaan puuttua taloudeen ylikuumentumiseen?. Eikö ole olemassa irlantilaista RATAa, rahoitustarkastusvirastoa, eikö pankeilla ole vakuusrahastoja, minimipääomia tms. Miten EKP valvoo euroalueen pankkeja - herää kysymys sen tarpeellisuudesta. Yleinen ongelma on myös, että taloutta seurataan tarkasti, mutta finanssitoiminta on vapaampaa, so. ongelmat ovat näkyvissä vasta kun on jo tullut housuihin.

Mitäs meistä. Mutta kun EU:ssa on todellistakin rahoitustarvetta. Vai onko esimerkiksi Romania ihan samalla viivalla? Yhä uudelleen pelastamme rikkaat tekemään yhä uuden kuprun. Kapitalistisen oikeustajun mukaan kyllä oikeastaan on niin, että juuri köyhimpien jäsenmaiden pitäisi yksin rahoittaa muiden ongelmat, rikkaan ja köyhän eronhan pitää kasvaa ja köyhien maiden tehtävä on pysyä halvan työvoiman reservaatteina?

Maksamme toki muutenkin kuin suoralla rahoituksella ja lainojen takuilla. Esimerkiksi euron heikkeneminen tuntuu hinnoissa. Paljonko se lohduttaa, että
vienti alkaa vetää paremmin, kun euro halpenee dollariin nähden? (Voihan siitä todellakin seurata, että työpaikkoja saadaan, epäilen kyllä, että Kiinan aliarvo(s)-tettu juan korjaa tämänkin edukseen.)

Maksamme vielä yhdellä, todellakin vaikuttavalla tavalla: Timo Soini saa yhä lisäpotkua opeilleen. Ihan oikeasti saa pelätä tai hurrata, vakaumuksensa mukaan.
Taitaakin olla persujen tilaama juoni.
Toinen, joka nostaa kannatustaan taas, on kokoomus! Mahdotonta, mutta totta: pääomaporukan yhteyttä kriiseihin ei suostuta näkemään.

Juttu ei ole faktaa. Onpahan oman pään jäsentelyä. Päiväkirja?

Isänpäivänä

Isi, iskä, isukki, yks. Isä tuskin koskaan, vasta aikuisena saa sanoa. Tai kun äiti puhuu lapselle.
Pitkälle on tultu ainoasta saaliin hankkijasta, turvan antajasta. Konkreettinen saalis ja turva muuttuivat joskus viljaksi ja paikallaan asumiseksi, myöhemmin kotiin tuoduksi rahaksi. Mutta mies otti edelleen ensin osansa, nainen ja lapsi saivat, jos jotain jäi. Taisi jäädä päälle: jo maatalousyhteiskunnassa naisen työpanos oli valtava, vaikka naistyöpäivän arvo oli pienempi, ja kotityöhän on aina ollut naisen etuoikeus.
Oikein piti olla esimerkiksi myötäjäiset, että niistä naisistaan pääsi.
Nykyinen nainen ei toki ole tasa-arvoinen, puheista huolimatta.
Yhä mies käy ensin kaikilla yhteisillä kupeilla.

Isä joutuu olemaan naiselleen kateellinen yhdestä ja sen mukana hyvin paljosta.
Isä ei fyysisesti kanna ja synnytä, ei saa imetyskontaktia lapseen. Isyys ei synny luonnostaan? Aikamme pitää luonnollisena isän osallistumista jo odotusaikaan, syntymään,varhaislapsuuteen. Me miehet olemme kuitenkin vielä pitäisi-tasolla
ja harjoittelemassa, kenties vasta oppimassa - oikea vanhemmuus ei tule opettamalla
vaan olemalla, sitoutumalla, asenteella. Aitoudella ja ajattelematta lopulta, mutta tieto takaraivossa.

Isyyteen kannustetaan jopa lailla. Isyysloma, jopa pakollinen osuus vanhempainvapaasta, hieno juttu. (Ja taas saa kehua olleensa Lappeenrannan eka isyyslomalainen!) Eikä ole pitkä aika,kun isät häpesivät julkisella paikalla isyyttään.

Edelleen on isiä, jotka käskevät äitiä hoitamaan huutavan kakaransa. Lapsi on varas, joka vie heidän naisensa. Sama isä ei käy neuvolassa, vanhempainvartissa, vanhempainilloissa. Mutta onhan hän se "jos et tottele, kerron iskälle" ja se, jonka mukana ehkä pääsee oppimaan huonoa käytöstä lätkäpeliin, sankari, joka osaa ajaa rajoitusalueella kovempaa kuin toiset.
Mistä pääsee siihen, mikä isyydessä on olennaista: isä on, haluat tai et,se malli, miten mies toimii.

Tunteita on. Osaatko näyttää, osaatko lukea niitä?
Onko tunteita vähemmän,jos niitä ei itke ulos tai osaa kertoa.
Isyys on miehille kai enemmän toiminnan kautta tulevaa yhdessäoloa. Isähän se pelaa
pihapelit ja tekee yhdessä lumityöt ja pihahommat - kerrostalossa ei tee, mitä kerrostaloiskä puuhaa näiden tilalla?

Tulokset kertovat - ei naapurien juorut - oletko "hyvä" isä. Saan olla ylpeä lasteni saavutusten kautta, toisaalta en yletä heitä tukemaan. Tällä hetkellä on vähän outo olo: olen vähän tarpeeton vapaamatkustaja, nautiskelija. Isyys muuttuu vaariudeksi jopa puhuttelunimessä.
Toisaalta nimenomaan isänä saisin olla aivan konkreettina viimeisenä ankkurina. Yhä.
(Mihin vanhemmuus/lapsuus loppuu?)

Vaarius onkin luku sinänsä. Paras on edessä: ihan kuin omissa lapsissani, myös näissä uusissa kuvitelma on lähinnä leikki-ikäinen kulkemassa ja pällistelemässä isän/vaarin kanssa maailman ihmeitä. Ja niitähän riittää.
Nykyhetkikin on kiva, todellinen lapsenlapsi.

Vaarius on ykkösasia nyt.
Mutta ihan tosissaan tuntuu aika "isältä" tavata entisiä oppilaita, heidän vanhempiaan. Ihan kiva on edelleen kelvata. Hienoa on edes vähän tehdä tärkeää maailman lapsillekin. Ihan äijää on kelvata tarhan papaksi.
Olen aina sotkenut työn ja vapaa-ajan. Olisinko kokonainen ihminen?

Isyyttä saa juhlia. Isästä en tiedä. Isä pääsee usein niin helpolla.

(Kuva on Hämmäauteensuolta. Sehän se on osa päivänsankarin elämää myös.)

Lisäys tiistaina 16. marraskuuta
Kun osa aiaa tulee viiveellä, jälkiviisaana voi neuvoa, on, että isyys ei ole suoritettava asia. Isänä ollaan.
Saman tien tulee haukuttua laatuajat ja muut tiukasti suunnitellut ja keinotekoiset asiat, tilalle yhdessä oloa arkipäiväisesti.
Tiedetään: lapsiperheiden isät tekevät pisintä työpäivää,maksavat asuntoa ja autoa ja
elintasoa. Ja äidit!

Tahallista haitantekoa

Ympäristöä tulee suojella. Siis uusi pykälä lakiin. Vetkutusta,ristiriitaista tietoa, tuhansia laitteisiin, jotka eivät välttämättä edes toimi suunnitellulla - ja luvatulla - tavalla. Juupas, eipäs, tulee laki, ei tule, pitää tehdä näin tai noin, ei koske minua, juuri minun täytyy. Hulabaloo ja lainkuuliaisen ihmisen hätä: ei hän halua tahallaan rikkoa lakia. Kuka vuoti yksipuolisesti vaatimukset liian aikaisin huijareiden työkaluiksi?

Kirkolliskokous vatuloi homoasiaa. Siinä voi olla monta päätöstä. Siunaus, rukous homoparin puolesta, kuinka vain. Mutta miten typerää: tehdään nahkapäätös eli rukous homoparin puolesta saa olla omantunnon asia, ei virkavelvollisuus. Pappi saa kieltäytyä ilman seuraamuksia.
Ei se näin saa mennä. Olkoon puheesi on on tai ei ei (tämäkin on Raamatun tekstiä niin kuin se homouden oleminen Herralle kauhistuskin), jämäkkä päätös pitää tehdä.
Ja päätös koskee kaikkia, jotka ovat kirkon jäseniä, tai uudelleenkoulutukseen, virastapidättämiseen, jopa eroon on turvauduttava.

Tiedän jo monta, jotka jo tässä vaiheessa, kun on vasta päätösesitys, ovat niin pettyneitä, että eroavat tämän kummallisen seuran jäsenyydestä. Ja silti tällainen omantunnon arvostaminen yrittää palvella nimen omaan kirkon yhtenäisyyttä ja yhteyttä!

Omituista koko jutussa on, kuinka ns. tavallisille ihmisille mokoma asia on tullut niin hirmuisen isoksi omantunnon asiaksi. Onhan jokapäiväinen elämämme täynnään paljon enemmän jokaista koskettavia asioita, joissa joko toimitaan tai sitten ei toimita omantunnon, kymmenen käskyn, kirkon oppien mukaan. Mutta kun ne eivät pelota?
Ajatuksin, sanoin ja teoin olen syntiä tehnyt. Kirkko ei reagoi - eroaisinko?

Pyhäinpäivä

Lehteä ei tänään tullut. Aamulla kuitenkin "pitää" lukea kahvipöydässä.
Kirja jäi yöpöydälle,enkä mennyt hakemaan ja kolisemaan hereille Ritvaa.
Sattumalta oli eilen kauniisti katetulle pyhäinpäiväpöydälle jäänyt kynttilä, sytytin sen. Ja kas kummaa, se mikä yöllä pyöritti, sai jatkoa ihan arkisessa kahvinjuonnissa.
Pyhäinpäivä ei minulle tarkoita pyhää uskonnollisessa mielessä. Kuka niin jumalinen olisi ollut - varmasti vilpitöntä pyrkimystä oikeaan kyllä tiedän monessakin, mutta kristillisyys menneissä ihmisissä ei ole se juttu. Tai hiukan onkin, kun se on kauniisti välittynyt heidän omassa elämänmallissaan ja suhtautumisessaan toisiin.

Rakkaita vainajia, niitäkin. Tärkeitä vainajia, varmasti, minuun suuresti vaikuttaneita muistuu montakin. Muoto muistaa olisi helpoimmillaan se riitti siellä haudalla, suorittamalla asian saa hoidettua niin, että siltä saa rauhan.

Muistumat ovat ihan hulluja, eivät varmasti mitenkään olennaisia. Mummo esimerkiksi jostakin syystä liittyy usein vintin oveen yläkerran vessassa Kimpisessä tai vaarista muistuu raskas oviverho tai palanut komero Kirkkokadullla tai kävelykeppi, jolla hän meitä kopisteli alas keinun päältä. Alaluokan opettaja taas muistuu punakoista poskista!

Monet entiset ovat vieläkin liian lähellä? Jostain syystä on lukko laskea itsensä piehtaroimaan omien vanhempiensa tai appivanhempiensa muistoissa kunnolla.
Näistä kyllä sitten taas osaa puhua yhdessä.

Nyt ei enää tunnu siltä, että jäi jonkun kanssa asiat selvittämättä tai en ehtinyt sanoa, mitä piti. Vaikka niin onkin. Ikää on jo sen verran, että ymmärtää itseään,
ymmärtää hyvin pitkälle sitäkin, joka ei minulle juuri nyt sano niitä tärkeitä asioita. Luulenpa, että en ollut tai ole näille minun tärkeilleni sen vaikeampi luettava.
Muistuu aina pyhäinpäivänä mieleen esimerkiksi isäni tapa kissan tai koiran kanssa vehtaamalla, sijaissilitettävällä, sanoa, kuinka kiva oli, kun olin siinä.
Taidan olla silittäjä itsekin.

Olisiko sana parempi? Miltä tuntuisi, aikuisten oikeasti? Kohde ensinnäkin häkeltyisi, kenties pikatyöstäisi itsensä kuuntelemaan sen asiankin sanan takana, jos osaisi. Puhe rakastamisesta, välittämisestä, huolesta vaatisi suunnittelua ja harjoitusta niin sanojalle kuin kuulijallekin. Mehän emme ole I love-porukkaa arkisin, ja jos olisimme, sanominen väljähtyisi.
Viesti on tärkeämpi kuin sana. Kun edes sen antaisi. Kun edes sen osaisi ottaa vastaan. (Sukuni tietää - osaako sukuun naitu ymmärtää?)

Reaktio osoittaa, että välittämisviesti on kuultu. Positiivinen reaktio on tietysti kiva, mutta muukin pitää huomata. Kun suuttuu, on ainakin huomattu.
Usein vain se suuttuminen antaa aiheen, tekosyyn toimia jopa päinvastoin kuin on toivottu, mutta useimmiten asia kyllä jää johonkin tumakkeeseen muhimaan, pikkuhiljaa kenties vaikuttamaan toivotulla tavalla.
Arvostaminen ja hyväksyminen olisi kai se viesti välittämisen ohella.

Juuri nyt sanon vahvasti ,että tupakanpoltto on lopetettava.
Mutta enpä sano ääneen. Viesti on kyllä välitetty.

(Tupakka vei ainakin minun vaarini, terveen ja itsestään aina huolehtineen, sekä appiukkoni, samoin hyväkuntoisen miehen aivan liian nuorina. Ja on niittämässä nyt omaakin sukupolvea!)

Niin. Yöllä pyörittää. Onhan valvottukin, oli kiva nenäpäivägaala.
Enemmän kuin kuolleet, pyörittää juuri nyt syöpä. Tai oikeastaan ihan lapsuuden ja nuoruuden asiat, kivatkin tekemiset. Ja aina peilaa itseensä, miettii omaa samalla, pohtii jopa jäljellä olevaa aikaa: en minä jouda vielä!.

Ei varmaan loukkaa vainajia, jos elävä on mielessä.

(Kuvassa on äitini)

Huipulla

Tarhan pappa on pedakoomisen uran huippu: joko osaat olla lasten kanssa - tai sitten et. Muutenhan tuossa open uralla ei juuri etenemään päässytkään.
Harvalle riittää rehtorinpaikkoja (Minun olisi (?) se Hovinpellon koulu, jonka piti alkaa -85).

Toinen vaihtoehto olisi lisäpätevyyden kautta saatu "yleneminen" yläkoulun puolelle.
Oikein en halunnut murkkuikäisten tunneille pitämään esimerkiksi neljä kertaa täsmälleen samaa tuntia.

Hallintoon, siis irti luokasta, harva haluaa, sitä paitsi lääninhallituksen kouluosastot ovat menneen ajan lumia ja virastossakaan ei monta tarvita.
Niinpä niitä hyviä opettajia jääkin riviin tekemään sitä varsinaista opetusta ja kasvatusta. Hyvä niin. Urakehitys on määrävuosikorotuksia ja ikälisiä, eikä lisäpätevyys olennaisesti näy rahana. Palkka on mitä on, ns. sosiaalista palkkaa, sitä, mihin yhteiskunta opettajan rankinglistalla sijoittaa muualla kuin juhlapuheissa. Eipä ole kumma, että opettajankoulutus johtaa usein vaikka kirjaesittelijäksi tai jonkin järjestön toiminnanjohtajaksi.
Naisen palkka, kakkoshuoltajan palkka, kutsumustyöntekijän palkka?

Pääseehän sitä toki muuallekin opettamaan. Itselle sattui kivasti: olen saanut olla aineopettajana silloisessa päällystöopistossa. Samoin kesätyö rannalla antoi yhden lukuvuoden lisäleipää aikuisten uimakoulun opettajana Työväenopistossa.
Ja vapaaehtoistyössäkin olen aika usein kouluttajana, useimmiten jopa koulussa.

Kun olet hyvä työntekijä, työnantajalla tulee houkutus sijoittaa sinut esimiestehtäviin. Oletus on, että olet hyvä myös esimiehenä.
Mutta kun se ei näin mene. Se hyvä työntekijä hyvin tunnollisena tekee itse, ei vaadi muilta samaa. Hän valvoo toisen työt, mutta korjaa itse, tekee itse urakan valmiiksi. On tietysti sitten väsynyt, stressaantunut ja vittumainen ja huono esimies tai vaihtoehtoisesti kusetettava lepsu. Ja pitäisi ne tilaukset, kirjanpito, kokoukset, ihmissuhdeasiat,työmääräykset ja se työnjohtokin tehdä.

Kaikissa isoissa organisaatioissa näitä esimiesasemassa olevia piisaa.
Työnantaja ei oikein voi heitä syrjäyttääkään, monestakaan syystä. Niinpä tehdään sivuraide, jolle tämä huono esimies tyrkätään tekemään jotakin näennäisesti tärkeää,
so. syrjäytetään kunniallisesti tekemästä vahinkoa.

Tämän ilmiöon oikein saanut nimenkin, se on Peterin periaate. Jos vähän kurkistat esimerkiksi kaupungin virkanimikkeiden taakse, saatat löytää helposti tällaisia viranhaltijoita. Muitakin sivuraidesyitä on: alkoholin työtä haittaava käyttö, oman työn estävä pysyvä sairaus, kuntaliitosten virkasijoittelut, urheilijoiden palkitseminen hyvillä paikoilla, töiden tettäminen projekteina,...

Kuva on miehestä,joka on taatusti huipulla, mutta silti pyrkii aina vaan ylöspäin.

Markkinahintaan

Valtio bulvaaninaan Senaattikiinteistot haluaa myydä Konnunsuon, myydä markkinahintaan. Missään nimessä se ei vuokraa. Hieno perustelu lehdessä: - Kunnat ne pakolaiskeskuksen järjestävät.
Hinta ei ole halpa.
Ostaja olisi esimerkiksi Lappeenrannan kaupunki, joka haluaisi sijoittaa sinne Pakolaiskeskuksen. Mitä järkeä tässä olisi - valtio myy valtion toimintaa varten,
rahaa siirretään taskusta toiseen, ja kuten tiedetään, aina rippeitä putoilee matkalla. Eikä vankilan kunnostaminen siviilikäyttöön ole myöskään ilmaista.
Ihan samankaltainen ajatus on Immolan varuskunnan myyntiaikeissa Imatralla.

Samankaltaista viisautta on erilaisten etuuksien korottaminen niin, että ne samalla joutuvat verolle. Asiakas ei hyödy mitään - kuka siis hyötyy?
Perii kaupunkikin vuokria omilta toimijoiltaan omista kiinteistöistään, maksattaa sähkölaskuja ym. Toiminta-avustuksia myönnetään järjestöille , kas kummaa, juuri vuokran verran.

Olen hiljaa mielessäni ajatellut, että on kyse siitä, että erilaiset toimijat, vaikkapa Kela tai Senaattikiinteistöt tai kaupungin toimialat ovat tulosvastuullisia.
Oma tulos näyttää hyvältä - mitä väliä muiden tuloksella, mitä väliä
kokonaisedullisuudella?

Oikeusistuimia organisoidaan taloudellisemmiksi, verkkoa harvennetaan, lautamiehiä vähennetään. Poliisin virkoja sijoitellaan järkevästi euro konsulttina, järjettömästi palvelujen toimivuuden ja ihmisten kannalta. Hälytyskeskukset keskitetään - nytkään ei varmasti kaukana oleva keskus osaa neuvoa pelastajaa oikeaan paikkaan, vain kiinteistöillä on osoite (Itsekin olen pyytänyt kopteria Gamajotnjalmeluoppaliin, eipä tiennyt Rovaniemen keskus, missä se oli, onneksi tiesin itse.).
Ja tässä tilanteessa kaikki oikeusportaat pohtivat, kuka valehteli ja miten dopingasiassa! Suunnatonta tuhlausta. Toki lain noudattaminen kuuluu urheiluunkin, mutta onko tämä asia todella sen arvoinen, että oikeat isot asiat viivästyvät ja tuhlataan valtavasti yhteiskunnan varoja mokomaan.
Puhumattakaan julkisuuden määrästä. Mielestäni doping kuuluu rahoittajien (esim. Veikkaus tai Opetusministeriö) ja urheilun itsensä hoidettaviin asioihin. Kenkää käyttäjälle, apurahat pois siltä porukalta, joka ei kuria pidä.

Vaikka oikeastaanhan tiedänkin, mistä on kyse: koko maailmahan toimii siksi niin hullusti, että Markku saisi olla blogissaan viisas ja näyttää asioiden naurettavuuden. Kyllä vain, oikeastaan olen jo kauan huomannut, että blogi on kuin pakina, olen aina oikeassa, eikä koskaan tarvitse esittää vaihtoehtoista, parempaa ratkaisua mihinkään.

Ja kun oikeasti on mielestään oikeassa, kukaan ei kommentoi: olenpa odotellut esimerkiksi homojuttuun isoa ryöppyä,vaan eipä näy.

R.I.P. osuuskauppa-aate

Osuuskauppa. Peruselintarvikkeita, välttämättömyystavaroita kohtuullisella hinnalla. Asiakkaat itse omistajina ja päättäjinä. Luotto vähävaraiseenkin asiakkaaseen. Asiakas on sitoutunut omaan kauppaansa, osuuskauppa on sitoutunut asiakkaaseensa. Aatteen paloa.

Kauppa kehittyy, kauppa oppii kasvun ajatuksen. Tärkeintä ei olekaan enää vähävaraisen jäsenen turvattu elämä. Tärkeintä on kasvu ja markkinaosuus.
Kauppa muuttuu marketiksi, tavarataloksi, lähikaupat poistuvat. Oli sitten pellervolaista tai punaista. Ai mikä aate?

Samaan aikaan jäsenistönkin muuttuu, vaurastuu, oppii vaatimaan. Yhteiskunta ympärillä ei tarvitse enää suuria ismejäkään, hyvinvointi koskee suurinta osaa.
Jäsentarjoukset muuttuvat hautausavusta, häälahjasta, käyttötavarasta yhä enemmän ylellliseksi - konkreettisimmillaan 70-luvun alussa täkkejä,televisiota,pölynimuria seurasikin sitten 24-karaatin kullalla päällystetty kristallikruunu siinä työväen osuusliikkeessä.

Jäsenyys ei enää tarkoitakaan muuta kuin pakollista bonuskorttia. Kaikkien kauppaketjujen kortti on oltava. Etukortti - kenen etu lopulta, korttiostoksia seuraamalla sinusta tiedetään paljon. Jäsentäkään ei kutsuta enää jäseneksi vaan esimerkiksi asiakasomistajaksi, etukorttiasiakkaaksi. Plussaa,ykkösbonusta, bonusta, jäsentarjouksia.

Hallinto on yhä muumio menneiltä ajoilta. Yhä on edustajistovaalit, jotka eivät kiinnosta. Mistä edustajisto päättää, mistä se osaa päättää? Enää ei näperretä kylän asioiden parissa,nyt pitäisi puhua valtakunnan mitassa ja olla jakamasa markkinaosuuksia.

Punapääoma meni kortsuina ja sinkkiämpäreinä? Elanto porvaristui. Paikallisosuuskaupat, kuten Onni ja Yhtymä, liityivät isoiksi. E-liike muuttui Euromarketeiksi jo ennen euron tuloa. Ja missä on Euromarket? Mikä on se kauppa, mihin se aatteellinen mieluummin rahan laittaa?

Suomen Lähikauppa oy ajaa Euromarketit alas ja keskittää lähimyymälöihin. Kas kun väestö vanhenee, se ei muka jaksa mennä kaupunkien ulkopuolelle isoihin liikkeisiin.
Ainakin Lappeenrannassa ajatus on täysin tuulesta temmattu: Euromarket pursusi asiakkaita, venäläisiä aivan valtakunnan ykkösvauhtia, mutta myös niitä uskollisia omia onnilaisia. Alko ja apteekki toivat valtavan synergiaedun lisäksi.

Mitä keksi Euromarket? Tietoisesti nuipistettiin muu valikoima kuin ihan päivittäistavara surkeaksi, ajettiin asiakkaat siis muualle. Alko ei kauan tätä katsellut, siirtyi toisen ketjun marketin kylkeen. Jopa sopiikin siis lopettaa Euromarketit, eikä vain yhtä, vaan molemmat!

Se tilalle tuleva - mahtaako tulla - lähikauppa, olkoon se sitten Valintatalo tai Siwa, ei mitenkään kilpaile hinnalla. Lisäksi sieltä ei saa muuta kuin sen päivittäistavaran. Terve menoa siis sinne, missä on kaikkea ja halvemmalla, meillä siis S-ryhmän korkeatasoisiin myymälöihin. Käsittämätön strategia ainakin täällä! Keskittyminen S-ryhmään näkyy ja kuuluu niin kaupassa,ravintola-alalla kuin liikenneasemissakin.
Kyllä se iso osaa myös pompottaa kunnallispolitiikassakin jo monessa paikassa. Miten monta kaupunkikeskustaa on S-liikkeen peukalon alla?

Ilmasto-ohjelmien takia olisi tietysti hyvä, että palvelu olisi kävelymatkan päässä.
Näkisi vaan.

Ihan vaan kuriositeettina haluaisin tietää, mitä SIWA tarkoittaa. Onko se sinivalkoista (kaupan kylttien väri), vai onko se, näin epäilen, siitymävaihe (ennen lopettamista)? Vai onko se vain siwa, yhtä nerollinen ei mitään-nimi kuin esimerkiksi Itella?

Lähikauppa vain elintarvikkeita varten tarkoittaa erikoisliikkeitä muuhun kaupantekoon. Kammottava ajatus, että pitäisi ostaa yhä kallimmalla yhä
enemmän brändejä ja tuotemerkkejä ja vielä alistua poukkoilemaan shoppailijana yhä pienempien ostosten takia erikoisliikkeisiin. Nyt kunnon marketista saa kerralla kaiken. Nostalgian kaipuuta?

No mihinkäs se Markku ne euronsa sitten ryhtyy laittamaan? Tuskin viitsin mennä päiväkävelylle sinne hehtaariprismaan. Tuskin lähden ostamaan kalliimmalla siitä lähikaupasta yhtä kaukaa, kun tähän kauppaan ei enää liity muuta aatetta kuin se ääni osuuskaupan vaaleissa. Olen vähän koditon, City-market ei ainakaan vielä tunnu omalta. Mutta nyt olisi sittarin oiva aika iskeä ja oikeasti tehdä itsensä
työväen osuuskaupan uskollisten kaupaksi. Saivat jo alkon, taitavat olla tyytyväisiä.

Homonyymi, homogeeninen, Homo Sapiens?

Se taituri osaa lentää mihin suuntaan tahansa. Se iskee kyntensä ja koukkuleukansa esimerkiksi kärpäseen ja herkuttelee sillä. Se on liian iso ollakseen aah ja ooh, mutta komea se on, kirjava, välkkyväsiipinen ilmojen ritari.
Kerran näin, kun se nappasi ampiaisen - mutta tämä oli huonosti kiinni, taivutti peränsä ja sai kuin saikin tuikatuksi pää- ja niskapanssarien väliin myrkkyä. Siinä se pihapöydällä hitaasti kuoli, mutta niin kuoli saaliskin.

Veden äärellä se on kaikkein yleisin, se kun munii veteen ja elää toukkavaiheensa hirveänä petona vedessä. Loppukesän poutapäivänä voit nähdä kymmeniä kerralla.

Sudenkorentohan se. Mutta tarvitsen hänestä nyt vain nimen.
Minkä ihmeen suden? Varmaan tämä on suven korento oikeasti. Suvi suven tai suen, susi suden tai suen, jooko, ja eläinihmiset nimesivät yleiskielen mukaan? Tämäkin ajatus sisältää virhemahdollisuuden: suvihan "oikeasti", so. ennen vanhaan, tarkoitti keskellä pakkaskautta olevaa suojasääjaksoa, eikä toki mitään korentoa näkynyt (jos ei lumikorennon toukkia).

Nyt en enää tarvitse edes nimeä. Sehän oli vain johdantona eräille kummallisille mielleyhtymille. Jos jokin on homo-, se tarkoittaa, että on samanlainen, homo taas tarkoittaa ihmistä, siis oikeasti?
Homo on kuitenkin herkullinen haukkumasana, homofobiaan voi kätkeä omia pelkojaan omasta homoustaipumuksista, tuomitsemalla toiset voi peittää omat (muutkin) vikansa
(en nyt sanonut homoutta viaksi). Homo on kaikin muinkin tavoin huono ihminen? Homous antaa sen viimeisen tekosyyn tehdä, olla tekemättä jotakin (vaikka erota kirkosta).

Homo on luvallinen pelon kohde ja pelko pitää piilottaa halveksuntaan. Homo on luvallisempi kohde kuin mustalainen, mamu tai muslimi, toki, ja kaikkien tulee olla samaa mieltä tai sitten: - Olisikohan tuokin vähän homo... Itseään vahvistava ympyrä!
Niin, vähän homo, missä on homon ja heteron raja - siinä, missä oma pelko alkaa?
Kaikissa meissä asuu pikkuisen tai enemmän homoa.
Rajaa heteron ja homon välillä ei selvennä se, että taipumus pitää kätkeä itseltäänkin, opittu asenne ja oletettu toisten mielipide tulee helposti omaksi mielipiteeksi, uskaltamatta edes pohtia ja tutkia itseään.

Onko mahdoton ajatus hyväksyä homous taipumukseksi, sisäänrakennetuksi, ominaisuudeksi. Miksi on paljon helpompi väittää sitä joko sairaudeksi tai tietoiseksi valinnaksi, so. hoidettavissa olevaksi tai synniksi.
Laki sentään muuttui, homous ei enää ole rikos. Aika veikeä asenne KD:lla: saat olla homo, kunhan et toimi kuin homo...

Kyllä. Itsekin olen käynyt oikeasti ihmettelemässä homoa, kauhistellut.
Nyt kai osaisin sanoa ei kiitos, en lyödä. Kai. Uhkana en kyllä ole koskaan häntä kokenut, ei se homo sen enempää kai saalista kuin heterokaan, enkä minä naisiakaan pelkää. (Heteromieshän ajattelee seksiä kolmen sekunnin välein, homo kai koko ajan?)

Hetero "saa" korostaa ominaisuuksiaan esimerkiksi meikkaamalla, seksikkäällä pukeutumisella, flirtillä. Aika paljon mukavampaa on monissa paikoissa, esimekiksi töissä, jos ilmassa on sopivasti vipinää.
Mitähän ns. normaali yhteisö pitäisi homouden korostamisesta - miten minä itse suhtautuisin?

On niin helppo hurskastella, kun ihan lähellä ei ole pakkoa suhtautua.
Eikä ole kuvaa näyttää...
----------------------
Lisää pukkaa,kun siellä täälä kuulee viisasta puhetta. Kirjoitan tätä 26.10. aamulla.

Suhtautuminen homouteen voi vaihtua, kun avaa uusia näkökulmia asiaan. Esimerkiksi voisi tarkastella asiaa yhteiskunnan kannalta. On viisasta yhteiskuntapolitiikkaa, jos parisuhteet rekisteröidään, olkoon kyse homoista tai heteroista. Perhe on hallintayksikkönä kätevä, vakaa perhe myös toimii talousvastuullisena yksikkönä ja mm. huolehtii pitkälti jäsentensä turvallisuudesta ja hoivasta. Rekisteröityä suhdetta ei niin vain katkota, so. vapaana huiskavia saalistajia on aina vähemmän, mm. AIDS (joka ennen oli muka vain homojen tauti!)  ei ole yhtä iso uhka. Rekisteröinnti kyllä voisi olla puhtaasti viranomaisten hallussa, niinhän minutkin on vihitty pakanan kanssa. Ja siunauksen sain, saakoon homokin.

Toinen näkökulma on tietysti kirkon kanta. Totta kai on hyväksyttävä tietty moraali ja vanhakantaisuus, se kuuluu toimenkuvaan. Mutta kirkon on 1. Luotava kantansa (kirkolliskokouksessa) 2. Sitoutettava mm. pappinsa tähän kantaan ja annettava kenkää niille, jotka eivät sitä noudata
3. Luovuttava valtionkirkon asemasta, mikäli kanta on toinen kuin yhteiskunnan eduskunnan kautta ilmaistu kanta 4. Joka tapauksessa varauduttava jäsenmäärän laskuun, sillä aina on olemassa se toinen oikea kanta.

Kolmas näkökulma on se omien asenteiden näkökulma. Mikäs siinä. Mutta mihin se näkökulma perustuu? Havaitse, totea, hyväksy erilaisuus, suhtaudu normaalisti on ns.oikea ketju, mutta sen voi helposti kääntää negatiiviseksikin, esimerkiksi pelkojen (joita ei ole käsitelty) avulla.

Tärkein näkökulma on viimeisenä. Ihan pohjimmiltaan on kysymys yksilönvapaudesta ja tasa-arvosta, ja tässä mielessä ainoa oikea ratkaisu on antaa kaikki samat palvelut niin homolle kuin heterollekin. Ja normaali suhtautuminen kaupan päälle ja pulinat pois.

On se niin EKOA

Eko on hyvin markkinoitu sana. Samanlainen kuin "Kestävä kehitys", jonka KEPUn puoluepolitiikka pilasi. Kun asia on eko, bio, luomu, se on oikein, kannatettavaa, jopa pakollistettavaa. Tutkimatta, vastaan sanomatta se on niin eko. On se niin vihreää...

Ilmastonmuutos on kai nyt sitten hyväksytty tosiasiaksi? Ainakin se ohjaa lainsäädäntöä. Laaditaan ohjelmia, jotka koskevat rajusti ns. kuluttajaa.
Otetaan esimerkiksi käyttöön 95E10-bensiini. Mikä on se lopullinen tulos?

Varmasti maksan enemmän kuin nyt, koska joudun käyttämään 98-bensiiniä. Tämähän on aina se ykköstavoite?
Säästääkö llmastoa, kun ne kymppibensaa käyttävät autot kuluttavat huomattavasti enemmän tätä uutta bensiiniä kuin sitä entistä? Tuotetaanko todella kaikki biobensa
ilman uhkaa ravinnontuotannolle? Ovatko prosessit puhtaat? Mitä kaikenmaailman bioraaka-aineen (jäte, puu,...) rahtaaminen uusille tuotantolaitoksille maksaa? Kotimaisuus - ja millä hinnalla? Lahoava puu metsässä purkaisi hitaasti hiilensä ilmaan, nyt se tarjotaan ilmakehälle nopeana lisäherkkuna.

Autokanta Suomessa on vanhaa. Onko tarkoitus uudistaa esimerkiksi näin, "vapaaehtoisella pakolla" neuvoa hankkimaan uusi auto, joka kykenee käyttämään uutta polttoainetta.
Vähän ontuvaa on tämäkin: useat merkit ilmoittavat, että uusi polttoaine käy valmistusvuodesta riippumatta, toisaalta eräisiin uusiinkaan autoihin se ei käy.

Yritys on hyvä ja näyttävä. Fossiiliset polttoaineet ovat loppumassa, eikä niiden
uusiutumista näköpiirissä olevana aikana tapahdu. Mutta oikeampaa olisi tutkia kokonaan uutta moottoria polttomoottorin tilalle. Ja vielä oikeampaa olisi vähentää liikkumista ja liikkumisen tarvetta konevoimalla.

Aivan samaa ihmeellistä ekoa näen biovoimaloissa. Siellä ne rankakasat ja kantokasat makoilevat metsissä ympäri vuoden kaiken maailman tuholaisten munintakeskuksina (Runkopuuhan pitää poista juhannukseen mennessä.).
Koko kasa on myös pois luonnon omasta kierrosta, metsää pitää siis lannoittaa.
Kuormauskone lastaa ja rekka poikineen kiitää ja kuluttaa sitä ekopolttoainetta keräillessään kasoja: eihän toki voimaloita joka nurkalle mahdu, kenties 7 koko maahan? Surkuhupaisaa on jätteen rahtaus ympäri maata: arvatenkin logistiikka ei ole yhtenäistä, vaan eri suuntiin menevät, eri yksityisten voimaloiden yksityiset rekat hakevat toistensakin alueilta.

Oma lukunsa on sitten se turve. Suo, siis rahkasammalsuo, ei sarasuo, on hiilinielu.
Poltapa turve, vapautat hetkessä hiilidioksidin lisäämään ongelmia (ja samalla hirmuiset hiukkaspäästöt). Mutta kun se kotimaisuus, riippumattomuus vaatii turvetta?

Siirryn keinutuoliin. Keinuvaan liikkeeseen saa kaiketi kytkettyä jonkinlaisen dynamon, jolla valaisen lukemistani.

Tämän jutun pontimena on se suuri säästö, minkä saan ilmalämpöpumpusta. Joo, noin 75euroa vuodessa näytti tulleen: ihan varmasti en pumpun elinkaaren aikana saa sen hintaa takaisin. Lisäksi selvisi, että valmistajat rahastavat aivan törkeästi
osilla. Hiilisuodatin, hajunsyöjä siis, kuten myös allergiasuodatin pitää vaihtaa kerran vuodessa: 49 e ja 31 e, säästö ei kohdistu ainakaan minuun, kenties sitten ilmastoon. (Vaan oli se helteellä upea!)

Lisäilen tässä 20.10.aamulla.
Palmuöljystä oli hieno ohjelma jossakin ajankohtaispätkässä.
Aika kovaa tekstiä: monituhatkertainen hiilijalanjälki syntyy "siellä", kun aarniometsä raivataan pelloksi. Jos taas peltomaa otetaan pois ruoantuotannolta, siirtyy esimerkiksi riisinviljely suosademetsiin, jotka tuhoutuvat.
Maiden omistusolot ovat usein täysin selvimättä.
Hmm. Melko hienosti ohjelmassa sanottiin, että kun pohjoisessa on niin EKOA, siellä etelässä tuhotaan ilmasto.
Hei, taas löytyy se syyllinen! Sehän on se köyhin kehtysmaan ihminen!

Repovedellä taas

Aamu. Se oma aika. Lehti tuli jo kymmentä yli viisi, ristikko oli helppo ja vei vain kaksikymmentä minuuttia. Tervon Koljattia ehti lukemaan.
Ja hiljalleen aloin etsiä kamaa kasaaan.

Luvassa oli pilvipoutaa, sadevaatetta en käy rahtaamaan. Istuinsuojat olivat jo repussa, yllätys,samoin tulitikut ja pari sytytyspalaa. Kiikarit - emme mene kallioille, akillesjänne vihoittelee. Kuivaa vaatetta vaelluksen jälkeen voisi ottaa autoon, enpä taida viitsiä.

Keitin suppilosopan termokseen valmiiksi. Aloin tehdä voileipiä. Ruoka ei tällä retkellä lopu, pakkasin vielä grillimakkarapaketin mukan.
Kahvipuruja mittailin kuuden kupin annospusseiksi mukaan: jos jotakin Repovedellä tehdään, ainakin nokipannukahvit! Ehdin tankkaamaankin.

Kuiva oli tie ja ajoittain jopa aurinko paistoi ja ihan piti saada arskat päähän.
Ruska ilotulitteli. Eihän Suomessa oikeasti ole haapoja näin paljon!
Kotoa on 96,4 km Tervajärvelle,jonne auto kivasti mahtui, kauniista ilmasta huolimatta.

Tervajärveltä on vajaa kilometri ensimmäiselle, Talas-nimiselle tulipisteelle.
Katselimme hienoksi värjäytyneitä vanamon lehtiä, ihan kuin vanamo yrittäisi toistaa kukkiensa värejä.
Matka jatkuu samanikäisten, istutettujen, huonostikasvaneiden ja oksaisten nuorten mäntyjen välissä kunnes sinut pysäyttää metsänhaltija itse, upea pahka, joka tietyistä kulmista on selvääkin selvempi pää. (kuva)

Polku on helppoa. Kierrämme kallionuloketta, jonka alla voisi sadettakin pitää, joku on tuliakin sinne viritellyt. Kohta olemmekin jo Määkijässä.
Määkijään on rakennettu upea kota. Tänne varmaan pääsee talvella sekä maitse että vesitse (Kapiavesi on samaa kuin Lapinsalmellakin), mutta kota on vielä avaamaton.
Eipä haittaa, uusia ulkotulisijoja olisi vapaanakin, mutta menemme nokipannukahvin keittoon erään perheen kanssa samoille tulille. Ihana nelivuotias jaksa kertoa ja lärpättää. Kahvinkeitto onnistui oikein näytösluontoisesti ja kahvi ja leivät menivät aika liukkaasti alas.

Perhe kertoi kulkeneensa "supistetun Ketunlenkin" ja antoi vihjeen ihan tuossa niemen takana odottavasta omatoimilossista. No se oli nähtävä - meni reittisuunnitelma saman tien uusiksi. Muutaman sadan metrin päässä olikin viitta Ketunlossille.
Polku oli tosi helppo. Kuljimme keskellä palanutta harvennusmetsää.
Oliko kulotettu vai luonnonpalo? Rungot olivat alhaalta nokiset ja hiiltyneet, mutta
joissakin latvoissa oli kuin olikin elävä tupsu. Koko maiseman yllä oli utuinen olo ja maailma oli mystisen harmaa.

Lossi osoittautui itse muovitetusta vaijerista vedettäväksi. Se kantoi kenties kuusi aikuista. Ylitimme Kapiaveden, matkaa oli pari sataa metriä. Vastarannallla oli sitten Lapinsalmen parkkipaikka, mutta me kurvasimme riippusillalle ja takaisin Aarnikotkan puistoon.

No se jalka sanoi, että menemme takaisin Määkijään rantaa pitkin ja samoja tuloreittejä Tervajärvelle. Niinpä emme jääneet Lapinsalmelle, vaan isoa kuusta ihailtuamme painelimme Kapiaveden ohi kohti Määkijää.
Ja eikös se vauhtisokeus iskenyt: eräässä risteyksessä olisi pitänyt kääntyä oikealle ja painelimme vasemmalle: saimme tietysti palkaksi reissun ainoan kovamaastoisen polun, vieläpä edestakaisin, sillä seuraavalla viitalla jalka laski yksi plus yksi ja päätimme palata takaisin, matkaa olisi vähemmän kuitenkin kuin Kuutinkanavan kautta.

Nälkä ei vielä ollut päässyt yllättämään, olisiko mitään osuutta tähän voileipien ja suklaan syömisellä. Ninnpä taapersimme Määkijän ohi (Se on pienen "pistoraiteen" päässä) suoraan Talakseen.

Talaksessa oli niin hurja roihu nuorellaparilla, että emme jääneet odottamaan makkarahiillosta, vaan söimme sienikeiton termoksesta.
Turhaa se makkara olisikin ollut, nytkin oli aivan täysi olo, kun viimeinen kilometri piti vielä taivaltaa.

Kun Tervajärvellä luki vähän aikaa karttaaa, tuntui, että nyt ei enää jaksa metriäkään. Ja aivan varmasti olisi ainakin toisen mokoman jaksanut, näin vain ihmisen kroppa luovuttaa, kun ei ole pakko suoriutua.

Paljon oli taas uutta. Puistossa on rakennettu, reittejä kunnostettu, tulisijoja laiteltu. Ihan oikeasti halutaan ihmisiä sinne. Olihan noita: uudet tyypit eivät enää tervehdi vaeltajaa, eivät enää koe entisenlaista yhteyttä?

Ja ope heräsi: Ketunlenkki (Lapinsalmen pysäköintialue - riippusilta - Lapinslmi - Kuutinrappuset - Määkijä - lossi - Lapinsalmi pa) sopii isoille lapsille mainiosti, ja pienet voivat oikaista Lapinsalmelta suoraan Kapiaveden kautta Määkijää kohti ja lossille. Ja se mummo puheli, miten me sitten Leon kanssa...

Kiva reissu. Kiitos, akillesjänne, kun läksit mukaan. Olisin kyllä yksinkin lähtenyt, mutta kun se yhdessä kokeminen voittaa aina.

Rapu vai krapu

Rapujuhlat. Rapu päätähtenä. Vettä ja tilliä, valkopippuria ja suolaa, ehkä hyvää snapsia, valkkaria. Hassuja hattuja, sormivesiä, valoja lämpöisessä pimeässä, rituaaleja.
Yhä paremmalta se alkaa kuullostaa, kun rapu on kielletty hedelmä kihti-ihmisille.

Rapu oli joissakin rapujuhlissa koko yön rapisemassa ämpärissä ja laskettiin sitten aamulla Kärkjärveen. Pitihän rapu olla.
Toisista rapujuhlista jäi päällimäiseksi mieleen, kuinka Loru-koira meni aivan hölmöksi, kun se mielenkiintoinen nuuskittava rapu parketilla lähtikin aivan väärään suuntaan, takaperin. Kun spanieli hölmistyy, sen kyllä näkee. Hypähdys taakse, suu auki, korvan tyvet ylös ja äänikin on selvästi: - Höh?!

Rapula oli joidenkin ihmisten kesäpaikka Lemillä. Eräiden toisten kanssa olemme tehneet tärskyjä Krapulaan , K huonosti äännettynä, niin että he todella luulivat (?) meidän olevan lähdössä jonnekin.

Rapuja ei nuorena ollut ns. varaa ostaa tarpeeksi, syöminen jäi maisteluksi ja tekniikan opiskelu jäi tärkeimmäksi anniksi. Niin useimmille: toki varaa aina on ostaa ne oheistuotteet, ne nesteet juhliin?

Ruotsinkielisillä on se upea lauluperinne juhlissaan. Meillä ei. Siis pakkoruotsi pitää lopettaa...

Joillakin oli rapuja kylliksi. Olimme luokan kanssa Kotaniemen laavulla Mikonsaaressa ja monet näkivät elämänsä ensimmäistä kertaa ravun. Olihan niitä: niitä oli rantakalliolla, kanervikossa, saran seassa, Saimaan rantavedessä, suurin osa punastuneina, mutta aika monta tapettuna - miksi - raakoinakin. Oli kokonaisia, oli osittain syötyjä.
Ei ollut lokki, ei varis hakannut niitä, ei piisami tai minkki syönyt, siinä ne haisivat.
Kuvittelen, että varastettiin merroista ravut, on ollut laavulla juhlat ja maha sekä pää tulivat täyteen.
Ja kaikki tähteet siis rantaan ja kankaalle, mitäs toisten viihtyvyydestä, johan meidän kekkerimme loppuivat. Laavu on jonkun yksityisen, siivous tietysti "kuuluu" nyt sille yksityiselle - kuinkahan kauan sen laavun sitten annetaan olla yleisessä käytössä?

Luokka oli pyöräillyt paikalle 12 km ja kävellyt pari kilometriä. Onneksi metsä- ja laavuelämykset eivät sentään ihan rapuihin jääneet, iloisia naamoja ja paljon menoa oli. (Ja roskaa ei jätetty, mitä ne ravut: ei ollut lapiota ja suojahanskoja siivota.)

--------------------------

Illalla olin Korkea-ahon kylätilaisuudessa ns. päättäjänä kuulemassa koulun lakkauttamisen aiheuttamia pelkoja. Istuin paneelissa. Koulun lakkaaminen ei ole on ja off-asia, sitä pitää harkita monelta kantilta. Asiaa ei auta pelkkä kyllä tai ei-äänestys kysymyksiin ja niinpä poliitikot varastivatkin shown ja saivat sanotuksi omia mielipiteitään. Häijyä tekee kuunnella opportunistien vaalityötä, mielistelyä, toisaalta omat mahdollisuutensa siinä kylässä mitätöisi sanomalla heti kyllä lakkautukselle.
Päättäjille oli selkeästi jaettu vajaata ja jopa väärääkin tietoa päätösten pohjaksi, se ei mairittele valmistelevia virkamiehiä (Lautakunta päätti yhden äänen enemmistöllä lakkauttaa, väärin/vajain tiedoin).
Kukaan ei sanonut lopullista kantaansa, hyvä niin. Niin sanotusti kaikki olivat perässäni lapsen edun (LOS artikla 3) kannalla - helppo olla, kun lapsen etua ei tarvinnut määritellä.
Kuljetukset, ruokahuolto, oppilasmäärän kehitys, aluepolitiikka, kylän elämän edellytykset. Pieni koulu yhteisöllisenä - iso koulu pelottavana on muistettava, vaikka ns. ison koulun opettajana olen todennut sen toimivan oikein hyvin. Siinäpä sitä on pähkäiltävää.
Marraskuun valtuustossa päätös on pakko tehdä! Päätös voi koskeakin.

Mikä olisi punainen päätös: suurempi etu jyrää kylän edun? Onko kokonaisedullisempaa antaa koulun olla? Inhimillisyys tarkoitushakuisuuden edellä vai esteenä?
Jaken (joutuu päättämään tästä) kanssa keskustelen, itse olisin (nyt) säilyttämisen ja kevyen remontin kannalla.

Kysymyshän ei ole vain Korkea-ahon (oikeasti Korkia-aho, kartturit ja ent. TVH eivät osanneet karjalaa ja vääntelivät nimiä papereihinsa ja kyltteihinsä) koulusta, se on vain oire isommista. Ja koskee paikallisesti toki!
Voi olla, että tässä yritetään korjata isompaa mokaa(kouluverkkouudistusta, jättikampusta, homekouluja jne.) tekemällä vähän pienempi moka,

Ainakin on oikeasti kyse siitä, että koskaan ei rahaa ole näin paljon, se ei vain ohjaudu enää ihmisten käyttöön esimerkiksi kuntien kautta, vaan jonkun yksittäisen taskut repeävät. Laillisesti - olisiko laeissa vikaa?

Metsässä

Eihän yöllä satanutkaan. Rintaman pti kulkea aamuyön aikana ylitsemme, aamulla piti olla märkää ja kylmää. Oli kyllä pilvistä, mutta jo seitsemältä oli 10 astetta.
Kiitos siitä: auton lastaus metsätyöpäivää varten on totta vie paljon mukavampaa poudalla.

Ja liikkkeelle. Ennen Mikkeliä sain kaksi pientä tihkukuuroa. Mikkelissä aurinko alkoi paistaa. Tie oli kuiva, liikennettä ei ollenkaan: yksikään auto ei ohittanut minua ennen Kangasniemeä, vaikka vedinkin kärryä sitä kahdeksaakymppiä.
Ja en syönyt Kangasniemellä munkkirinkeliä - olivat vasta tekeillä.

Metsä sanoi tervetuloa. On ollut yöpakkasia, sieniä on siis turha etsiä (Haperoita olisi ollut). Mutta toisaalta ei ole sitten hirvareitakaan, näin kaksi koko päivänä.
Ilma oli mitä parhain työilma, ja sainkin yli kolme hehtaaria raivatuksi ja taimet
saavat valoa ja ilmaa heti keväällä ihan eri tavalla. Raivauksella on merkitystä: jo aiemmin raivaamallani alalla kuuset ovat yli kaksimetrisiä, eilen raivaamassani samaan aikaan istutetun taimikon lepikossa tuskin metriäkään; toki maaperäki on tässä koivukunttaa, sellaista kovaa, kuivaa, pölyävää, joka ei kai oikein vettäkään laske läpi.

Tein tulet ja laitoin sapuskaa ja nokipannukahvit. Nälkä ei töissä ollut tullut
(tämä on kumma ilmiö, ennenkin koettu), mutta syöminen kyllä alkoi maittaa, kun alkuun pääsi. Koira kävi katsomassa, kuka siellä istuu, ja sai kaverinosansa Wilhelmiä.

Lastasin peräkärriin edellisellä reissulla pätkimäni polttopuun ja totesin, että
bensaa on jäljellä, samoin työhaluja. Metsään siis takaisin,ja pelastin vielä useita kesämyrskyn kaatamia oikeita runkoja (edes) polttopuuksi, samoin joitakin harvennusrankoja. Ja sitten se työ vasta alkoi, kun piti raahata pätkät (neljän halon mittaisia yleensä teen) sieltä mukerikosta, jonka kivet - ja kivenkolot - ovat harvennusjätteen kätköissä, oksat ja riu´ut liukkaita. Olin sananmukaisesti pihkassa, umpihikinen ja onnellinen, että tätä ei ollut mikään pakko kesähelteellä tehdä. Tässä raahaushommassa olisi kiva olla se kaveri: toinen tekisi, toinen veisi.
Nyt kävi niin, että pätkiä piti välillä pinota, että ne löytyisivät sieltä ryteliköstä
ja saha piti myös aina nostaa korkealle näkyviin, että edes se löytyisi.
Ehkä ne melkein kaikki pöllit ovat kuitenkin nyt ristikolla metsätien reunassa?

Join kuin hevonen, mehua meni kahvin lisäksi metsässä pari litraa. Onneksi on, mistä juoda, edelliskesäistä. (Ja kotona puolitoista litraa illalla vielä)

Ajo kotiin oli yhtä juhlaa. Haapojen liekit, koivujen kulta, kaksisataa kilometriä yhtä ilotulitusta, jonka vaikutus tehostui matalalta paistavan auringon valaistessa lopulta vain latvoja ja kontrastin esimerkiksi kuusen tummuuteen yhä lisääntyessä.
Huikeaa. Ja taas, kuten Tantun kirjan Eenokki, sanoin itselleni:
- Näkisipä "Katariina" ja lapsetkin! (Eenokki kyllä näki lentokoneen, mutta ajatus yhdessä kokemisesta on sama.)

Poliisit odottivat saalista - hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä - uuden tien alussa Rutolan kohdilla. On outoa joutua yleensäkään pysäytetyksi ja saada puhaltaa (toinen kertani), mutta tosi outoa on, että pitää pysäyttää keskelle ajorataa, vain puhaltaa, ei kysytä ajokorttia, rekisteriotetta, tarkisteta kuorman kiinnityksiä, ajoneuvon kuntoa.
Hyvää työtä tekevät, saisi heitä useamminkin näkyä, kuten saisi liikenteen seassa olla ajotapatarkkailijoitakin.

Kotona jaksoin purkaa kuorman, pinota ristikolle puut ja laittaa enimmät tavarat paikoilleen. Olen ihan ylpeä! Saha laulaa tällä viikolla taas.

Ja sauna kelpasi, toivottavasti pihka irtosi.

Otsasi hiessä

Olipas viikko. Alun perin oli sovittu, että pappa jaksaa pinnistellä perjantaina kolme tuntia sijaisena. Hupsista, menikin koko viikko, ja jatkuu vielä maanantain ja tiistain. Meni asiassa toki, ja hyvä kun kelpasin.
Alku oli aika kevyttä kyllä: lukujärjestyksessä oli hyppytuntireikiä kiusaksi asti, mitä minä teen koululla tyhjät tunnit, kun koneillekaan ei ole oikeuksia?
Mutta kun minusta tuli äidinkielenään englantia puhuvan sijainen loppuviikosta, alkoi jo käydä luille, minun englantini ei oikein riitä esimerkiksi pitämään englannintunteja englanninkielisille. No riitti se, sitä paitsi on kai aika tärkeää näillekin oppia suomeakin. Ja kierto toimii, vaihtelimme tunteja tarpeen mukaan
toisen englanninkielisen kanssa. Joustavaa on se.

Tiistaina olin Lyseon lukiolla CAS-päivässä mukana. On kiva vieraalla koululla olla kuin kotonaan, "omat" entiset lapset tuntevat yhä ja tulevat juttusille, ne Ellenit, Matiakset, Veeat, Nikit. Ja muutenkin, johtuneeko sinisestä uniformusta, kohtelu ja kohteliaisuus, aplodit mukaan lukien, olivat mahtava kokemus.
Usko nuoreen sai taas lisäpotkua. Kyseessä oli oppilaiden itse järjestämä tapahtuma kirpputoreineen, saappaanheittoineen, konsertteineen, Unicef-kävelyineen, tulot SPR:lle ja Unicefille.

Jäi siis jotakin tekemättä. Oli tarkoitus käydä raivaamassa metsää,kärrätä kotiin valmiit pinot ja tehdä haloiksi, kerätä puolukkaa ja sientä.
Sunnuntaina yritän käydä Toivakassa - olen tilapäisleski, eikä perhe ainakaan rajoita tai vaimon työ tarvitse autoa tai kärriä.

Hukkasin hyvän ystävän blogin. Se oli suosikeissani, mutta ykskaks klikkaus päästi minut aina vain omaan blogiini kahtakin kautta, joko suoraan tai salasanoillani. Kävi mielessä jopa, että olin taitamattomuuttani jotenkin sotkenut ja pilannut hänenkin asiansa, hienon bloginsa, huhuhuh.
Onneksi asiantunteva työkaveri kertoi hänellekin käyneen samalla tavalla ja konsti löytää blogi uudelleen löytyi, kun neuvoja sai.

Tämäkin päivä menee ihan muille. On kokous jossakin tosi korvessa Jaalan peräkylillä.
Nyt olisi kuivaa ja aika lämmintä olla metsässäkin. (Kuva kertoo kaipauksesta: Jäkälän kylä, Savitaipale)

Ja tänään ja huomenna palaan pitkältä reissulta tyhjään kotiin. Ei ole mukavaa se.
Kuin pilvinen päivä ilman aitanpolulla astelevaa emäntää...

Rauhaa

On niin hektinen ajankohta, että bloggaaja ei ehdi ottamaan aina oikeaa kantaansa
kaikkeen. No, ehtisi, mutta jäisi omenat säilömättä, esimerkiksi.

Rauha on ihanan filosofinen asia. Onko se vain sodaton olotila vai onko se ihan jotakin muuta, on mielenkiintoinen pohdiskelukohde. Onneksi joku muukin on pohtinut, ja paljon tapahtuu.

Suomi rauhanpuolustuksen suurvallaksi!
Komeaa tekstiä. Kannatettavaakin - jos...

Missään nimessä en halua Suomea rauhaanpakottamisen suurvallaksi, mikäli rauhalla ymmärretään esimerkiksi länsimaiseen elämänmalliin tai demokratian irvikuvaan pakottamista. En myöskään ymmärrä rauhaksi jonkin osapuolen täydellistä alistamista ja oikeuksien polkemista. Ns. mandaatti on myös ratkaiseva. En hyväksy Natoa (Seato, muut blokit) mandaatin antajaksi, EU:kin on vähän niin ja näin: onko operaatio todella rauhan vai kaupan etujen puolustamista?

Siis mikä jäi? No vanha kunnon YK:han se siellä. Välillä sen arvovalta murennettiin, vaikutusvalta ajettiin alas. Suurvaltojen veto-oikeus edelleen tuhoaa toimintamahdollisuuksia kohtuuttomasti. Ajattele vaikkapa Palestiinalaisten mahdollisuuksia Israelin käyttäessä myös USA:n vetoa.

Aina täytyy saada rauhanturvaamiseen riittävä kansainvälinen yhteisymmärrys.
Sana riittävä tarkoittaa eri osapuolia liittolaisineen, mutta myös kotimaan antamaa tukea. Toinen riittävä rauhanpuolustustehtävän oikeutus on tietenkin, että se turvaa jonkin aidosti humanitaarisen tehtävän, tästähän on EU-johtoisessa miinalaivan Afrikanreissussa kysymys? (Miinalaiva 18 solmun nopeuksineen ei todellakaan saa merirosvoa kiinni, se on rakennettu laskemaan ja nostamaan miinoja.)

Rauhanturvaamisen lähtöajatuksena ei saa olla, että rauhanturvaajista muodostuu ajanmukaisesti koulutettu nopeasti koolle saatava valmiusjoukko. Jos näin käy, se on lisäbonus, mutta syy se ei saa olla.

Olisiko ETYJ (ent ETYK) ollut hyvä pohja rauhanturvaamisyhteistyölle? Paremmalta sekin tuntuu kuin EU:n joukot. Aika vain ei ollut kypsä, oli blokkeihin jakautunut maailma. Nyt kai Etyj:n suurin rauhantyökin tapahtuu ihmisoikeustuomioistuimessa ja mielipidevaikuttamisessa. Kuten EU, myös Afrikan Unioni tekee ja tekeekin voimakkaasti rauhanturvaamista.

YK:n isompi rauhantyö tapahtuu ihan muualla kuin rauhanturvaamisessa sotilaallisesti.
Maailman tekeminen kaikkialla paremmaksi ja oikeudenmukaiseksi paikaksi elää on avain.
Niin. Mahdollisuus elää täysipainoista (toimeentulo, turvallisuus, tasa-arvo, koulutus, terveys) elämää omalla kotiseudullaan on tavoittelemisen arvoinen päämäärä.

Saimaa, Saimaani

Miten nyt suu pannaan?
Pien-Saimaa on aivan sinilevässä. Vesi on käyttökelvotonta, ei uimista, ei saunavettä. Mitenkähän kauan juomavedeksi käykään pintavesi, josta tehdään tekopohjavettä - miten kauan rantaimeytys ja soran läpi pumppaaminen Nuottasaaressa ennen Huhtiniemen imeytyskenttääkään riittää. (Kuva on yritetty ottaa mainoksenomaisena, että levää ei näkyisi)

Oli kuiva kesä. Oli kuuma vesi. Missä oli levä, satunnaisesti granuloita siellä täällä.
Ja nyt, kun vesi viileni, levää on puuroksi.
Selitys on esimerkiksi, että erilämpöiset vesikerrokset tavallaan eristivät levän pohjaan. Nyt lämmöt ovat tasoittuneet ja levä nousee pintaan heti, kun ensimmäiset syysmyrskyt mylläsivät vedet sekaisin.

Typpeä on liikaa rehevöittämään, kuollut eloperäinen aines vajoaa pohjaan ja aiheuttaa hapettomuutta, tapahtuu mätänemistä lahoamisen sijaan, mikä vapauttaa fosforia ja saa levän (syanobakteerin) "kukkimaan" eli esiintymään massoittain.
Missä kohtaa tässä ketjussa on ihminen? Miksi juuri täällä käy näin, miksi juuri nyt?
Aivan varmasti kyseessä on ihmisen puuttuminen tai vaikutus luontoon tavalla tai toisella. Todennäköisesti monella tavoin.

Hei, asiaa tietysti eniten korjaisi jonkun tietyn ryhmän syyllistäminen!
Persut tietysti tietävät, että vika on vanhojen puolueiden toimissa...

Nyt kun kaupunki ylitulvimisineen ja hulevesineen, siltapenkereet luonnonvirtausten estäjinä, maanviljelijät lannoitteineen ja karjoineen, metsänmyyjät avohakkuineen, UPM, hajakuormitus, turvetuotanto on jo syyllistetty, minulla on rakentava tai ainakin läpimenokelpoinen ehdotus: syyllinen on tavallinen ihminen.
Ainakin häntä rankaistaan maksamaan leijonanosa tutkimuksesta, puhdistuksesta, hoitotoimista, saavutettavan hyvän tilan ylläpidosta ja valvonnasta. Bisneksellä ei ole moraalia, sitä paitsi se toimii annettujen ehtojen mukaan, ja yhteiskuntahan käyttelee juuri tavisten rahoja.

Hommaan on jo viritelty projektirahoja, on mukana EU, kunnat, valtio, Vesiensuojeluyhdistys. Kun vielä saisi jokaisen tahollaan mukaan, omalta pieneltä osaltaan. Edes.

Mutta olen jo 61 ja pahoin pelkään, että en ehdi nähdä puhdasta Pien-Saimaata.
Kun toimenpiteet aina kolahtavat jonkun varpaille, kun asenteet ja vastuuntunto ovat esimerkiksi bisnekselle alisteisia, kun euro on määräävä tekijä tässäkin,
aikaa ja tupakkia kuluu.

Ja kun jokin taso on saavutettu, mikä takaa, että se pysyy? Olisikohan ihan oikeasti edettävä kahta tietä: on korjattava ja on poistettava pilaantumisen syyt.
Olen kyllä jo kuullut, että kehityksen hintana Saimaan pilaantuminenkin olisi hyväksyttävä!

Ja odotellessa Saimaa voi pahoin.

Tekstiviestipalsta

Leikitään.
Tämä palsta on Estari-palsta. (Anteeksi nimen lainaus, Etelä-Saimaa! Estarit on lehden tekstiviestipalsta.) Tässä ne ovat itse keksittyjä, mutta voisivat hyvin olla vaikka aamun lehdessä.
Viesti on lyhyt. Viestiä ei mahdu selittämään. Viesti on aina ehdoton ja ainoa tosi
yksisilmäisyydessään. Viesti on kiihkeä ja mitätöi muiden mielipiteet. Ja kunkommentoit, kommenttisi tulee vasta seuraavaan(?)lehteen eikä kukaan muista alkuperäistä. Ärsyttää.
Ärsyttää, vaikka joskus olisit samaa mieltäkin.

Yhtä hyvin tämä sivu voisi olla huonosta vaalitentistä: niissähän ei voi kommentoida, olla vaihtoehtojen välillä, vaan on vastattava kyllä tai ei asiaan, jossa vain välivaihtoehdot ovat oikeasti totta.

Siis "Estareita"... Jatka listaa kommenteissa!

Kaikki maahanmuutto on turhaa elintason perässä juoksemista, jonka me maksamme työttömyytenä, päivähoitopaikkojen puuttumisena ja asuntopulana.

Köyhät maat ovat itse syypäitä ongelmiinsa. Nyt pitää viimeistään tulla pois Afrikasta.

Soini sanoo niin kuin on!

Suomi on maailman paras maa. Lappeenrannassa on kaikki hyvin. Ruikuttajat muuttakaa muualle.

Homot pitää hoitaa ja jos ei onnistu, panna linnaan ja kuohia.

Homot ovat Herralle kauhistus.

SaiPa on kaikkien lappeenrantalaisten suosikki ja kaupungin käyntikortti.

Marja-Sisko takaisin Imatralle ja Jarva vaikka Kuopioon tai muualle kauas.

Hyvä, että saatiin se Aalto pois näkyvistä johonkin takahuonetyöhön.

Israel on Jumalan valittu kansa ja sillä ja vain sillä on oikeus Pyhään maahan. Kaikki palestiinalaiset ovat terroristeja.

Miten se piispa voi olla sosiaalidemokraatti. Pois politiikka kirkosta!

Mopoilijat ovat terroristeja.

Mitä ne persut ovat oikeasti muuta tehneet kuin haukkuneet vanhoja puolueita?
Minä ainakin äänestän demareita.

Kun se nainen valittiin piispaksi, eroan kirkosta.

Rakuunamäellä ei saa ajaa autolla.

Ihan hyvin riittäisi sata kansanedustajaa. Ei ne nytkään tee mitään.

Kyllä minun nuoruudessani jaksettiin hiihtää kouluun ja matkaa oli lumisateessa ja pakkasessa kymmenen kilometriä.

Sata kertaa mieluummin otan naispapin ristiäisiin tai hautajaisiin!

Kyllä ennen opettajan sana tehosi. Ei valitettu nurkassa olemisesta tai tukkapöllystä tai karttakepillä lyömisestä, eikä ollut luokassa ongelmia.

Muuta Tomppa Venäjälle. Täällä ei Putinia tarvita.

Keskustaa ei tarpeeksi kehitetä kävelykeskustan suuntaan.

Jätevesi Rakkolanjokeen vaan, ei enää tarvitse nöyristellä ryssiä!

Vesi pitää puhdistaa niin kunnolla, että on ihan sama mihin sen laskee, vaikka uimarannalle.

Jos katukyltit pannaan venäjäksi ja kiinteistöt myydään venäläisille,
Suomi ei enää ole vapaa maa.

Keskustassa pitää päästä autolla kaupan eteen.

Islam tarkoittaa samaa kuin terrorismi.

Keskusta on joutunut ajojahdin kohteeksi vaalirahajupakassa.

En ole rasisti, mutta työt suomalaisille ja puolalaiset ja virolaiset ja mutakuonot pois Suomesta.

Teatteria ei saa korjata tai rakentaa keskustaan.
Teatterin rakentaminen on poissa mummojen hoidosta.

Miten se Mannisen firma saa monopolisoida koko lähikaupan?

Siinäs saitte, kommunistit. Mites kävi Euromarketin?

Unisehvit ja kerääjät voisivat kerätä kotimaan köyhille. Hoitakoot muut maat omat asiansa.

Kyllä kuutostien rajoitukset pitäisi poistaa. Eilenkin kuppasi joku viittäkymppiä. Menkää muualle opettelemaan!

Valuustossa on pelkkiä pellejä ja politiikka on p..aa.

Maalaiset ovat lannoittaneet Pien-Saimaan pilalle.

Vapon turvesuot pitää lopettaa. Ne pilaa vedet.

Turve verovapaaksi, eipä mene rahat ulkomaille öljyyn.

Miksei Lappeenranta hoida viemäreitään kuntoon vaan sotkee Saimaan. Miettinen, herätys!

Totuuksia piisaa maailmassa.

Vastuun kasvua

Oppikouluun pääseminen tarkoitti monta isoa asiaa. Ensinnäkin jo tiedonsaantipäivänä sai olla hetken sankari, esimerkiksi sain elämäni ensimmäisen kukan, kiitos vain Olli Pulli!
Sain myös ihan oman polkupyörän vanhan naistenpyörärämän tilalle, se se vasta hieno oli, kunnostettu ja maalattu Pekan vanha Pyrkijä-nuorisopyörä. Ja oppikoululaisella kuului olla kello! Oli suorastaan vaikea ajaa pyörää, kun piti koko ajan pitää rannetta niin, että se kello näkyi.
Käsi väsyi myös, kun koko päivän kulki käsivarsi koholla, pitihän kellon näkyä, statuksen nousun symbolin.

Puukko oli suunnilleen samassa iässä otettu - omaa en muista saaneeni, niitä vain oli - ison pojan merkki. Puukko edellytti tiettyä käden taitoa. Puukon kanssa oli osattava liikkua turvallisesti. Puukkoa ei saanut heittää tai sillä leikkiä. Mitä tahansa ei saanut vuoleskella, mihin tahansa ei jälkeä jättää. Missä vain ei vuoltu, ketään kohti ei saanut vuolla. Jopa lastut piti pihalla kerätä pois, ei toki liiterin luota. Kalatkin perattiin omalla puukolla.
Hyviä madonlukuja tuli turvallisuudesta ja vastuusta.

Mutta yksi asia jäi opettamatta ja sen mukana saapui vaara. Aikansa puukko oli terävä, ja sahauspinnoista ja rimoista syntyi nuoli poikineen, kaarnasta tai laudastakin veneitä, pehmeästä lepästä kaikenlaista. Puukko kulki aina mukana.
Mutta eräänä päivänä tylsyvä puukko alkoi lipsahdella ja silloin tuli se haava. Ja tuli toisia, onneksi ei koskaan vakavampaa. Pahin haava tuli itse asiassa
siitä, että äiti toi linkkuveitsen yhteiseksi. Taskuun se mahtui, oli hieno ja valkoinen, mutta se kun oli auttamattoman tylsä ja monikin sai haavan jo samana iltana.
(Oikein tosipahaa jälkeä syntyi, kun pikkuveli otti nelivuotiaana (?) keittiön laatikosta puukon ja lähti leikkimään sillä vessan portaille. Yritin ottaa sen pois, hän ojensi sen terä edellä ja sitten ykskaks tempisi takaisin. Oli vasen keskisormi kuukauden kipeä!)

Kipu opetti etsimän terävää puukkoa keittiön laatikoista. Kohta nekin olivat tylsiä, ja sitten oltiinkin "viemässä mäkeen" niitä isän jemmaamia parempia puukkoja.
Salaa. No lineaarista karjuntaa, tukkapöllyä se tiesi - syystä toki, mutta olisikohan ollut syytä kerätä ne kaikki "omatkin" puukot ja terottaa ja ennen muuta opettaa terottamaan ne.

(Lapin matkalla -66 pelasin pajatsoa kaikilla taukopaikoilla, ja Ranualla oli rahaa niin paljon, että ostin leukun. No mitäs se puukkojaan varjeleva isä: kivellä kilkutti leukun kantaan, kärjellä kaivoi vuorikristallia Norjan tunturista. Olen jotunut kiinnittämään helan, muotoilemaan kärjen uudelleen jne. Leuku on takkapuukkona yhä, ja kovin on kärsineen näköinen.)

Vääpeli Kouvo se terotteli kirveitään tahkolla, sai olla vesipoikaa ja veivaajaa. Ja eikös tuo alkanut liipata puukkoaankin. Eipä ollut vaikean näköistä.
Aluksi vain omaa puukkoa hioi liian hellällä kädellä, mutta yritystä oli. Eikä osannut oikein ottaa lommoja pois tai ns. palkoa terästä. Mutta tylsällä puukolla en tee yhtään mitään. Enää.

Onhan noita puukkoja ollut, nytkin on varmaan 20. On hyviä, on huonoja. Ja on yhteen asiaan hyviä. Raksamorakin on tosihyvä paikassaan, esimerkiksi puuveitsen teossa. Hyvässä puukossa on kunnon kiilaterä, paksuhko selkä peukalon tueksi, se käy käteen monessa asennossa, on tasapainossa.
Surkein on tosi komea RUK:n kurssipuukko: se on niin kovaa metallia, että sitä ei voi teroittaa. Ja sitten on se paras kaveri, retkipuukko, pehmeää hiiliterästä, käsin tehty, johon liittyy muistoja antajistaan (tosi kiva luokka).

Olen hankkinut oikein kunnon puukon annettavaksi kevätjuhlassa viimeisen oman luokkani lähtiessä yläkouluun. Jakoperusteeksi olen ajatellut vastuullisuuden
kaikissa toimissa olivat se sitten omia tehtäviä tai toisista huolehtimista. Säännöt muokkautuvat.
Saaja voi toki olla tyttö tai poika. Myös naisen asuun kuului puukko.

Ja pojalla pitää olla puukko. Ja vaarin pitää osata tehdä pajupilli ja leirikeppi.

Mopo

Mopo ei nyt tarkoita erityisluokkaa, monipuolista oppimista vaan vakavasti otettavaa kulkuneuvoa.
Vakavasti? Eikö se olekaan leikkikaluksi tarkoitettu, eikö se olekaan ainoastaan nuorison vapauden symboli ja (t)uhoamisväline?

Mopo on mummojen kiusaksi tehty paholaisen keksintö. Mummolle kyllä moposta menee Harrikkakin, kaikki kaksipyöräiset ovat pahoja, niputetaan samaan nippuun niitten huudattajien, asiattomissa paikoissa ajajien, liikkennehäiriköiden ja leikkijöiden kanssa. Eihän mummo ole itse koskaan ajanut, siksi ne on kaikki kiellettävä. Ajajan ajokäytös ei merkitse mitään: esimerkiksi kun annoin suojatiellä mummukalle tietä, hän kääntyi oikein heristämään nyrkkiä mopopojalle. Visiirin takana olisi kyllä partaakin...
"Mummo" on tuhmasti yleistäen sanottu ja känkkärä äijä on ihan yhtä ilkeä.

Muut tienkäyttäjät pitävät mopoilijoita alaluokkana. Kiilataan risteyksissä jopa samalle kaistalle viereen. Ohitetaan täysin järjettömästi, hipoen, missä vain, nopeuksista riippumatta. Ei anneta edes liikennemerkin tai jopa valon antamaa ajovuoroa, esimerkiksi valoissa suoraan ajaessani kääntyvä vastaantulija kiilaa eteeni. Tullessani oikealta minua ei väistetä. Katsotaan pihasta tullessa vasta nokka pyörätiellä, josko autoja tulisi(vaan kun voi tulla vaikka rullaluistelija tai mopo tai...).
Ei muka havaita - ajovalopakko on, värikkäät katteet, kypärät. Kyse on usein opettamisesta ja paikan näyttämisestä, piittaamattomuudestakin. Mopo kun on lelu, ei kulkuneuvo? Mopo-onnettomuus johtuu usein tästä, toki myönnän, että mopoilijassakin on syynsä.

Viranomainen ei osaa/viitsi sijoittaa mopoa mihinkään ryhmään. Säännöstöä ei ole tehty valmiiksi eli jatkuvasti joutuu mahdottomiin tilanteisiin.
Esimerkiksi käy kevyen liikenteen väylä: saako muka ajaa 45 km tunnissa siellä koirankusettajien, lasten, rinnakkain pyöräilijöiden, pihasta tunkevien autonnokkien seassa tosi huonoilla pinnoilla? Se mummukka kävelee milloin missäkin laidassa (sellainenhan se sääntö on!) tai keskellä ja poukkaa arvaamattomaan suuntaan ohittaessasi. Miten pääset oikean reunan pyörätieltä laillisesti pois kääntyäksesi vasemmalle valoristeyksessä, jossa "Sallittu mopoille" ei jatku liikennejakajaristeyksen jälkeen?

Mikä logiikka kätkeytyy "Sallittu mopoille"- pyöräteihin? Ei, ei se ole esimerkiksi niin, että taajamassa ei sallita, muualla kyllä. Väylän leveys tai kapeus tai muun liikenteen määrä ei vaikuta. Usein tuntuu johtoajatus olevan kiusanteko: tästä olisi oikotie ja turvallista mennä, kierrä siis.
Kaupungin uuden autojen kilparadan eli Lentokentäntien viereinen pyörätie, hyväpintainen ja lähes tyhjä, ei ole sallittu. Pallossa on kerrostalojen kohdalla oleva kapea jalkakäytävä sallittu. Salliva merkki on usein vain toisessa päässä - saanko siis ajaa vain toiseen suuntaan? Merkki on vasta jossakin kaukana, niin että et voi nähdä sitä vielä risteyksestä (esimerkiksi Karhuvuoren ympyrän kohdalla - saanko ajaa pyörätietä, jos muistan sen merkin vai talutanko sinne asti, noin sata metriä tunnelin kohdalle?
Sallittu tarkoittaa autoilijan mielestä samaa kuin pakollinen, minusta harkinnanvarainen. Monasti on opetettu, viittilöity ratin takaa pyörätietä.

Mopo kulkee helposti virittämättä sen kaupungissa sallitun 50. Miksi ihmeessä on ajettava 45 km tunnissa ja tehtävä jatkuva ohitustarve?
Nopeudesta ja massasta (oman vehkeeni 83 kiloa + maks. 150 kiloa) johtuen en sallisi mopoa pyörätielle missään, ja siksi olisi saatava pysyä liikennevirran vauhdissa, joka ei totta vie ole 50 km/h.

Rakentellisesti ainakin nämä tyttömopot, skooterit, on tehty 70 - 80 km/h varten.
On mm. tehokkaat levyjarrut ja (vasta kunnon vauhdissa oikein) toimiva iskunvaimennus.
No miten meillä, holhousyhteiskunnassa: esimerkiksi variaattorivaihteisto haluaisi siirtyä nopeutta vastaaviin moottorin kierroksiin, mutta rajoittimen takia kone huutaa hirveillä kierroksilla ja bensaa kuluu pienen auton mallilla.
Ns. prikka on helppo ottaa kartioista pois, mutta kun se on laitonta.

Tämän holhous- ja rajoituslogiikan mukaan henkilöautossa pitäisi kieltää nelos- ja viitosvaihde ja rajoittaa auto kulkemaan muutenkin maks. 120 km tunnissa.
Olisiko mahdollista, että mopoa ei rajoitettaisi mitenkään, vaan vastuu nopeuksista on ajoneuvon kuljettajalla? Esimerkiksi kolmen sakon jälkeen ajokieltoa, todella jatkuvasta nopeuden ylityksestä korttiluokan muutos. Luulisin osaavani vastata ajamisistani, kuten autollakin.

Mutta on se kivaa, on se helppoa. On aina pysäköintipaikka, kun ajaa "polkupyörällä". Sopiikin ihmetellä, miksi mopoja näkee pysäköintiruutujen tukkeena, kun ne saisi laittaa kuten polkupyörät. Pääsen moneen paikkaan, mihin en autolla edes yritä. Kaupungissa liikun helpommin kuin autolla.
Olen se vapaa ja riippumaton nuori?