Iivaara

Pehmeää jalan alla.  Vetisyys on verhottu purun tapaisella joustavalla patjalla.  Tämmöistäkö tämä erämaa olisikin?  Koiruus, (valko)kultainen noutaja, nelikuinen menee tiedustelijana edellä, mutta pysähtyy kauniisti välillä odottamaan - ja jos ei pysähdy, pelkällä käsimerkillä saadaan istumaan, mutta katsekontaktin puuttuessa ihan pitää komentaa:- Stu!


Kolme miestä.  Se pitkä on täällä kotonaan, osaa silti nauttia aina vain.  Se normaalimittainen, entinen esimies ja ystävä, nyt vain ystävä molemmille.  Ja se tumppi, joka tekee surutyötä luovuttuaan omasta metsästään juuri, muutenkin vaeltelee ja on utelias luonnon seuraaja.

Polku muuttuu poluksi.  Upeasti kulkijat ovat osanneet pysyä uralla, sammal ja kuntta ovat koskemattomat.  Tullaan haaraan, kelkkaura koukkaa oikealle, lammelle, miehille alkaa nousu.
Juurakoita ja kiviä on vain vähän, tämä ei ole ihan massaturismin paikka?
Lampi jää oikealle, noustaan koko ajan, aika nopeastikin, mutta vasta 20 metriä ennen taukopaikkaa hartiat kastuvat.  Istumme juomaan ja ihailemaan maisemaa lammelle päin.  Koira ei malta istua.
Se pitkä leikkii ajatuksella etsittävän tavaran, kongin,  heittämisestä koiraa varten alamäkeen, eipä tarvitsisi monta hakua olla, kun liika energia olisi karissut.
Juttua piisaa pinnistämättä.  Yhteisiä muistoja on monilta työvuosilta, yhteinen rakkaus luontoon on ilmiselvä ja kokemuksia jaettaviksi.  Ja eivätkö vain ne kaksi ole vielä palvelleet sotaväessä samaan aikaan, olisikohan siitäkin tarinaa...

Nousu päättyy pian, pääsemme upealle, lähes vaakasuoralle polulle.  Alamäen loppua ei näy, ei myöskään ylärinteen.  On helppoa maastoa ja tanner antaa juuri oikean askelen äänen.  Keloja on     valtavasti.  Ilman polkuakin olisi helppo kulkea - koira sen kertoo tekemällä omia tiedustelujaan, pomppii milloin ylhäällä, milloin alhaalla, löytää herkkuja, esimerkiksi poronpaskaa.

Kuljetaan enemmänkin alamäkeä kuin ylös, ja ennen pitkää tullaankin suon reunaan.  Naapurivaarat häämöttävät sumun takana, ja se pitkä kertoo masstopyöräilyseikkailuistaan vaaroilla ja suolla, muka-poluista ja pyörän kantamisista.
Lähde!  Vesi "kiehuu", monesta kohdasta se tunkee soran läpi, hiekka liikkuu.  Vesi on kristallinkirkasta ja nokipannuun otetaan tarpeellinen määrä.
Taulu ilmoittaa, että Iijoki alkaa tästä: uskonhan minä, tästäkin, mutta aivan varmasti näillä harjuilla ja vaaroilla pohjavesi purkautuu monen monesta paikasta lähteiksi, lammiksi, pikkujärviksi.  Hieno paikka silti. Herkuttelemme ajatuksella, mitä Iijoki olisi ruotsiksi, aika lyhyt yhdyssana!

Ihan vieressä on tupa ja tulistelupaikka.

Tulet tehdään, pannu pannaan koukkuunsa tulelle ja evästä kaivetaan esille.  Onneksi kaikki ovat lihansyöjiä, jauhomakkaraa ei ole mukana.

Koira saa tietenkin lakiosansa.  Hänet on - epistä - pantu kiinni.  Tulille tulee muitakin, luontevasti, täällä paikka ei ole "varattu" niin kuin etelän vaellusreiteillä uuden, hölmön tavan mukaan, jos yksikin siinä istuu.  Naputtelen muutaman pöllin pieniksi, jotta erämaan laki täyttyisi.  Halkoja on niin paljon, että kaikki eivät edes katokseen mahdu.

Laavulle tulee toisiakin koiria.  Kaikkien käytös on moitteetonta, mitäs sitä rähisemään, vaikka ollaankin hihnassa.  Lähdemme kuitenkin eteenpäin, ja blondiystävämme saa taas tiedustelijanhommansa, turvaa tiemme.  Nousua on paljon kahden ja puolen  kilometrin matkalla.   Pitäisi päästä huipulle, 470 metriin, mutta missään kohdassa ei edes hengästytä, se pitkä osaa sovittaa vauhdin sen tumpin jaloille, vaikkei sitä myöhemmin myöntänytkään.

Koiruus menee vähän liian kauas, näkymättömiin harjanteen taa.  Teemme parikin kertaa hänelle kepposen.  Hipsimme vähän polulta syrjään ja olemme hiljaa kuusen takana, ja kohta kuuluu tassun töminä polulla: - Missäs se minun laumani on?  Suuri on riemu, kun kaikki ovat tallessa, ja tiedustelija lähtee taas.  Mutta nelikuinen tuntee jo vastuunsa toisista, sitä paitsi tästäkin taisi tulla jo leikki.

Tullaan kohtaan, jossa polku kulkee tasanteella.  Vieressä aukeaa kuivaa, upeaa, hiekkapohjaista puolukkakangasta.  Tässä voisi majoittaa vaikka komppanian,  ihanteellista telttapohjaa piisaa kauas. Kohta polku kulkee ainoaan kosteaan paikkaan, on hienoa olla maastokengissä ja kurahousuissa, kalvopuvussa.  Nousu jatkuu satumaiseen naavametsään.  Mikä ihmeellinen luonnonilmiö on saanut joka puun niin naavaiseksi juuri tässä? Ei noin paljon tontunpartoja voi olla kuivumassa?  Täällä naava on vielä naavaa, pohjoisempana on enemmän ruskeaa luppoa.

Tullaan esimmäisten kallioiden kohdalle.  Joiltakin pikkuhuipuilta olisi jo huikeita näköaloja?  Ensimmäinen punertava riekonmarjatupsu on polun vieressä.  Ihan pian alkaa oikein maaruskailotulitus, mutta nyt saamme siellä ylhäällä jo oikein hyvän esinäytöksen riekonmarjamattoja ihaillessamme.

Huipulla on tulipiste ja infotauluja.  Mutta ennen muuta siellä on porukka kuusivuotiaan mäyräkoiran kanssa.  Koirat löytävät välittömästi toisensa ja peräkkäinjuoksu alkaa, milloin toinen, milloin toinen takaa-ajajana. Mäyräkoira, lyhytkoipi, jäisi aina jalkoihinkin (ja jääkin), mutta kun se on nopea käänteissään,  " Iso Vaalee" tömisee ohi.  Välillä mäyräkoira jää isomman alle, näyttää kivuliaalta, mutta vinkaustakaan ei kuulu ja juoksu jatkuu.  Selviää, että mäyräkoiralla on kotona kuusikuinen leikkikaveri.

Ilman hihnaa, ihan kovaa komentoa Luna seuraa taas meitä, kun matka jatkuu siihen ihan huipulle.  Siellä on jonkin sähkövehkeen aurinkopanelinromu maisemaa pilaamassa, korkeustaulu - ja huikeat maisemat.  Mitkä ne olisivatkaan hyvällä ilmalla?  Sen säälittävän matalan Rukankin (9 metriä matalampi kuin tämä Iivaara) pitäisi näkyä, mastoista sen tuntisi, mutta harmaa peittää aivan kaukaiset kohteet. Mutta näkyyhän muuta, kotijärvikin, Joukamojärvi.  Järvien muoto paljastuu täältä ylhäältä, kaikki ovat samaan tapaan pitkulaisia ja "oikeassa" asennossa, koska jää jätti niille tilaa harjujen väliin vain juuri noin.  Huipulla tuulee, ja äskeinen nousun tuoma pieni hikoilu saa kyytiä.

Alamäki alkaa riekonmarjailotulituksella.

Koira näyttää hajuaistinsa tehon: kolmen metrin päässä polun vierellä on varvikossa omenan kanta, siis äkkikurvi polulta ja herkku suuhun! Polku on helppo, vaikka paikoin paljonkin jyrkempi kuin tulopolku, joissain paikoissa se metsäkaverini, keppi, on oikeasti avuksi, vaikkei toki mitenkään välttämätön.  Koira menee taas vähän liian kauas, mutta tekee uskomattoman tottelevaisuusnäytöksen.  Vaikka se katosi harjanteen taakse, yhdellä STU-komennolla se asettui meiltä näkymättömiin odottamaan, siellä se istui selkä meihin päin odottamassa.  Nelikuinen!
Koskaanhan ei voi tietää, onko vastaantulijoita, onko heillä koiraa, sitä paitsi saimme kiinni joitakin samaan suuntaankin kulkevia.

Alkaa koiran koulutus kulkemaan hihnassa.  Tätäpä se ei osaakaan ollenkaan.  Se kiskoo niin että kakoo, aina vain.  Siis seis, ennen ei lähdetä ennen kuin meno rauhoittuu: matkanteko hidastuu ja kouluttaja jää jälkeen. Asetumme kauniiseen notkelmaan odottamaan.  Tästä eteenpäin taktiikaksi tulee, että koira on viimeisenä, nenä ei muka pääse ohi edellä kulkevan polvista.  Alkaa sujua!

Käy selväksi, että näin päin piti kulkea, sillä mäki on paikoitellen varsin jyrkkää.  Kiitos,  keppi, avustasi!  Tulemme kohtaan, joka, vaikka risteystä ei näy, heti kertoo, että tässä kuusikkorintessä jo olimme.  Ja niin, siinähän se taukopaikka odotteli, lampi kaukana alhaalla edessään, mutta jatkoimme saman tien tuttua polkua autolle.

Yhdeksän ja puoli kilometriä.  Normaalikunto riittää (näin päin) oikein hyvin.  Tulipisteitä ja taukopaikkoja on sopivasti.  Liikaa porukkaa ei ainakaan polun kulumisen perusteella ole.  Ja huipun maisemat korvaavat pienen vaivan, jolleivat erämaisuus ja lähde vielä riitä.  

Koivu

Kesäilta.  Ihanan lämmintä rantapuistossa.  Jostain sopivan kaukaa soi torvimusiikki: Koivu-valssi!
Eipä paljon häviä hyvän hanuristin soittama Rantakoivun alla samassa tilanteessa.  Eikä siltikään tarvitse tuohisormusta laatia tai sydäntä tuoheen kaivertaa, hyvin riittää kaverin käsi tai läsnäolo.

Koivunoksat korkeella huiskii,"Hyvä koti sulla", niin ne kuiskii...  Tylsimpiä venäläisiä kansanlauluja, mutta kas, sen oppi poikakin soittamaan nokkahuilulla. Kotikoivu, Koivu ja tähti!

Vasta (vihta, mikä se on?) voitelee ja tuoksuu, viimeistelee rantasaunan.  Sauna on tietenkin koivuhaloin lämmitetty - jokainen tietenkin muistaa, kuinka arvokkaita koivuhalot olisivat olleet Napoleonin armeijalle Beresina-joella?  Tuohi on hieno sytyke.  Tuohi on suomalainen sotasalaisuuskin: tuohella noetaan tähtäimet haitallisen kiillon estämiseksi!  Halotkin on hakattu koivuvartisella kirveellä - jos pihlajaa ei ollut saatavilla, koivua varsiksi työkaluihin. Mahlaa saunan jälkeen?   Tuohivirsun ronttoset jalkaan ja tupaan kipikapi.
Ja eikös kammarissa ole se koivuinen komuutti, (tehty Helylässä, Sortavalan maalaiskunnassa), josta isäntä ne puhtaat alusvaatteet saunan jälkeen löytää.

Tiesit varmaan, mitä on tökötti?  No, se on ihan oikea sana, ja alunperin tarkoitti koivun tervaa.

Kotikoivun alla on lapsi nukutettu, meilläkin.  Siinä se Maija otti päiväunia, Loru tormakkana vaunun varjosssa vahtimassa.  Ainoa paikka olla virassa kiltillä koiruudella, naapurin Katri-mummi yritti tulla katsomaan, kuka siinä vaunussa pötköttää, vaan eipä tullut, kun iso spanieli rullasi kaikki poskilihat hampaiden päältä ja ilmoitti vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että ei kannata.  Siis tutulle, hyvälle kaverilleen.  Piti ihan neuvoa koiraa, kyllä Katri saa Maijaa katsoa.  Mikko oli syksyvauva, koivu ei ehkä niin tärkeä ollut.
(Maijalla ja Katrilla oli yhteinen syntymäpäivä, mitä nyt väliä oli tasan 80 vuotta.)

Tämä yli 80-vuotias löydettiin eräänä päivänä kaarisaha kädessä koivun tyveltä.  Hänpä kaataa koivun, siitä kun on meille niin kovasti vaivaa!  Koivu oli jo silloin 70-luvun lopussa aivan valtava.
Jos se olisi kaatunut, olisi mennyt meiltä tai häneltä mökki pilkkeiksi.  Eipä ollut pelkoa kaatumisesta: tyveltä, siitä missä eivät juuret enää lisää paksuutta, ympärysmitta oli (eilen) 250 cm ja oli se silloinkin pari metriä?   Eipä ollut pelkoa, ei olisi mummukka millään jaksanut kuin naarmun raapaista.

Meille vaivaa?  Kyllä, oikeasti.  Iso koivu helposti haihduttaa 500 litraa vettä päivässä, missään etupihallamme ei siis menestynyt mikään pysyväksi istutettu, ei ruusu, ei sireeni, nurmikkokaan.  Juuria  - paksuja juuria - riittää kahdenkymmenen metrin päähän, ja ne olivat esimerkiksi ulkorakennuksen pohjaa ja valumonttuja lapiolla kaivaessani todella esteenä.  Pihalaatat kupruilevat, kun juuret paksunevat.
Tuulella valtava koivu vuotaa kuivia oksia kauas nurmikolle ja sementille.
Lehtiä kyllä riittää syksyllä haravoitaviksi.

Suurin kiusa on kuitenkin koivun kukinta.  Siedätettykään ei oireitta keväisin selviä.  Siitepöly estää pyykin kuivaamisen ulkona, myös maton pesun.  Ja kun hedenorkot putoavat, lakaisu ja sementin pesu on tehtävä useita kertoja päivässä, tai siitepöly kulkee jaloissa sisällekin.  Seuraava hankala on siementen lentäminen kuivuviin mattoihin.
Kuitenkin kaikitenkin koivu oli rakas puu, kotikoivu.  Meidän myös, vaikka kasvaakin juuri ja juuri naapurin puolella.

Miksi tuo rakas puu sitten täytyy poistaa?  Ei luultavasti olisi mitään syytä kaataa sitä, jos se olisi yksi runko.  Mutta kun siinä oli kolme isoa päärunkoa ja valtavia oksi lisäksi, se ikääntyessään alkoi olla vaaraksi kummankin talon kuistille ja jopa itse talollekin.  Auto pihalla tai solassa olisi myös vaarassa, kenties kulkijatkin.  Isommat päähaarat ovat itsessäänkin kuin valtavia puita, ja joissakin on jo hyvin tumma sisusta.

Suurin osa puusta köllöttää pihalla.  Kuvassa vain pieni osa, enemmän on naapurin puolella.  Tilaisuus sanoa hyvästi.

Koukussa

- Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, minne halusit.
"Majuri" Heinämaan selitys raamatunkohdalle on ikuisesti mielessä.  Hän ei juuri puhunut riippuvuudesta toisen avusta, mutta piirsi kömpelön, kädet levällään seisovan hahmon taululle.  Kaksi pikkupoikaa siinä piti vyönpäistä kiinni ja pyöri vanhan miehen ympäri.  Tuli tietoa pitkästä ja leveästä vyöstä ja sen toimimisesta mm. taskuina, päissä olevista hurskaustupsuista ja yhä kaikki muistuu - nyt vain on tärkeämpää huomata se vanhan miehen riippuvaisuus toisten avusta.
Sehän se vanhuudessa pelottaa, itsenäisyyden menetys, riippuvaisuus toisista, avuttomuus, jopa taakkana olo.  Luulisin olevani siinä mielessä turvassa, että on varaa hankkia tukea ja apua, mutta silti oma avuttomuus ja tarpeettomuus on pelottava ajatus.

No mistä se vanhuus alkaa?  Ihan varmasti vanhuus ei ala tietystä iästä, vaikka teknisesti ikä onkin esimerkiksi yhteiskunnan toimien kannalta helppo määrittelytapa.  Ei kyllä vanhuus ala eläkkeellesiirtymisestä, ei ainakaan pitäisi.  Valitettavan moni kyllä sen siitä aloittaa, koko elämä, koko oma merkityskin on samaa kuin olla työssä.  Koukussa työhön, työyhteisöön, joudan kuolla pois, kun näitä ei ole!  Perhe on purkautunut lasten muuttaessa, parisuhteessa ei ole kuin ruokapöytä ja pyykinpesu, mikään ei kiinnosta, pois joudan.  Passiivinen itsemurha?

Aika moni todella sairas ja kipujen kanssa taisteleva sen ääneen sanookin:  - Voi kun pääsis pois.

Kun olen tarpeeton , olen vanha?  Hirveä ajatus!  Ainakin toivon olevani jollekin se maailman tärkein  ihminen, vaikka rapistunkin, vaikka suoriutuminen heikkenee.  Vaarius on ihmisen suurin saavutus (kun mummiksi en pääse).

Impi-täti, kirjailija Impi Karhula, sanoi, että ihminen on vanha sinä päivänä, jolloin hän ei oppinut mitään uutta.  Tämä vaati aika kovaa uuden etsimistä ja uteliasta luonnetta, säihkyviä silmiä kuin kolmasluokkalaisella.  Piikatyttönä Kannaksella hän opiskeli sivistyssanan päivässä, ja vielä yli kahdeksankymppisenä hän mm. tahtoi tietää tautiensa nimet latinaksi.  En samaan pysty, mutta kyllä uuden löytäminen kiinnostaa kohtalaisen monipuolisesti muuallakin kuin luonnossa.

Kannan kuolemaa jo joka päivä mukanani?  Kysymysmerkin voi jättää poiskin: jos ei verenpainetta hoideta, jos ei sokeriarvoja saa kuriin, lause on totta.  Olen pakotettu tiettyihin rytmeihin niin aterioinneissa, erilaisten arvojen mittauksissa, kontrollikäynneissä.  Jopa ruokavalio on niin kihdin, sokerin (hiilihydraattien) kuin verenpaineenkin takia aika hankala ja sitoo paitsi minua, myös useita läheisiäni.  Lääkkeet saa vain reseptillä, olen siis apteekki- ja Eksote-koukussa myös.
(Samassa, hyvässä kunnossa olen nyt kuin ennen lääkäriinmenoakin.  Minkäänlaista sairaudentunnetta muusta paitsi kihdistä ei koskaan ole ollut - siinähän se vaara piileekin!)

Vanhaksi en itseäni vielä myönnä.  Mutta vaikka tänä päivänä lähtö tulisi, voisin sanoa saaneeni elämältä paljon, ehkä enemmänkin kuin osuuteni.  Kiitos asianosaisille!  Ja vielä parempaa, minusta on jälki jäänyt muiden elämään.

Tässä elinvoimaa.  Tähän olen todella koukussa.