Kuinka tuhota multasormet

Rivivälit ja taimen vierusta siistiksi.  Ylärinteellä maa on kivikovaa savikkoa, keskirinteessä soransekaista jankkoa ja alhaalla vasta on pehmeää, johon hara pystyy.
Ylhäällä valvattia ja ohdaketta, keskellä paljon voikukkaa ja alhaalla erilaisia heiniä, ratamoa ja vesiheinääkin.
Ja rivit ovat pitkiä.  Onneksi saa  tai joutuu viemään  aina välillä kottikärryllisen rikkaruohoja kompostiin aitan taakse.  Rönsyt katkotaan.  Mummi kerää vauraampia omaan nurkkaukseensa "Muorin peltoon" tontin vasempaan yläkulmaan ja saakin jonkinlaista satoa hänkin, aikanaan.
Ja sitten kääritään mansikat lastuvillapetiin, kelpaa mansikoiden aikanaan kypsyä villaa vasten.
Edessä on satojen ämpärien vedenkanto, käytävien harausta pitkin kesää ja vihdoin sadonkorjuu.

Sadonkorjuu on mukavaa?  Voi olla.  Mutta kun pieni poika aloittaa viideltä aamukylmässä ilman aamupalaa, ei ole mukavaa.   Kas kun marjat piti saada keskussairaalaan ennen  isän ja äidin töihinmenoa (virallisesti kahdeksaksi, useimmiten jo seitsemäksi, koska linja-autot toivat potilaat jo aikaisin Lemiltä ja Taipalsaarelta).  Ja sato piti lajitella, priima myyntiin, rastaan nokkaisemat ja pienet hilloksi.
Jopa 700 litraa kesässä pelkästään myytiin, lisäksi tietysti syötiin ja säilöttiin.
Vanha laji oli silloin Kasper, joka ei juuri kasvupaikkavaatimuksia esittänyt.  Hieno ja iso taisi olla Ydun, valtava, sisältä valkea.  Ja hilloihin oli Abundance. 

Satoja viinimarjapuskia, kymmeniä omenapuita.  Leikkausta, tukemista, keräämistä.  Mehunkeittoa: apumiesten tuli kiire, piti kerätä keitettävät (myös luonnonmarjat!), hoitaa klapeja mehumestarille, kiidättää "perskat" tunkioon, pestä maijaa rannassa.  Ja maitotalossa ja kaupassakin piti jossain välissä ehtiä käymään.

Aika tehokas rokotus marjataloutta vastaan!  Mansikkaa viljelen ehkä neljä tainta.  Pitäähän kotirastaan saada edes yksi marja,on se niin hyvä kaveri ja oiva etanansyöjä.  Viinimarjoja on kaksi huonotuottoista puskaa.  Omppuja tulee neljästä puustakin aivan liikaa.

Yritys oli hyvä muustakin puutarhanhoidosta vierottamiseen.   Muukin viljelymaa piti kääntää syksyllä syvältä ja keväällä kevyemmin, mutta kitkien.   Lainkaan ei maistunut porkkanapenkin kitkeminen ja harvennus.  Kaikkeahan omasta  maasta piti saada , muistan ainakin punajuuria,  erilaisia papuja, herneitä, sipulia, perunaa, maustekasveja, jotka vaativat
aina "kahden tunnin urakan" päivässä niin kuin isä sanoi, siis paljon enemmän.  Ja sadat pensaat piti tukea.   Syysviikonloputkin kuluivat satoa korjaillen ja maata kääntäen.
Halot piti tehdä niin saunaan kuin hellaankin, mikä ei todellakaan ole pikku juttu, kun esimerkiksi mehumaija porisi kaiket päivät satokautena.  Ostimme äidille porukalla kaasuhellan, mutta edelleen hän mieluummin hikoili hellansa ääressä.

Isä keksi muitakin urakoita, esimerkiksi piti haravalla vetää peukalonpäätä isommat kivet maihin kasaksi uimakohdasta laiturin vierestä.  Sekin oli kahden tunnin urakka: kun kolme päivää kolmeen poikaan oli kiviä haravoitu ja kasa valtava, yhä kiviä nousi vanhaan tahtiin...  Kävi ilmi, että kivet olivat sitoneet pohjan edes jotenkin kantavaksi, ja niin ne sitten mätettiin takaisin, poljettiin tiukkaan, pantiin jonkinlainen kangas pohjaan ja  autokuorma hiekkaa ajettiin yläpihalle poikien kärrättäväksi jalkaa miellyttäväksi järvenpohjaksi.

Kuva.
Tämmöistä satoa saa vaivatta.  Humala kasvaa jopa kymmeniä sentttejä päivässä hoitamatta.  Panepa noita käpyjä harsopussiin uita kuumassa löylyvedessä!

 Laiska töitään lukee.  Niinkin.
Mutta kukaan pojista ei halunnut Nuottarannassa Lemillä kevät - tai syysviikonloppujaan viettää.
Kaupungissa oleva pikkuinen kasvimaa oli nopeasti hoidettu, ja aikaa oli vaikka mihin, mitä poikalauma keksi.  Oli ihan oikeaakin tekemistä, ei vain pinnaushaluja.
Kun koulu loppui, siirtyminen Nuottarannan "työsiirtolaan" oli edessä, mutta jo äitienpäivästä alkaen sunnuntait oli varattu mökin (valtava talo) kevätsiivoukselle ja maanviljelylle.  Joskus aloitettiin vapulta.
Kyllähän ongelle ehdittiin, urheilukentälle ja metsiin myös, mutta aina oli ensin urakka saatava ainakin hyvään vauhtiin ja useimmiten noin neljään mennessä tehdyksikin.
Kalastuskaan ei ollut hauskaa: verkkoja en ole ikinä enää itse käyttänyt, virvelikalastuskin oli paljolti soutamista ja liian aikaisia heräämisiä.  Sata haukea isä piiskasi lomansa aluksi Kivijärvestä ja aina oli poika soutuorjana pitkän päivän aamuvarhaisesta iltahämärään mukana.

Kuva on näin äkkiä kerrottuna ankea.  Kuva on väärä: kyllä enemmän on myönteistä kuin kielteistä.
Eikä työ aina ole pakkotahtista tai edes ikävää.  Valtavan hienoja elämyksiä sai järvellä ja metsissäkin.  Myönteinen puoli ansaitsee omat juttunsa.
Mutta ymmärrä minua, minulle riittää pieni hernepenkki ja retiisit pienille pojille.  Ja valmiit taimet riippuviksi puutarhoiksi.

Oma piha on silti aika kiva.  Kun sanoin sitä brittiystävälleni  my yardiksi, hän katsoi ihmeissään ja sanoi: - It´s a garden!

Jo oli odotettukin

Jotenkin olen mopolla osa maisemaa.  Autossa istuen nuokin rentukat olisivat vain ohivilahtava keltainen ojassa.
Lapsi keräsi noita kourallisen, mutta jo parissa minuutissa nuo mokomat näyttivät, miksi he ovat - niin, rentukoita.  Turhaan sain torut kastuneista kengistä.

Huikea valo korostuu kevään harvinaisen kauniina aamuna Mikonsaaren maisemakalliolla.  UPM jytisee jossakin tukkeja väylältä, muuten olen luonnon äänten varassa.  Jos joskus löytää täydellisen hiljaisuuden, so. paikan, jossa ei ihmisen toiminta kuulu, huomaa sitä valtavasti kaivanneensa.

Ketunleipä tai käenkaali, sama eväs.  Hilja-tädin lastentarharetkellä näitä syödä napsittiin.  Ei aina edes huomannut, että suuhun eksyi samalla pienen pieniä koppiaisia.  Iso poika oppi koulussa, että oksaalihappoa ei kannata liikaa suuhunsa työntää.  On hän kaunis, hänkin - tänä keväänä vain lähes aina supussa ja naama alaspäin, kun sataa ja on niin kylmää ja pimeää.

Otso, juuri 4 v täyttänyt luonnontutkija, näki valkovuokkoja.  No Mummo tietysti kertomaan nimen.
Sitten löytyi ketunleipiä.  Ja sen jälkeen valkovuokotkin ovat olleet "etueipä", sinnikkäästi.

Ensimmäiset urheat lentelijät nähdään lumien aikaan.  Tänä vuonna tulee hyvä kesä, koska ekana näin sitruunaperhosen enkä suruvaippaa. Paatsamasinisiipi munii toukkien ravintokasviin, ja kyllähän Mikonsaaressa paatsamaa riittääkin.  Joka puolella pörisee kimalaisia kukkivien mustikoiden seassa.  Yritän seurailla yhtä, muttta hänpä etsiikin varmaan pesäkolon paikkaa, ei pörrääkään kukissa vaan varpujen alla.  Tai sitten hän ei halua julkisuutta.

Mustikka kukkii oikein tosissaan.  Jos olisi lämmintä, niin että pöriläiset pääsisivat pölytystöihinsä, sadosta tulee loistava, kukinta on todella runsas ja kosteaa on ollut.  Mustikan kukkia lapsena napsittiin suuhun ja toden totta, pienen pieni häivähdys meden makua saatiin, toki enemmän "ruohon"  makua.  Usein maisteltiin myös kallioimarteen maavarren lakritsin makua.
Ja puulajit tunnettiin myös lehdettöminä, esimerkiksi maistamalla.

Laavu.  En nyt jää kahvitulille. Ei edes houkuttele: jonkun on pitänyt latoa kivistä valtava keko, tulisijaksi jää vain pieni kuoppa keskelle.  Mihin se tuli tästä kalliolta karkaisi?  paikalla on oikein hieno ja vankka paistoarinakin, mutta se on tuohon aivan liian iso.  Laavulla on muutenkin sikin sokin istuma-alustoja, sytykkeitä, halkoja, ja tällä kerralla en siivoamaan rupea.

Koko saaren pohjoisranta on karua kalliota.  Semmoistahan se Saimaan ranta on.  Kelpaa istuskella laavun kalliolla ja katsella vaikka länteen, kun sekä taivas että vesi huikaisevat sinisellään.

Orvokkiretkelle ilmoitin lähteväni.  Jonkin verran olikin metsäorvokkeja ja lehto-orvokkeja, mutta kylmä kevät viivyttää niitä komeampia keto-orvokkeja.  Kyllä tämäkin parastaan panee, ja kun kumartuu läheltä katsomaan. hän on todella hienostunut ja kaunis.

Lehto ilman hyttysiä!  Linnunlaulu on huumaavaa, tietysti peipponen päällimmäisenä isossa äänikirjossa.  Mustarastas huiluilee täälläkin.  Hömötiainen käy ihan polun vieressä tarkistamassa, kuka kulkee. Tii, tii, tii, jopa käenpiika on paikalla.
Yritän löytää poimulehteä, jossa olisi pisaratimantti, mutta kastetta on aivan liikaa ja lehdet ovat kokonaan märkiä, monipisaraisia.  Keräilen poisvietäviksi muutaman irronneen, ryvettyneen merkkiteipin.  Poikkean polulta ja metsäkoneuralta löydän korvasieniä.  Jätän ne kasvamaan - viideksi minuutiksi, sillä polula tapaan kahta koiraa taluttavan rouvan, joka innostuu niistä ja minä, ope, saan näyttää paikan ja kertoa, mistä etsiä lisääkin.

Kotimatka  saaristotiellä on yhtä valotunnelia.  Ei kiirettä, ei ole pakko ajaa lujaa.  Tie on kova, ei tarvitse tarkkailla irtosoraa ja voi siis keskittyä katselemaan.  Jo tämä tienpätkä pengerosuuksineen , rantoineen, siltoineen on aah ja ooh, mutta huomaako tämän tutun maiseman kuin poikkeuksellisen kauniina aamuna?
Myös Luukkaansalmen sillalla on pakko hidastella.

Ja kotona odottaa valmis kahvi.  Piste i:n päälle.

Katsomus vai usko

Sain puhelun jo "menetetyltä" ystävältä, Helsinkiin  muuttaneelta.  Ei unohtuneelta, mutta ...
Olipa mielenkiintoinen asia.  Ehdotetaan kannattajalistan keräämistä, jotta saataisiin aikaan uskontoihin sitoutumaton katsomusoppiaine kouluun, pakolliseksi kaikille.  Perästä kuuluu.

Periaatteessa olen jo kauan ollut samaa mieltä, elämänkatsomustiedon oppisisältöjä olen jo kauan tahtonut kaikille pakolliseksi.  Mitenkään en kiellä uskontoa, mutta ihmettelen sen pakollisuutta ja asemaa oppiaineena.  Hoitaisiko kirkko opetuksen, jos vain teknisesti sovitaan aikaa, tiloja, opettajan palkkaa, osallistumisen vapaaehtoisuutta.  Silloin voisi opettaa uskoakin, ei vain uskonto(tieto)a.
Tutustun netissä saamaani toivomukseen kunnolla, ennen kuin jaan  asiaa edelleen.    Seuraava pohdiskelu ei kuvaa minun uskoani, on vain ajatuksia, joita herää.  Uskohan on myös tunnetta.

Miksi uskonto on (käytännössä) pakollisena oppiaineena?  Myönnän auliisti, että kristinusko ja sen pohja juutalaisuus ovat pitkälti moraalikäsitysteni ja etiikan pohjana.  Mutta miksi niiden pitäisi olla?
Miksi henkilökohtainen pelastus tai rangaistuksen pelko olisi jotenkin parempi käyttäytymisemme syy kuin esimerkiksi YK:n peruskirja, ihmisoikeuksien julistus tai lapsenoikeuksien sopimus?
Tieto oikeasta tai väärästä ei tule poimimalla vain sopivia juttuja ikivanhasta kirjasta, joka on tietynsuuntaisesti ajattelevien kokoama kaanon ja sisältää valtavasti täysin ristiriitaista, vanhentunutta elämänohjetta, josta ei saa puhua.  Uskonto sisältää aina ajatuksen, että ne muut uskonnot ja uskonnottomuus ovat väärässä, minkä luulisi nykyaikana olevan aivan mahdoton ajatus - tai sitten on myönnettävä omankin uskonnon voivan olla väärässä.

Mitä nykyajan käytännön ratkaisuja uskonto tarjoaa?  Muistelen ekaluokan kirjaa, jonka ajatus oli nerokas: oli Raamatun kertomus ja sama asia perään nykyaikaisena pikku tarinana.  Kovin oli lyhyt kirja koko vuoden oppisisällöiksi.  Sitä paitsi sen ratkaisumallin voi johtaa täysin ilman muinaistarinaakin tai monen muunkin uskonnon kautta.

Kirkkoon kuulutaan, kun ei ilkeä erotakaan, jotta pääsisi ripille, jotta olisi kirkkohäät ja halpa hauta.
Moni eroaa ja on eronnut, mutta tavan vuoksi monet roikkuvat mukana.
Mitä järkeä tässä on, roikkua varmuuden vuoksi mukana ilman että usko olisi mitenkään koskettanut saati olisi aina läsnä arjessakin.  Kirkkoon kuulutaan, kun monessa asiassa on oltava reservin upseeri ja kirkon jäsen.  Sentään ei ole pakko olla Kristillisdemokraatti - voiko olla julkeampaa tapaa mitätöidä toisten ajatukset kuin omimalla uskonto yhdelle puolueelle.  Lähisuvussa eräs kirkkoon kuulumaton ei saanut virkaa, kun ei kuulunut kirkkoon - 23 hakemusta hyvillä papereilla huikean työntekijätarpeen aikana, vaikka kukaan päättäjistä ei niin kovin julkiuskovainen ollutkaan.

Se, että kirkolla on ollut valtava merkitys hallintojärjestelmänä, kasvattajana ja kansakuntia yhtenäistävänä (ja samaan aikaan tuomitsevana, pakottavana ja jopa tuhoavana) ei oikeuta samaa asemaa enää, varsinkin kun kirkko vetäytyy aktiivisesti johtajan vastuusta.  Mihin muuhun lainsäädäntöön kirkko vaikuttaa kuin omaa asemaansa koskevaan, miten kirkko vaikuttaa ihmisten arjen toimintaan?  Vaikuttaako kirkko edes mielipiteisiin, kun se ei saa sisäistäkään ryhtiä aikaiseksi tai vielä pahempaa, jakautuu useisiin kirkkokuntiin ja lahkoihin, jotka kaikki ovat ainoita oikeita.

Oikea elämänmalli ei tule myöskään tuomitsemalla toisinajattelevat vääräuskoisiksi, harhaanjohdetuiksi tai pakanoiksi.  Maailmassa on lukemattomia kaikille yhteisiä arvoja, vaikkapa hengen turva, ruumiillinen koskemattomuus, vapaus, omaisuuden turva, perheen kunnioittaminen, vastuu monenmoisista asioista.  Nämä vastuut ja arvot ovat lisääntymään päin, uskonto ei ehdi perässä.  Helppo esimerkki on vaikka suhtautuminen luontoon, "hallitse ja vallitse" on muuttumassa ohjeeksi "säilytä ja hoivaa".  Toinen oiva esimerkki on naisen asema, jonka kanssa nimenomaan uskontojen jopa myönnetään olleen väärässä.

Pelastus uskonnon kautta?  Muistelen "Majurin" opettaneen jotenkin niin, että hyvä työ muuttuu hengen hedelmäksi (so. vaikuttaa pelastumiseen) vain, jos siinä ei ole hyötymoraalia.  Olisiko siis ainoastaan tiedostamaton teko, ei oman maineen tai pelastumisen takia tehty, ns. otollinen teko.  Taitaa olla omilla töillä mahdoton saavuttaa Paratiisia?  Tai sitten on oltava koko elämänmallin niin hyvä, että tiedostamatta tekee aina oikein.  Näkisipä vain - ne oikein hyveelliset kyllä näyttävät hyvyytensä, vaikka kyse on vain heidän omasta käsityksestään oikeasta tai väärästä.
Mihin hyvässä elämässä uskontoa tarvitaan?

Mikäli ne enkelitaivaat ja suvivirret ja seiminäytelmät olisivat virallisestikin perinnettä eivätkä uskontoa, ei todellakaan tarvitsisi miljoonia ohjeita vaikkapa koulun juhlien järjestämiseksi.
Se muslimikin saisi koulussa vain sen ET:n (vastaavan) opetuksen ja tutustuisi myös kristittyyn tapakulttuuriin siinä kuin ns. kristitty lapsi hänenkin tapoihinsa.  No voi kauhistus, joku oppisi ymmärtämään toista, eikä vain tuomitsemaan!

Yhä minusta on komea lista se vanha kansainvälisyyskasvatuksen lista opetuskokonaisuuksista:
kulttuurikasvatus, kehityskasvatus, ympäristökasvatus, tasa-arvokasvatus, ihmisoikeuskasvatus, aseriisunta- eli rauhankasvatus.  En niitä nyt puhki selitä, mutta kyllä noilla jo aika hyvä ihminen maailmaan saadaan.

Kevään - tai takatalven - tekemistä

Ajat muuttuvat.  Enää ei kevättä voi varmistaa esimerkiksi muurarilla, maalarilla ja rantojen hampparilla, kun yhteislauluperinnekin alkaa hapertua pois.  Enää ei ole myöskään esimerkiksi sillankaiteita, joilla koulusta kotiin päässeet tytöt istuisivat hempsuttamassa jalkojaan.
Eivät tule kottaraiset kitisemään, viheltämään ja matkimaan muita lintuja, mihin he tulisivat, kun ei ole hakamaita.  Kuka lapsi enää tietää punertuvista koivunlatvoista, pälvistä, kevätsoitimista, hankiaisista, nyrkkeilevistä jäniksistä?

Mutta onhan pysyvää!  Joka kevät leppä alkaa pärskityttää ympäristöään, ja herkimmät tietävät jo kauan ennen siitepölytiedotuksia, milloin kaukolaskeuma alkaa saapua.  Ja sitten haapa jatkaa, pähkinäpensas, koivu tekevät parastaan.  Kaupunki pistää paremmaksi: katupöly, se vihoviimeisen ikävä keväänmerkki, jää viikoiksi iloksemme.  Ja sillähän ei ole mitään tekemistä harjaamattoman hiekan kanssa, eikä ainaisten kovien tuulien?
Kaupunki saa aikaan myös satametrisen uima-altaan Tykin kentän pyörätielle, se kun ei ole kunnolla talvella aurattu ja sen keskikohtaa ei ole rakennettu korkeammaksi.  Koiranpaskattajat lisäävät tähän vielä toisen kevätefektin: kun kerran keskiosan lammikossa ei voi kulkea, pääsee kulkemaan laitojen koiranpaskoissa.  Ah auvoa! (Vieressä on kakkaroskis.)

Katupölyyn on oivasti hoksattu syyllinen, autoilijahan se nastarenkaineen.  Miksi talvella, sulien katujen aikana, tätä pölyongelmaa ei kuitenkaan ole?  No, autoilija voi kyllä omilla toimillaan jouduttaa kevättä: jos hän sitkeästi pitää talvikumit alla, todennäköisyys hyviin kesäkeleihin kasvaa potensseissa.  Ja toisin päin, vaihtamalla renkaat varmistaa takatalven viimeistään kolmantena päivänä renkaanvaihdon jälkeen, vähintään iltainen sade yöllä jäätyy kavalaksi liukkaudeksi aamuihin.  Satavarmaa on vaihtaa kesärenkaisiin ja lähteä itse pois kotoa, jolloin Ritva joutuisi salamana vaihtamaan takaisin talvirenkaisiin.

Varma tapa pakittaa kevättä on myös vaate- ja varustehuolto.  Huollapa sukset kesäkuntoon, pakkaa ne, nosta säilöönsä, jo alkavat hiihtokelit.  Putsaa ja huolla talvikengät ja pakkaa ne pois vaatehuoneeseen paikoilleen, ja kas, huomisaamuna on pakkanen tai viisisenttinen hanki.  Saman efektin saa talvitakin tuulettamisella ja harjaamisella pois.  Ovelana miehenä olen ruvennut käyttämään lyhythihaisia paitoja ympäri vuoden esimerkiksi pikkutakin alla, niin että sääjärjestelijä ei arvaa, milloin siirryn pysyvästi kesäpaitoihin...
Oikeasti, tänä keväänä on ollut pakko pitää niin monenlaisia kausivarusteita esillä, että vaatenaulakkoon ei järjestelyittä mahdu yhdenkään vieraan vaatteet, on kevät sen verran usein ilmettään muuttanut.

Kevättä voi tehdä yhä hyppynaruilla ja twisteillä.  Kevättä tehdään myös nuhalla ja yskällä, kun vaatetusta kevennetään ennen aikojaan.  Jopa kymmenen asteen pakkasessa auringon puolella käsineet ja hatut ja kaulaliinat ovat yhä liikaa, vaikka typerä äiti tai vielä typerämpi ope on tietävinään jotakin.  Ennen kevään tiesi myös pihapelien muuttumisesta, mailapelit kääntyivät potkupalloksi tai pesiksen kopitteluksi.  Viikon luontoääneksi olisi hyvinkin voinut panna pesiksen läpseen räpylään.  Kaipaan tätä läpsettä.

Itse luulen edistäväni kevättä esimerkiksi jääpatjan poishakkaamisella pihasementiltä.  Muutaman vuoden kokemus viimeaikoina on kuitenkin se, että jo alkavat sateet, jotka jäätyvät paksuksi patjaksi hyvin nopeasti taas.  Varmempaa kevään tekoa olisi lumilinnan teko, viime talvena välittömästi alkoi pitkä lauha, sateinen jakso, joka tuhosi linnan ja vei lumet viisi kertaa.  Kevättä teen - yritän tehdä - myös putsaamalla ja huoltamalla polkupyörät kevätkuntoon, mistä seuraa kurakelejä ja aamuliukkautta viikoiksi.  Nämä liukkaat pakkaskelit varmistuvat parhaiten kuitenkin mopon akun paikoilleen laittamisella ja ensimmäisellä käyntiinlaitolla.  Yllättäen pihan haravointi tai lintulaudan poisottaminen ei tuonut lumisadetta, sade lipasahti Pohjois-Karjalaan, Savoon ja varsinkin Kainuuseen.
Varma keväänviivytys syntyy myös kameralla.  Yritäpä lähteä kuvaamaan näsiöitä tai sinivuokkoja, jo menee pilveen ja räntää sataa.  Siis kamera visusti piiloon ja ikään kuin sattumalta osut kuvauspaikalle, saatat onnistua.

Kyllä, vaikka olikin luminen vappu isossa osassa maata, vaikka on ollut pitkiä kylmiä jaksoja ja mieltä on maahan lyöty, perusvire on ollut kesää kohti.  Tuomi on jo lehdessä, seinän vieren sireenit samoin.  Ne kevätkukkaklassikot ja korvasienet on löydetty ja Markun on ollut pakko päästä poluilleen.  Miten sitä aina muistaakin ne takapakit kuitenkin paljon paremmin?

Vappuna olisi pitänyt tyttöjen päästä polvisukkiin ja sandaaleihin, niinhän ennen aina.  Ja "retonki" alkoi liikkua miesten iloksi - pöh, farkut, missä ovat somat mekot?

Kuva:  Imikkä on varma kevään merkki.