Syksy tuo pimeän. Vielä pari viikkoa sitten oli ihan hyvä mennä metsään seitsemäksi, hyvin näki ilman otsalamppuakin. Mutta tuli kylmempää, tuli pimeämpää.
Miten ajaa parkkipaikalle? Liikennemerkki kieltää moottoriajoneuvolla ajon. Mutta kas vain, kuitenkin parkkipaikalla on kyltti ”Vain Linnavuorella kävijöille”.
1-2-3…. Aina kymmeneen ja taas alusta. Kyllä, vaikka on vielä melko pimeää, portaita on taas ne 147. Kiipeän näköalatasanteelle. Hienosti on raivattu metsää maiseman edestä, vihollisen tulon näkisi jo kaukaa. Ja niin näkyikin, kun joku vuosi sitten (silloin) pienten poikien kanssa kävimme, silloin piti ampua ja heittää keihäitä, mielikuvitus laukkasi.
Kävelen kallionreunaa seuraillen. Länteen päin ei ole enää mitään maisemaa, vaikka olen noin 20 metriä Saimaan pintaa ylempänä: metsä peittää kaiken. Näillä kallioilla oli ennen eväspaikka, koska juuri siinä, kelon kohdalla, oli upein maisema. Nyt se kelokin on kaatunut.
(Ja siitähän en tietenkään kerro mitään, kuinka pentuna olimme hippaa jyrkänteillä ja hyllyillä…)
Kohta olenkin jo muurinpohjan paikalla. Maassa köllöttää nyt alle puolimetrinen hirsivarustuksen pohja, jota ei välttämättä näkisi, jos ei siitä mitään tietäisi. Jatkan toista polkua alas, kohti kaupunkia. Pitäähän joka kerta nähdä se komea, haljennut siirtolohkare.
Tulen mökkitielle ja käännyn itään. Tien varressa on useitakin mökkejä, mutta pihoihin ei tarvitse mennä. Vihoviimeistä mökkiä ei edes oikein näy, se kun piileksii kallionharjan takana. Jatkan ihan sen lähelle, kuljen riukuaidan viertä, ja polku vie kohti upeaa kallionientä. Mutta ensin hämärässä näkyy mökkejä? No ei, siinä on komeita siirtolohkareita, joita ei vielä voi kuvata, on liian hämärää. Kallionharjaa pitkin menen niemen kärkeen. Koko ajan mielessä pyörii, että tämä paikka on liian hieno vain minulle, pitää tuoda Ritva ja pojatkin tänne joskus. Vielä pari vuotta sitten olisi mieli koko ajan rekisteröinyt vaarallisia jyrkänteitä ja louhuja, mutta vaarin pojat ovat isoja. Rannassa onkin jo valoisampaa, kuviakin saa, ja palatessa kuvaan myös siirtolohkareita. Ja otsalampunkin saa jo sammuttaa, enää eivät juurakot ja kivet salaa kamppaa.
Paluupolku vie Linnavuoren taustalle. Alun notkossa (jää oikealle) on lähde, oikein karttaan U-merkitty, sen näkee, jos osaa katsoa. Mutta paikka on aika rytö, en tällä kerralla mene sinne.
Jatkan vuoren kuvetta ja ihmettelen, miten lohkareet pysyvät ylhäällä. Lippoja, halkeamia, luolamuodostelmia, mutta ne ovat korkealla rinteessä, eivät käy sateensuojaksikaan. Kuljen muutaman Linnanlahdella olevan mökin ohi. Mitään liikettä tai edes autoja en nähnyt yhdelläkään mökin pihalla.
Ja ennen kuin huomaankaan, olen taas parkkipaikalla.
