Aamullakin voi olla hiihtämässä

Muka...
No en varmasti lähde ilman aamiaista.  Muka lenkki ilman aamupalaa olisi kaikkein tehokkainta rasvanpolttoa.  Toisaalta, jos syödä punttaa liikaa, hiihto edes kohtuullisellakaan vauhdilla ei onnistu.
Kompromissi siis, vain yksi ruisleipä ja kurkkua päälle.  No kahvia tietysti: olen joskus ollut viikonkin kyllä ilman, mutta toka päivä oli aika vaikea mm. päänsäryn takia.

Auton kello näytti 5.45.  Mitä järkeä on tässä?  No on.  Joka tapauksessa olisin hereillä ja virkeä.  Ja se työssäkäyvä herää saunaan klo 7.15, saan siis jopa saunakaverin. (Tässä välissä saa kehua sitä Hetivalmista, meille suunniteltua (?) kiuasta.) Sukset olivat valmiina katolla, aamulenkki oli jo illalla harkittu.

Parkkipaikalla ei ole ei sitten yhtään autoa.  Ajan paraatipaikalle voitelukopin viereen.
Pakkasta on juuri sopivat kolme astetta ja voitelu oli helppo, eiliset toimivat oikein hyvin.
Tuuli on aika kova, melkein suoraan lännestä.  Kun valitsen kiertosuunnan oikein, myötäpäivään, saan tuulen koko pitkälle loppusuoralle selän taakse.

Latu on liippaantunut kiiltäväksi ja hirmuisen liukkaaksi.  Sukset liikkuvat itsestään.  Toisaalta vanha latu on myös kulunut, ja suksi muljuaa vähän urassa, joskus joutuu vähän jopa askeltamaan.
Latukone on paikoin rouhaissut alla olevaan jäähän asti, ja niissä paikoissa ei kerta kaikkiaan voi olla hiihtämättä tasatyöntöä.  Oikein pitää harkiten rajoittaa menoa, että nauttisi myös loppusuoralla.
Tuuli yrittää puskea vähän vastaan, mutta mainoskyltit ja talot masentavat sen.

Ensimmäinen tunneli ja loiva alamäki.  Tässä on joskus, useinkin, joutunut pidättelemään, kun edesssä on mennyt auraaja, joka ei luota pysyvänsä oikeassa reunassa ja pelkää kolaria.  Myös ylämäessä tunnelin jälkeen on haarakäynti-ihmisten perässä vauhti kuollut.  Kolmannella tunnelilla kuitenkin on sen verran jyrkkä mäentötsä, että siellä on tampattu joskus ylös jopa sukset poikittain.
Nyt suksi luisti pitkälle vastamäkeen, ja pito oli niin mainio, että ihan vuorotahdilla meni kepeästi ylös.  Useimmiten luistelen ylämäet, kun olen tätä tasankoa varten voidellut lähinnä viitteellisesti seinäpitoa tavoittelemattakaan.

Maakaasulinjalla on vähän roskaa ladulla.  Valoja ei ole, ja jää aika viime tinkaan suksen nostaminen, ettei kaarnanhelpeitä jää pitovoiteisiin.  Itse hiihtämiseen on riittävä valo kaupungin valoissa.
Toisen tunnelin mäki antaa reissun parhaat vauhdit - toisin päin tämä on ikävä mäki: kyllä sen jaksaa luistella toki, mutta se on jyrkkä eikä siihen oikein saa vauhtia.  Vastamäki menee taas vuorotahdilla.
Silloin oppikouluaikaan oikein opeteltiin kaikenmoisia ylämäkihiihtotapoja, esimerkiksi nelitahtista, mutta eipä mokomaa näe enää missään, ainakaan kilpailuissa.  No, piti vähän ylempänä kokeilla ja muistella.

Kahdesta kolmeen kilometriin tuntuu aina alamäeltä, vaikka ei siinä(kään) juuri mäkeä ole.  Alavilla paikoilla on nuoskakelien aikaan sulavesiä valunut latupohjalle, nyt niissä paikoissa saa huikean kyydin työntelemällä jääladulla.  Pieni nousu, ja olen kolmannella tunnelilla.  Kokeilin olla työntelemättä lisävauhtia, hyvin luisti tasanteenkin yli tunneliin.  Nyt oli edessä niin jyrkkä mäki, että pitäisi juosta ylös, tai haaroa, muta kun missään ei laissa kielletä pertsasuksilla luistelua, minusta tuossa on järkevää luistella, pääsee helpoimmalla ja nopeasti.

Mäki palkitsee.  Seuraa pieni alamäki palautua. Puolimatka-aidankulmasta  käännytään ja sitten on loivaa ylämäkeä puolisen kilometriä.  Sukset pelaavat, ja  tasamaalta tuntuu.   Ja kohta alkaakin tuuli työntää selän takaa.  Loppumatka on kunnolla valaistu. Pikku metsikössä oli ennen aina roskaa ladulla, nyt ei ole enää koko metsikköä.
Viiteen kilometriin asti on loivaa alamäkeä, tarvitsee vain hiukan auttaa sauvoilla tällä tuulella.
Latupohja on tasoitettu niin hyvin, että missään ei ole pikkuistakaan töyssyä, eikä suksen lipsahduksia tapahdu.

Huima alamäki, ennen tunneleita reitin suurin.  Vauhti vie lähes välitasanteelle, jossa pääsee työntelemällä helposti.  Viimeinen oikea ylämäki.  Mitä ihmettä: kuuden kilometrin kohdalla on ruuhka!  Eli vastaan tulee yksi hiihtäjä, sanomme huomenet, kun kumpikin on naatiskelija eikä hikiperse punaniska.   Huhtiniemen risteykseen asti taas tasatyöntöä ja sitten muutama potku ja alkaakin viimeinen kilometri.  Tasatyönnöllähän sekin menisi, mutta kun on niin hyvä keli, alan automaattisesti hiihtää kaksitahtista ja laskea, montako potkua tolppien välillä tarvitaan.  Loistokeli: 12 potkua, normaalikelillä menee 14.  Kun tämä selviää, työntelen loppumatkan.

Ei auton autoa.  KIA hörähtää ja sanoo, että olikin jo vähän ikävä.  Käynnistän, lastaan sukset katolle ja ajaa huruttelen kotiin.
Ja saunakaveri se nukkuu vielä.  Ehdin vaikka mitä.

Merellinen Lappeenranta, Lappeenrantani

Auto parkkiin.  Hyvin se sujahtaa taskuun siinä, missä oli Meijerin baari.  Leikkipuistossa on perhepäivähoitoporukoita, kahta eri väriä huomioliivejä vilisee ympärillä.
Kävelen Maalaisten laiturille.  Koirabaari on puolillaan lumen ja jään sekoitusta, odottaa kesää.
Jäällä istuu pieni poika, surusilmä.  Mitään ei sano.  Toki vaari-ihminen tietää, mikä on ongelma: sukset ovat ristissä, eikä mies pääse ylös tai konttaamaan edes.
- Nostanko mie siut ylös?
- Joo.
- Otatko sauvat?
- En mie tarvii.
Olisi tarvinnut, olisi pysynyt pystymmässä.  Sitä paitsi mies ei vielä tiennyt, että töksyttely on ainakin yhtä tärkeää kuin hiihto - vaikka miten noilla, tassumalleilla, töksyttelet?  Jo törmää äiti paikalle, toteaa kaiken olevan kunnossa ja alkaa hoputtaa pikkumiestä isosiskoa kohti Kasinon rantaan.

Paskaluotojen kohdalla ihmettelen, miten massiiviselta Pikisaaren talot näyttävät.  Jos tulisi nousuvesi, nuo jäisivät kyllä veteen!  Tuossa oli saha: sahan takia maaperät piti vaihtaa, oli niin kryosoottipitoista.  Itse asiassa koko "saari" on kolme pientä saarta maamassoin yhdisteltynä.
Missä ovat palvelut, kaupat ja päiväkoti?  Jopa frisbeegolfradan asukkaat puhuivat pois häiritsemästä uniaan.

Mertaniemestä nousi maihin ennen Hopeavuoreen menevä latu.  Latu jatkoi edelleen kohti Piiluvaa, jota kyllä silloin sanottiin Seurakuntien kesäkodiksi.
Mertaniemen  voimala on nyt varavoimalana.  Kovilla pakkasilla sekin oli käynnissä ja tuotti niin lämpöä kuin sähköäkin.  Maakaasuvoimala oli oikein edistyksellinen ja tekniikka monella tavalla hyötysuhteeltaan ylivertaista, mutta aika ajoi ohi - myös se aika, jolloin kaasu oli poliittisista syistä edullinen polttoaine.

Karhusaari on korkeaa kalliota.  Kallion laella oli tanssiravintola, jonne pääsi moottoriveneellä.  Kun kerran matkustajalaivat ajoivat Sinikolmio-nimistä reittiä, Karhusaaren asiakkaat sanoivat ajavansa Ginikolmiota, Kasino - Patria - Karhusaari.  Saaressa on nyt kaksikin laavua, toinen on supersuosittu
ja iso, toinen pieni ja kyyristelevä.  Paikka on juuri sopivan kaukana eli jäällä pitää satamasta taapertaa reilu kilometri.

Metsäsaimaan tehdas ja saha kolisee vasemmalla, Kaukas oikealla.  Tukit pitävät aika metelin.
Tehtaalle asti on rautatie, mutta se ei ole sähköistetty.  Tehtaan edustalla oli usein jäällä vettä.  Vettä oli niin paljon, että sitä varmaan pumpattiin, jotta jää paksuuntuisi.  Mutta suksimies ei jäätyvistä pohjista pidä.
Tehdasalueelle jäi suosittu hiihtomaja Hopeavuori, Anni Swanin perheen huvila, jonka ympäristön maisemat on helppo löytää Anni Swanin kirjoista.  Itse Hopeavuori on aikamoinen harju, jonka päällä ja rinteillä on varsin kovaa kuntoa vaativa pururata/latu.  Harjulla on korvasieniä ja kangasvuokkoja.

Kaijasaaren ja Karhusaaren välissä kökkii pilkkimiehiä.  Tuuli on ikävä, vaikka kylmä ei olekaan.
Selkä on tiukasti kohti minua.  Kurvaan vähän kauempaa vasemmalta, etteivät sukset kolise kaloja karkuun.  Lunta on jäällä juuri sen verran, että sauvat pitävät.  Jos latuja oli, ne ovat kaikki ummessa.  Luistelen muutaman sata metriä: kyllä se sujuu, mutta välillä suksi hiukan uppoaa liikaa pintarapeaan, tuulen muovaamaan paksumpaan kinokseen.  Eikä pertsasuksi todellakaan ole luistelusuksi, voiteet jarruttavat eikä muotokaan ihan oikea ole.
Seli seli - pysähdyn joka tapauksessa salmessa Pienen Kaijasaaren ja Mikonsaaren välissä.

Tässä on paikka, johon pitää tulla katsomaan leivän hankkimista.  Mertaniemen voimala, Metsäsaimaan tehdasalue ja UPM:n Kaukaan tehtaat ovat kaikki kuin asetettuina näytteille.

Vanha nopeusrajoitus kertoo, että saan ajaa vain 9 km tunnissa.  Väylämerkit käskevät ajaa punaisen ja vihreän reimarin välistä.  Joskus satun linjataulujen osoittamalle linjallekin, olen siis varmasti väylällä.  Myötätuuli painaa selästä ja luistelu vie itsestään pienemmän Kaijasaaren kärkeen kohti Mikonsaaren kansanhiihtolatua.  Yritän kuvata tuulen kiehkuroita hangella ja muistelen Abu Dhabin reissua, jossa sain nähdä hiekan liikkuvan samalla tavalla.  Uusi nopeusrajoitus on pelkistetty numeroksi: täytyy oikeasti tietää, on ko 9 solmuja vai kilometriä tunnissa.  Ilma on täynnä pienenpientä kidettä, vaikka onkin kirkasta: alan pelätä, että kaikki kuvat ovat epäteräviä, (ja niinhän ne ovatkin).

Sähkölinja repäisee halki saariston.  Tokihan Mertaniemi jonnekin sähkönsä purkaa?  Mutta tuohon ei silmä totu.

Akkasaari jää vasemmalle, Tuumanninhattu oikealle.  Hiihtelen kohti Myllysaaren kärkeä.  Akkasaaren salmi on keväisin paikka, jonne en ihan mielelläni mene, siinä on sen verran virtaa.  Akkasaaressa oli silloin ennemuinevanhaan lähin hiihtomaja.  Eipä ollut pitkä matka Kimpisen metsän läpi, Käkelänrinnettä alas ja vajaa kilometri jäällä.
Akkasaaren salmen, siis saaren ja Pappilanniemen välisen, kautta ajavat lähes kaikki pienemmät huvialukset ja veneet, olisi varmaan eläkeukolle kiva ammatti ruveta salmeen merirosvoksi...  Siis ainakin talvisin.

Pappilanniemi kurkottaa Saimaalle Akkasaaren vieressä.  Tämä luontokohde on punkkipelon takia jäämässä pois esimerkiksi koulujen käytöstä.  Mutta minä en häntä unohda, sitä paitsi punkkisyyni on tapana ja syytä muutenkin tehdä joka sulanmaan maastoreissun jälkeen.

Keskussairaala nousee komeasti näkyviin.  Se oli silloin 50-luvulla jotakin käsittämättömän suurta.
Siellä kävivät syntymässä niin Olli kuin Tiinakin.  Keskussairaalaa on sote-uudistuksessa kaavailtu korkeamman tason päivystyssairaalaksi - uskoo, kun näkee. Edelleen sairaala on Saimaalta katsoen aika mahtava.

Kukkosaaressa oli meillä poikasena hyppyri.  Korkealta kalliolta sai hyvän vauhdin.  Mutta alastulo oli onneton ja lyhyt ja vielä piti osata kurvatakin ennen jäälle laskemista.  Kivet väijyivät.

Myllysaaren uimala ja koko niemi on minulle ollut enemmän seikkailualuetta kuin uimala, mehän olimme kesät Lemillä.  Sentään olen tuolla muutaman päivän töitäkin tehnyt, kun rantatoimenvalvojana sai sijaistaa uimaopettajia ja rannanvalvojia.  Nyt alue on rakennettu täyteen kaikenlaista kiipeily- ja seikkailurataa, mutta on edelleen tilaa lasten rannoille ja hyville hiekkarannoillekin.  Ja sauna ja kaksikin avantouintipaikkaa vetävät omat porukkansa.

Hiekkavalli!  Kova haaste nuorelle suksimiehelle.  Siinä oli hyppyrikin- olipa paikka, kun allhaalla oli autotie, jonka yli piti suhahtaa edelleen jäälle.  Kai turvasyistä hyppyri purettiinkin.

Suuntaan kohti Halkosaaren kärkeä ja Keisarillista huvimajaa, mutta kurvaan oikeaalle ja "ajan" satamaan tuloväylää pitkin.  On siinä reimariviidakko.  Järvireimarit ovat erilaisia kuin merireimarit, mutta väri kyllä kertoo saman kuin korikin, kuvassa on länsiviitta eli väylä on reimarin länsipuolella.  Kaupunki nousee todella upeana Rivierana näkyviin Salpausselän sivuhaaralle.
Nosturi-indeksillä mitaten kaupungilla menee hyvin?  Kun muistetaan, että yksi raksamies työllistää yleensä 8 muuta, luulisi, että töitä piisaa - eestiläisille?

Ja satamassa on talvi.