Miten uusi tosihyvä sänky voi olla harmin aihe

Ei. En tarvitse. En halua. Mitä lisäarvoa saan verrattuna nykyiseen, minähän nukun kuin tukki eikä minun selkäni kremppaa? Mutta kun kaveri on ehdottomasti tarvitsemassa?
Mukaan siis. Mikäs kauppa niitä Tempur-sänkyjä myykään? Ja jos aikoo vierekkäin nukkua, kai se samanlainen sänky sitten pitää minullakin olla?

Kaupassa haahuilimme ensin yksin. Löytyi sänkytyyppi helposti. Kävimme koemakaamassa ja samalla mainosvideota katsomassa ihan omin päin. Hyvin torkutti - ihan yhtä hyvin torkuttaa kotinojatuoli tai oma entinen, hyvälaatuinen jousipatja kunnon petareineen.

Myyjää etsimään, ja sattui somasti, hän vapautuikin juuri. Alkoi opastus, mutta kohta tulikin jo toinen, asiantuntija, parempi kehuja. Ja rupesi löytymään malleja ja vaihtoehtoja, oli nousevaa pääpuolta, jalkopäätä, erillistä sänkyä ja yhteiseen kehikkoon laitettavaa. Tyynyjäkin oli varmaan viittä sorttia. Koemaattiin, tutkittiin. Tai siis Ritva tutki, minusta oli ihan somaa köllötellä. Oikeastaan aivan sama: ei kiinnostanutkaan.

No sitten päädyimme kokonaisuuteen, jossa on molemmilla erillinen sänky yhteisessä kehikossa. Ritulla on yksi moottori enemmän kuin minulla, hän saa halutessaan hieronnan, minä vain voin nostella kumpaa päätä tahansa tai vaikka molempia yhtä aikaa. Tilaus tehtiin, tyynyt saatiin kokeiltavaksi viikonlopun yli. Toimitusaika oli useita kuukausia - aikaa minulle kypsyä ajatukseen, että uutta tulee.

Soitin toissapäivänä kauppaan, olisiko sänky tullut. No oli, sovittiin tuonti ja asennus (myyjä kaksi kertaa muutti aikaa). Ja tänään auto tuli sovittuna aikana. Jalat kannettiin sisään, yksi moottoriyksikkö - tässä vaiheessa hoksasin sanoa oviaukkojen mitat. No, ei uskottu, oma mittanauha piti poikien ottaa ja mitata: ei mahdu kehikko sisään. Tarkistettiin, soiteltiin tehtaalle: ei voi purkaa osiin, on kokonaan verhoiltu, kulkuaukon pitää olla 189 cm.
Vanha talo, ja perinteitä kunnioittaen olemme harkiten jättäneet vanhat sisäovet paikoilleen, ovat ns. 180-senttiset eli kulkukorkeus on 176 cm. Kehikon paksuus on 29 cm, ei siis mahdu mitenkään kulmittainkaan.

Tässä vaiheessa soitin Ritvan paikalle, Mikko haki. Piti helmoihin suojaan päästä - ei, piti saada vahvistus sille, että tilataan kaksi erillistä kehikkoa ja pannaan ne vierekkäin. Ei ole parisänky se, mutta minkäs teet.

Kuinka ollakaan, myyjällä on vapaapäivä. Myyjä tulee vasta kymmeneksi töihin ja ehtinee ottaa yhteyttä vasta noin yhdeltätoista. Ongelma voi olla , että tilasimme kehikon tietämättä, että se ei olekaan palikoista koottava niin kuin kaikki muut huonekalut nykyään. Voiko kaupan tältä osin perua? Voiko kehikkoa käyttää niiden kahden erillisen kehikon maksamiseen? Eli myyjä ei kertonut vai me emme kertoneet tarpeeksi?

Ja vanha sänky on kierrätetty, vanhat patjat autossa menossa seuraavaan paikkaa. Kiva!
Ritun synttäreiden takia on muutakin puuhaa tarpeeksi. Heti synttärien jälkeen lähdemme ulkomaille - saa nähdä milloin sänkyepisodi jatkuu.

Kevään merkkejä

Pitkän pimeän jälkeen on kevätväsymys. Väittävät, että kyse on D-vitamiinivajauksesta. Isäni tosin, kannustavasti, ilmaisi, että syysvelttous muuttuu kevätväsymykseksi.

Valo on tärkeää. Pohjoisen asukkaat kärsivät pimeästä, eivät kylmästä. Lisää siihen liian pitkä loska-aika keväin ja syksyin, ja ymmärrät, miksi rakastan tätä seutua, jossa on oikeat neljä vuodenaikaa.

Kyllä minä ulkona olen kaikkina vuodenaikoina. Mutta valo vetää ulos muutkin. Kuin elämä alkaisi uudestaan. Luonnossa konkreetistikin, mutta mitä muuta ovat aurinkolasit, värikkäät kevätvaatteet, kokoontumiset niemennokkiin.

Nyt on, minne mennä. Jopa city-ihminen nauttii. Mutta esimerkiksi jäälle voi mennä ilman suksia, mihin vain. Suolla on lumikenkäaika. Keväthankiainen kantaa luisteluhiihtäjän kauas vieraaseen maisemaan. Jopa meillä saatetaan suunnitella eväsretkeä laavulle.
Jokaisesta tulee väkisinkin kevään merkkien bongaaja, jos ulos nenänsä pistää.

Kevään taitaa aloittaa lehtopöllön puputus. Vai olisiko tuo viherpeipon ryystäminen tai titityy? Varsinaisesti en havainnoi, tietoisesti: ykskaks sitä vain huomaa olevansa vaikkapa äänimaisemassa tai katsomassa rungon ympäri hippaa leikkiviä oravia ja herää kevääseen. Ja saman tien huomaa paljon muutakin.

Lähde aikaisin liikkeelle. Mene vaikka niin arkipäiväiselle lenkille kuin lentokentän ympäri. Jos hiihtelet - et hiihdä - näet ainakin kahdessa kohdassa jäniksiä. Tikan pärrytyksen kuulet, jos poikkeat Maasotakoulun lenkille. Töyhtöhyyppä naukaisee lentokentältä ja lentokoikkelehtii iloksesi. Automaattisesti rekisteröi koivujen punaiset latvat ja lepän urpujen ja pajunkissojen koon.

Lokki on täällä kevään merkki. Rannikollahan se on koiko vuoden se sama rosmo. Varikset lentelevät myös jään yllä, etsivät sinttejä avantojen vierillä ja käyvät moittimassa vain huvikseen liikkuvia. Teeret aloittelevat varovasti, suolla ja aukeilla, jopa jäällä heitä voi katsella.

Varma kevään merkki on kuitenkin, että auto alkaa tuntua likaiselta ja tunkkaiselta niin sisältä kuin päältäkin. Ja talvikumeja ei viitsisi enää rapistella. Mopokin huutaa akkua paikalleen ja kyselee, eikö se tie alkaisi vähitellen olla sula.

Varmoja kevään merkkejä ovat myös hyppynarut ja twistit, koiranpaskakirjoitukset, unohtuneet lapaset ja pipot ja Tykin kentän pyörätien satametrinen uima-allas. Kaikki nämä puuttuvat, ei siis ole vielä kuin aavistus keväästä.

Alalle sopiva

Työ tuntuu olevan uusiutumaton luonnonvara. Ainakin useimman on otettava se työ, minkä sattuu saamaan, monen on myös vaihdettava ammattia useasti elämänsä aikana, piti työstään tai sitten ei. Elämänura samassa ammatissa on harvinaista herkkua.

Käsittämätöntä on, että jotkut täysin alalle sopeutumattomat tietoisesti hakeutuvat varsinkin ihmistyöhön. Miksi? Ammatti on hieno, on korkea status, korkea palkkataso?
Vielä käsittämättömämpää on, että ammatista pidetään kiinni kynsin hampain, vaikka jo alkutaipaleella huomaa olevansa väärällä alalla tai elintaso olisi jo kauan sitten turvattu muutenkin. Mutta hulluinta on, että esimerkiksi kunnat tuntuvat nämä alalle soveltumattomat ottaneen erityissuojelukseensa...

Tunnen useita lapsia vihaavia opettajia! Vielä enemmän tunnen opettajia, joille lapsi on vain välttämätön paha, jotta voisi olla työssä. Ja tosipaljon opettajia on, joille työ on pelkkää rutiinia ja välttämätön leipäpuu, ilo katosi ainaisiin säästöihin, supistuksiin, oppilashuollon puutteisiin, oman riittämättömyyden tunteeseen.
Jotenkin sodan jälkeisiä omituisia opettajia ymmärsi, hehän usein olivat yhteiskunnan opettajiksi sijoittamia, esimerkiksi entisiä kapiaisia. Useat suuret persoonalliset opettajani olivat näin jälkikäteen ajatellen johonkin suuntaan vinksallaan. Mutta mitä kertovat soveltuvuuskokeet - muutenkaan en ymmärrä, miten maailmalle vieras, aina helpolla selvinnyt kympin tyttö olisi paras opettajaksi.

On (tutkittu juttu) pappeja, jotka eivät usko milloin mitäkin kohtaa uskontunnustuksesta tai eivät esimerkiksi usko Jeesuksen jumaluuteen. He taitavat vain käydä töissä?

Moni sosiaalityöntekijä on kyynistynyt työssään lähinnä kamreeriksi. Ymmärrän: tulojen normirajat tekevät inhimillisyyden aika mahdottomaksi. Mutta ...

Lääkäri, joka pelkää kohdata potilaan, on totta. Oma kokemukseni on pöytänsä taakse piiloutuvasta, nurkkaan pakenevasta, ei kohti katsovasta, ei mitään kyselevästä, jolle potilas (asiakas, ei ollut kyse hoidoista) sai itse sanella oikeat vastaukset.
Tai toinen vitsiniekka, joka hauskasti kipujen keskellä olevalle sanoo, että pitäisi tehdä tuo ja tuo, mutten osaa ja en voi määrätä lääkettä, kun se on kokonaan korvattavaa, heh heh.
Varmaan nauratti. Yksi antoi lääkärintodistuslomakkeen ja sanoi, että täyttelepä tuota, toinen unohti kuulon tarkastamisen ja huusi perään: - Kuuletko hyvin? En voinut olla vastaamatta: - Mitä? Useat lääkärit ovat muuttuneet hoitoa, neuvoja antavista pikemminkin työnantajansa etua ajaviksi, klassikko lienee armeijan lääkäri, jolle kaikki valittajat ovat pinnareita. (Veljeni Erkki sai kaksi aspiriinia ja käskyn palvelukseen, oli illalla tajuton aivokalvontulehduksen takia.) Sama koskee useitakin työterveyslääkäreitä.
Äkäiset tokaisijat ja vallankäyttäjät ovat totta monelle, potilaan haukkujat myös. Itsekin olen saanut haukut liian myöhäisestä hoitoon hakeutumisesta, kun ei mitenkään aikoja saanut ja sitten kun sai, piti vielä ensin saada hoitaja-aika. Ihmisen kohtaamista on onneksi ruvettu kouluttamaan, esimerkiksi draaman avulla. (Lääkärit ovat ammattikunta, josta yksin voisi ihmissuhdemielessä kirjoittaa kirjan.)

Ihminen tahtoo rutiineissa ja kiireissä unohtua. Ei ole pelkkä vitsi, että lastentarhanopettaja puhuu työkaluista tai sairaanhoitaja keuhkokuumeesta kakkosessa.

Monessa työssä on helppoa ja turvallista vetäytyä ammattirooliinsa, mielikuvaansa siitä millainen *** on. Vielä helpompaa on sanoa kyynisyyttä tai välinpitämättömyyttä ammatilliseksi otteeksi työhön ja siten vesittää tämä hieno asia.

Olisipa helppoa, jos olisi olemassa jonkinlainen vuorenvarma, Kretschmerin typologian tapainen systeemi löytää paikka kullekin, jo ulkonäkö ja rakenne sanoisi, mihin kuulut. Tai edes kunnon testit.

Kiva on olla jo eläkkeellä. Mitähän minustakin mahdetaan puhua maailmalla?

Informaatiota, mainosta, kauppanimiä

Evira aikoo puuttua siihen, että paistijauhelihassa on vain hiukan tai ei ole lainkaan paistia.
Ei tarvitse olla: paistijauheliha on vain kauppanimi erittäin monenlaiselle jauhelihalle.

Kauppanimi? Informaatiota edes suuntaa antavasti vai pelkkää bisnestä - vai peräti tahallista harhaan johtamista? Otan pois kysymysmerkinkin...harhaan johtamista.

Jauheliha on tunnetusti jauhettu sellaisista ruhon osista, joita olisi hankala tai peräti mahdoton myydä muuten. Silti sen on oltava, se on, ihmisravinnoksi kelpaavaa, eikä tavallinen tallaaja erota mausta vaikkapa makaronilaatikossa, onko kyseessä keuhko vai lapa.

Paistijauheliha on asia erikseen. Asiakas luulee ostavansa parempaa. Ainakin hän ostaa kalliimpaa. Minulle yksi syy ostaa paistijauhelihaa on pakkauskoko, kaikki muu jauheliha myydään vähintään 400 gramman köntteinä, paistia voi saada jopa 250 gramman sopivana kokona.

------------------

Jauheliha on pikkujuttu. Tämäkin juttu kuitenkin kertoo aika paljon kaupan moraalista. Euro on tärkeämpi kuin informaatio. Tuntuu ihan samalta kuin lätkäpeli: mikä tahansa, mistä et jää kiinni, on sallittua.

Yksi kerrallaan milloin mikäkin viranomainen tarttuu johonkin pikku yksityiskohtaan. Korjaako kauppa heti yhdestä asiasta käryttyään, omasta aloitteestaan, jonkin toisen tuoteryhmän aivan parallellin ongelman? Näkisi vaan!

Jauheliha ei varmaankaan muuta lehmän muuttumista häräksi lautasella tai sievistelyä kauppanimillä, kuten nauta, raavas, siipikarja.
Vielä vähemmän uskon, että runsauttavammat ja kaareuttavammat tai silkinpehmeät häviävät, saati sitten ihoa uusivat tuotteet. Ei kauppa voi korjata, koko menestys pohjaa ainaiseen kasvuun ja markkinaosuuksien rohmuamiseen toisilta.

Mainoksen tulee olla totta. Totta kai tuotteen saa esittää mahdollisimman houkuttelevana, kaikkia psykologian antamia keinoja käyttäen. Mutta selvää valetta ei saa - nykyisin ei saISI olla. Tai sitten liiottelun on oltava selvästi tajuttavaa, vitsi.



Jos kauppa ei itse saa itseään vastuulliseksi, kenen tehtävä on kuria pitää?
En ymmärrä, miksi pitää edes olla tällaista asiaa valvovia viranomaisia , virastoja valtioiden tasolla, EU:n tasolla.

Kun minusta huijaus on huijaus. Vaikka kauppanimenä.

Kuva ei valehtele tai liiottele: Lapissa voi olla vaikka tällaista, nam!