Muu vaara

Jatkoa kertomuksille Yhden yön jää ja Yhä ylös yrittää

Kuuta kuljetetaan Lappeenrannasta Joensuuhun.  Vedette kulkee, ja samaa vauhtia näyttää kulkevan kuu, viistää puunlatvoja.  On heinäaika, ja heinäseipäät seisovat vartiossa pelloillaan ja tuoksu tunkee autoonkin.  Lähestytään Syrjäsalmea, tien huonointa ja mutkaisinta osuutta.
   Töiden jälkeen lähdettiin.  Kolmevuotias jo jotakin muistaakin.  Mutta sitten tuli uni, vartioikoot heinäseipäät!  Jossakin Syrjäsalmen lähellä oli tyly herätys, kun putosi penkiltä etupenkin selkänojan varaan, pehmeästi ja rauhallisesti, mutta kuitenkin!  Auto oli ajanut pikku sillalta sakeassa sumussa, niin, että se jäi roikkumaan takapyöriensä varaan, eikä päässyt ylös tai putoamaan.  Läheltä piti.
Pienen muistikuvat ovat kovaa meteliä, valoja, ilmeisesti taskulamppuja, isoja miehiä paljon.  Ja aamulla heräsin Joensuussa kahdesta nojatuolista tehdyssä sängyssä, olimme tulleet sillä omalla autolla, joka oli kunnossa, vedetty tielle.  Mikä on muistia, mikä on kerrottua - yhdentekevää, vaara vaanii jopa ilman poikien omaa aktiivisuutta.

Kahvia!  Aikuiset puhuvat siitä kaipauksella.  Se on jotakin, mitä pitää saada.  Verokahvia himoitaan, kun sitä alkaa tulla kauppoihin, vaikka se on kallista ja eläminen on muutenkin niukkaa sodan jäljiltä, jälleenrakentamisen, siirtolaisasutuksen ja sotakorvausten paineissa vielä 50-luvun puolellakin.
   Yläpihan vajasta löytyy kaksi pikkusäkkiä, toinen on sopivasti raollaan pienen käden mahtua.  Säkeissä on jotakin kirjoitusta, mutta kukaan ei siitä selvää saa, ulkomaasta.  Vihreitä rakeita - papuja?
   Onkohan tämä sitä verokahvia?  Maistellaan poikaporukalla, mukana kolme omaa (onneksi olin liian pieni) ja kaksi naapurin poikaa, maistellaan lisää.  Ei ole hyvää, mutta eihän sitä ole paahdettukaan, vihertäviähän nämä pavut ovat.  Ei ollut hyvää kyllä muutenkaan: harvoin on kenestäkään mukavaa joutua sairaalaan vatsahuuhteluun ja tarkkailuun.  Ja harvoinhan jotakin rikkaruohohävitettä kourasta syödäänkään.
Oikeaa kahvia tarjosi Lemin "terveystäti" salaa ensi kerran, kun äiti ja kätilö vielä jatkoivat äitiysneuvolaa ja me menimme kahvia keittämään.


Valo vilkkuu edessä vain silloin tällöin, ohuena tuikkauksena, kun edessä ähisevät kaksi poikaa liikkuvat, ryömivät, sopivassa tahdissa.  Mitä mahtaa nähdä se viimeinen neljästä, vielä vähemmän.
Ahdasta on.  Minäkin, pienikokoisin kaikista, mahdun vain ryömimään, ei puhettakaan konttaamisesta.  Jos pitäisi palata, se veisi sata vuotta, nuorin etummaisena ja takaperin mennen.
    Vesi oli alhaalla.  Rantakivetyksen alla oli muutaman sentin kaista kuivaa järvenpohjaa, riittävästi toteuttaa tämänkertainen hullu idea. Kiveyksestä pisti putken pää, tutkimaan siis. Mihin se johtaa - ihan kuin kaukana häämöttäisi valoa, kekkosmarkkaa pienempi ympyrä.
Kantapäät alkoivat kastua, tielle siis, seuraamaan putken suuntaa.  Pumpaamon edessä tien toisella puolen on kuin allas, betonipohjainen, noin puoli metriä syvä, kuiva kuin luu, ja putki lähtee siitä Saimaaseen.
    Takaisin järven puolelle, ja ikäjärjestyksessä putkeen.  Ja putken läpi.  Helppo nakki!  Mutta toisin päin juttu meneekin haasteeksi: miten pääsee pois putkesta kastelematta itseään kokonaan, mulahtamatta Saimaaseen?
   Mikä putki oli?  Oliko sen tarkoitus johtaa Kimpisenkadun ja Sorthaninsolan hulevedet Saimaaseen vai oliko se jonkinlainen pumppaamon ylitulvimisputki?  Kumpi vain, jos se olisi äkkiä täyttynyt vedellä, neljä äidin iloa olisi menetetty kerralla.

"Kaupungin akat" olivat tehneet taas pitkän päivän.  Vesurit olivat heiluneet, kun Kimpisen metsän tuomet, pihlajat ja raidat olivat saaneet kyytiä.  Risut oli pyritty saman tien polttamaan, mutta huonostihan tuore risu palaa.
Nuotiot oli miten kuten sammutettu, mitä niitä kastelemaan, lumen keskellä.  Olisi helpompi aamulla sytyttää taas.
   Neljän jälkeen piti poikalauman, koko Ala-Kimpisen joukon, tietysti mennä tutkimaan, mitä naiset olivat tehneet.  Nuotio löytyi, eikä paljon tarvinnut tuhkaa tonkia, kun löytyi punaisia kipinöitä, joihin tuuli tarttui ja tuli paloi taas iloisesti, tikkujen päät kun olivat kuivuneet tuhkassa. Tikkuja käteen siis, tottakai, kipinäkehät kieppumaan, savumerkkejä antamaan, palavia keihäitä heittelemään.
   No tietysti oli kuivaa, kulottunutta heinää siinä jo monen aarin alalla, valoon päin kaltevaa rinnettä.
Kenen palava tikku siihen jäi, tänäkään päivänä en tiedä: joka tapauksessa kuiva viimevuotinen heinä syttyi, tuuli levitti paloa nopeasti pienten poikien mahdottomaksi hallita.  Joukon kunniaksi on sanottava, että karkuun ei lähdetty, joka taloon lähelle mentiin apua hakemaan.  Ja saatiin.
   Mitään oikeaa vaaraa ei ollut, nyt sen tajuaa.  Mutta terveellinen säikäytys tulen voimasta saatiin. Hyvissä ajoin ennen puita oli jo lunta edessä, samoin aidan vieressä monen metrin matkalla.  Palo sammui lunta heittelemällä ja parilla polkemisella.
   Toinen tulipalo olikin sitten vakavampi.  Oluttehtaan talli ja heinävintti paloivat, ja vaarassa oli kaksi poikaa, tupakan kokeilijat.  Kuvaavaa on, että vuosia kuulimme polttaneemme tallin, vaikka tiettävästi olimme olleet jo pari viikkoa Lemin  Nuottarannassa, koko lauma.

Oli kiva pikku harjanne ja sen edessä notko.  Notkossa oli pihlajapiiskoja ja vaihtoehtona upeita, suoria tuomenvesoja.  Käpyjä riitti.  Linkoamaan siis!  Aluksi kokeiltiin tietysti avonaisilla kävyillä, ne kun oli helppo tökätä vitsan päähän ja lingota matkaan.  Mihin ne muka lensivät, olivat kevyitä, ilmanvastus oli suuri.  Mutta ne surisivat mennessään, oli se sentään jotakin!
Kokeiltiin siis kiinni oleviakin käpyjä.  Nyt tarvittiin jo kunnon sivallus, että käpy edes irtoaisi tikun nokasta, mutta kyllä se sitten lensikin!
   Taidon kasvaessa vaatimustaso kasvaa, ja niin lingot pitenivät ja tekniikkaa kehiteltiin.  Jo kopsahti käpy kotitalomme peltikatolle.  Kohta olikin surkimus se, joka ei joka kerran katolle saanut.
Miksiköhän leikki kiellettiin...  Olenpa kuitenkin leikkinyt vieläkin, esimerkiksi leirikoulussa olemme pitäneet pituuslinkoamiskisoja kohti Saimaata.

Vene viiltää aamuisen järven pinnan rikki.  Puuvene, mallia Munapirtti, perässä peräti 7,5-hevosvoimainen Scottatwater.  Perässä isä, kalamies, menossa jonnekin Kaamaniemen lähelle, matalaan paikkaan haukea hakemaan.  Keulassa, oikeastaan keulakaaren päällä istuin minä, käskyn mukaan: vene kulki kai vakaammin, keula ei noussut ihan niin korkealle.  Yleensä ajettiin Uimille päin, siellä vedet olivat tuttuja, mutta vaihtelu virkistää!  (Isä piiskasi parissa viikossa Kivijärvestä sata haukea ja siirtyi mellastamaan Saimaalle, poikia helpotti!)
Löytyihän se kivikko.  Vene suurin piirtein pysähtyi kariin, poika ei: komeassa kaaressa lensin matalikon yli syvempään veteen, enkä edes satuttanut itseäni.  Isä vähän kolhi itseään veneen penkkeihin.
  Eräilläkin kalareissuilla oli ihan virvelivaara.  Jos on kolmekin yhtä aikaa huiskaamassa, se keskimmäinen on todellisessa vaarassa.  Uistin on irroitettu mm. korvalehteni takaa ja hartiasta.
12-grammaisen Sonetten kolmesta koukusta on ollut kaksi ihon läpi molemmilla kerroilla, mutta poistaminen se vasta kivaa on.  Koukut painetaan läpi asti, näkyviin, pihdeillä katkaistaan väkäspäät poikki ja vasta sitten pääsee pujottamaan uistimen takaperin pois.  On myös pari kertaa kaapaistu hattu Kivijärveen uistimen mukana.

Kesä 1956.  Lapset rannassa.  Saunaa lämmitetään, vettä kannetaan avuksi, kukin kykyjensä mukaan.
Isoin on jo yksitoista, saa jo tehdä uuneihin tuletkin, nuorin rannassa melskaava kolme.  Hänellä on pieni peltinen kastelukannu, mutta kun muut kantavat vettä, hän on rantapenkalla - ja jää yksin.  Niinhän siinä tietysti käy, että kohta kukaan ei tiedä, missä hän on, katsellaan, etsitään.  Järvessä vilahtaa jotakin, joku isommista arvelee silkkiuikuiksi - ei, ne ovat kyynärpäät, nyt käy jalkakin pinnalla.
Huutoa, hälinää, vanhin irrottaa vyötään ja housujaan, toiseksi vanhin menee haromaan farkuissaan, ei ehdi mitenkään, kun mäkeä alas syöksyy kotiapulainen, juoksee suoraan Lahnajärveen ja nostaa tajuttoman pikkumiehen elävien kirjoihin taas.
Diakonissa saadaan paikalle nopeasti, jotenkin hän saa eloa poikaan, ja kohta hurahtaa jo isän ja äidin autokin pihaan.  Toipuminen vie viikkoja.  Hukkuneen oma kertomus menee näin: - Ens tuli musta pimmee, sit tuli yks kukka. Aikuiset arvelivat kastelukannun kyljessä olleeksi kukaksi.
Tämän jälkeen neljä vanhinta komennettiin uimakouluun, isä itse rupesi opettamaan elvytystä (Nielsen-menetelmää) kaikenmoisissa tilaisuuksissa.   Kun uimaan oikeasti opittiin, uimakoulua käytiin uimalla se kilometri sinne ja takaisin, vuorollaan joku sorrettiin venemieheksi. Akateemisen oppiarvon saavutin itse jo kesällä 1959, maisteri olin yksitoistavuotiaana.  Kolme veljestä toimi myöhemmin rannanvalvojina ja uimaopettajina.

Polkupyörääkin opittiin ajamaan.  Äidin upea Crescent oli valtava ja painava, mutta sillä laskettiin mäkeä alas Kimpisenkatua, yhä uudelleen ja uudelleen.  Jopa isän pyörän uskalsi ottaa, kun taito vähän kasvoi, eikä ihan joka kerran pyörä kaatunut: ajettiin "tankojen välistä", kun jalat eivät mitenkään keskiputken molemmin puolin riittäneet.
  Mutta sitten jostakin maatalon aitasta löytyi vanhoja naistenpyöriä, isä osti kolme kerralla ja ne kunnostettiin.
Oli aikakin, kadut alkoivat olla melkein sulia, eikä ojien ja patojen teko enää jaksanut kiinnostaa.
Juuri syksyllä kunnolla opittu taito käyttöön siis, ja koulun jälkeen menoksi.  Polkea sitkutettiin - istumaan ei mitenkään ylettänyt - rannan kautta Kaukaalle, edelleen Pappilansalmen lossille, edelleen Vehkataipaleelle.  Kura lensi, pomppupyöräily alkoi tuntua jaloissa.
   Väli Vehkataipaleelta Toijan lossille oli sata kertaa pitempi kuin Pesosen taksilla: kukin vuorollaan oli ollut rokkoreissuilla tai koulutarkastuksilla äidin mukana, tie oli tuttu.  Ja mäet olivat huimia Kirkkosaaren puolella silloisella tiellä.  Ja taas lossi Kirjamoissa, nyt ei enää ole pitkälti kotiin!
Ei ollut kummoinen reissu?  Oli vaatimattomat 40 km, kukaan ei tiennyt lähdöstämme.  Joku oli kirkolta soittanut, arvellut tuntevansa Aallon pojiksi ja ihmetellyt.
   Pyörä tuli kyllä tutuksi.  Ajeltiin mm. päivässä Joensuuhun, ja aikuisenakin olen mm. kiertänyt Saimaan ja ajellut Turkuun.

Lahnajärven pohjassa on järvimalmia.  Se on noin kolmessa metrissä, ja sitähän piti hakea, vaikka sitä ei mihinkään osattu käyttää.  Kiven ympäri oli kerrostunut haurasta, ruskeaa levyä, joka kuivuttuaan mureni todella helposti.  Simpukoita piti tietenkin löytää myös, paras oli tietenkin se, joka samalla sukelluksella toi useamman.  Ne heitettiin tietenkin takaisin.  Yhtä kaikki, kehityimme jonkinlaisiksi sukeltajiksi, ja esimerkiksi uimakoulujen promootioissa esiinnyimme, sukelsimme kevyesti 50 metriä - ainakin yleisö luuli niin.  Tietysti sukelsimme "piikin" alle, eli 25 metrin päässä olevan laiturin alle, hengittelimme hetken ja jatkoimme matkaa.  (Oikeastaan olen sukeltanut noin 36 metriä valvotusti, pohjassa seisaaltaan lähtien.)
Sukellusuho sai hurjan lopun.  Ukkojenkalliolta Kimpisessä luokkakaveri ja ystävä lähti näyttämään taitoaan, eikä koskaan noussut.
Samoihin aikoihin toinen hyvä koulukaveri opetti, että kylmiltään ei pidä urheilla lainkaan.  Hän nosti painoja, oli lahjakaskin.  Kerran tempauksessa ratkesi suoni päästä, ja poika kuoli.  Pitkään jäivät kotipuntit kolistelematta!

- Et uskalla !  Uskalsi se.  Me muut saimme sitten noloina kerätä poikaa ja suksenkappaleita Huhtiniemen ison hyppyrimäen alastulon juurelta.  Me paljon hiihtäneet toki selvisimme alastulosta, mutta tällä luokkakaverilla oli pupu pöksyissä jo maan tasalta lähtiessä, saati sitten kun piti kiivetä ottamaan vauhtia ihan hyppyrin juurelta.  Aika moni sanoi, ettei uskallakaan - eikä mitään sen kummempaa seurannut.   Mutta tämä poika ei painetta kestänyt, vaikka olikin luokan epäurheilijamaisin.
Notkossa pöllysi lumi, lenteli suksia ja sauvoja.  Poika jäi makaamaan, ja koko lauma, koko luokka, nenät valkoisina jarrutteli alastulorinteen viertä katsomaan, kuinka kävi.  Lopulta vauriot jäivät suksikalustoon.  Tuliko pojasta sankari?  Ei tietenkään, nyt hän oli yllytyshullu, eikä asiaa auttanut, että hän oli matematiikassa muita parempi.

Ettäkö lapsuus olisi vaarallista aikaa?  No ei tällä perusteella vielä!  Oikeasti, minulla oli tarinaa 9 sivua, karsin ja yritin kohtuullistaa lukijani taakkaa.
Tähän loppuun vain ihan luettelona pois jätettyä, joka sekään ei ole tietenkään kuin osa totuutta...
Puhallusputkia, nuolia niin kaari- kuin jalkajousella, ei kovin nynnyä valvomatta.  Kiviä, lumipalloja ja maaliinheittoa ajattelematta, että putoava kivi tai pallo tulee suoraan mm.oluttehtaan sisäänajotielle tai pihalle.  Pohjolan viikingit eivät sitä säätä löytäneet, ettei soutaa tai jopa purjehtia omatekoisella purjeella olisi voinut.  Bunkkereihin mentiin joka soppeen ja joka reittiä, lattiassa oli isoja aukkoja kyttäämässä pimeässä.  Puukosta saatiin terveellisten oppimishaavojen lisäksi muitakin haavoja ja juuri silloin, kun kerrankin teimme asiaa, otin pois nelivuotiaalta puukkoa, kun hän nykäisi. Kerran koulutarkastusreissulla putosi koko rekkitanko, onneksi liike oli vain kippi ja putosin selälleni, en niskoilleni, tanko mahan päälle.
Polkupyörästä meni etulaakeri jyrkässä alamäessä, ja pyörän päällä olleet löysivät itsensä muutaman sentin päästä vesakonraivauksessa pystyyn törröttämään jääneistä, terävistä tapeista.  Mopoa ja kevaria ajettiin ajan tavan mukaan ilman kypärää, ilman ajolaseja usein: jo pikkulintu, jopa iso hyönteinen voi olla tappava.  Kahdeksankympin vauhdissa kun kaksipyöräisen etukumi puhkeaa, pyörää ei hallitse, vaan autoja alkaa suhahdella vastaan myös oikealta ja oja on tehokas toppari, lennätti kokovoltin piikkilanka-aidan yli sänkipellolle naarmuitta.
   Normaali pojan lapsuus kuitenkin?  Lähes vammoitta selvisin, ja jos jotakin tuli, isä tikatessaan lohdutti joko sanomalla: - Kyllä tuo ennalleen paranee, mutta normaalia ei teistä saa! tai sitten sanoi: - Mene Ohelalle! (naapurissa asuva lääkäriperhe)

Kuva kertoo Kimpisen metsästä, ehtymättömästä seikkailulähteestä.  Yhä rakastan noita kilpikaarnaisia, pyöreälatvaisia, loppuunkasvaneita mäntyjä.

Ratkaisen Itä-Ukrainan ongelmat?

Kun tänään on poistettu viisaudenhammas, on poski turvoksissa ja puuduksissa eikä edes kahvia saa juoda kuumana, voisi vaikka pohdiskella Ukrainaa.  Toki poloinen Ukraina kirkkaankin pään ajatuksia ansaitsisi.

Akuuttiin ongelmaan eli itäisen Ukrainan hallintokeskusten miehittämiseen on mielestäni olemassa hyvä ja suoraviivainen ratkaisu.  Olkaa hyvä!

1.  Annetaan jälleen uusi valtauksen loppumisen määräaika, ilmoitetaan, että siitä myös pidetään kiinni.  Kerrotaan myös, ketkä, armeija vai poliisi takaisinvaltauksen suorittaa.
2.  Kutsutaan ulkopuolisia, puolueettomia tarkkailijoita, mutta varsinkin venäläisiä tarkkailijoita mukaan takaisinvaltausoperaatioon.
3.  Kaupunki kerrallaan edetään päättäväisesti.   Aseita ei käytetä, ellei takaisinvaltaajia kohtaan niitä käytetä, tällöinkin käytetään enemmän lamauttavia kuin tappavia.  (Jokainen laukaus "oikeuttaa" venäläiset suojelemaan omiaan.)
4.  Kaikki kiinniotetut kirjataan.  Kun ukrainalaisille, so. Ukrainan venäläisille, on luvattu armahdus, menköön (ilman aseitaan) kotiinsa.  Toisen kerran tavatessa odottaa maanpetosoikeudenkäynti. Mutta venäläiset kirjataan venäläisten tarkkailijoiden läsnäollessa, pakataan busseihin tarkkailijat mukana, kyyditään lähimmälle raja-asemalle ja joko luovutetaan viranomaisille (tokihan Venäjä heitä rankaisee, ystävällismielisessä naapurimaassa mellakoineita, tai menettää kasvonsa) tai saatetaan rajan yli.  Luonnollisesti luovutetut ovat tämän jälkeen ei-toivottuja henkilöitä, joilla ei ole Ukrainaan mitään asiaa.

Aika yksinkertaista.  Mutta kun Venäjä ei tähän miinaan astu.
Venäjä ei lähetä pyydettäessäkään tarkkailijoita eikä muka usko toisten sanaa.  Ei Ukrainassa ole venäläisiä siis, eikä venäläisillä ole mitään osuutta fascistien aiheuttamaan mellakointiin!
Toisekseen Venäjä lietsoo mellakoita aina uuteen kaupunkiin, ja uudelleen jo puhdistettuihinkin.

Yhä ylös yrittää...

Kellarin katolle ei saa mennä!
Katto oli iso, vaakasuora nurmialue, aidattuna se olisi ollut hieno terassi tai lisäalue pihaan, jossa ei juuri vaakasuoraa pintaa ollutkaan.  Alla oli paitsi kellaria myös iso autotalli.  Ns. yläpelto, pieni yrttimaa oli sen takana, marjapensaitakin.  Missä alkoi kellarin katto, missä yläpelto loppui - rajaa ei ollut, ja tietoisestikin sitä mielessään häivytti, joka tapauksessa koko alue oli käytössä, jos aikuiset eivät nähneet.
Mitään mielikuvaa minulla ei ole, ketkä katolla olivat.  Itse olin liian pieni, varmaan se, jota muun lauman piti vahtia, olin alapihalla.  Muistikuva on isosta veljestä, vuotta vanhemmasta: siinä se makaa, eikä nouse, liikkuu kuin toukka taivuttelisi, on ihan hiljaa.  Sitten on hirmuista huutoa ja meuhkaamista, lapset komennetaan sisään, naapurin pojat kotiinsa.  Ja isoveli makaa keittiön pöydällä, silmäni on juuri korvan korkeudella ja korvasta tulee verta...
Mitään pelkoa en muista: samalla lailla tuo oli ollut vähän aikaa sitten, kun oli voittanut kilpailun, kuka juoksee viimeksi auton edestä Kimpisenkadun yli, ja toipui siitäkin.
Niin, toipui tästäkin.

Puuhella.  Ja iso, aamuisin puurolle tullessa maailman tärkein asia, se hohti lämpöä unenpöpperöiseen porukkaan, antoi oman kodin tuoksunsa ja hallitsi koko aamua.  Ja koulusta tullessa oli jo leipominen tai ainakin ruoanlaitto hyvässä käynnissä.
Emännät tarvitsivat tuohia sytykkeiksi.  Halkokellarissahan niitä olisi, mutta eipä tullut mieleenkään niitä sieltä hakea - liian helppoa.   Siis kadun yli, Oluttehtaan aidan yli.  Noin metrin päässä aidasta oli liiterin katto ja seinä, jonka yläosa oli muutaman laudan verran avonainen.  Kuilun yli, ahtaasta aukosta sisään, pinoja pitkin alas pinojen väliin, jossa tuohia oli valtavasti, isoja rullia, pieniä rullia...  Niitä sitten ojenneltiin monimetrisen pudotuksen yli aidalle ja rahdattiin kotiin. Koko liiteri sai nimen Tuohivarasto. (Niitä tuohia olisi luvan kanssa saanut hakea ovestakin, liiterinpohjia.)

Halkopinoja! Hippaa niiden päällä ja seassa siis.  Ja kotileikki keksittiin myös: alettiin varovasti poistaa halkoja toisten pinojen päälle ja kaivaa parin pojan mentäviä koloja.  Vasta kun aloimme tehdä samaa ulkopinoissa, jäimme kiinni, ja hyvä on niin: paljon puuta pinonneena tiedän, kuinka helposti pino sortuu.  Mitä olisi seurannut, jos metrin halot olisivat kolisseet poikien päälle?  Samanlaisia koloja rakensimme myös pullokoripinoihin, joiden päälle pääseminen oli vaativa suoritus, pinot kun herkästi kaatuivat.

Ukot hakivat Saimaalta jäitä.  Sahaaminen ja avanto kiinnostivat, mutta jännintä oli seurata hevosta vetämässä aivan valtavia jääblokkikuormia.  Jäät pinottiin Oluttehtaan pihaan siihen aika lähelle "Tuohivarastoa" ja peiteltiin sitten paksulla purukerroksella, jotta ne eivät sulaisi.  No tietysti heti, kun päivän työt olivat loppuneet, tulivat pojat kiipeilemään kasalle, joka alkoikin olla suunnilleen aidan tasalle asti, ehkä kolmemetrinen jo, pakkaseen luottaen puruttamaton vielä.  Hippaa, hyppyjä kuilujen yli, ja niinhän sitä sitten vuotta vanhempi veljeni liukastui, syöksyi pää edellä telien väliseen rakoon, kiilautui pää alas päin nenä noin puolen metrin päähän maanpinnasta...
Itse ei ollut mitään mahdollisuuttaa edes kääntyä saati kavuta pois, tarvittiin monta miestä purkamaan pinoa ja ihan yhtä monta miestä tarvittiin sitten torumaan...  Äidin hyvä mieli ja toruminen yhtä aikaa kyllä sattui.

Oluttehtaan aita tarvittiin tietysti myös tasapainoharjoituksiin, piti kävellä lankkuaidan päällä tiiliseinästä ihan alaportille asti, totta kai.  Sen yli piti oikaista kotiin joskus.  Se oli niin tytöille kuin pojille ihan yleinen leikkipaikka.  Kadulta se näytti ihan tavalliselta lankkuaidalta, mutta jos aikuiset olisivat käyneet tehtaan pihalta katsomassa, olisi tajuttu se huikea pudotus aidalta alapihalle, ja leikki olisi tylysti loppunut.  Kerran oli taas paljon porukkaa aidalla.  Leikissä oli mukana myös mukava, nuori Tomi-collie.  Piti muka aina päästä karkuun koiraa aidalle, ja koira innostui myös leikkiin, komeasti soiva haukku oli ainakin yhtä kovaa kuin huutokin.  No, pikkuveli tuli myöhemmin, ei tiennyt leikistä, ei tuntenut koiraa, kiipesi älyttömällä vauhdilla karkuun aidalle ja saman tien putosi alapihalle, kuinkas muuten.  Pää sivusi auton puskuria ja tikkejä tuli joitakin, kiitosten lisäksi.  Heräsi monta entä jos-kysymystä, ja tämä leikki kyllä loppui.

Esan pesäpuuksi sanottiin vanhaa pihlajaa, joka oli kasvanut monilatvaiseksi ja tosi tanakaksi, hyväksi kiipeilypuuksi.  Mutta mitä haastetta siinä: kyllähän siinä poikalauma aina kävi, kun kerran se kuului aina tehdä.  Mutta löytyihän valtava tuomi, vähän yksin kasvava puu.  Alarungossa ei ollut oksan oksaa, piti osata kiivetä.  Siellä sai tarkkailla salaa elämää Kimpisen metsässä ja lähipihoilla, jos osasi olla hiljaa.  Siellä sai istuksia ihan omien ajatustensa kanssa pitkiäkin toveja.
Kerran laulattikin!  Olin juuri koulussa oppinut, laulanut kaanonina "On aattoilta helluntain  ja aika tuomein tuoksuvain", se tuntui ihan oikealta, moniääniseltä, ja jäi laulattamaan.  Niin sieltä piilosta kajahti monta kertaa sama laulu, kun ei tullut mieleen, että koko Kimpinen sen kuulisi, vaikka laulajaa ei näkynytkään.  Tästähän tuli kiitoksia, mutta kyllä nolotti!

Varsinainen haaste oli kuitenkin mikä tahansa metsän komea mänty.  Erään kohdalla et pääse-keskustelu kävi niin kuumana, että kaksi veljestä kyllä pääsi, oli todella vaikeaa puittaa ylöspäin reisillä ja käsillä puristaen, kun ei läheskään ympäri ylettänyt.  Ensimmäinen oksa oli noin viidessä metrissä, minkä jälkeen olikin helppoa kiivetä katsomaan latvan tarjoamia huikeita maisemia.
Maisemaa olikin heti kyllälti: isä kurvasi juuri pihaan, yllättäen jo kolmen aikaan iltapäivällä. Näki auton ikkunan läpi, ja antoi ylpeät torut hyville kiipeilijöille - isoihin puihin ei tuntunut vetoa sen jälkeen, paitsi kun "piuvan" naru  irtosi ja se piti käydä kiinnittämässä tyhjän päällä.

Erään tontin metsänpuoleisella kulmalla kasvoi iso vaahtera, metsän puolella toki metrin, mutta kallellaan tontin ylle.  Sinne siis:  ihan kiipeilypuuna ja kokoontumispaikkana siinä oli kivasti haastetta, mutta omppuvarkaitten (lupa oli ottaa, oli kuitenkin paljon jännempää mennä iltapimeässä salaa) tähystyspaikkana se tuntui pätevältä.  Sieltä näki pihanpuolen portaille ja koko lauma ehti hienosti pakoon, harhauttaen kohti Mäkikatua, jos joku alkoi lähestyä yläpihaa.
Mutta ihan kirkkaalla päivällä, hienoissa olosuhteissa, kiireettä, tapahtui, minkä piti tapahtua: vuotta vanhempi veljeni astui hudin ja oksat kieputtivat häntä niin, että hän putosi poikittain alla kutsuvalle maalauspukille.  Ilmat pihalle, hillittömät mustelmat, vaikeaa kävelyä vähän aikaa, mutta ei mitään pysyvää vammaa!  Puolen metrin päässä odottivat säleaidan terävät yläpäät.  Mitä olisi käynyt, jos oksat eivät olisi suunnanneet ja hidastaneet putoamista?  (Tämä säleaita oli kaiken kaikkiaan ihan mölö asia: Pelkosen, meidän, Majamaan tonttien lankkuaitaa myöten pääsi kävellen kulkemaan ja tasapainoilemaan, mutta sitten tulee säleaita!)

Kauempana metsässä oli se kaikkein haastavin kohde.  Hiekkavallilla (luulisin kakaroitten antamaksi nimeksi) eli lähellä uimarantaa oli hyppyrimäki, josta noin 20 metriä pystyi hyppäämäänkin, eräs Kimpisen kakara jopa laski mahakelkallakin...  Alastulo oli jo yksin haaste pienelle suksimiehelle, varsinkin kun alla oli maantie autoineen ja aurausvalleineen, hypätäkin piti kyllä.  Mutta ne kutsuvat hirret! Alin hirsikerta opetti, että hirrelläkin voi juosta, ja niin siirryimme yhä ylemmäs ja huomasimme, että joka kerroksessa tasapainoiltava matka on aina lyhyempi, pääsee halaamaan pystyhirttä parilla askelella jopa.
Ja niin poikalauma sen kun rohkaistui, ja lopulta olimme sujuvasti hippaa siellä korkealla.
Mitään ei käynyt!  Mutta taisi olla pyhäpäivä, kun piti täsmälleen olla tiettyyn aikaan syömässä, ja niin leikki loppui, kaikki kerryimme mäen huipulle ja lähdimme peräkanaa juoksemaan portaita alas.
Ensimmäinen, naapurin poika,  näki, mihin astui.  Toisena juokseva vuotta vanhempi veljeni ei nähnyt: kolmanneksi ylin porras puuttui, hän syöksyi aukosta suoraan alla odottavan kiven päälle.  Oikea ranne loukkaantui niin vakavasti, että hän joutui opettelemaan vasenkätiseksi ja oppikin hyvin.  Koko loppusyksyn ja kevätpuolen hän oli yksikätinen, mutta sehän ei paljon menoa hillinnyt, esimerkiksi hiihto sujui mallikkaasti.  Käsi kyllä parani.
Lemin hyppyrimäkeen sitten kiivettiinkin vain portaita.  Huhtiniemen vanhaan ja uuteen mäkeen yritettiin hirsireittiä, mutta aina siellä oli joku häiritsemässä harrastuksia ja komensi alas.  Mutta olenpa ollu läsnä tornissa sen verran, että näin, miten tavallinen suksi laitettiin mäkeen.  Se lensi vain pienen matkaa suoraan, sitten alkoi pyöriä vaikka miten päin ja alhaalla olijat sanoivat, että ei voi antaa tyylipisteitä.  Suksi jäi ehjäksi, pojat saivat taas kyytiä.  Silläkin kerralla ylös oli päästy kiipeämällä aika korkealla portaissa olevan portin yli.  (Paikka, johon siirryttiin, oli tietysti viereinen pistoolirata, piti mennä kaivelemaan "kutipäitä" vallista.  Ja nopea lähtö tuli sieltäkin, kun valvoja huomasi meidät.)

Vesikelkkamäki uimarannassa täytyi myös selvittää.  Kesällä oli pakko uskaltaa laskea se ensin tavallisella kelkalla, sitten rullakelkalla - jossain matkailufilmissä Kimpisen kakaroita sitten onkin laskemassa.  Huima kyyti!  Mutta olihan se mäki siinä syksyllä ja talvellakin.  Portaissa oli koko aukon peittävä, lukittu portti.  Hidaste, ei este:  mäkeen pääsi tietenkin sitä kelkkauraa pitkin, joskaan ei aivan helposti.  Vielä vaativampaa oli kiivetä rakenteita pitkin joko välitasanteelle (mamikset) tai ylös, kun ristikkoa oli niin tiheässä ja reunan yli, kaiteen yli meneminen vaati jo vähän voimaakin.  Kaiteisiin oli kaiverrettu paljon nimikirjaimia: pitihän meidänkin, pelkkä kivellä raapiminen teki jo komeat kirjaimet, kun punaruskea maali oli löysässä.  Ovelana mehenä raapustin kuitenkin AM, ettei kukaan arvaisi: vuotta vanhempi sitten taas pääsikin sanomaan, että eikös nimikirjaimet ole tarkoituskin tajuta...

Ja olihan siellä rannassa hyppytornikin.  Portaita ei olut mikään konsti kiivetä, korkeus ei pelottanut.
Silti sinne mentiin arvellen.  Syy on kesissä.  Juurella oli aivan selkeä kyltti: Torniin saa kavuta vain hyppyaikeissa.  Mitäs kyltistä, mutta eräät rannanvalvojat olivat ottaneet tavakseen kytätä kiipeilijöitä, ja jos turhaan kiipesit, kohta kuului tornista huuto: - Päälaelleen, hei!  ja alas tultiin milloin missäkin asennossa.  Mentiin, toki, vielä isonakin.  Karhukoira kiipesi ilolla niin ylös kuin alaskin, ei ollut moinaankaan.  Mutta sitten spanieli pani tehokkaat jarrut päälle: oli rakennettu uusi, betoninen torni, portaat olivat ritilää, josta näki läpi.

Monen kerroksen omakotitalo on oikeastaan park our-rata.  Yläkerran hallissa oli kaunis, valkoinen kaide monen metrin matkalla, kolmella puolella porrasaukon edessä.  Kaidetta pitkin piti aina välillä kävellä, kaiteen yli piti useinkin oikaista, roikkua alareunasta ja pudottautua jaloilleen portaille,  kaiteen ulkopuolella piti kulkea koko aukon ympäri pienoista kiinni pitäen.  No tietysti se sama vuoden vanhempi oli uhkarohkein, ja ainakin kerran putosi kyljelleen portaille.  Mies ei itke?  Niinpä hän, kun henki taas alkoi kulkea, pihisi: - Kappas, kappas! kun jossain Tex Willerissä tai Pecos Billissäkin sankarimme oli niin sanonut...  Eikä pieni poika oikein muutenkaan osannut portaita tavallisesti kulkea.  Koko lauma saattoi tulla alas "lehleemällä" eli pää edellä mahallaan itseään alaspäin vetäen...

Jokainen lukko tarkoittaa aikuiselle, että sinun ei haluta tuonne menevän. Noin kymmenvuotiaalle se tarkoittaa, että pitää löytää toinen tie.   Siis kanoottivajaan ovi-ikkunoista (lasittomat), kaikenmoisille puruvinteille, esimerkiksi Kimpisen kaukalon pukukoppiin, kotitalon ja kesämökin kattoluukusta, autiotalon aukirepsottavasta yläikkunasta.  Ja kaksi asiaa aina mielessä: -Et pääse ja -Et uskalla!
Joku näki aina välillä, kukaan ei puuttunut.  Mutta aina kun Lappeenrannassa jotakin tapahtui, syy oli meidän, vaikka olisimme olleet jo kauan Lemillä, Lemiltä tultiin ehkä kerran kesässä kaupunkiin, vaikkapa suorittamaan uimamaisterintutkinnon hyppyjä, torneja kun ei Lemillä ollut.  Me tutkimme, uskalsimme, mutta emme sytyttäneet paloja, kivittäneet ikkunoita tms.  Olisiko kaksi sanontaa totta:  Kun kerran keksitään, aina epäillään tai Kun kunnia menee, maine kasvaa.

Kesäpaikassa Lemillä oli omat haasteensa, esimerkiksi ns. Raparyöppy, osin soran peittämä, osaksi kallioinen sola.  Ensin se piti tietenkin opetella kiipeämään niin ylös kuin alaskin, mutta lopulta alas tultiin pyllymäkeä, tömps!  Nyt vihloo ajatuskin laskeaa mäkeä sorassa ja karkealla rapakivellä  paljain jaloin ja sääret paljaina.
Jokainen iso leppä oli potentiaalinen taivutuspuu, kun meillä ei kerran liaaneja ollut:  Latvaan puittamalla, roikkumaan johonkin suuntaan, runko taipuu seuraavaa leppää kohti ja Tarzan on taas välttänyt vaaran.  Lepät kyllä oikenivat, valmiiksi seuraavaan kertaan.

Ehkä kaikkein vaarallisin haaste oli Lyseon lähellä, poliisilaitoksen vieressä oleva radan ylittävä silta, Huokausten silta.  Se oli korotettu, paljon nykyistä korkeampi.  Isojen lumipallojen pudottaminen veturin piippuun tähdäten ei ollut mitään, emme osuneet sinne päinkään ja karkuun ehti, junamies kun joutui nousemaan montusta.  Mutta sitten joku, muistaakseni oppikoulun tokalla olimme, keksi, että pitää mennä istumaan kauas sillan ulkopuolelle kurkottavien tukiparrujen päähän.  No sinnehän mentiin, saattoi olla kolmekin poikaa oman parrunsa päässä nenä valkoisena halaamassa viistopuusta lisää tukea.  Mutta tämähän ei riittänyt.  Seuraavana päivänä pitikin uskaltaa istua selkä kohti siltaa, edessä ja alla tyhjyys.  Ja vaikka parru taisi olla peräti 8 x 6 tuumaa, kyllä tiesi vaaran - ja vaikeinta oli kääntyä, ottaa jostakin kiinni.
No tästä selvittiin kaikki, niin Kimpisen kakarat kuin ainonkatulaisetkin sillä kertaa, mutta sitten heti hyökkäsi poliisi hätyttämään, 50 metrin päässä.  Oli lankkuaita, nuoskakeli.  Oli tietysti pakko lyödä lumipalloista ympyrä, siihen silmät ja suu ja siirtyä pommittamaan sitä lumipalloilla.  Ketään ei kulkenut, mitään vaarallista ei missään takana tai välissä, mutta silloinen poliisimestari ampui nimiä kyselemään ja kieltämään, en tänä päivänäkään ymmärrä, miksi.  Olisi katsonut ikkunasta viisi minuuttia aikaisemmin.

Joukossa tyhmyys tiivistyy.  Ryhmäpaine pakottaa tekemään, vaikka kukaan ei sanoisikaan.  Mutta varsinaisessa pahanteossa emme olleet mielestämme ikinä, vaikka milloin talonmies, ampumaradan hoitaja, jopa poliisi meitä jahtasi.  Ja huomaa, ikinä juuri minulle ei sattunut mitään: vuotta vanhempi ja 1 1/2 vuotta nuorempi saivat kolhuja senkin edestä.
Ja koulussa kyllä hyvä kiipeilytaito ja lihaskoordinaatio palkittiin hyvillä liikuntanumeroilla.
Nythän lapset aina viedään liikkumaan, esimerkiksi vartalon lihaksia ei kuutosillakaan ole edes mahavetoon (kieppi) asti, saati mihinkään vaativampaan.

Yhden yön jää

Kuuluu sarjaan Saimaa, Saimaani

Kolme veljestä Halkosaaren kärjessä, yksi naapurin poika mukana myös.  Järvi on jäässä!
Tietenkin piti heittää kiviä liukumaan, kolisemaan jäätä pitkin.  Tietenkin piti heittää kiviä korkealle: jos ne sanoivat "Thud!" ja jäivät pystyyn, saati menivät läpi, jäälle ei ollut asiaa edes meillä.  Selän puolelle ei siis menty.

Seikkailu sanoi, että keppi käteen ja tuosta yli.  Pystysauvalla paukutettiin täydellä voimalla jäätä, kesti se, ja niin mentiin pitkin välimatkoin Halkosaaresta sataman puolelle.  Oli vaikea päästä korkealle laiturille, oikeastaan vasta siinä alkoi pelottaa.  Päästiin sentään.

Mitäs siellä oli tekemistä?  Oli joku laiva jätetty siihen, oli laiturin tervanhaju.  Oli kaikenlaista rojua poikien penkoa.  Mutta eiköhän jatketa jäällä!  Ja mamishan se on, joka ei uskalla: ei sitä sanottu koskaan, sen tiesi.  Takaisin jäälle siis, sauvat olivat valmiina.  Kuinka ollakaan, aivan laituria nuollen matka jatkui kohti sataman pohjoispäätä ja aallonmurtajaa ja sotakorvauslaituria.  Veteen vievät kiskot käytiin maitse hämmästelemässä, sillä jää rutisi tosissaan, kun oikaisimme pikku lahden yli.

Kävimme ihmettelemässä tukkiotvien pystytolppia, kuin miehiä järvessä kauempaa katsoen.  Mutta eniten kiinnosti tietenkin se ilmaradan korkea torni - olisi tehnyt mieli kiivetäkin, mutta ei päästy kuin alimpiin osiin.

Kannas ylitettiin.  Jäälle menimme vasta Korkkitehtaan rannasta.  Aivan rannasta jää ei kestänyt lainkaan - myöhemmin olen nähnyt syynkin, ranta on täynnä lähteitä niin rantavedessä kuin maissakin.  Aivan rantavedessä ihmettelimme jään läpi kuultavia mateita, mutta kolkkakalastus tuli tutuksi vasta myöhemmin luettavista kirjoista, emme älynneet vielä, vaikka olisi ollut sauvatkin. Syvemmällä alkoi olla jää sitkeämpää, rannassa tuli joka askelella painauma ja verkkokuvio.  Kops kops unohtui, alkoi olla liikaa itseluottamusta.  Ja kakskakkonen ei niin kiva käteen ollut.  Jää kyllä kantoi, siinä.

Huhtiniemen poikki oikaisimme maita myöten.  Emme jäätä kyllä älynneet pelätä, mutta matkaa oli jo tehty.  Päätimme, että reissu saa riittää Huhtiniemestä lahden yli näkyvällä laiturilla  (Lavolan ranta) - sinne astihan emme koskaan päässeet kuitenkaan.

Ja taas jäälle nykyisen Huhtiniemen uimarannan kohdalla.  Sitten piti käydä katsomassa ns. susimonttu, joka oli hiihtoretkillä tullut tutuksi.  Ja takaisin jäälle.  Nykyisen Sammonlahden uimarannan kohdalla alkoi rutista, joka askel sai aikaan painauman ja tähden.
Rupesimme uhoamaan, urheilemaan: kuka uskaltaa tehdä syvimmän kuopan. Kuka saa vettä jäälle?
No tietysti kaikki uskalsivat...

Nuorin, siis kaikkein vedätettävin, oli voittaja.  Palkinnoksi hän upposi kainaloitaan myöten veteen ja kastui kokonaan.  Ranta oli matalaa pitkälti, eikä ollut kummoinen konsti pelastaa uimaria.
Kaikki menimme tietysti maihin, ja pikkupakkasessa alkoi vilu hiipiä ja housut jäykistyä.  Jostain oli kuultu, että kylmään - kylläkin paleltumiin - muka auttoi hierominen lumella, ja niin tätä lämpöjauhoa käytettiin tällä tekosyyllä enemmänkin kuin lääkkeeksi, esimerkiksi kauluksesta niskaan: pikkuvelihän on vinguttamista varten?  Rakkaat veljet...

Kuvaavaa oli, että emme oikein edes tienneet, mihin päin olisi pitänyt lähteä, että suorin tie kotiin löytyisi!  Olimme kaukana omalta riehumareviiriltä  Kimpisestä.  Kiire alkoi olla, kun housut olivat kivikovat ja jäykät, ja hampaat, jopa polvet leikkivät xylofonia.
Niinpä nousimme takaisin Huhtiniemeen, josta oli tuttu tie kotiin.

Valtakatua ei menty, olisi ollut liian paljon tuttuja ihmettelemässä.  Varuskunnan läpi, Raastuvankatua, Kimpisenkatua reitti vei, ja nopeasti.  Naapurin poika meni kotiinsa, me hipsimme pihalle.  Me kaksi vanhempaa menimme keittiöön herättämään niin paljon huomiota, että pikkuveli pääsi vintin portaita risahdellen jäähousuissaan yläkertaan ja vaihtamaan vaatteet.  (Tästä mulahduksesta kyllä jäimme kiinni: syy oli mielestämme tietysti silloisen kotiapulaisen, joka joutui niitä märkiä kamppeita käsittelemään, eihän meissä  mitään vikaa ollut!)

Mitään nuhaa tai flunssa ei tästä seurannut.  Toruja, neuvoja, ankarasti ja tarkoittaen kyllä tuli.
Estikö se urheilun heikoilla jäillä?  Hengissä olen, varsin harkitsevaisen maineessa (?), heikot paikat lähialueella tunnen, naskalit ovat kaulassa.  Niin nyt  (tänä vuonna 65 vuotta), mutta noin kymmenvuotiaalla oli hirmuinen suoriutumispaine, ja muistan ainakin kolme muuta kunnon mulahdusta jäihin noina aikoina.  Mutta olihan noita monta muutakin syytä vammautua, jopa menettää henkensä - miten tuon ajan poikajoukko yleensä voi selvitä aikuisiksi?

Korkkitehtaan ranta

 Kuuluu sarjaan Saimaa, Saimaani

Hirmuisen kuuma.  Satularepun alla selkä oli aivan märkä.  Reppu oli painava, siinä oli kolmen päivän partioleirin tavarat, päällä keikkuivat onki ja huoparulla ja saappaat takoivat joka askelella kylkiin.
Ja velipoika siinä vieressä puuskutti oman reppunsa kanssa, olimme menossa partioleirille.
Lähtö olisi jostakin Korkkitehtaan rannasta, maailman kaukaa, jostakin Chymoksen takaa.  Sen toisen puolen kannasta Kimpisen poika tunsi ihan hyvin sinne jonnekin Hopeavuoren tasalle, mutta tämä kansallismaisemapuoli (Saimaa-tupakka-askin kansikuva), eli Läntinen Pien-Saimaa nykyisin sanottuna, oli uppo-outo ja vieras maailma, vähän  Helsingintieltä, Piiluvanmäeltä ja Kirjamoinsalmen lossilta vain katseltu.  Siellä se oli Petteri (folkkari, raskas purjevene) rannassa, ja matka Ruohosaareen alkoi ja veikin puoli päivää aivan lillityynessä säässä.  Ympäri pyöri useitakin moottoriveneitä, joista jostakin syystä mieleen jäi eräs, jossa oli samanlainen perämoottori, Scottatwater, kuin meilläkin Lemillä.
Itse leiri oli hyvin pienellä alueella, siinä suunnilleen, missä nyt on Ruohosaaren laavu.   Kaikki oli niin ohjattua, että Saimaa jäi sivuseikaksi ja meitä hyviä uimareita lähinnä ärsytti holhous.  Edes ongelle ei ilman valvontaa menty.

Koulun hiihtoretket veivät Skinnarilaan asti, ja Huhtiniemi kutsui hyppäämään ja laskemaan muutenkin mäkeä.  Mutta Korkkitehtaan ranta, usein Chymoksen rannaksikin sanottu, pysyi ihan valkoisena pisteenä kartalla, oli vain talvinen läpimenoranta.  Mielikuvat olivat lähinnä alamäestä jäälle (oli siinä hyppyrikin usein) ja hiihtävistä sotilasryhmistä, jotka menivät komeasti tasatahtia jäällä.

Ja tästä rannasta tuli sitten se kaikkein omin ranta!

Yhtenä kesänä olin Lemillä uimaopettajana.  Sitten kaupunki houkutti, kuka teini-ikäinen muka mökillä viihtyisi.  Mars Lorvitoimistoon siis kevättalvella, ja niin alkoivat  Korkkarikesät, kaksi uljasta vuotta rannanvalvojana ja kolmas jakautuneena Korkkarin ja Sorkin (Mattilan sorakuoppa) kanssa.  Palkka parhaimmillaan oli sitten 500 mk kuussa, vertaa vaikkapa sen ajan open alkupalkkaan, noin 1400 mk kuussa.

Aamuvuoro alkoi yhdeksältä.  Ihan ensiksi työpuku, oranssi verkkatakki päälle.  Toisena kesänä sai olla oranssissa T-paidassa, lopulta riitti jopa vain oranssi puuvillainen lierihattu.  Formu paransi ryhtiä, siitä oli oikeasti ylpeä, eivät kaikki olleet koulutettuja uimaopettajia ja hengenpelastajia (ja siinä samassa leikinohjaajia!).  Arvovaltaa - mitä muuta olisi ollutkaan poikasella kuin se takin antama...
Pelastusveneen airot vapautettiin lukituksestaan ja se työnnettiin melkein kellumaan.
Ranta siistiksi, roskat roskiksiin - joka aamu oli varsinkin varisten heittämää kyllälti.  Ja asiattomat pois kopeista!  Rantojen miehet asettuivat naisten koppiin yöksi, ja tenttakusi haisi, kunnes ihan oikeasti teimme sopimuksen, että he saavat olla vain tietyin ehdoin.  Koppi siistiksi ennen uimarien tuloa, miehet mukaan lukien.  Tolulla pestiin, mäntysuovalla pestiin kusenhaju pois, uutta ei ilmestynyt ja sopimus piti.

Uimakoulu alkoi kymmeneltä.  Opet tulivat sopivasti ajoissa, oli aikaa seurustella ja olla nuori.
Päivä kului rattoisasti, jos oli paljon sakkia rannalla.  Piti olla näkyvissä, se oli tärkeintä.  Pelkkä läsnäolo riitti estämään ilkivallan, pitämään kaljapullot piilossa ja antoi perheiden vanhempien rentoutua.  Mutta sadepäivä: luulisi, että se olisi laiskottelua, mutta jos joku silloin kävisi uimassa, kukaan muu ei olisi silmänä ja korvana kuin rannanvalvoja. Yksi vakiouimari erityisesti pyysi valvomaan jopa, hänellä kun saattoi tulla joku  kohtaus  (Ei koskaan tullut.).  Kyllä silti ehti lukea mm. Mika Waltarin koko tuotannon, maalata valvojankopin (vanha kioski) sisäseinät ja itsekin uida päivittäisen annoksensa.
Todellakin, oli ihmisiä, joilla oli päivän urakka, säästä riippumatta he tulivat joka päivä samaan aikaan, uivat, lähtivät.  Ehti myös puljata muksujen kanssa, vieläkin on joitakin ystäviä, jotka olivat rantalapsiani.

Eräänä päivänä työkaveri oli avannut yhden takavarikoimansa kaljapullon (millä ihmeen valtuuksilla - puvun antamalla arvovallalla!), kastellut ranskanleipäpaloja kaljassa ja syöttänyt palat sorsille.  Kun sorsa on kännissä ja astuu vinoon, se on todella kännissä: jalat ovat niin takana, että näky on hyvin huvittava pienten uimakoululaisten seurata.  Muutenkin sorsaemo tuntui aivan täysin luottavan niin aikuisiin kuin uimakoululaisiin, ja sorsanpojat olivat usein apuopettajina ja (melkein) leikeissä mukana, pakenivat laiskasti pari metriä..

Iltavuoro alkoi sitten kolmelta ja jatkui yhdeksään.  "Pojat" tulivat vähän vaille, ilmoittivat tulevansa vuoron vaihtoon.  Useimmiten he olivat suurin piirtein selviä jopa, pesivät rannassa pyykkiä, ajelivat partaa, jakoivat ruokansa keskenään.  Juteltiin siinä venettä lukittaessa ja siivoillessa - useimmat olivat melko tavallisia ihmisiä, ei juuri aggressiivisia mukana ollut tässä porukassa.
Iltavuoron loppupuolella ilmestyi myös eräs tyttö rantaan, istuskelemaan ihan muina tyttöinä siinä laiturin kaiteella: siinä tuo varmisti, ettei se uljas rannanvalvoja lähtenyt saatille muiden mukana.  Äkkiä muut sen oppivat...  Tuossahan tuo tyttö vieläkin on kyljessä kiinni.  On ollut jo reilusti yli 40 vuotta.
Olihan niitä muitakin, toki, ja kunnossa kun oli, se piti myös näyttää ja olla sankaria.  Yksi tempuista oli seisoa käsillään jonkin aikaa kaiteella ja sitten sujahtaa siitä joko päilleen tai siltakaatona jaloilleen veteen.

Kolme kertaa kahtena kesänä tarvittiin jopa hengenpelastajaa!  Kaksi kertaa juoksin aallonmurtajaa paljain jaloin (Puukenkä ei oikein juosta antanut, pois!), revin koipeni oikein kunnolla sepelissä.  Kummallakin kerralla oli poika pudonnut pyykkilaiturilta (ei uimaranta-aluetta edes!).  Molemmilla kerroilla laiturilla oli useita naisia ja huuto hirmuinen.  Yleensähän nainen toimii ja on shokissa jälkeen päin, mutta nämä iäkkäät rouvat saivat vain ääntä aikaiseksi.  Toisella kerralla riitti, kun ojensin onkivavan pudonneelle pojalle ja vedin, hän oli onkinut kelluvan laiturin tolpan ympäri olevan kaaren päällä ja pudonnut.
Toinen poika pyöräili pikkupyörällä mattolaiturilla, ja horjahti veteen.  Häntäkään ei mitenkään sukeltaa tarvinnut, siinähän tuo räpiköi pinnalla, hyppäsin viereen ja pönnäsin laiturille.  Isä kävi illalla pyytämässä, sukeltaisinko pyörän, oli itse yrittänyt, eikä niin syvälle päässyt.  Tulipa sulka hattuun, minä hain pyörän.  (Ja samalla sukeltelin muutaman karanneen maton.)

Kolmas juttu oli hiljainen nainen, joka herätti huomiota  hitailla liikkeillään.  Ei hän mitään erityistä tehnyt, istui keinussa aikansa ja käveli sitten vaatteissaan laiturin päähän, kiipesi näkymättömiin päässä oleville portaille.  Lapset tulivat juosten kertomaan, että se nainen on ihan veressä!  Ja taas juostiin, nyt kehnoa laituria: oli se veressä, viillellyt vasemman ranteensa auki, onneksi asiaa tuntemattomasti.  Vedin hänet ylös, painoin peukalon haavaan, raahasin vastustelevan rouvan motellin saunalle ja menin kuormineni kaikkineni soittamaan hätäpuhelua, miten tuon olisi voinut irtikään laskea.  Oli sekin: ensin oli vastaamassa motellin keskus, ja vei aikansa saada yhteys kaupungille.  Ja saunahan se oli, pukuhuone täynnä kirkuvia saksalaisia naisia. - Aber ich muss hier telefonieren, nach ein Ambulans rufen!
Olisi se kännykkä ollut - 69 kova sana...

Valvojankopin katto uusittiin toisena kesänä.  Oli se projekti!  Ensin ajaa karautti kaupungin lavapakettiauto rantahiekalle, törkeästi.  Yksi ukko patsasteli siinä aikansa, ei tehnyt oikeastaan mitään.  Löysä hiekka imi, ja oli hurjaa ruopimista poislähtö, mutta mitäs uimareista.  Tunnin päästä sama auto ilmestyi paikalle, nyt oli kaksi miestä.  Toinen meni peräti katolle - toinen lähti hakemaan työkaluja, toinen istui katolla tupakalla.  Tervapahvikaton purku vei kaksi päivää!  Kattorojua ja varsinkin kattonauloja levisi ympäri rantaa.  Uuden katon laittaminen vaati kaksi miestä ja kaksi päivää, lisäksi muksut joutuivat ankariin naulankeruutalkoisiin, tosin halusta ja lakupalkalla.  Eipä ollut kaupungin miehillä kiirettä, mutta kun muistaa, että kaupunki velvoitetyöllisti, oli hienoa, että katto tehtiin vaikka näin.
Myös poliisit karauttivat autolla suoraan rantahiekalle, siitä vain vilttien keskelle, lasten sekaan.  Asian olisi ymmärtänyt, jos olisi ollut jotain asiaa, mutta olipahan vain partioajoa läpi rannan ja kävelytietä ( nykyisin villiä viidakkoa) ylös.  Eivät ajaneet toista kertaa, pysäytin heidät jo ennen pehmeää hiekkaa, kun satuin olemaan rannan siinä reunassa.  Toinen poliisimies ymmärsi, toinen sanoi virkaintoiseksi.

Laastaria ja haavanpuhdistusainetta kului.  Aika yllättävää oli, että useimmiten haava oli syntynyt kruunukorkista.  Pyöreä, nirkkoreunainen haava, ei kovin syvä, mutta kipeä se oli, tulehtui kovaksi laajalta alalta ja syntyi tietysti, kun lapsi juoksi paljain jaloin nurmella tai hiekalla.  Joskus sai nyppiä lasiakin jaloista.  Aika yleistä oli, että lapsi oli leikkinyt rannalle jätetyllä, nurin olevalla polkupyörällä ja saanut sormensa pinnojen väliin tai sitten ketjun ja rattaan väliin.  Kaatoipa joku pyörän päällensäkin. Kruunukorkit yritin kerätä aina pois, lasi oli toinen ikuinen vihollinen.  Pyörät siirrätin pois ranta-alueelta kokonaan.

Vaikka eräänä kesänä työ käsitti vuorollaan myös Mattilan "Sorkin", Korkkitehtaan ranta tuntui aina omimmalta. Yhden kesän toimin sitten ihan Rantatoimen valvojana.  Komea titteli - tarkoitti päivittäistä käyntiä yhdeksällä uimarannalla.  Suurikin pomo: esimerkiksi Kimpisessä oli uimaopettajana Rouva Uimaranta itse, Sirkku Reini, mitä minulla olisi annettavaa hänelle ollut - saatavaa kyllä.  Piti varmistaa, että rantojen rakenteet olivat ehjät ja siistit, pelastusveneiden airot olivat kunnossa, kaapissa ensiaputarvikkeita, ihmiset vuorollaan töissä.  Jo toisena työpäivänä kävinkin hakemassa erään rannanvalvojan kotoaan töihinsä: - Mie luulin, että ei sadepäivinä oo nii väliä...
Kotirantana pidin kuitenkin Korkkaria, edelleen.  Suuri päällikkö kuitenkin sijaisti uimaopettajia ja rannanvalvojia kaikilla rannoilla, joilla niitä oli, ja raportoi pari kertaa viikossa Vapaa-aikatoimistossa eli Lorvitoimistossa, raportin pohjana tarkkaan pidetty päiväkirja.  Kerran Voisalmen uimarannalla aikaisin aamulla varmaan edustin virkavaltaa liikaakin, kun eräs noin kymmenvuotias ampui ilmakiväärillä reiteen!  Syy ei koskaan selvinnyt.

Ruskettunut, tervettä elämää rannalla viettänyt jaksoi sitten opiskella.  Ja kun valmistuin 1972, kesän rannaksi muuttuikin Kuolimo ja Pöksänlahti.  Sydän jäi kuitenkin Korkkitehtaan rantaan, ja harmittaa, että kanadanhanhet ovat sen vallanneet ja nurmialue on siksi lähes käyttökelvoton.  Mutta yhä rannalla ovat huikean hienot tervalepät.  Yhä kukkii lehdossa lemmikki.  Yhä virtaavat lähteistä tulevat pienet purot Saimaaseen.  Ja uuttakin hyvää on: on saatu rantaraitti, on ymmärretty, että ranta kuuluu kaikille.  Matonpesu on siirretty maalle.  Ja hiihtelijä kun olen, Korkkari on kevättalven lähtöranta pitkille jäätaipaleille luistelusuksilla.