Siveltimet pesty ja muotoiltu kuivumaan, vesikupit kaapissa puhtaina. Lavuaarikin ilman yhtäkään väriläiskää. Ja viimeisiä kuivuvia töitä kerätään pinolle. - Ope, mihin nämä pannaan seinälle, saanko ottaa nuppineuloja?
Seuraavan välitunnin jälkeen pulpettirivit ovat viivasuorat, lattia on lakaistu, jopa open pöytä on järjestetty.
Tunnin alussa on tarvittavat tavarat, so. paperit, sakset, kartta tms jo jaettuna, kun ope saapuu.
Itsestään selvää? Ei todellakaan. Onneksi lähes joka luokassa oli ainakin yksi "Ihmisen ajatus", ja tämä hurmaava tauti tarttuu. Lähes kaikki ovat jossain vaiheessa halukkaita apulaisia, vaikka edes tehtävää ei tiedä.
Yhä enenevässä määrin tavalliselle lapselle sai ruveta sanomaan, kuinka huolehtia omalla vastuullaan olevista yhteisistä tavaroista, yleisestä järjestyksestä, omistakin asioista. Äiti ei kulkenutkaan koulussa perässä nostelemassa tavaroita ja siivoamassa, pakkaamassa reppua. Joutui neuvomaan, sanomaan, vaatimaan. Mutta luokat eivät ole veljeksiä: siinä, missä yksi porukka teki pyytämättä ja kasvatti toisiaan, toinen ei oppinut kuin valvonnan alla tekemään, silloinkin koko ajan kytäten lähinnä toisten tekemisiä/tekemättömyyksiä.
Siivooja saattoi olla aarre, kun hän oli lasten luotettava ja tuttu aikuinen. Toiset väistivät lapsitilanteita. Toisia saattoi pyytää vaikka luokkaan kertomaan, miten lapsi voisi osallistua. Kummasti nousivat väriliidunpätkät pois pyörimästä pulpettien alta tai ei menty mustapohjaisilla kengillä viiruja vetelemään lattiaan, kun oikeasti siivooja näytti, miten vaikeaa jälki oli irrottaa. Samoin tavarat opittiin laittamaan pulpettiin sisään: kun lakaistessa nostaa pöydänkulmaa, tavara putoaa, ja kohta on open pöydällä näyttely; mistä voisikaan tietää, kenen mikäkin on. Sisäkengätkin opittiin panemaan naulakkoon kotiin lähtiessä, sillä tokihan on helpompi lakaista ja pyyhkiä lattia reppuja ja kenkiä nostelematta. Koulun aikuinen, mukana kasvatuksessa - vaikka se ei toimenkuvaan kuuluisikaan. Monelle lapselle siivoojasta muodostui luotettu ja turvallinen päivittäinen kontakti.
(Huvittava yksityiskohta, tai hävettävä oikeastaan. Kun oli ennestään tuttuja siivoojia, enkä niin muutenkaan koulun hierarkiaa ymmärtänyt, saatoin käydä mattotelineen päällä siistijöiden kanssa kahvillakin. Jouduin rehtorin puhutteleen: - Ei ole opettajan sopivaa...)
Pulla ja jogurtti. Täytyykö muuta syödäkään? Todella, jotkut vanhemmista jopa sanoivat minulle sekä lapselle, että kouluruokaa ei tarvitse syödä, on meillä kotona aina välipalaa.
Upea kasvatuksellinen tuki, eikö vain? Miten nämäkin lapset esimerkiksi kuitenkin saattoivat olla nälkäisiä lihapullapäivinä, makkarapäivinä, pannaripäivinä?
Yläasteen oppilas käveli ruokalaan, katseli, sanoi kaverilleen: - Mitähän paskaa tänään on? Sitten hän käveli näkkileipälaatikolle ja ahtoi taskut leipää täyteen ja yritti painella uloa. Paranikohan ruokahalu, kun alakoulun open täytyi terhennellä ja torua ja soittaa luokanvalvojalle.
Kummasti ruokahalu koheni, kun viidennellä luokalla opeteltiin ihmisen biologiaa ja esimerkiksi ruoansulatusta, tai kasvua ja kehitystä opetellessa sai tilaisuuden puhua ruoka-aineista, vitamiineista, hivenaineista, mitä mikäkin tekee. Aikaisemmin oli kansalaistaito ja sen terveystieto-osuus ja ravintoympyrä opittiin, myöhemmin ravintokolmio. Aina löytyi se välkky lapsi, joka kysyi, mistä mitäkin saa? Kummasti alkoi maito taas kelvata, salaatti maistua, jopa maksapihvi kelpasi, mutta parhaiten alkoi kala kelvata.
Vaikutus tietenkin tuli ja meni, mutta eipä tarvinnut kuin hiukan muistuttaa.
Koulussa on aina ollut ruokia, jotka ovat toisille herkkua, toiset eivät voi sietää. Tämmöisiä ovat esimerkiksi maksaruoat ja veriletut. Kerran 80-luvulla emännät, viraston ohjeen mukaan, halusivat vähentää ennakkoluuloja. Kaikki päivän ruoka oli karamellivärein värjätty omituisen näköiseksi, esimerkiksi oli vihreää maitoa ja kirkkaanpunaista kastiketta. Vaikka maku oli oikea, kaikkea otettiin hyvin varoen, jotkut toki hakivat lisää, mutta kaikki ainakin sen oppivat, että esteettisyys on osa ruokaa.
32 broileripyörykkää lautaselle. Haukataan yhdestä: - Mie luulin, että nää on hyviä. Kaikki muu kannetaan sianruoaksi. Tai kauniisti aineittain asetellusta salaatista kauhotaan pelkkää ananasta, jolloin muille ei sitä sitten jääkään. Eiväthän muut siitä pidäkään? Uunimakkarapäivänä ahdetaan lautanen makkaroita täyteen, ei mahdu muussi tai salaatti. Uskomatonta ahneutta, toista ei huomioon oteta. Samoin kuin siisteydessä ja tavaroista huolehtimisessa, nämä tavat, oikeammin asenne, haiskahtaa kotien lepsuudelta, kenties isän mallikäytökseltä.
Jossakin vaiheessa jätin leipäni voitelematta ihan astian ja veitsien sotkuisuuden takia.
Vanha kettu-ope osaa vaatia, että hän, opettaja menee ensin ruokalaan, sitten hän asettuu valvomaan ruoan ottamista (samalla muidenkin kuin omien lasten) ja ottaa itse viimeiseksi. Toisaalta, voihan sitä olla kyyninen, mitä se mulle kuuluu, mitä ja miten lapset syövät? Usein vierailevat päiväkodinopettajat ovat aiheesta ihmetelleet, mistä lasten tapojen ja ruoan kelpaamisen taantuma tulee niin äkkiä ekaluokalla.
Ope menee ekana sikälikin, että monella lapsella on valtava kiire olla eka. Ruokalaan juostaan, käsiä ei jouda pesemään, jonossakin kiilataan, otetaan, mitä sattuu. Juuri ja juuri pöytään ehditään, kun on muka syöty. Ja kun opettaja pääjoukon kanssa asettuu vasta linjastojonoon, kaveri huutaa ulos yrittäessään: - Mie söin jo! No, tulee komento takaisin, käsky istua pöydässä niin kauan, että lupa lähteä annetaan. Pakkohan se niin on olla: kukaan ei ole pihalla valvomassa, kukaan ei ole luokassakaan.
Joskus lasten kiire on niin hykerryttävää, että ei oikein malta heitä pidätelläkään. Esimerkiksi on monesti käynyt niin, että innolla tehty ryhmätyö on juuri parhaassa vaiheessa, ja olisi heti päästävä jatkamaan. Eräs tämmöinenn homma oli lintujen selviäminen talvesta, ja työ vielä yritettiin tehdä englanniksi, jotta jotenkin huomattaisiin "tavallisen" luokankin osaavan kieltä ihan hyvin, tavallisia lapsia ne kieliluokkalaisetkin olivat. Samanlaista oli myös vesipäivänä, jolloin koko talo oli jaettu luokat sekoittaen tekemään kokeellisia hommia veteen liittyen.
Emännät eivät ole koulun henkilökuntaa. Heitä on niin vähän, että he eivät todellakaan ehdi kasvatustyöhön, vaikka ruokasalinkin puolella joutuvat käymään. Kyllä moni silti sanoo lapselle hyvän sanan, opastaa ja saa kiitokset myös. Ope ei ehkä siltikään joutaisi ottamaan ensin ja kiitämään opettajien pöytään syömään, ennen kuin luokka on hyvin trimmattu ruokailuunkin ja silloinkin harvoin.
Vastuu? Koulussa on lukuisia paikkoja, joihin ei saisi lapsilaumaa tai yhtäkään lasta yksin päästää. Opettaja on lapsesta vastuussa koko koulupäivän ajan. Tuntuu saivartelulta, mutta esimerkiksi jumppasaliin ei saa laskea, teknisen käsityön luokkaan ei voi omin päin mennä. Jopa ennenaikainen välitunnille laskeminen esimerkiksi nopeasti suoritetun kokeen jälkeen on osoittautunut vaaralliseksi. Myös uimahallissa on tarkkuus paikallaan, vaikka hallivalvoja on paikalla. Uimahallin vastuukysymykset olivat aivan sopimatta, opettajat kieltäytyivät viemästä lapsia halliin yhtenä talvena, ennen kuin järkevä sopimus syntyi.Työnjako meni suunnilleen allassali - pukuhuone, sauna, pesutilat. Ja osan ollessa uimaopettajalla, ope ottaa vastuun toisten harjoituksista.
Pahinta on kuitenkin, kun osa oppilaista haluaa pois koulun alueelta, esimerkiksi tupakalle. Kuinka he olisivat valvottavissa? On kummallista, kuinka koululaisia näkee milloin missäkin, esimerkiksi Mäkkärissä ruoka-aikana, tupakalla kioskin takana tai maakaasulinjalla. Usein ollaan kesken koulupäivän vilkkaiden katujen takana, esimerkiksi. Onpahan joku esimerkiksi pyöräillyt auton alle ja kuollutkin omin päin poistuttuaan.
Olin kerran kuulemassa OAJ:n lakimiehen esitystä vastuista, ja pitkään mietitytti esimerkiksi valvomattoman, liian aikaisin välitunnille lasketun lapsen silmän meno miekkailuleikissa, luunmurtumat hihan tarttuessa pystyporakoneeseen. Tässä tapauksessa vastuu oikein korostuu. Ope oli havainnut vian koneessa. Hän oli tehnyt sen virrattomaksi ja kieltänyt sen käytön. Välitunnilla järjestäjä käynnisti.... Ja syyllinen oli opettaja, kukas muu, sillä oli mahdollista käyttää laitetta. Jossain meni peukalo oikohöylässä, kyynärluu katkesi jumppasalin köyttä roilina käyttäessä.
Saattaa jotain tapahtua, vaikka ope olisi vieressä, ohjeita noudatettaisiin. Eräskin tyttö sorvasi peukaloons, kun säikähti työkappaleen kulman osumista talttaan, painoi liian kovaa.
Yksi omituinen yksityiskohta on lapsi, tavallisesti murkku, joka ei tuo liikuntavälineitä. Ope saattaa laittaa kävelemään tiettyä lenkkiä. Tästäkin on seurannut syyte kuolemantuottamuksesta: vaikka rivissä kaikkien kuullen oli annettu ohjeet reitistä ja tunnelin käytöstä tien alitukseen, tyttö meni valtatien yli ja jäi auton alle. Open vika, ei valvonut! Vastuu oli, vaikka piti olla vastuussa siitä hiihtoryhmästäkin.
Siis oppilaalla on jokaisena koulupäivänä oikeus paitsi opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen, myös turvalliseen koulupäivään. Ennen oli vastuu sikäli vielä suurempi, että esimerkiksi tapaturmalain mukaan silloin piti aina löytää syyllinen, muuten korvausta ei saanut. Opehan se.
Valvottunakin sattuu, ei pihavalvoja ehdi kaikkialle. Liukumäessä ja valliherrassa (vuoren kuningas) on mennyt esimerkiksi sääriluu ja solisluu, sairaalaan on viety älyttömien rohkeusleikkien uhreja, jopa lumi on rojahtanut päälle katolta. Lumisodassa on revennyt tärykalvo. Vauhdikas luokkaanmeno lattialla olleeseen paperinpalaan liukastuen on rikkonut kynnykseen osuneen ranteen. Useimmat rajut leikit tietenkin kielletään, mitä lapset eivät todellakaan edes halua ymmärtää.
Harjoituskouluaikana yksi poika hävisi niin minulta kuin luokanopeltakin, löytyi kyllä heti altaan pohjalta sekavana. Hän oli juossut liukkailla laatoilla, lyönyt päänsä altaan reunaan ja solahtanut veteen sen jälkeen kun kaikki oli komennettu pois ja laskettu, ja olisi altaaseen jäänyt ilman nopeaa toimintaa. Kerran eräs liikunnassa lahjakas jäi tahallaan näyttämöverhon taakse hyppäämään vielä pari volttia takaperin pöydältä paksulle matolle. Pöydän toisessa päässä ei ollu ketään vastapainona, ja niin kaveri löi leukansa tosi pahasti pöydän reunaan.
Koulumatka kyllä on vaarallisempi kuin valvottu piha, joka on valvottu, vaikka kaksikaan valvojaa ei kadulle, ohikulkijalle, välttämättä erotu huolimatta huomioliiveistä.
Paitsi vaaraa, valvomatta tapahtuu myös vahinkoa. Kuka korvaa esimerkiksi kalliin soittimen tai väärässä paikassa pelatessa särkyneen auton lampun tai ikkunan? Aika selkeä sääntö on sama kuin armeijassa: annettua tehtävää suorittaessa sattunutta vahinkoa tai katoamista ei tarvitse itse korvata. Mutta inhottavia selvimisiä ja riitaakin kotien kanssa voi syntyä. Usein armo käy oikeudesta?
Opehan on täydellinen. Tehtävät ja vastuut on laissa ja asetuksessa lueteltu. Siis mitään ei satu. Myös kasvattajana hän on valio, mitään ongelmia ei lasten kanssa tule.
Ironia sikseen. Suomalainen opettaja on pisimpään koulutettu ja monella lailla maailman paras.
Olisi yhä, mikäli edes kohtuudella annettaisiin hänelle tilaisuus. Alkaa "kehittäminen" ja "uudelleenjärjestely" ja "turvaaminen" riittää.
Seuraavan välitunnin jälkeen pulpettirivit ovat viivasuorat, lattia on lakaistu, jopa open pöytä on järjestetty.
Tunnin alussa on tarvittavat tavarat, so. paperit, sakset, kartta tms jo jaettuna, kun ope saapuu.
Itsestään selvää? Ei todellakaan. Onneksi lähes joka luokassa oli ainakin yksi "Ihmisen ajatus", ja tämä hurmaava tauti tarttuu. Lähes kaikki ovat jossain vaiheessa halukkaita apulaisia, vaikka edes tehtävää ei tiedä.
Yhä enenevässä määrin tavalliselle lapselle sai ruveta sanomaan, kuinka huolehtia omalla vastuullaan olevista yhteisistä tavaroista, yleisestä järjestyksestä, omistakin asioista. Äiti ei kulkenutkaan koulussa perässä nostelemassa tavaroita ja siivoamassa, pakkaamassa reppua. Joutui neuvomaan, sanomaan, vaatimaan. Mutta luokat eivät ole veljeksiä: siinä, missä yksi porukka teki pyytämättä ja kasvatti toisiaan, toinen ei oppinut kuin valvonnan alla tekemään, silloinkin koko ajan kytäten lähinnä toisten tekemisiä/tekemättömyyksiä.
Siivooja saattoi olla aarre, kun hän oli lasten luotettava ja tuttu aikuinen. Toiset väistivät lapsitilanteita. Toisia saattoi pyytää vaikka luokkaan kertomaan, miten lapsi voisi osallistua. Kummasti nousivat väriliidunpätkät pois pyörimästä pulpettien alta tai ei menty mustapohjaisilla kengillä viiruja vetelemään lattiaan, kun oikeasti siivooja näytti, miten vaikeaa jälki oli irrottaa. Samoin tavarat opittiin laittamaan pulpettiin sisään: kun lakaistessa nostaa pöydänkulmaa, tavara putoaa, ja kohta on open pöydällä näyttely; mistä voisikaan tietää, kenen mikäkin on. Sisäkengätkin opittiin panemaan naulakkoon kotiin lähtiessä, sillä tokihan on helpompi lakaista ja pyyhkiä lattia reppuja ja kenkiä nostelematta. Koulun aikuinen, mukana kasvatuksessa - vaikka se ei toimenkuvaan kuuluisikaan. Monelle lapselle siivoojasta muodostui luotettu ja turvallinen päivittäinen kontakti.
(Huvittava yksityiskohta, tai hävettävä oikeastaan. Kun oli ennestään tuttuja siivoojia, enkä niin muutenkaan koulun hierarkiaa ymmärtänyt, saatoin käydä mattotelineen päällä siistijöiden kanssa kahvillakin. Jouduin rehtorin puhutteleen: - Ei ole opettajan sopivaa...)
Pulla ja jogurtti. Täytyykö muuta syödäkään? Todella, jotkut vanhemmista jopa sanoivat minulle sekä lapselle, että kouluruokaa ei tarvitse syödä, on meillä kotona aina välipalaa.
Upea kasvatuksellinen tuki, eikö vain? Miten nämäkin lapset esimerkiksi kuitenkin saattoivat olla nälkäisiä lihapullapäivinä, makkarapäivinä, pannaripäivinä?
Yläasteen oppilas käveli ruokalaan, katseli, sanoi kaverilleen: - Mitähän paskaa tänään on? Sitten hän käveli näkkileipälaatikolle ja ahtoi taskut leipää täyteen ja yritti painella uloa. Paranikohan ruokahalu, kun alakoulun open täytyi terhennellä ja torua ja soittaa luokanvalvojalle.
Kummasti ruokahalu koheni, kun viidennellä luokalla opeteltiin ihmisen biologiaa ja esimerkiksi ruoansulatusta, tai kasvua ja kehitystä opetellessa sai tilaisuuden puhua ruoka-aineista, vitamiineista, hivenaineista, mitä mikäkin tekee. Aikaisemmin oli kansalaistaito ja sen terveystieto-osuus ja ravintoympyrä opittiin, myöhemmin ravintokolmio. Aina löytyi se välkky lapsi, joka kysyi, mistä mitäkin saa? Kummasti alkoi maito taas kelvata, salaatti maistua, jopa maksapihvi kelpasi, mutta parhaiten alkoi kala kelvata.
Vaikutus tietenkin tuli ja meni, mutta eipä tarvinnut kuin hiukan muistuttaa.
Koulussa on aina ollut ruokia, jotka ovat toisille herkkua, toiset eivät voi sietää. Tämmöisiä ovat esimerkiksi maksaruoat ja veriletut. Kerran 80-luvulla emännät, viraston ohjeen mukaan, halusivat vähentää ennakkoluuloja. Kaikki päivän ruoka oli karamellivärein värjätty omituisen näköiseksi, esimerkiksi oli vihreää maitoa ja kirkkaanpunaista kastiketta. Vaikka maku oli oikea, kaikkea otettiin hyvin varoen, jotkut toki hakivat lisää, mutta kaikki ainakin sen oppivat, että esteettisyys on osa ruokaa.
32 broileripyörykkää lautaselle. Haukataan yhdestä: - Mie luulin, että nää on hyviä. Kaikki muu kannetaan sianruoaksi. Tai kauniisti aineittain asetellusta salaatista kauhotaan pelkkää ananasta, jolloin muille ei sitä sitten jääkään. Eiväthän muut siitä pidäkään? Uunimakkarapäivänä ahdetaan lautanen makkaroita täyteen, ei mahdu muussi tai salaatti. Uskomatonta ahneutta, toista ei huomioon oteta. Samoin kuin siisteydessä ja tavaroista huolehtimisessa, nämä tavat, oikeammin asenne, haiskahtaa kotien lepsuudelta, kenties isän mallikäytökseltä.
Jossakin vaiheessa jätin leipäni voitelematta ihan astian ja veitsien sotkuisuuden takia.
Vanha kettu-ope osaa vaatia, että hän, opettaja menee ensin ruokalaan, sitten hän asettuu valvomaan ruoan ottamista (samalla muidenkin kuin omien lasten) ja ottaa itse viimeiseksi. Toisaalta, voihan sitä olla kyyninen, mitä se mulle kuuluu, mitä ja miten lapset syövät? Usein vierailevat päiväkodinopettajat ovat aiheesta ihmetelleet, mistä lasten tapojen ja ruoan kelpaamisen taantuma tulee niin äkkiä ekaluokalla.
Ope menee ekana sikälikin, että monella lapsella on valtava kiire olla eka. Ruokalaan juostaan, käsiä ei jouda pesemään, jonossakin kiilataan, otetaan, mitä sattuu. Juuri ja juuri pöytään ehditään, kun on muka syöty. Ja kun opettaja pääjoukon kanssa asettuu vasta linjastojonoon, kaveri huutaa ulos yrittäessään: - Mie söin jo! No, tulee komento takaisin, käsky istua pöydässä niin kauan, että lupa lähteä annetaan. Pakkohan se niin on olla: kukaan ei ole pihalla valvomassa, kukaan ei ole luokassakaan.
Joskus lasten kiire on niin hykerryttävää, että ei oikein malta heitä pidätelläkään. Esimerkiksi on monesti käynyt niin, että innolla tehty ryhmätyö on juuri parhaassa vaiheessa, ja olisi heti päästävä jatkamaan. Eräs tämmöinenn homma oli lintujen selviäminen talvesta, ja työ vielä yritettiin tehdä englanniksi, jotta jotenkin huomattaisiin "tavallisen" luokankin osaavan kieltä ihan hyvin, tavallisia lapsia ne kieliluokkalaisetkin olivat. Samanlaista oli myös vesipäivänä, jolloin koko talo oli jaettu luokat sekoittaen tekemään kokeellisia hommia veteen liittyen.
Emännät eivät ole koulun henkilökuntaa. Heitä on niin vähän, että he eivät todellakaan ehdi kasvatustyöhön, vaikka ruokasalinkin puolella joutuvat käymään. Kyllä moni silti sanoo lapselle hyvän sanan, opastaa ja saa kiitokset myös. Ope ei ehkä siltikään joutaisi ottamaan ensin ja kiitämään opettajien pöytään syömään, ennen kuin luokka on hyvin trimmattu ruokailuunkin ja silloinkin harvoin.
Vastuu? Koulussa on lukuisia paikkoja, joihin ei saisi lapsilaumaa tai yhtäkään lasta yksin päästää. Opettaja on lapsesta vastuussa koko koulupäivän ajan. Tuntuu saivartelulta, mutta esimerkiksi jumppasaliin ei saa laskea, teknisen käsityön luokkaan ei voi omin päin mennä. Jopa ennenaikainen välitunnille laskeminen esimerkiksi nopeasti suoritetun kokeen jälkeen on osoittautunut vaaralliseksi. Myös uimahallissa on tarkkuus paikallaan, vaikka hallivalvoja on paikalla. Uimahallin vastuukysymykset olivat aivan sopimatta, opettajat kieltäytyivät viemästä lapsia halliin yhtenä talvena, ennen kuin järkevä sopimus syntyi.Työnjako meni suunnilleen allassali - pukuhuone, sauna, pesutilat. Ja osan ollessa uimaopettajalla, ope ottaa vastuun toisten harjoituksista.
Pahinta on kuitenkin, kun osa oppilaista haluaa pois koulun alueelta, esimerkiksi tupakalle. Kuinka he olisivat valvottavissa? On kummallista, kuinka koululaisia näkee milloin missäkin, esimerkiksi Mäkkärissä ruoka-aikana, tupakalla kioskin takana tai maakaasulinjalla. Usein ollaan kesken koulupäivän vilkkaiden katujen takana, esimerkiksi. Onpahan joku esimerkiksi pyöräillyt auton alle ja kuollutkin omin päin poistuttuaan.
Olin kerran kuulemassa OAJ:n lakimiehen esitystä vastuista, ja pitkään mietitytti esimerkiksi valvomattoman, liian aikaisin välitunnille lasketun lapsen silmän meno miekkailuleikissa, luunmurtumat hihan tarttuessa pystyporakoneeseen. Tässä tapauksessa vastuu oikein korostuu. Ope oli havainnut vian koneessa. Hän oli tehnyt sen virrattomaksi ja kieltänyt sen käytön. Välitunnilla järjestäjä käynnisti.... Ja syyllinen oli opettaja, kukas muu, sillä oli mahdollista käyttää laitetta. Jossain meni peukalo oikohöylässä, kyynärluu katkesi jumppasalin köyttä roilina käyttäessä.
Saattaa jotain tapahtua, vaikka ope olisi vieressä, ohjeita noudatettaisiin. Eräskin tyttö sorvasi peukaloons, kun säikähti työkappaleen kulman osumista talttaan, painoi liian kovaa.
Yksi omituinen yksityiskohta on lapsi, tavallisesti murkku, joka ei tuo liikuntavälineitä. Ope saattaa laittaa kävelemään tiettyä lenkkiä. Tästäkin on seurannut syyte kuolemantuottamuksesta: vaikka rivissä kaikkien kuullen oli annettu ohjeet reitistä ja tunnelin käytöstä tien alitukseen, tyttö meni valtatien yli ja jäi auton alle. Open vika, ei valvonut! Vastuu oli, vaikka piti olla vastuussa siitä hiihtoryhmästäkin.
Siis oppilaalla on jokaisena koulupäivänä oikeus paitsi opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen, myös turvalliseen koulupäivään. Ennen oli vastuu sikäli vielä suurempi, että esimerkiksi tapaturmalain mukaan silloin piti aina löytää syyllinen, muuten korvausta ei saanut. Opehan se.
Valvottunakin sattuu, ei pihavalvoja ehdi kaikkialle. Liukumäessä ja valliherrassa (vuoren kuningas) on mennyt esimerkiksi sääriluu ja solisluu, sairaalaan on viety älyttömien rohkeusleikkien uhreja, jopa lumi on rojahtanut päälle katolta. Lumisodassa on revennyt tärykalvo. Vauhdikas luokkaanmeno lattialla olleeseen paperinpalaan liukastuen on rikkonut kynnykseen osuneen ranteen. Useimmat rajut leikit tietenkin kielletään, mitä lapset eivät todellakaan edes halua ymmärtää.
Harjoituskouluaikana yksi poika hävisi niin minulta kuin luokanopeltakin, löytyi kyllä heti altaan pohjalta sekavana. Hän oli juossut liukkailla laatoilla, lyönyt päänsä altaan reunaan ja solahtanut veteen sen jälkeen kun kaikki oli komennettu pois ja laskettu, ja olisi altaaseen jäänyt ilman nopeaa toimintaa. Kerran eräs liikunnassa lahjakas jäi tahallaan näyttämöverhon taakse hyppäämään vielä pari volttia takaperin pöydältä paksulle matolle. Pöydän toisessa päässä ei ollu ketään vastapainona, ja niin kaveri löi leukansa tosi pahasti pöydän reunaan.
Koulumatka kyllä on vaarallisempi kuin valvottu piha, joka on valvottu, vaikka kaksikaan valvojaa ei kadulle, ohikulkijalle, välttämättä erotu huolimatta huomioliiveistä.
Paitsi vaaraa, valvomatta tapahtuu myös vahinkoa. Kuka korvaa esimerkiksi kalliin soittimen tai väärässä paikassa pelatessa särkyneen auton lampun tai ikkunan? Aika selkeä sääntö on sama kuin armeijassa: annettua tehtävää suorittaessa sattunutta vahinkoa tai katoamista ei tarvitse itse korvata. Mutta inhottavia selvimisiä ja riitaakin kotien kanssa voi syntyä. Usein armo käy oikeudesta?
Opehan on täydellinen. Tehtävät ja vastuut on laissa ja asetuksessa lueteltu. Siis mitään ei satu. Myös kasvattajana hän on valio, mitään ongelmia ei lasten kanssa tule.
Ironia sikseen. Suomalainen opettaja on pisimpään koulutettu ja monella lailla maailman paras.
Olisi yhä, mikäli edes kohtuudella annettaisiin hänelle tilaisuus. Alkaa "kehittäminen" ja "uudelleenjärjestely" ja "turvaaminen" riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti