- Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, minne halusit.
"Majuri" Heinämaan selitys raamatunkohdalle on ikuisesti mielessä. Hän ei juuri puhunut riippuvuudesta toisen avusta, mutta piirsi kömpelön, kädet levällään seisovan hahmon taululle. Kaksi pikkupoikaa siinä piti vyönpäistä kiinni ja pyöri vanhan miehen ympäri. Tuli tietoa pitkästä ja leveästä vyöstä ja sen toimimisesta mm. taskuina, päissä olevista hurskaustupsuista ja yhä kaikki muistuu - nyt vain on tärkeämpää huomata se vanhan miehen riippuvaisuus toisten avusta.
Sehän se vanhuudessa pelottaa, itsenäisyyden menetys, riippuvaisuus toisista, avuttomuus, jopa taakkana olo. Luulisin olevani siinä mielessä turvassa, että on varaa hankkia tukea ja apua, mutta silti oma avuttomuus ja tarpeettomuus on pelottava ajatus.
No mistä se vanhuus alkaa? Ihan varmasti vanhuus ei ala tietystä iästä, vaikka teknisesti ikä onkin esimerkiksi yhteiskunnan toimien kannalta helppo määrittelytapa. Ei kyllä vanhuus ala eläkkeellesiirtymisestä, ei ainakaan pitäisi. Valitettavan moni kyllä sen siitä aloittaa, koko elämä, koko oma merkityskin on samaa kuin olla työssä. Koukussa työhön, työyhteisöön, joudan kuolla pois, kun näitä ei ole! Perhe on purkautunut lasten muuttaessa, parisuhteessa ei ole kuin ruokapöytä ja pyykinpesu, mikään ei kiinnosta, pois joudan. Passiivinen itsemurha?
Aika moni todella sairas ja kipujen kanssa taisteleva sen ääneen sanookin: - Voi kun pääsis pois.
Kun olen tarpeeton , olen vanha? Hirveä ajatus! Ainakin toivon olevani jollekin se maailman tärkein ihminen, vaikka rapistunkin, vaikka suoriutuminen heikkenee. Vaarius on ihmisen suurin saavutus (kun mummiksi en pääse).
Impi-täti, kirjailija Impi Karhula, sanoi, että ihminen on vanha sinä päivänä, jolloin hän ei oppinut mitään uutta. Tämä vaati aika kovaa uuden etsimistä ja uteliasta luonnetta, säihkyviä silmiä kuin kolmasluokkalaisella. Piikatyttönä Kannaksella hän opiskeli sivistyssanan päivässä, ja vielä yli kahdeksankymppisenä hän mm. tahtoi tietää tautiensa nimet latinaksi. En samaan pysty, mutta kyllä uuden löytäminen kiinnostaa kohtalaisen monipuolisesti muuallakin kuin luonnossa.
Kannan kuolemaa jo joka päivä mukanani? Kysymysmerkin voi jättää poiskin: jos ei verenpainetta hoideta, jos ei sokeriarvoja saa kuriin, lause on totta. Olen pakotettu tiettyihin rytmeihin niin aterioinneissa, erilaisten arvojen mittauksissa, kontrollikäynneissä. Jopa ruokavalio on niin kihdin, sokerin (hiilihydraattien) kuin verenpaineenkin takia aika hankala ja sitoo paitsi minua, myös useita läheisiäni. Lääkkeet saa vain reseptillä, olen siis apteekki- ja Eksote-koukussa myös.
(Samassa, hyvässä kunnossa olen nyt kuin ennen lääkäriinmenoakin. Minkäänlaista sairaudentunnetta muusta paitsi kihdistä ei koskaan ole ollut - siinähän se vaara piileekin!)
Vanhaksi en itseäni vielä myönnä. Mutta vaikka tänä päivänä lähtö tulisi, voisin sanoa saaneeni elämältä paljon, ehkä enemmänkin kuin osuuteni. Kiitos asianosaisille! Ja vielä parempaa, minusta on jälki jäänyt muiden elämään.
Tässä elinvoimaa. Tähän olen todella koukussa.
"Majuri" Heinämaan selitys raamatunkohdalle on ikuisesti mielessä. Hän ei juuri puhunut riippuvuudesta toisen avusta, mutta piirsi kömpelön, kädet levällään seisovan hahmon taululle. Kaksi pikkupoikaa siinä piti vyönpäistä kiinni ja pyöri vanhan miehen ympäri. Tuli tietoa pitkästä ja leveästä vyöstä ja sen toimimisesta mm. taskuina, päissä olevista hurskaustupsuista ja yhä kaikki muistuu - nyt vain on tärkeämpää huomata se vanhan miehen riippuvaisuus toisten avusta.
Sehän se vanhuudessa pelottaa, itsenäisyyden menetys, riippuvaisuus toisista, avuttomuus, jopa taakkana olo. Luulisin olevani siinä mielessä turvassa, että on varaa hankkia tukea ja apua, mutta silti oma avuttomuus ja tarpeettomuus on pelottava ajatus.
No mistä se vanhuus alkaa? Ihan varmasti vanhuus ei ala tietystä iästä, vaikka teknisesti ikä onkin esimerkiksi yhteiskunnan toimien kannalta helppo määrittelytapa. Ei kyllä vanhuus ala eläkkeellesiirtymisestä, ei ainakaan pitäisi. Valitettavan moni kyllä sen siitä aloittaa, koko elämä, koko oma merkityskin on samaa kuin olla työssä. Koukussa työhön, työyhteisöön, joudan kuolla pois, kun näitä ei ole! Perhe on purkautunut lasten muuttaessa, parisuhteessa ei ole kuin ruokapöytä ja pyykinpesu, mikään ei kiinnosta, pois joudan. Passiivinen itsemurha?
Aika moni todella sairas ja kipujen kanssa taisteleva sen ääneen sanookin: - Voi kun pääsis pois.
Kun olen tarpeeton , olen vanha? Hirveä ajatus! Ainakin toivon olevani jollekin se maailman tärkein ihminen, vaikka rapistunkin, vaikka suoriutuminen heikkenee. Vaarius on ihmisen suurin saavutus (kun mummiksi en pääse).
Impi-täti, kirjailija Impi Karhula, sanoi, että ihminen on vanha sinä päivänä, jolloin hän ei oppinut mitään uutta. Tämä vaati aika kovaa uuden etsimistä ja uteliasta luonnetta, säihkyviä silmiä kuin kolmasluokkalaisella. Piikatyttönä Kannaksella hän opiskeli sivistyssanan päivässä, ja vielä yli kahdeksankymppisenä hän mm. tahtoi tietää tautiensa nimet latinaksi. En samaan pysty, mutta kyllä uuden löytäminen kiinnostaa kohtalaisen monipuolisesti muuallakin kuin luonnossa.
Kannan kuolemaa jo joka päivä mukanani? Kysymysmerkin voi jättää poiskin: jos ei verenpainetta hoideta, jos ei sokeriarvoja saa kuriin, lause on totta. Olen pakotettu tiettyihin rytmeihin niin aterioinneissa, erilaisten arvojen mittauksissa, kontrollikäynneissä. Jopa ruokavalio on niin kihdin, sokerin (hiilihydraattien) kuin verenpaineenkin takia aika hankala ja sitoo paitsi minua, myös useita läheisiäni. Lääkkeet saa vain reseptillä, olen siis apteekki- ja Eksote-koukussa myös.
(Samassa, hyvässä kunnossa olen nyt kuin ennen lääkäriinmenoakin. Minkäänlaista sairaudentunnetta muusta paitsi kihdistä ei koskaan ole ollut - siinähän se vaara piileekin!)
Vanhaksi en itseäni vielä myönnä. Mutta vaikka tänä päivänä lähtö tulisi, voisin sanoa saaneeni elämältä paljon, ehkä enemmänkin kuin osuuteni. Kiitos asianosaisille! Ja vielä parempaa, minusta on jälki jäänyt muiden elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti