Ruhassa jälleen

Kaikki haisee valopetrolin, kangasturpeen, hien ja märän vaatteen sekoitukselle. Virittele makuupussi ja -alusta naruille, pane pesukone pyörimään. Lastaa kaikki paikalleen.
Väsyttää.

Takana on taas kolme päivää leiriä. Vaikka koko ajan ei hiki otsassa ns. työtä olekaan, vaikka olen ollut mukana "vain"aikuisena ilman vastuuta, koko ajan olen ollut ihmissuhdeverkon keskellä ja koko ajan osaltani vastannut viihtymisestä, asioiden sujumisesta ja ollut ulkona.
Yksin melu riittäisi väsyttämään.

Kun antaa pojille teltassa vartin aikaa kertoa ne pakolliset kummitusjutut ja pitää pierukilpailunsa,he luonnollisesti käyttävät siitä kaksi ja puoli tuntia. (Leirillä ei se hiljaisuus ole niin nokonuukaa...?) Joka tapauksessa uni maittoi, kun kotiin pääsin - pojilla tietysti jo laivan kannella neljän tunnin paluumatkan aikana.

Hienot kaksi luokkaa leireili. Ihan pari katsekontaktia, kaksi pientä puhuttelua ja ns. kuri säilyi.
Leirin töihin sai tekijöitä ilman urputusta, jopa vapaaehtoisia aputiskaajia riitti.
Tuli ja pimeä, teltta ja laiva ovat edelleen elämyksiä. Leirin yhteistyöharjoitukset ja telttailun sekä yösuunnistuksen jännitys ja niistä yhdessä selviäminen antavat uskoa toisiin ja itseluottamusta myös. Väitänpä, että lapset saivat taas jotakin ainutlaatuista koko elämäänsä varten - aluksi nyt toki kuudetta luakkaa tukemaan.

Lapset näkivät kyy Kyykkänän, toivat käärmeennahan (eri käärme,toivottavasti) leirille. Huomattiin, että sammakko ui sammakkoa. Oho - variksenmarjaakin voi syödä.
Kangasmetsä ei isoja luontoelämyksiä tarjoile, mutta Saimaa sitä enemmän.

Ja Markku sai olla sopivan vanha, perinteen siirtäjä: miten on mahdollista, että isät eivät ole opettaneet puukonkäyttöä, kaislaveneen rakentamista tai esimerkiksi käpyjen linkoamista?

Laivamiehistön kanssa yheistyö pelaa, pelaa myös yhteisenä suhtautumistapana lapsiin.
Ja, vaikka muut leirin aikuiset eivät sitä (joka päivä) jaksa muistaa, Kesämäen koulun työyhteisö on rautaa.

Kiitos, kun sain taas olla mukana!

Oodi haloille

Halko: sana sinällään kertoo työstä, halkaisemisesta. Kuka on halkoja halkonut, tietää, että työ on eräs niistä, joissa pitää yhden valmiin tuotteen aikaansaamiseksi nähdä suhteettomasti vaivaa. Pienikin puu on syytä halkaista, tai se ei pala.

Ensin kaadat (roju)puun, sitten pätkit sen raahaamiseen sopiviksi pätkiksi. Vedät se ja sen kaverit tiepohjalle esimerkiksi sadan metrin päähän kiveliössä ja risukossa.

Sahaat haloiksi. Halkaiset. (Olen sentään oppinut viemään metsään oikean sahapukin ja kirvespöllin, mikä helpottaa työtä ja parantaa turvallisuutta.) Pinoat kuivumaan. Rahtaat kärryannoksina kotiin ja taas pinoat siisteihin säilytyspinoihin ja myöhemmin kuuriin ja lopulta kannat takan viereen.

Kuulostaa kamalalta. Totuus on kuitenkin, että tämä on työtä, jossa viihtyy. Saa tehdä omaan tahtiin, saa olla ulkona. Ja ennen muuta saa olon, että tekee jotakin konkreettisesti perheensä eteen. Ja kavereita on, nyt viimeksi jo hirvikärpäsiäkin... Työssä aika menee huomaamatta, edes nälkä ei tule - mutta kun sitten otat välipalaaa, kyllä maistuu!

Ovat kalliita puita ne. Matkaa tästä tontille on noin 225 km, eli matkakuluilla kannattaisi ostaa halot moneen kertaan? Tekosyynä on tietysti, että teen aina jotakin muutakin, oikeaa metsänhoidollista työtä muutaman tunnin, esimerkiksi parannan tietä, raivaan taimikkoa, perkaan ojaa. Mutta miten kallista on esimerkiksi se harvennuspuun raivausranka (kunnon koivuakin), joka jää metsään makaamaan? Miten kallis on tuulenkaatorunko, jota kukaan ei korjaa ennen sen lahoamista? Olenkin laittanut lapun metsätielle: harvennusjätteitä saa kerätä polttopuuksi.

(Edellisellä kerralla joku tulkitsi sen niin, että vei kaksi kolmasosaa jopa valmiista pinostani.)

Kaikki halko ei todellakaan ole samanarvoista. Jos poltat takassa, leppä on paras: se syttyy helposti, palaa kauniin punaisella liekillä, tuoksuu ja palaa loppuun, ei räisky.

Jos taas poltat närettä, pidä luukku kiinni tai saat kipinät ja kekäleet lattialle paukkeen säestämänä. Koivu taas on niin kovaa, että vaatii paljon kavereita palaakseen ja sitä saa asetella ja käännellä, että se palaisi loppuun. Mänty taas nokeaa. Ottaisin tietysti eniten leppää, mutta nyt olisi tarjolla eniten kuusta ja mäntyä eli ensi talvea seuraavana talvena meillä on takan luukku kiinni. Onneksi takka ei ole koko totuus: avotuli omalla pihalla on aika kova juttu, eikä Jäkälän saunakaan ilman puuta pelaa.

Metsän poika tahdon olla!

Pakkolomaa metsästä?

Pullot alkavat loppua. Tarkoittaa sitä, että alkaa säännöstely: pulloja täytyy varata pian alkavalle omena-viinimarja-puolukkasesongille, ja vaikka varjopusikoiden vatukat vasta kypsyvät, niitä ei kerätä enää ainakaan mehuksi. On tarpeeksi puhdasta vattumehua sekä mustikka-vadelmamehua. Pakaste pursuaa metsämansikkaa ja vattua ja hilloa menee vain rajallinen määrä. Mihin ne karpalot?

Urhoollinen vaimo sukelsi siivoamaan vaatehuoneen ja pitihän tuohon tuskaan osallistua minunkin. Oli aikakin. Mutta tämän jutun kannalta on oleellista, että eläissäni ei minun tarvitsisi suppilovahveroita kerätä: reilut 150 litraa on kuivattuna. Mitä minä teen syksyllä? Juoksen metsiä ja vain katson? Ei tule kauppoja: pelkkä hirvikärpänen ei oikein riitä metsäiloksi.

Koulun alku antaa muutakin tekemistä kuin saalistusta metsässä, olen menossa leirikouluun

ja urheilukilpailuihin mukaan. Saa nähdä, tarvitaanko sikaflunssasijaiseksi?

Tänään menen tarhan papaksi, ehkä sinne voi jo mennä, ehkä ryhmäytyminen ei enää tässä vaiheessa häiriydy pahastikaan?

Hassua, kuinka sateet alkavat taas kerran merkiksi koululaisille työn alkamisesta. Vai alkavatko? Ainakin ensimmäisiä haapasieniävoi jo löytää, kantarelleja sen sijaan pitää taas odotella, kun ne välillä kuivuivat.

Mutta eläkeläinen jaksaa odotella.

Vilna

Me sanomme Vilna, muut Vilnius. Miten vain: kaupunki, jossa on upea (kauniimpi mäkien takia kuin Riikassa) Vanhakaupunki, todella siistiä, ystävällisiä ihmisiä. Oikein henkii tunnelma, että vilnalainen haluaa olla edukseen, palvella, miellyttää. Eikä suomalainenkaan ole vielä ryypännyt mainettaan...

Vanhakaupunki on kävellen hallittavissa. Pohjakaava on selvä: joki rajaa pohjoisessa, toinen idässä, muualla on selvää kehäkatumaista isoa tietä. Hyviä karttoja saa ilmaiseksikin, ja vaikka perille löytää ilmankin, oli kiva etukäteen suunnitella reittejä ja kohteita. Korttelikapakkaa, putiikkia, meripihkaa, pellavaa riittää. Mutta jos olisi vaatetta tarvinnut, olisi kohtuuhinnalla saanut vaikka tyylikästäkin. (Ja eikö se rouvakulta ostanutkin Leo-vauvalle Armanin bodyn...)
Huom! Minäkin jo sovitin kenkiä ostaakseni,vaan ei ollut kokoa!

Tietysti nimesimme kaikki uudelleen. Pääkadusta puhuimme Piletyskatuna ja Jona (Joonankatu) oli tietysti Jano, hotellin lähellä oli kotikirkko...

Mene kirkkoa kohti niin löydät perille. Eipä ole vaikeaa: kaikille pyhimyksille taitaa olla oma kirkkonsa ja vielä kaikille yhteinen, lisäksi on monta ortodoksista kirkkoa.
Hassua: ristiretket tänne tehtiin myöhemmin kuin Suomeen!
Useimmat kirkot ovat vanhoja,mutta hyvin monet on uudistettu barokkityylisiksi.
Yksi kirkoista (Pyhän Katariinan kirkko) toimii konserttitilana: hyvä hämäys turistille, joka etsii konserttipaikkaa katuosoitteen avulla.

Konsertteja olisi ollut vaikka joka illalle. Satuimme kokemaan mahtavan pelkillä lyömäsoittimilla
esitetyn Fiesta Latinan ja ei niin mahtavan, mutta toki hyvän rock/blueskonsertin.
Kulttuuri näkyy muutenkin - Vilna on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki.

Hotelli olisi ollut hyvällä paikalla, siitä on vain kadunylitys Vanhaankaupunkiin. Mutta se ilmastointi metelöi, hajahti, vaan ei viilentänyt, ikkunasta tunki paistorasvan käry.

Kenelle? Vilna on oikein kiva muutaman päivän kohde sille, joka jaksaa kävellä, käydä museoissa, hautausmailla, kirkoissa, näyttelyissä, shoppailla ja nauttia kauniista maisemista.
Kohtuuhinnalla saa kohtuullisen hyvää ruokaa. Joka paikassa ei törmää suomalaisiin ja me koimme olomme turvalliseksi niin kaupungilla kuin torillakin.
Palveluissa on yritystä ja hintataso kolmanneksen alle suomalaisen: syytä on yrittääkin, Liettua on menettänyt 22% tuloistaan taantuman takia.

Mene itse katsomaan!