Loma

Pari viikkoa lomaa jäljellä enää.  On siis lomailtava hampaat irvessä!  On oltava koko ajan menossa.
On vielä aikaa käydä sukulaisissa, matkustaa.  On pakko olla grillipileet, satoi tai paistoi. Ja on pakko pelata niitä (typeriä ?) pihapelejä joka pihassa, kotonakin, kun kerran ne on hankittu. Terassillekin on ehdittävä.  Kirjojakin olisi varattuna lomaksi, mutta kun ei jää lomailulta aikaa.  Marjat ja sienet olisi kerättävä ja säilöttävä, mutta ukkojen kalareissulle on kerettävä.

Päivääkään se ei jaksanut.  Se heräsi vasta varttia vaille kymmenen.  Ja aamukahvilla se jo sanoo haluavansa nähdä ihmisiä - kukas minä sitten olen?  Mitä varten on hankittu kaikenlaista kivaa lomaksi, laitettu piha kuntoon olohuoneeksi, koti kesäasentoon?

Lomalla pitää tehdä isot, ikävät asiat.  Sitten lomalla-alkuinen lause olisi kiellettävä. Loma on suorittamista varten.  Pitää pestä matot, pitää laittaa pottumaa, pitää käydä savotalla turvaamassa ensi vuoden polttopuut. 
Viime lomalla piti maalata talo.  Ei ehtinyt.  Ja saunaremppakin on vielä kesken.  Vaatehuonekin pitäisi siivota ja varasto selviä. Mutta kun tuli Jaakon perhe, satoi, oli kuuma, mikä vain tekosyy. Loma ei takaa lepoa, loma on lomastressi.

Loma on kilpailu!  Työkaverit ovat tehneet kaikkea kivaa.  Pärjäänkö minä, kun en ole käynyt Guggenhaimissa Bilbaossa, supannut Kalajoella, kerännyt edes kahtakymmentä litraa mustikoita?
Eikä meillä ole edes matkailuautoa - kyllä otti päähän viime kesänäkin ainoina hellepäivinä se Karvinen, joka kehui tuossa pihassa, kuinka viileä ja kiva on nukkua autossa, ei kiitos, emme tarvitse petipaikkaa.  Ja Kypänäinen kehuu aina niillä kaloillaan, ja on sillä isompi venekin kuin meillä.

Matkailuvaunu on, iso ja komea.  Surffilauta ja vesijetti on hankittu.  Hieno retkipyörä odottaa telineessään, siinä se pölyttyy  ison matkamoottoripyörän vieressä.  Kesämökille ei jäädä, siellä käydään saunassa joskus iltaisin.  Siellä seisoo iso moottoorivene ja vajan seinillä piisaa kunnon kalastusvälineitä.
Olisi kyllä kiva, kun joskus olisi aika käyttääkin kaikkea tätä kivaa! Mutta yrittäjä yrittää.  Ja naapuri peuhaa jotakin kivaa lasten kanssa kaiket kesät, näkyy heillä viihtyvän naapurienkin muksut, meidänkin.

Ensimmäinen lomaviikko menee levätessä ja työstä irtoamisessa.  Hyvällä ilmalla puun varjossa oleva hyvä tuoli vaatii kaverikseen hyvän kirjan ja lomailijan.  Tilauksessa on myöskin pääskyjen kirskuntaa, kimalaisen pörinää ja kukkia ympärillä.  On aikaa seurata luontoa ja käydä ihastelemassa kesän kypsymistä paikan päällä. Ruokakin on nopeaa ja helppoa, eikä sido laittajaansa tuntikausiksi. Toisella viikolla kenties alkaa herätä todellisuuteen ja pestä sipaista matot, jos sää sallii.  Ja nurkkia nostellaan ja pikkuremppaa tehdään siinä ohessa, ajatuksella "tällä työmaalla ei saa hiki vaivata".

Loma.  Jos se olisi sinun näköisesi?  Minkähänlainen se olisi - missä elämänvaiheessa sinulla on oikeasti mahdollista toteuttaa se.  Aina on sidoksia, esimerkiksi perhe.  Useimmiten puuttuu jotain faciliteetteja, esimerkiksi mokoma pikkuasia kuin raha.  Loma on kompromissi, vain sinä et siitä onneksi päätä.

Niin.  Työllisillä on lomat.  Onko eläkeläisellä, mitä?
Ihan oikeasti esimerkiksi lomarahan puuttuminen

näkyy elintasossa, kun eläkekään ei takaa elintasoa kuin puoleen entisestä.  Mitenkä työtön lomailee?
Lomajärjestelmä on kuitenkin puolustamisen arvoinen asia.  Ajatelkaa pätkä- ja ketjutustyöntekijöitä, jotka eivät koskaan ole riittävän pitkässä työsuhteessa loman kertymiseksi.

Lomaillaan!

Minä ensin!

Kiihdytyskaista.  Etuajo-oikeutetun (virallisesti kai puhutaan väistämisvelvollisuudesta) tien merkki.
Aivan mahdoton yhdistelmä?
Laki, sen henki, mennee niin, että tiellä jo oleva menee ensin ja toinen sovittaa nopeutensa tienopeuteen ja tulee mukaan estämättä tai haittaamatta päätiellä olevan kulkua.
Sujuva meno olisi vetoketju: noin joka toinen auto kummaltakin tieltä, liikennemerkistä välittämättä.
Toimii.  Toimii joskus ja on ainoa käypä ruuhkamenetelmä.  Yksikin "minä itse" tai liian arka sotkee systeemin.

Käytäntö varsinkin Kehä III:lla näyttää olevan, että rampilta tullaan häikäilemättä mihin väliin vain, ilman turvavälejä.  Ilmiselvä oletus on, että tiellä jo oleva väistää ohitukaistalle.  Pakko onkin - jos on tilaa väistää.
Vielä vaarallisempi on rampilta tulevan jonon kärkiauto, joka ei uskalla siirtyä isolle tielle, ajaa rinnalla eikä osaa päättää eteenkö vai taakse.  Ramppi loppuu, tuleva jono seisoo, jos joku minä itse ei selkeästi tee hänelle tilaa.  Aina ei tee, ei uskalla itse hiljentää tai tavallisemmin ei itse välitä.

Nopeus moottoritiellä  ihan hiukan yli sallitun, tuskin sakkorajallakaan.  Ohitutarvetta on usein.  Eipä siis palata oikealle kaistalle lainkaan.  Seuraa monenmoista ikävää, mutta muille.  Esimerkiksi pusseja: kun vasen kaista on sopivasti tukittu, hitaampien taa aina joku joutuu jarruttamaan jopa melkein tyhjällä tiellä.  Rampilta tulevalle ei voi antaa tietä muuten kuin jarruttamalla.

Yhteyslautta.  Autoja on jätetty jonoon.  Ihmiset ovat helteessä siirtyneet läheiseen rantaan, puistoon, putiikkeihin, odottavathan ne autot itsekin.  Kuusi autoa seisoo kuin ankanpojat jonossa.  Aikaa yhteysaluksen lähtöön on vielä kymmenen minuuttia, kun yksi minä itse ajaa kurvaisee citymaasturinsa jonon etummaiseksi.  Juuri ja juuri siihen mahtui.  Mutta pääsipä ekaksi -  ei kuitenkaan ensin alukselle, ensin ajatettiinkin laivalle pienempiä autoja, joita saatiin kapeaan paikkaankin monta rinnakkain.  Korvat kuumina sai kuulla tavoistaan, kiilauksestaan ihan turhaan, oikein vahingoniloisina ihmiset katsoivat "oikeuden" toteutumista.

Myös jalkamiehillä oli kiire alukseen.  Tien vasemmassa laidassa oli ihmisiä pakkautuneena jalkakäytävän ja kaiteen väliseen tilaan, jonkinlaiseen jonoon.  Yksi kiireinen rouva käveli kaikkien, mm. lastenrattaiden ohi keulaportista sisään saadakseen kuulla, että ensin rahastetaan autot, sitten jalankulkijat, olkaa hyvä, siirtykää jonoon.  Jono oli siirtynyt oikeaan reunaan, jolloin rouva rupesi vaatimaan itselleen ensimmäistä paikkaa jonossa, hänhän oli jo ollut ekana vasemmalla.  Aika ihmeissään jonossa olijat antoivat hänen taas kiilata viitsimättä mokomasta äitellä.
Olen varma, että ko. rouva ei tajunnut sitä ensimmäistä, vasemman puolen jonoa ollenkaan, kunhan hätäili laivaan ehtiäkseen perän yläkannen hyville maisemapaikoille.  Ehti, mutta ehdimme mekin, noin kymmenentenä olevat.

Pari tapausta matkalta.  Aikamme kuvia.  Eipä kauan tarvitse maailmaa kiertää, kun kuva nykysuomalaisesta normaalista on selvä.  Minä itse.
Tärkeämpää on oma hetken  "oikeus", toisen oikeus tai mukavuus toissijaista - vaikka itse vuorenvarmasti joskus

tarvitsee toisten tuen.  Silloinhan sen voi vaatia, ei toivoa?

Jottain tarttis tehrä

Vaara!
Mitä tahansa voidaan käyttää terrorismin välineenä?  Nyt on rekka ollut ohjuksena ja on saatu kymmeniä hengiltä.
Bostonin räjäytyksissä oli painekattiloita, joihin oli lastattu rautakauppasälää sirpalevaikutuksen aikaansaamiseksi.
Kirjeissä on kulkenut pommeja ja anthraxia.
Aivan helppo on kuvitella leipäveitsi tai pyykkinarukin vaaralliseksi.
Millä vain, missä vain, kenelle vain, vaara on läsnä.

Siis aseet vapaiksi ja jokaiselle oikeus kantaa asetta?  Ainakin minulle aseen kantaminen tarkoittaa, että asetta myös käytetään.  Aseen kantaminen antaa "luvan" käyttää asetta sinua vastaan?
Ja muistetaan kyllä esimerkiksi eräs terrorismin alkuperäisistä tarkoituksista: oli ajatus aikaansaada niin rajoittava, kontrolloiva, mahdoton poliisivaltio, että tavallinenkaan kansalainen ei kestä vaan kapinoi. Kyllä, on torjuttu ja ehkäisty, mutta samaan aikaan tapahtuu toisaalla.

Miten siis alamme torjua väkivaltaa?  Tietysti väkivallalla.  Lisäämme kontrollia ja aseistusta, hankaloitamme ns. tavallisten ihmisten elämää. Urkimme, rajoitamme.  Emme usko, emme näe, jos oikeasti on jotakin tekeillä ihan vierellä.
Puutumme asioihin vasta, kun jotakin on jo tapahtunut.
Terrorismi ei lopu ottamalla kiinni jo toimineita terroristeja tai ampumalla heitä kuin kapisia koiria.

Vapaa tiedonvälityskin on kaksipiippuinen juttu ja ainakin toinen piippu ampuu omaan jalkaan.
Sen verran pedagogi olen, että visusti osasin välttää kysymästä koululaiselta ilkityön motiiveja.  "Miksi?" on vaarallinen kysymys.  Pikku koululainenkin sai tilaisuuden selittää ja oikeuttaa tekonsa, usein alkoi uskoa itsekin tehneensä oikein, taitava manipuloija saa luokan uskomaan asiaansa, joskus saa jopa uhrinsa uskomaan asiansa oikeutukseen! 
Kun terroristi saa vapaasti kertoa motiivinsa  ja lehdistö auliisti ne levittää, aina löytyy ymmärtäjä, usein myös kannattaja ja matkija.  On myös ns. Tukholman syndrooma olemassa, jossa uhri alkaa hyväksyä häneen kohdistuvat teot, mukautuu, jopa rakastuu esimerkiksi kidnappaajaan.
Ei terrorismilla edes aina ole motiivia - esimerkiksi pommin ohjeet ja aineet löytyvät/löytyivät internetistä, pommi voidaan rakentaa, se siis rakennetaan ja pam, kauppakeskuksessa pamahti.

Kun kaikki väylät toimia oikein on tukittu, mitä jää jäljelle?  Kun ei ole mitään keinoa saada asiaansa esille, yhdistyä, kokoontua, vaikuttaa, toimia poliittisesti?  Onko silloin ainoa tie terrorismi - raja ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä on epäselvä.  Rajanvetoahan käydään myös nimityksissä: onko toisinajattelija, vapaustaistelija, kapinallinen, sissi - vai terroristi.
Jossain puolet kansaa, siis naiset, on täysin vailla oikeuksia ajaa asiaansa.  Missä viipyy naisasiaterroristi? Yksi avain poistaa terrorismia on vapauttaa nainen ja sitä kautta avata ja sivistää yhteiskunta.

Jumala (kaikilla nimillään) on säätänyt tietyn yhteiskuntajärjestyksen, antanut vallan, maa-alueen, milloin mitäkin.  Alan vähitellen uskoa, että jumala tarkoittaa samaa kuin mies tai ainakin mieheys!
Diktatuuri, totalitarismi, itsekkyys keskittävät hyvinvoinnin vain toisille.
Kansat ja ihmisryhmät eivät ole samanarvoisia.
Toisten usko tai uskomattomuus on halveksittavaa tai tuomittavaa ja oma usko on pakollakin levitettävä.
Perimätapa on jo satoja, jopa tuhansia vuosia alistanut toisia ja nostanut toisia, näin jatkukoon.
Laki ja valta ovat perinteisesti olleet vain miesten käsissä. Näin olkoon, nainen kotiin, ei koulutusta, äänioikeutta, oikeutta päättää omista tai lasta koskevista asioistaan.
Talouden ylivalta politiikkaan nähden on nyt muka-demokratiaa, ennen köyhän ja rikkaan näkyvä skisma, josta ainoa ulospääsy on tasata raha väkivallalla?  Vallankumous on epäonnistuessaan kapina, eikä onnistuessaankaan koskaan tuo kaikkea hyvää kaikille.

Siis terrorismin syitä on noin helppo tuosta vain luetella.  Sano yksi syy, joka ei ole ihmisestä lähtöisin - luulisi ihmisen voivan ne korjatakin. 
Miten kallis hinta on maksettava, ennen kuin demokratia ymmärtää korjata asiat itse?  Koko maailma yhdessä.  En lainkaan epäile päättäjien älykkyyttä - järkevyyttä kyllä.

Pojat lomalla

Leo posotteli äitinsä kanssa ISOLLA junalla jo perjantaina meille.  Otso ei joutanut, lauantaina oli ensimmäiset kaverisynttärit, ja hän tuli vasta lauantaina isän kanssa automiehinä.
Leo ehti ristiäisiin ja sukujuhliin, mikä Otsoa suuresti harmitti.

Juhlista palattiin, jo olivat Pasi ja Otso tulleet.  Vaariuden tähtihetki: Otso ampaisi ohi Mummon, ohi Leon, ohi Äidin kiipeämään Vaarin syliin, hädin tuskin sain auton ovea kiinni.
Eniten kertomista oli toki äidille, sentään oli oltu Tyynen 5v-synttäreillä.

Pyhä oli kuuma, 27 astetta.  Perhe kävi uimassa ja toiveikkaana jätettiin vesilelu kuuriin, jospa viikolla sitten taas vaarin ja mummon kanssa.  Vielä mitä!  Alkoi sadekausi, jatkuvaa sadetta alkuviikko ja melkein jatkuvaa, kunnes perjantai salli olla ulkona enemmän.  Paikallinen sadekuuro oli todellakin paikallinen, ankkuroi meidän päällemme.

Ja sadeko meitä estäisi?  Maanantai meni kotihommissa, mitä nyt kävelimme kauppaan ollaksemme edes vähän ulkona.  Illalla Arvi-koira antoi oppia koiran kanssa olemisesta olemalla mallikelpoinen kaverikoira.  Mutta vaari kyllästyi olemaan sisällä ja niin on käyty mansikkametsässä, laavulla, kalaretkellä.  Mummo urheasti mukana!  Sadevaate on kova sana - silti vesi on myös sisäpuolella, ja saappaat ja romppeet ovat täyttäneet pesuhuonetta.

Ilahduttaa suuresti, että pojat eivät todellakaan vingu itikoista, eivät ainaisesta sateesta.  He jaksavat sitkeästi jatkaa esimerkiksi mansikankeräämistä aivan räkäkelissäkin, saimme sentään yli litran. Ja huomaa, mansikat piti vielä valita, suurin osa oli raakoja.

Ja mustikankeruu taitaa olla ihan ykköstä, varsinkin Otso haluaisi olla pylly pystyssä.  Oikein piti komentaa esimerkiksi syömään tikkupullaa, kun ei olisi joutanut.  Onkiminenkaan ei ollut yhtä jännää, tarvittiin paarma: - Kärpänen puri otsaan! saamaan mies mummon onkipariksi takaisin. Laavulta lähtiessäkin piti vielä kerätä kourallinen mustikoita evääksi pitkospuille.

Yksi reissu jäi tekemättä, emme päässeet kantarellimetsään.  Metsäkone oli mössännyt noin 50 metriä tetä autolla ajamattomaan kuntoon, piti veivata auto ympäri ja kurvata laavulle.  Kävin hakemassa seuraavana aamuna ne kantarellit itsekseni, mopohan selviää mokomasta.
Olisihan kanttiksia toki muuallakin, näimmekin, mutta tuo paikka olisi ollut sopivan kävelymatkan päässä.  Toista kautta pojat eivät sinne pääse, on turhan haasteellinen ojanylitys välissä.
Laavulla tikkupulla, mehu ja keksi olivat kova sana.  Monenlaista meuhkaamista riitti, vaikka kiville ei mummo antanutkaan kiivetä liukkauden takia.  Leo harjoitteli puukkonsa käyttöä, teroitteli pihlajanvitsaa keihääksi jo aika taitavasti.   Se keihäskin lensi jo aika komeasti, mutta aina oli Otso pidettävä loitolla, on pidettävä, kun sen vitsan molemmat päät ovat aina tarjolla silmiin.

Mustikoita tuli kotiin asti onkireissulta.  Ankara ukaasi oli, että ne syödään keittiön pöydän ääressä.
No minkäpä pojat sille, että mustikat ovat liikkuvaa sorttia.  Melko pian Mummo ilokseen havaitsi kaksi miestä ja mustikat ainoan todella kalliin huonekalumme, takkahuoneen sohvan päällä.  Ei ollut ihan kuiskattu ohje siirtyä  keittiöön...  Voisin kuvitella mustikan väriä sohvassa, pojillepa ei mokoma tullut mieleenkään.

Uutta ja hienoa on rohkea maistaminen.  Tulisiko tuosta vähitellen tapa?  Joko hyit ja yököttelyt voisivat jäädä ja tilalle tulla: - Kiitos vähän!  Tai voisiko peräti joku ruoka vakiintua aivan tavalliseksi syötäväksi?  Yllättäen vanhempi herra oli parempi maistelija.

Kalaa miehet syövät tosi hienosti.  Karjalanpaistin kastike alkoi maistua, eikä muistettukaan voita perunalle lopulta.  Ongitut särjet piti poikien pyynnöstä paistaa, niitä syötiin ja ainakin Leo osai jo ruotiakin, Otso taas halusi kalan luurankoja enemmän kuin särkeä itseään, maistoi toki selkäfileet.  Jopa tomaattipala kelpasi - fetajuustopalkalla!

Ei nututa-mies on nukkunut joka päivä kunnon päiväunet, se isompikin on lepäillyt.  Mummo on sitkeästi lukenut unisatuja ja tainnut vähän olla unitarpeessa itsekin.

Upeaa on, että voi aika paljon puuhastella itsekin, vuolla vaikka kirjanmerkkejä ja voiveitsiä, kun ukot ovat jo noin isoja.  Ei tarvitse ihan joka hetki olla sanomassa, mitä leikitään tai vahtimassa, pysyvätkö miehet pihalla tai kiipeävätkö tikkailla.
Mutta parasta on, että pojat viihtyvät ja leikkivät keskenään oikein mainiosti, pari riitaa päivässä kuuluu asiaan.

Desiibelimittari olisi kyllä tarpeen...