Lisää yksityistettävää

Joka mies joutuu kutsuntoihin, aika moni nainenkin haluaa ja hakeutuu palvelukseen.  Valtava asiakasmäärä syntyy, mutta valitettavasti se on vielä hyödyntämättä.  Mitä tuhlausta!

Joku on sentään ollut viisas, ja suurelta osin armeijan pyykki ja varushuolto hoidetaan yksityisen firman kautta.
Miksikäs ei tehtäisi ruokailulle samoin?  Ja kun kerran markkinataloudessa eletään, miksei ruokaa voisi toimittaa vaikkapa venäläinen firma, kenttämuonitus mukaan lukien.  Tehokkaamminhan yksityinen toimii, olkoon vaikka sotatilanne.  Ulkomainen firmahan se halvimmalla varmaan toimittaisi aseet ja ammuksetkin taisteluhautaan asti.  Miksei armeijan viestiliikennettäkin voisi hoitaa joku yritys?  Kouluttajatkin voisivat olla jonkin yrityksen leivissä, mihin sitä henkilökuntaakaan tarvittaisiin?

Armeija voisi itsekin osoittaa aloitekykyä.  Voisi esimerkiksi myydä mainospaikkoja maastopukuihin.  Lentokoneen tai laivan kylki toimisi myös mainospaikkana.
Voisi myös ottaa sponsorin: halukkaita voisi löytyä vaikka suksitehtaista, asetehtaalta tai polkupyöränvalmistajista.  Lomia voisi myydä varusmiehille ja Sotkuun voi laittaa pääsymaksun.

Miksi ei voisi ostaa armeijan osakkeita ja osoittaa isänmaallisuuttaan.  Kun omistaisi tarpeeksi, voisi ostaa tilalleen jonkun palvelemaan intissä,  kyllä joutilaita miehiä piisaa.  Miksei voisi palkata tilalleen vaikka maahanmuuttajia tai kehitysmaan poikia?

Parhaimmillaan varmaan toimisi ihan yksityinen armeija.  Tai miksei moni, vaikka joka puolueen oma soma pikku armeija isojen firmojen armeijoiden lisäksi.  Kansanliikkeille on sallittava myös ihan ikiomat, ja tokihan kirkkokin tarvitsisi uskon puolustajia.  Kuria ja järjestystä valvomaan on saatava useita aseellisia partioita joka kirkonkylälle!  Tarvitaan niitä tietysti, koska jotkut partiot aiheuttavat järjestyshäiriöitä ja rähisevät keskenään.  Vapaa aselaki ja ase jokamiehen oikeudeksi tekisivät myös Suomesta turvallisemman.  Luonnollinenkin kehitys johtaa omiin armeijoihin, kohta rikkaiden asuinalueet tarvitsevat pikkuarmeijoita ja niiden yhteenliittymiä turvakseen.
Työllisyysvaikutus on valtava.

Oikeuslaitos hieroo päätöksiä aivan liian hitaasti.  Varsinkin, kun juttu on ennakkopäätöksen luontoinen tai muuten etenee korkeimpaan oikeuteen tai hallinto-oikeuteen asti, kuluu kohtuuttomasti aikaa.  Oikeustoimi on ehdottomasti yhtiöitettävä ja sitten yksityistettävä.
Avautuu valtavia mahdollisuuksia saada rahaa!

Miksi kiusata ja rasittaa tuomareita riita-asioilla: sopiva päätös pitää voida ostaa esimerkiksi vakuutusyhtiöstä tai teleoperaattorilta, jotka tilittävät jonkin verran valtiolle.  Tai mihin tarvitaan esimerkiksi hallinto-oikeuksia: lupa kuin lupa voidaan myöntää suoraan kaupungin kassalta, ja jos tulee ongelmia, voi maksaa lisää.  Joka tapauksessahan veronmaksaja lopulta maksaa isommat vahingot.

Valinnanvapauden nimissä pitää olla maakuntien hallinnoimia tuomioistuimia, tuomareina yksityisten firmojen tuomareita ja virkamiestuomareita.  Mutta totta kai valtion tuomareita on vähennettävä, samalla on sallittava yksityisten tuomioistuinten syntyminen.  Jotta kilpailu olisi aitoa, valtion tuomareiden tuomio on tehtävä maksulliseksi.
Päätöksiä pitää voida jouduttaa rahalla, ja kohtuullinen korruptio on sallittava oikeiden päätösten varmistamiseksi.  Rikoksista, joiden enimmäisrangaistus on enintään 6 kuukautta, on voitava selvitä ostamalla itsensä vapaaksi.
Keskiajan lopun aneiden tapaan pitää voida etukäteen ostaa itselleen vapaus syytteestä.  Summasta riippuen vapautus voisi koskea vaikka kaikkia rikoksia.  Alkupehmennyksenä voitaisiin myydä valitusoikeuksia korkeampaan oikeusasteeseen.

---
Jopa perusinfrastruktuuria on jo myyty saalistajille, esimerkiksi energiansiirtoverkot ja posti. Seuraavana menevät kulkuväylät?

Lienee tullut selväksi, että minua ei miellytä valtion omaisuuden yhtiöittäminen ja yksityistäminen.  Munivat kanat tapetaan lyhytnäköisen taloudellisen edun saamiseksi. 

Raamattu hyötykäyttöön!

Hallituspa keksi!
Vielä on 70 prosenttia kirkon jäseniä, uskonnon kautta voi ihmisiin vaikuttaa!
Ruvetaan vetoamaan vaikka Raamattuun, kun tarjotaan nieltäväksi oikein mahdottomia päätöksiä.
Perustettiin oikein komitea miettimään, mitä ja miten kansalle kerrotaan.
Ja kun KD ei ollut hallituksessa, mitään ei haittaisi, vaikka joku satatuhatta taas eroaisi kirkosta, enemmistö jäisi. Ydinjoukko, oma joukkomme - tosin joku kyynikko sanoi, että ne jäisivät, jotka olivat liian laiskoja ajattelemaan tai eroamaan.

Työ tuntui helpolta.  Kaikillahan on Raamatusta suoraan olevia puheenparsia ja vertauksia arkipuheessaan, valjastetaan aluksi vaikka ne käyttöön.

Esimerkiksi kaikki tietävät, että pitää antaa rajattoman monta kertaa anteeksi, ei 7 kertaa vaan
7 kertaa 70 kertaa.  Tästä on hyvä alkaa.  Kaikki kamalat kurjistam..., anteeksi kehittämiset, turvaamiset, uudelleenjärjestelyt on aina saatava anteeksi ja ymmärrettävä.  Tosin pääministeri, joka oli insinööri ja liikemies, laski, että kohta on 490 kertaa jo anteeksi saatu, ei tajunnut lukujen olevan vain osoittamassa isoa määrää, vertauskuvallisia.  Konkreetti mies.

Tuhlaajapoika on kaikille tuttu vertaus.  Komitea selitti sen niin, että hallitus saa syytää rahaa ulos vapaasti, yksityistää omaisuutta.  Aina isä, kansa siis, ottaa avosylin vastaan ja teurastaa vasikankin eli maksaa aina vain lisää.  Vertauksia tutkittiin muutenkin ja löytyihän niistä.  Vaikkapa kadonnut raha: vaikka onkin vielä 99 rahaa, köyhän on maksettava lisää siitä sadannesta, ainoastaan.  Eksynyt lammas selitettäisiin samalla tavalla.  Kylväjä-vertaus muistutti, että kyllä se kylväjä huonoonkin maahan sentään jotain jyviä heitti, älkää köyhät kitiskö.

Viisi leipää ja kaksi kalaa kertoo suoraan, että kaikille riittää, vaikka vähän onkin.  Tai ainakin parille paremmalle, jos kalat ovat isompia.

Kätevä on myöskin lainaus, jonka mukaan esivalta ei turhaan miekkaa kanna.  Kunnioita siis hallitusta, teki se mitä tahansa.  Tähän voi aina vedota, jos yhteiskuntarauha on vaarassa järkkyä!
Olihan kaiken varalta myös käsky Älä tapa!
Myös ne kivat kaksi viimeistä käskyä, jotka suunnillleen tarkoittavat "älä kadehdi" huomattiin oiviksi.  Älä, hyvä kaiken maksaja, kadehdi rikkaille ilman mitään velvoitteita siirrettyä rahaa äläkä mitään etuoikeuksia, joita rahalla saa.

Vertaus taivaan linnuista ja kedon kukkasista oli kätevä.  Älä huoli huomisesta!  Ole iloinen antaja, vaikka sinulta jo kaikki olisikin viety.   Vastuu huolehtimisesta saadaan kätevästi pois hallitukselta, itselleen Jumalalle - tässä oli pääministerillä ja muutamalla komitean jäsenellä kyllä otsa rypyssä.  Mutta kun maan etu - siis pääoman etu - vaatii.  Monella oli muistikuva vanhasta huoneentaulusta, jossa koruompelein luki: Iloista antajaa Jumala rakastaa.

Veronkiristysministeriöt puuhastelivat juuri autoveron korotuksen parissa, ja ilahtuivat, kuinka piti antaa keisarille, mikä keisarin on.  Oli kehitteillä vero verosta: jos kerran on rahaa maksaa vero, siitä on maksettava vero. He olivat itsekin ehdottaneet toimikunnalle vertausta  leiviskästä, jotta omistajaohjaaja ja liikenneministeri saisivat rauhassa panna valtion omaisuuden tuottamaan, eikä sitä siis vain kätkettäisi.  Oli vain vielä keksimättä, kuinka se tuottaminen yksityiselle, ei valtiolle eli kansakunnalle jotenkin saataisiin oikeaksi selitettyä. Alulla oltiin jo: kyse oli palvelijasta, joka sijoittaa isännän  leiviskän ja saa sen tuottamaan moninkertaisesti nimenomaan isännälle, ei itselleen, tästä se lähtisi.  Pikkuisen häiritsi: miten voisi selittää isännäksi kenen tahansa osakkeenomistajan, ulkomaisenkin, verot ulkomaille pimittävän, kun kansa hölmöydessään luulisi isännäksi hallitusta ja tuottoa maan ja kansan hyväksi.  Mutta todettiin, että kyllä Raamatusta voi löytää kaikelle argumentin ja sille vasta-argumentin, jos osaa lukea kuin piru Raamattua.  Pantiin kansanedustajapapit etsimään.

Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.  Tässä toimikunta viipyikin kauan, sillä tyhmästä kansasta tuntui useimmiten, että Hallitus on se, joka valehtelee, esimerkiksi kehittää, kun supistaa tai alasajaa.  Ihan oli taas alkanut näkyä tuttu lause "Kepu pettää aina".  Onneksi joku oli sivistynyt mies ja oli lukenut Orwellinsa: annettiin kotiläksyksi lukea 1984.  Ja kahden viikon kuluttua oli kristallinkirkasta, että totuus oli se, mitä hallitus todeksi sanoo.  Sitä paitsi Euskunnassa oli jo kauan ollut sääntönä, että valehtelijaa ei saa sanoa valehtelijaksi.


Oikein hyvä oli käsky kääntää toinenkin poski. Valitettavasti poskia on vain kaksi, mutta rajuja läpsimisiä poskille oli ollut koko hallituskauden ajan ja lisää tulisi, jahka vaalit ensin voitettaisiin.
Kyllä vaikka kiky-sopimuksessa tuli oikein tälli palkansaajalle, ja köyhintä kansanosaa, tuen ja etuudensaajia läpsitään jatkuvasti.  Kätevää oli, että hallitus oli osannut saada osakkeenomistajat ja yritttäjät näyttämään poskelle lyöjiltä, vaikka se itse oli pääpukari.

Näillä aloitettaisiin, heti vaalien jälkeen.  Nyt oli kaikilla kiire sorvata vaalilupauksia kunnallisvaaleihin.

Kaikkea koulussa ei tule ikävä

Siveltimet pesty ja muotoiltu kuivumaan, vesikupit kaapissa puhtaina.  Lavuaarikin ilman yhtäkään väriläiskää.  Ja viimeisiä kuivuvia töitä kerätään pinolle. - Ope, mihin nämä pannaan seinälle, saanko ottaa nuppineuloja?
Seuraavan välitunnin jälkeen pulpettirivit ovat viivasuorat, lattia on lakaistu, jopa open pöytä on järjestetty.
Tunnin alussa on tarvittavat tavarat, so. paperit, sakset, kartta tms jo jaettuna, kun ope saapuu.
Itsestään selvää?  Ei todellakaan.  Onneksi lähes joka luokassa oli ainakin yksi "Ihmisen ajatus", ja tämä hurmaava tauti tarttuu.  Lähes kaikki ovat jossain vaiheessa halukkaita apulaisia, vaikka edes tehtävää ei tiedä.

Yhä enenevässä määrin tavalliselle lapselle sai ruveta sanomaan, kuinka huolehtia omalla vastuullaan olevista yhteisistä tavaroista, yleisestä järjestyksestä, omistakin asioista.  Äiti ei kulkenutkaan koulussa perässä nostelemassa tavaroita ja siivoamassa, pakkaamassa reppua.  Joutui neuvomaan, sanomaan, vaatimaan.  Mutta luokat eivät ole veljeksiä: siinä, missä yksi porukka teki pyytämättä ja kasvatti toisiaan,  toinen ei oppinut kuin valvonnan alla tekemään, silloinkin koko ajan kytäten lähinnä toisten tekemisiä/tekemättömyyksiä.

Siivooja saattoi olla aarre, kun hän oli lasten luotettava ja tuttu aikuinen.  Toiset väistivät lapsitilanteita. Toisia saattoi pyytää vaikka luokkaan kertomaan, miten lapsi voisi osallistua.  Kummasti nousivat väriliidunpätkät pois pyörimästä pulpettien alta tai ei menty mustapohjaisilla kengillä viiruja vetelemään lattiaan, kun oikeasti siivooja näytti, miten vaikeaa jälki oli irrottaa.  Samoin tavarat opittiin laittamaan pulpettiin sisään: kun lakaistessa nostaa pöydänkulmaa, tavara putoaa, ja kohta on open pöydällä näyttely; mistä voisikaan tietää, kenen mikäkin on.  Sisäkengätkin opittiin panemaan naulakkoon kotiin lähtiessä, sillä tokihan on helpompi lakaista ja pyyhkiä lattia reppuja ja kenkiä nostelematta.  Koulun aikuinen, mukana kasvatuksessa - vaikka se ei toimenkuvaan kuuluisikaan.  Monelle lapselle siivoojasta muodostui luotettu ja turvallinen päivittäinen kontakti.

(Huvittava yksityiskohta, tai hävettävä oikeastaan.  Kun oli ennestään tuttuja siivoojia, enkä niin muutenkaan koulun hierarkiaa ymmärtänyt, saatoin käydä mattotelineen päällä siistijöiden kanssa kahvillakin.  Jouduin rehtorin puhutteleen: - Ei ole opettajan sopivaa...)

Pulla ja jogurtti.  Täytyykö muuta syödäkään?  Todella, jotkut vanhemmista jopa sanoivat minulle sekä lapselle, että kouluruokaa ei tarvitse syödä, on meillä kotona aina välipalaa.
Upea kasvatuksellinen tuki, eikö vain?  Miten nämäkin lapset esimerkiksi kuitenkin saattoivat olla nälkäisiä lihapullapäivinä, makkarapäivinä, pannaripäivinä?
Yläasteen oppilas käveli ruokalaan, katseli, sanoi kaverilleen: - Mitähän paskaa tänään on?  Sitten hän käveli näkkileipälaatikolle ja ahtoi taskut leipää täyteen ja yritti painella uloa.  Paranikohan ruokahalu, kun alakoulun open täytyi terhennellä ja torua ja soittaa luokanvalvojalle.

Kummasti ruokahalu koheni, kun viidennellä luokalla opeteltiin ihmisen biologiaa ja esimerkiksi ruoansulatusta, tai kasvua ja kehitystä opetellessa sai tilaisuuden puhua ruoka-aineista, vitamiineista, hivenaineista, mitä mikäkin tekee.  Aikaisemmin oli kansalaistaito ja sen terveystieto-osuus ja ravintoympyrä opittiin, myöhemmin ravintokolmio.  Aina löytyi se välkky lapsi, joka kysyi, mistä mitäkin saa?  Kummasti alkoi maito taas kelvata, salaatti maistua, jopa maksapihvi kelpasi, mutta parhaiten alkoi kala kelvata.
Vaikutus tietenkin tuli ja meni, mutta eipä tarvinnut kuin hiukan muistuttaa.

Koulussa on aina ollut ruokia, jotka ovat toisille herkkua, toiset eivät voi sietää.  Tämmöisiä ovat esimerkiksi maksaruoat ja veriletut.  Kerran 80-luvulla emännät, viraston ohjeen mukaan, halusivat vähentää ennakkoluuloja.  Kaikki päivän ruoka oli karamellivärein värjätty omituisen näköiseksi, esimerkiksi oli vihreää maitoa ja kirkkaanpunaista kastiketta.  Vaikka maku oli oikea, kaikkea otettiin hyvin varoen, jotkut toki hakivat lisää, mutta kaikki ainakin sen oppivat, että esteettisyys on osa ruokaa.

32 broileripyörykkää lautaselle.  Haukataan yhdestä: - Mie luulin, että nää on hyviä.  Kaikki muu kannetaan sianruoaksi.  Tai kauniisti aineittain asetellusta salaatista kauhotaan pelkkää ananasta, jolloin muille ei sitä sitten jääkään.  Eiväthän muut siitä pidäkään?  Uunimakkarapäivänä ahdetaan lautanen makkaroita täyteen, ei mahdu muussi tai salaatti.  Uskomatonta ahneutta, toista ei huomioon oteta.  Samoin kuin siisteydessä ja tavaroista huolehtimisessa, nämä tavat, oikeammin asenne, haiskahtaa kotien lepsuudelta, kenties isän mallikäytökseltä.
Jossakin vaiheessa jätin leipäni voitelematta ihan astian ja veitsien sotkuisuuden takia.

Vanha kettu-ope osaa vaatia, että hän, opettaja menee ensin ruokalaan, sitten hän asettuu valvomaan ruoan ottamista (samalla muidenkin kuin omien lasten) ja ottaa itse viimeiseksi.  Toisaalta, voihan sitä olla kyyninen, mitä se mulle kuuluu, mitä ja miten lapset syövät?  Usein vierailevat päiväkodinopettajat ovat aiheesta ihmetelleet, mistä lasten tapojen ja ruoan kelpaamisen taantuma tulee niin äkkiä ekaluokalla.
Ope menee ekana sikälikin, että monella lapsella on valtava kiire olla eka.  Ruokalaan juostaan, käsiä ei jouda pesemään, jonossakin kiilataan, otetaan, mitä sattuu.  Juuri ja juuri pöytään ehditään, kun on muka syöty.  Ja kun opettaja pääjoukon kanssa asettuu vasta linjastojonoon, kaveri huutaa ulos yrittäessään: - Mie söin jo!  No, tulee komento takaisin, käsky istua pöydässä niin kauan, että lupa lähteä annetaan. Pakkohan se niin on olla: kukaan ei ole pihalla valvomassa, kukaan ei ole luokassakaan.
Joskus lasten kiire on niin hykerryttävää, että ei oikein malta heitä pidätelläkään.  Esimerkiksi on monesti käynyt niin, että innolla tehty ryhmätyö on juuri parhaassa vaiheessa, ja olisi heti päästävä jatkamaan.  Eräs tämmöinenn homma oli lintujen selviäminen talvesta, ja työ vielä yritettiin tehdä englanniksi, jotta jotenkin huomattaisiin "tavallisen" luokankin osaavan kieltä ihan hyvin, tavallisia lapsia ne kieliluokkalaisetkin olivat.  Samanlaista oli myös vesipäivänä, jolloin koko talo oli jaettu luokat sekoittaen tekemään kokeellisia hommia veteen liittyen.

Emännät eivät ole koulun henkilökuntaa.  Heitä on niin vähän, että he eivät todellakaan ehdi kasvatustyöhön, vaikka ruokasalinkin puolella joutuvat käymään.  Kyllä moni silti sanoo lapselle hyvän sanan, opastaa ja saa kiitokset myös. Ope ei ehkä siltikään joutaisi ottamaan ensin ja kiitämään opettajien pöytään syömään, ennen kuin luokka on hyvin trimmattu ruokailuunkin ja silloinkin harvoin.

Vastuu?  Koulussa on lukuisia paikkoja, joihin ei saisi lapsilaumaa tai yhtäkään lasta yksin päästää.  Opettaja on lapsesta vastuussa koko koulupäivän ajan.  Tuntuu saivartelulta, mutta esimerkiksi jumppasaliin ei saa laskea, teknisen käsityön luokkaan ei voi omin päin mennä.  Jopa ennenaikainen välitunnille laskeminen esimerkiksi nopeasti suoritetun kokeen jälkeen on osoittautunut vaaralliseksi.  Myös uimahallissa on tarkkuus paikallaan, vaikka hallivalvoja on paikalla.  Uimahallin vastuukysymykset olivat aivan sopimatta, opettajat kieltäytyivät viemästä lapsia halliin yhtenä talvena, ennen kuin järkevä sopimus syntyi.Työnjako meni suunnilleen allassali - pukuhuone, sauna, pesutilat.  Ja osan ollessa uimaopettajalla, ope ottaa vastuun toisten harjoituksista.

Pahinta on kuitenkin, kun osa oppilaista haluaa pois koulun alueelta, esimerkiksi tupakalle.  Kuinka he olisivat valvottavissa? On kummallista, kuinka koululaisia näkee milloin missäkin, esimerkiksi Mäkkärissä ruoka-aikana, tupakalla kioskin takana tai maakaasulinjalla.  Usein ollaan kesken koulupäivän vilkkaiden katujen takana, esimerkiksi.  Onpahan joku esimerkiksi pyöräillyt auton alle ja kuollutkin omin päin poistuttuaan.

Olin kerran kuulemassa OAJ:n lakimiehen esitystä vastuista, ja pitkään mietitytti esimerkiksi valvomattoman, liian aikaisin välitunnille lasketun lapsen silmän meno miekkailuleikissa, luunmurtumat hihan tarttuessa pystyporakoneeseen.  Tässä tapauksessa vastuu oikein korostuu.  Ope oli havainnut vian koneessa.  Hän oli tehnyt sen virrattomaksi ja kieltänyt sen käytön.  Välitunnilla järjestäjä käynnisti....  Ja syyllinen oli opettaja, kukas muu, sillä oli mahdollista käyttää laitetta. Jossain meni peukalo oikohöylässä, kyynärluu katkesi jumppasalin köyttä roilina käyttäessä. 
Saattaa jotain tapahtua, vaikka ope olisi vieressä, ohjeita noudatettaisiin.  Eräskin tyttö sorvasi peukaloons, kun säikähti työkappaleen kulman osumista talttaan, painoi liian kovaa.
Yksi omituinen yksityiskohta on lapsi, tavallisesti murkku, joka ei tuo liikuntavälineitä.  Ope saattaa laittaa kävelemään tiettyä lenkkiä.  Tästäkin on seurannut syyte kuolemantuottamuksesta: vaikka rivissä kaikkien kuullen oli annettu ohjeet reitistä ja tunnelin käytöstä tien alitukseen, tyttö meni valtatien yli ja jäi auton alle.  Open vika, ei valvonut!  Vastuu oli, vaikka piti olla vastuussa siitä hiihtoryhmästäkin.
Siis oppilaalla on jokaisena koulupäivänä oikeus paitsi opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen, myös turvalliseen koulupäivään.  Ennen oli vastuu sikäli vielä suurempi, että esimerkiksi tapaturmalain mukaan silloin piti aina löytää syyllinen, muuten korvausta ei saanut.  Opehan se.

Valvottunakin sattuu, ei pihavalvoja ehdi kaikkialle.  Liukumäessä ja valliherrassa (vuoren kuningas) on mennyt esimerkiksi sääriluu ja solisluu, sairaalaan on viety älyttömien rohkeusleikkien uhreja, jopa lumi on rojahtanut päälle katolta.  Lumisodassa on revennyt tärykalvo. Vauhdikas luokkaanmeno lattialla olleeseen paperinpalaan liukastuen on rikkonut kynnykseen osuneen ranteen.  Useimmat rajut leikit tietenkin kielletään, mitä lapset eivät todellakaan edes halua ymmärtää.
Harjoituskouluaikana yksi poika hävisi niin minulta kuin luokanopeltakin, löytyi kyllä heti altaan pohjalta sekavana.  Hän oli juossut liukkailla laatoilla, lyönyt päänsä altaan reunaan ja solahtanut veteen sen jälkeen kun kaikki oli komennettu pois ja laskettu, ja olisi altaaseen jäänyt ilman nopeaa toimintaa.  Kerran eräs liikunnassa lahjakas jäi tahallaan näyttämöverhon taakse hyppäämään vielä pari volttia takaperin pöydältä paksulle matolle.  Pöydän toisessa päässä ei ollu ketään vastapainona, ja niin kaveri löi leukansa tosi pahasti pöydän reunaan. 
Koulumatka kyllä on vaarallisempi kuin valvottu piha, joka on valvottu, vaikka kaksikaan valvojaa ei kadulle, ohikulkijalle, välttämättä erotu huolimatta huomioliiveistä.

Paitsi vaaraa, valvomatta tapahtuu myös vahinkoa.  Kuka korvaa esimerkiksi kalliin soittimen tai väärässä paikassa pelatessa särkyneen auton lampun tai ikkunan?  Aika selkeä sääntö on sama kuin armeijassa: annettua tehtävää suorittaessa sattunutta vahinkoa tai katoamista ei tarvitse itse korvata.  Mutta inhottavia selvimisiä ja riitaakin kotien kanssa voi syntyä.  Usein armo käy oikeudesta?

Opehan on täydellinen.  Tehtävät ja vastuut on laissa ja asetuksessa lueteltu.  Siis mitään ei satu.  Myös kasvattajana hän on valio, mitään ongelmia ei lasten kanssa tule.

Ironia sikseen.  Suomalainen opettaja on pisimpään koulutettu ja monella lailla maailman paras.
Olisi yhä, mikäli edes kohtuudella annettaisiin hänelle tilaisuus. Alkaa "kehittäminen" ja "uudelleenjärjestely" ja "turvaaminen" riittää.

Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa

Hirmuista tuulta monta päivää.  Nuoskalla on niin kosteaa, että viima puree pahemmin kuin pikku pakkasella.  Ei voi hiihtää, ja vaikka jäällä ei ole lunta, retkiluistelukaan ei maita. Kyhjötystä sisällä siis.  Tulee pikkupakkanen, mutta merellä on 15-metrisiksi mitattuja aaltoja (kotona vain 1,65) ja tuuli repii hatunkin päästä, ulkoile siinä sitten.

Mutta ulos on mentävä, mökkihöperöksi muuten sohvautuu.  Aamulenkiksi ajattelen käydä Korkkitehtaan rannassa.  Myötätuuli vie kävelijää, veisi lujaakin, mutta pienen lumikerroksen alla on vaanimassa kivikova jää, ja paikoin lumi on hyvin huonosti kiinni jäässä.  Spede-kävelyä, astumista koko pohjalla tarvitaan, matka joutuu hitaasti rullaten.  Rannassa ei tuule lainkaan: Lappeenranta on somasti Salpausselän sivuhaaralla, ja harju estää etelätuulen.

Jäältä on lumi lakaistu Taipalsaarelle.  Kävelen jäälle: 50 metriä rannasta alkaa korvissa vinkua taas.  Tyhjä muoviämpäri on karannut jostakin ja kolisee, pyörii kohti Nuottasaarta, en yritäkään juosta kiinni.  Eipä näy pilkkimiehiä!

Kierrän aallonmurtajat ja nousen maihin Upseerikerhon kohdilla.  Nousen harjulle ja taas kerran käyn tutkimassa muistomerkeiksi jätetyt panssarivaunut ja rynnäkkötykin varuskunnan portilla.

Valtakadun tähän päähän on tuskin koskaan asiaa, korkeintaan tästä ajaa autolla Helsingintielle välttääkseen Suonionkadun ruuhkat.  Nenä on kohti maata liukkauden takia, mutta jotenkin kerrostalon seinän kuva osuu näkökenttään kuitenkin: sotilas valkoisen ratsun kanssa.  Ylitän tien nähdäkseni paremmin ja pääsen taas tuuleen talojen suojasta.  Toisenkin kuvan näen, värikkäämmän.

--------------------

Hevosmies on tietenkin Rakuuna.  Aikanaan täällä palveli rakkuunoita, oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikana ei toki enää kahta rakuunarykmenttiä (URR ja HRR), vain UudRakP, Uudenmaan Rakuunapataljoona enää.  Ei luurankotakkeja ja punaisia housuja, tavalliset sotilaskamppeet ja keltaiset laatat, joita täällä myös palvelleet Karjalan Tykistörykmentin putkenrassit sanoivat hevosen kuseksi.  Heillähän olikin punainen kauluslaatta.   Appiukko oli valokuvassa luurankotakissa ja osasi "hoplata" hevosen pystyyn, osasi vähän vikeltääkin. Oli myös Rottakoulu eli Kanta-aliupseerikoulu harjoituskomppanioineen tummanvihreissä, oranssireunaisissa laatoissaan ja vielä soittokunta sinisissään.

Aselajiylpeyttä piisasi iltalomalla kaupungilla, enimmäkseen toki naljailuna, mutta oikein tappeluinakin, joita selvitellessä tärkein kysymys vääpelillä oli: - Voititteko? Myös siviilit heittivät usein sen verran herjaa, että ottelu syntyi.
Riitaa lietsoi viinakin, mutta jos noudatti kunnon sotilasohjetta, ongelmaa ei syntynyt.  Minullekin, alokasjoukkueelle siis, Kouvolassa vääpeli ennen iltalomaa valisti: -Juoda saa, mutta humalaan ei saa tulla!

Itselläni oli viestin violetti keltaisin reunoin: pelkkä väri jo vastasi vänrikkiä.  Mutta mitäs tässä kehumaan, kaikkihan tietävät, että titari on ritari. Myöhemmin kyllä ekaluokan radisteja kaapattiin ilmavoimien viestiin, minutkin, ja jouduin sinisiin. Isä kyllä sanoi, että ainoa oikea väri on jalkaväen vihreä, muut ovat vain jalkaväkeä tukevia aselajeja - mihin sai ja piti vastata, että se jalkaväki kun ei yksin pärjää.  Kouvolassa oli alokas- ja kokelasaikana viestiläisten  tultava toimeen samassa varuskunnassa EK:n vihreiden, Autokomppanian sinisten ja Taivaallisten ohiampujien eli Pulunkivittäjien (Ilmatorjunta) punaisten kanssa, iltalomalla törmäsi vielä Pinohiirien violettiinkin, nämä kun tulivat Korialta siitä vierestä.  Aliupseerikoulun kävin Riihimäellä turvallisen violetissa ympäristössä, siellä kun oli Viestirykmentti, ja Haminasaa RUK.saa taas oli oma laattansa, sama kaikille aselajeille.  Mutta olihan Haminassa myös kaislajääkäreitä, Rannikkojääkäreitä keltareunaisissa vihreissään, kuulemma räpylät kasvaneena varpaiden väliin.  Lappeenrannan Rakuunoistahan sanottiin, että oli "Lepperin kuva perseessä", so. he ajoivat polkupyörällä niin paljon, että satulan kuva painui takapuoleen.  Tykkijulleja tarkkailttiin muka hoikkina ja pitkinä, mutta harjastukkina, jotta he sopisivat putkenrasseiksi.

Onhan täällä ollut laivastoasemakin, ja sitä varten on kaivettu useitakin kanavia, esimerkiksi Käyhkää, Kukonharju ja Varkaantaipale, siis Suvorovin kanavat, mutta mitään siitä Saimaan laivastosta ei täällä enää näy.  Osattiin kyllä sanoa täälläkin ainakin vielä 60-luvun lopulla merimiespukuisille lomalaisille niin kuin kuuluu: - Onpas vesi matalalla kun silakat ovat kuivalla maalla!

Varuskunta oli merkittävä työllistäjä ja olennainen osa kaupunkia.  Mitäpä siitä on jäljellä?
On Maasotakoulu harjoituskomppanioineen.  On Sotilassoittokunta, iso onkin, ja perinnesoittokunta.  Entinen kasarmialue on Rakuunamäen kaupunginosa, jossa perinteitä kunnioittaen on vanhoja rakennuksia korjattu ja uudisrakentaminen on harkittua. Asukkaat ovat aiheesta ylpeitä.
Ratsuväki kyllä kuuluu Rakuunasoittokuntana.  Perinneratsukot ratsastavat kesäisin sataman tienoilla. Yhden kaupunginosan nimi on Leiri, ja useita kadunnimiä on muistuttamassa menneisyydestä.  Itsekin asuin muutaman vuoden Kapteeninkadulla, en Leirissä, mutta siinä vieressä Kesämäessä, Leirikentän/lentokentän toisella laidalla.
(Harapaisen kadunnimet ovat sen sijaan peruja siellä aikanaan olleesta raviradasta)
Huhtiniemen kainalossa esikunta-alue on osin säilynyt, mutta huomion nappaa sinne siirretty entinen Taikinamäen koulu, nykyinen Steiner-koulu.

 Ilmavoimia lappeenrannassa ei ole.  Mutta olipahan kuitenkin Suomen ensimmäinen sotilaslentokenttä ja sen muistomerkki.  Aivan vieressä on karjalaisten hävittäjälentäjien muistomerkki, josta voi lukea aivan huikeita pudotuslukuja.  Harmi, että nämä muistomerkit jäävät monelta kokonaan huomaamatta, vaikka ne ovat aivan Prisman vieressä.

Muitakin sotilaallisia muistomerkkejä toki on.  Esimerkiksi Maakuntamuseon edustalla seisovat tykit kannattaa käydä katsomassa samalla reissulla kun käy Ratsuväkimuseossa ja ihmettelee (muka) veressä valunutta virstanpylvästä Kristiinankadun rinteessä.  Ja Pusupuistossa  on hoplaava rakuunapatsas, komea kuin mikä, joka aluksi oli pankkisalin koristeena.  Ja niin kuin monella muullakin paikkakunnalla, on täällä muistomerkkejä muodostetuista yksiköistä ja Karjalaan jääneistä, komeimpana Äiti Karjala kunniapaikalla Sankarihautausmaan (suurin Helsingin ulkopuolella) ja Kaupungintalon välissä.  Sotilas on täällä aina läsnä.


Minustahan piti tulla upseeri.  Oli jo hakupaperitkin, heitin roskikseen, kun sain kutsun OKK:n pääsykokeisiin.  On silti oltu sotilasoppilaitoksen opettajana, Ritva myös, Päällystöopistolla.
Juhlahetki oli, kun kertausharjoituksissa ei saanut laskea "valtaamaamme" tupaan Päällystöopiston yläkerrassa työkavereitakaan, opiston kapiaisia.  Oli niin salaista, olikin.  Kiva oli vänrikin sanoa everstille ei!  Uskoi, puhisi, mutta uskoi.

Suomen armeija ei ole uhka kenellekään, eikä saa tulla uhaksi.  Minua on aina kiehtonut armeija jollain tasolla, ja armeija oli olennainen osa Lappeenrantaa.
Mutta voi miten hyvä on, että sitä ei ole minun elinaikanani tarvittu tositoimiin.  Vielä hienompaa on, että armeija on koko Suomen armeija, eikä sitä käytetä oman kansan kurittamiseen.

Klubi

Eri puolilla maailmaa saivat pienten kansojen älyköt - eivät siis johtajat - suurin piirtein samaan aikaan tarpeekseen.  Olivat taas isot valtiot näyttäneet tapansa: pienillä kansoilla ei ole mitään merkitystä, niiden yli kävellään, kun omia etupiirejä jaellaan.  Ison turvallisuus vaati alueluovutuksia, sotilastukikohtia pienen alueelle, liittoutumista.  Jopa muuttoliike valjastettiin  palvelemaan isoja kansoja: kun oli muilutettu riittävästi isomman kansan kansalaisia naapurimaihin, voitiinkin heille ruveta vaatimaan yhä suurempia oikeuksia, esimerkiksi omakielisiä kouluja, virallisen kielen asemaa.  Jopa joskus todettiin naapuri osaksi isompaa.  Vedottiin usein esimerkiksi jo muinoin pakkosovittuihin rauhanehtoihin ja rajoihin, sopivasti historiasta itselle edulliset valiten.  Ja muu maailma katsoi sivusta, sympatia ei paljon auta.
Isot puuttuivat, puuttuivat jopa asein, kaikkiin maailman selkkauksiin.  Syy oli tietenkin halu päästä kaikkiin neuvottelupöytiin ja ratkoa koko maailman ongelmia omaksi eduksi.  Puhuttiin jopa suurvalta-aseman palauttamisesta - ei se levottomuuksien suoranainen syypää niin sanonut, sanoi vain turvaavansa kansalaisia tai tukahduttavansa kapinaa laillista hallintoa vastaan.
Se ainoa todellinen supervalta testasi aseitaan ja pönkitti asemaansa puuttumalla kaikkialla maailmassa oleviin selkkauksiin. Ja se pakotti omaan demokratian irvikuvaansa esimerkiksi pakkokeinoin mitätöimällä laillisten vaalien tuloksia esimerkiksi Chilessä ja Grenadassa.

Oli Rooman klubi, Oli Berliinin klubi.  Jokohan olisi aika perustaa "klubi" ajamaan maailmanrauhaakin?
Alku oli vaatimaton, kutsuttiin vain naapureita ja muutamia, eri kongresseissa tavattuja samanhenkisiksi arveltuja tuttuja ihan epävirallisesti koolle.  Vähitellen organisoiduttiin ja muodostui Helsingin klubina tunnettu yhteisö, joka kokous kokoukselta kutsui mukaansa yhä uusia viisaita - älykkyys ei riittänyt - jäseniä.  Se alkoi kutsua rauhan asiantuntijoita kuultavakseen.  Ja kritiikki oli aina tiukkaa, mutta asiallista, ja tulokset julkaistiin näkyvästi.  Kutsu klubin luennoitsijaksi alkoi olla todella arvostettu ja haluttu, ja nyt alkoivat jo kansojen johtomiehetkin haluta vuoroaan.


Kokoukset muuttuivat monipäiväisiksi seminaareiksi.  Kutsuttujen joukko laajeni.  Klubi ei kaihtanut vaikeitakaan asioita, saattoi kutsua esimerkiksi uskonnollisia ääripäitä tai yltiönationalistisia selvittämään kantaansa.  Kritiikittä mitään ei nielty, mutta kiihkotta ja asiallisesti sai näkemyksiään tuoda esille.  Diplomatia päätettiin unohtaa siinä mielessä, että totta piti puhua, valheen sai argumentoiden huomata ja sanoa valheeksi. Tavaksi muodostui  "Klubin hengeksi"  kutsuttu työrauha: vaikka asia olisi miten kuuma, minkäänlaista kiihkoa ei sallittu, ei esiintyjältä eikä kuulijalta.  Aluksi oli vaikeuksia varsinkin vastauspuheenvuorojen asiallistamisessa, mutta kun pari kertaa metelöitsijät poistettiin, mielipiteensä sai kukin puoli sanoa. Ja sanoi, klubilaiset itsekin hyvin kriittisinä.

Mitään erityisiä turvajärjestelyjä ei seminaarien ajaksi järjestetty.  Klubi oli klubi, siellä saivat kaikki esittää asiansa.  Klubi oli hovinarri, joka itsekin sai jyrähtää totuuksia mille tahansa liikkeelle tai maalle, suurvaltoja pois lukematta.  Maailma tarvitsi sitä, maailma ei sitä halunnut tuhotakaan.
Vähitellen asiat alettiin ihan oikeasti esittää ja suurelta osin nähdäkin asioina, ei propagandana tai maskirovkana, eikä jälkeenpäin kerrottu tekosyy  enää kelvannut toimien pohjaksi.

Klubi sai vankan aseman, jopa niin, että sille annettiin kriisinen todelliseen ratkomiseen johtavia toimeksiantoja.  Vaikutus oli valtava varsinkin yltiönationalismin kitkemisessä, mutta jopa uskonnollinen fundamentalismi loiveni.  Demokratiavaje huomattiin valtavaksi kriisien aiheuttajaksi.  Mutta paras vaikutus oli naisen aseman nostamisessa, mikä tapahtui aluksi koulutustason nousuna ja äänioikeuden saamisena.  Naisen aseman mukana nousi monin paikoin elintasokin, mikä vähensi pakolaisuutta merkittävästi.

Helsingin klubi alkoi itsekin tehdä johtopäätöksiä ja analyyseja.  Vuosittain se alkoi julkaista raporttia maailman kriiseistä - niitähän toki oli ennekin nähty, mutta nämä olivat rehellisiä ja objektiivisia, ja nämä otettiin tosissaan.  Raporttien  tietoihin perustuen esimerkiksi suurvaltojen veto-oikeus poistettiin YK:n turvallisuusneuvostossa ja YK:lle muutenkin palautettiin sen arvovalta ja maailmanlaajuinen valtuutus toimia välittäjänä ja valvojana, ilman milloin minkäkin puolen rauhaanpakottajia tai etupiirien valvojia.

Nyt oli edessä todellinen mittari.  USA:n ja Venäjän ylin johto olvat saaneet kutsun seminaarin pääesiintyjiksi.  Kumpikaan osapuoli ei mitenkään voinut kieltäytyäkään, Helsingin klubilla alkoi olla jo niin suuri arvovalta.
Hyvinkin puoli vuotta aikaisemmin oli seminaarin aihe lähetetty valmisteluun, keskustelusta tulisi hyvä ja kattava.

Aihe oli lasku.  Klubi oli tarkkaan selvittänyt sen perusteet, laskua ei voisi kuitata nauramalla.
Itämeren maat, Suomi ja varsinkin Baltian maat, osoittivat sekä Venäjälle että myös USA:lle laskun
omien puolustusmenojensa kasvusta, esimerkiksi Suomi uusien hävittäjien tilaamisesta ja laivaston alusten uusimisesta.
Aihe tuntui aluksi naiivilta, mutta kumpikin suurvalta tahollaan alkoi tutkia sitä tosissaan ja jo ennen kokousta mm. Kaliningradista poistettiin yli puolet keskipitkän kantaman ohjuksista, Nato vähensi julkisesti toimintaa.  USA ilmoitti poistaneensa sotilaallisen doktriininsa enaltaehkäisevästä hyökkäyksestä mihin tahansa maailmassa.  Jopa presidentti Trump kokosi kunnollisia asiantuntijoita valmistelemaan esitystä.  Oli siis klubin arvovalta todistettu.

Kukaan ei konkreettista laskun maksua odottanutkaan.  Mutta Klubi odotti suurta, yhteistä johtopäätöstä: useimmat kansainväliset kriisit ovat suurvaltojen suoranaisesti aiheuttamia ja paisuvat, koska pienten maiden on pakosta liittouduttava ja etsittävä turvaa jommasta kummasta osapuolesta.
Ja jos ei kumpikaan päävieras itse huomaisi, keskustelussa klubi kertoisi: varustelu oli kierre.  Ensin (?) esimerkiksi Venäjä turvaa rajansa yhä tehokkaammin, myös hyökkäysasein.  Seuraa alueloukkauksia, öykkäröintiä.  Reunavaltiot tehostavat omaa puolustusaseistustaan ja kenties pakosta ja pelosta liittyvät Natoon, jolloin Venäjällä on taas lupa varustautua lisää, Nato kun tehostaa toimintaansa.  Nato puolestaan ympäröi Venäjää joka puolelta kuin silmukka ja lisää läsnäoloaan yhä.

Seminaari pidetään kesällä Finlandia-talossa.  Loppupäivää ei ole määrätty.  Suuria tuloksia odotetaan.
Mutta jo ennen sitä Klubille syksyllä lankesi Nobelin rauhanpalkinto.  Kerrankin ansiosta, useinhan palkinnon saajat ovat edustaneet juuri niitä, jotka kriisin ovat aiheuttaneetkin, palkinto on annettu ennenaikaisesti tai palkintoperusteasian selvittelyn ollessa pahasti kesken.