Kehityksen jarru

Onnitteluja satoi. Ja minun siis piti, puheista huolimatta, käydä siellä naamakirjassa kuittaamassa ja kiittämässä. Joo, ei se iso vaiva ollut, suurempi vaiva on poistaa kaikki ilmoitukset viesteistä tukkimasta suppeampaa Hotmaiia.

Kiva oli vuosia täyttää, ei vanheta toki. Sain Maijalta aika sattuvan kirjan lahjaksi: Tuomas Kyrön kirjassa Mielensäpahoittaja äijä pahoittaa mielensä kaikesta maan ja taivaan välillä, kärttyisä eläkeukko kun on. Olisiko mitään vihjettä kärttyisään blogistiin? (Ei, mutta mielleyhtymää en voi välttää.)

Olin koulutuksessa, oppimassa ympäristölainsäädäntöä, maa-aineslakia ja rakennuslakia.
Ihan hyvä koulutus, mutta minua tympii (- Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...), että päällimmäiseksi opiksi jäi synkkä pessimismi! Käytännössä on kaikkiin hankkeisiin myönnettävä esimerkiksi ympäristölupa, mikäli hakemus täyttää ympäristöluvan ehdot.
Eli vaikka aiottu toiminta olisi yleisen oikeustajun mukaan täysin mieletön,lupa olisi myönnettävä, mikäli juuri ympäristölainsäädännön mukaista vaaraa tai haittaa ei ole. Meillä on "keissi", jossa koko kylä vastusti louhimoa, jossa lasten koulutie vaarantuu merkittävästi, jossa yrittäjä ei millään lailla tule vastaan esimerkiksi rakentamalla parin sadan metrin tienpätkää tai käyttämällä toisen louhimon kanssa samaa ajotietä, joka tuo kylän ohi, tai sovittele - olemme oikeudessa lautakuntana vastaamassa siitä, miksi lupaa ei myönnetty ja yrittäjä vielä vaatii oikeudenkäyntikulujakin lautakunnalta.

Sain hyviä sanoja ja ilmauksia vastustaa muita typeriä (mielipide) hankkeita,
esimerkiksi Opintien suunniteltua liikekeskusta. Esimerkiksi hienoista lauseista käy vaikkapa ...ei aiheudu haittaa kaavoitukselle tai alueen muulle käytölle.
Tai ...ei sovellu ympäristöönsä. Tai ...aiheuttaa tarpeetonta haittaa naapurille.
Tai ...aiheuttaa haitallista ympäristökehitystä.
Kaikki tuntuvat iskevän juuri asiaan - mikään kuitenkaan ei ole relevantti lupaa myöntäessä tai kieltäessä. Jotkut em. asiat koskevat haja-asutusaluetta, ns. suunnittelualueen rakennuslupia. Koulut ja päiväkoti taas eivät ole lain tarkoittamia naapureita, välissähän ei ole raja vaan Opintie.

Todellisuus on karu. Alueella on kaava, jossa alue on nimen omaan vähittäiskaupan alue. Jos ei rakennuslaista löydy perustetta, suunnitelma menee läpi.
Euron kiilto silmässä tontti myydään. Kauppa ryntää tekemään moolimaleksijoille uutta paratiisia (tämä toiminta ja elämänmalli jos mikä on pahin loukkaus kestävälle kehitykselle ja mm. ilmasto-ohjelmalle). Mitään eivät vaikuta kolmen koulun vanhempainyhdistysten mielipiteet, parin kaupunginosayhdistyksen mielipiteet, ilmasto-ohjelmat. Yksityisautoliikenteeseen perustuva liikenne ei ole kestävän kehityksen mukaista - tämäkin on suoraan rakennuslaissa, mutta koskee niitä haja-alueita.

Ja lapsenoikeudethan on asiapaperi, jolla voi leuhkia ja lyödä köyhiä maita, se otetaan esiin juhlapäivinä ja piilotetaan visusti, kun päätöksiä tehdään.

Ainoa todella suunnitelman kaatava asia olisi siis kaava. Ja siihen ei varmasti puututa, kaupunki saa varmasti tontista niin hyvät rahat. Ja silti panen yhä toivoni siihen, että yleinen oikeustaju ja järki ja lapsen etu (artikla 3) ovat päätöksenteossa ratkaisevia tekijöitä.

Alueella on myös uusi katusuunnitelma. Annas kun arvaan: sitä ei ole aikomustakaan toteuttaa ennen kuin kauppakeskus on valmis, ja sen jälkeen sitä ei enää kukaan
mietikään, kun kaupungilla ei ole ole rahaa tms. syystä. Eli kauppakeskuksen liikenne ja läpiajo kulkee Opintien, koulujen ja päiväkodin ainoan huoltotien kautta, sadat oppilaat jä pikkulapset jäävät jalkoihin. Vai jätetäänkö lapset autoista kaupungin sisääntuloväylän varteen tai vilkkaalla Lavolankadulla.
Suunnitelma on mittava, sisältää mm. keskikorokkkeita ja jalankulkutunneleita ym. turvallisuutta parantavia rakenteita.

Käykää Opintiellä, huomaatte kyllä, miksi en halua kauppakeskusta.
Terve menoa Karjapotille. Mutta ensin keskusta, Citykortteli mallilleen.

Kuva on Opintieltä. Vasemmalla on rakentumassa päiväkoti ja koulutalojen seiniä, oikean puolen rakennusten tilalle tulee (?) kauppakeskus, 35 000 neliötä turhan markkinoita.

EU tukee Persujen vaalityötä

Taas itsestään selvää! Minä, sinä maksamme. Joku muu lainaa tai ottaa lainaa. Ja kun pankit pelastetaan, niillä on varaa maksaa korkeaa korkoa kansainvälisestä pääomasta. Pankin rahoittaja ei tappiolle jää, ottaa omansa - senhän me oikeastaan pelastamme, emme Irlantia.
Se iso, se, joka ne pankkien myöntämät lainat rahoitti, rikastui jo, riskittä, kun näki Kreikan hoitamisen.
Ja selvähän se, kärsivä pankki pitää pelastaa, sekin siis selviää kuin koira veräjästä. (Ai niin, pankinjohtajan palkkaa ei saa korottaa tai optioita maksaa, voi ressua. Viime laman jälkeen kaikki pankissa muuttui maksulliseksi, maksoimme ja maksamme siis yhä pankkituen toiseen kertaan, yhä, vaikka pankkimme jo pelastettiin.)

Ja Irlanti on syyllinen? Irlantiko se eli lainarahoilla vai olisiko se sittenkin ollut joku ihminen, yritys tai peräti saivatko yhteiskunnan palvelijatkin lisäpalkkaa?

Irlanti eli irlantilaiset siis kuurille, ei koijarit. Irlannin mukana koko euroalue maksamaan, anteeksi, vain euroalueen tavalliset veronmaksajat, pääomanhan pitää voida paksusti, että voisi investoida uuteen huijaukseen tai Kiinaan. On se kummaa, kun kansa ei ymmärrä jutun oikeudenmukaisuutta, tämän huomasi jopa pääministerimme.

Oikeudenmukaisuus todella mättää. Eikö todellakaan voi mitenkään oppia edellisistä kriiseistä. Eikö vapaassa markkinataloudessa saa säädellä holtitonta lainanantoa lainkaan tai muutenkaan puuttua taloudeen ylikuumentumiseen?. Eikö ole olemassa irlantilaista RATAa, rahoitustarkastusvirastoa, eikö pankeilla ole vakuusrahastoja, minimipääomia tms. Miten EKP valvoo euroalueen pankkeja - herää kysymys sen tarpeellisuudesta. Yleinen ongelma on myös, että taloutta seurataan tarkasti, mutta finanssitoiminta on vapaampaa, so. ongelmat ovat näkyvissä vasta kun on jo tullut housuihin.

Mitäs meistä. Mutta kun EU:ssa on todellistakin rahoitustarvetta. Vai onko esimerkiksi Romania ihan samalla viivalla? Yhä uudelleen pelastamme rikkaat tekemään yhä uuden kuprun. Kapitalistisen oikeustajun mukaan kyllä oikeastaan on niin, että juuri köyhimpien jäsenmaiden pitäisi yksin rahoittaa muiden ongelmat, rikkaan ja köyhän eronhan pitää kasvaa ja köyhien maiden tehtävä on pysyä halvan työvoiman reservaatteina?

Maksamme toki muutenkin kuin suoralla rahoituksella ja lainojen takuilla. Esimerkiksi euron heikkeneminen tuntuu hinnoissa. Paljonko se lohduttaa, että
vienti alkaa vetää paremmin, kun euro halpenee dollariin nähden? (Voihan siitä todellakin seurata, että työpaikkoja saadaan, epäilen kyllä, että Kiinan aliarvo(s)-tettu juan korjaa tämänkin edukseen.)

Maksamme vielä yhdellä, todellakin vaikuttavalla tavalla: Timo Soini saa yhä lisäpotkua opeilleen. Ihan oikeasti saa pelätä tai hurrata, vakaumuksensa mukaan.
Taitaakin olla persujen tilaama juoni.
Toinen, joka nostaa kannatustaan taas, on kokoomus! Mahdotonta, mutta totta: pääomaporukan yhteyttä kriiseihin ei suostuta näkemään.

Juttu ei ole faktaa. Onpahan oman pään jäsentelyä. Päiväkirja?

Isänpäivänä

Isi, iskä, isukki, yks. Isä tuskin koskaan, vasta aikuisena saa sanoa. Tai kun äiti puhuu lapselle.
Pitkälle on tultu ainoasta saaliin hankkijasta, turvan antajasta. Konkreettinen saalis ja turva muuttuivat joskus viljaksi ja paikallaan asumiseksi, myöhemmin kotiin tuoduksi rahaksi. Mutta mies otti edelleen ensin osansa, nainen ja lapsi saivat, jos jotain jäi. Taisi jäädä päälle: jo maatalousyhteiskunnassa naisen työpanos oli valtava, vaikka naistyöpäivän arvo oli pienempi, ja kotityöhän on aina ollut naisen etuoikeus.
Oikein piti olla esimerkiksi myötäjäiset, että niistä naisistaan pääsi.
Nykyinen nainen ei toki ole tasa-arvoinen, puheista huolimatta.
Yhä mies käy ensin kaikilla yhteisillä kupeilla.

Isä joutuu olemaan naiselleen kateellinen yhdestä ja sen mukana hyvin paljosta.
Isä ei fyysisesti kanna ja synnytä, ei saa imetyskontaktia lapseen. Isyys ei synny luonnostaan? Aikamme pitää luonnollisena isän osallistumista jo odotusaikaan, syntymään,varhaislapsuuteen. Me miehet olemme kuitenkin vielä pitäisi-tasolla
ja harjoittelemassa, kenties vasta oppimassa - oikea vanhemmuus ei tule opettamalla
vaan olemalla, sitoutumalla, asenteella. Aitoudella ja ajattelematta lopulta, mutta tieto takaraivossa.

Isyyteen kannustetaan jopa lailla. Isyysloma, jopa pakollinen osuus vanhempainvapaasta, hieno juttu. (Ja taas saa kehua olleensa Lappeenrannan eka isyyslomalainen!) Eikä ole pitkä aika,kun isät häpesivät julkisella paikalla isyyttään.

Edelleen on isiä, jotka käskevät äitiä hoitamaan huutavan kakaransa. Lapsi on varas, joka vie heidän naisensa. Sama isä ei käy neuvolassa, vanhempainvartissa, vanhempainilloissa. Mutta onhan hän se "jos et tottele, kerron iskälle" ja se, jonka mukana ehkä pääsee oppimaan huonoa käytöstä lätkäpeliin, sankari, joka osaa ajaa rajoitusalueella kovempaa kuin toiset.
Mistä pääsee siihen, mikä isyydessä on olennaista: isä on, haluat tai et,se malli, miten mies toimii.

Tunteita on. Osaatko näyttää, osaatko lukea niitä?
Onko tunteita vähemmän,jos niitä ei itke ulos tai osaa kertoa.
Isyys on miehille kai enemmän toiminnan kautta tulevaa yhdessäoloa. Isähän se pelaa
pihapelit ja tekee yhdessä lumityöt ja pihahommat - kerrostalossa ei tee, mitä kerrostaloiskä puuhaa näiden tilalla?

Tulokset kertovat - ei naapurien juorut - oletko "hyvä" isä. Saan olla ylpeä lasteni saavutusten kautta, toisaalta en yletä heitä tukemaan. Tällä hetkellä on vähän outo olo: olen vähän tarpeeton vapaamatkustaja, nautiskelija. Isyys muuttuu vaariudeksi jopa puhuttelunimessä.
Toisaalta nimenomaan isänä saisin olla aivan konkreettina viimeisenä ankkurina. Yhä.
(Mihin vanhemmuus/lapsuus loppuu?)

Vaarius onkin luku sinänsä. Paras on edessä: ihan kuin omissa lapsissani, myös näissä uusissa kuvitelma on lähinnä leikki-ikäinen kulkemassa ja pällistelemässä isän/vaarin kanssa maailman ihmeitä. Ja niitähän riittää.
Nykyhetkikin on kiva, todellinen lapsenlapsi.

Vaarius on ykkösasia nyt.
Mutta ihan tosissaan tuntuu aika "isältä" tavata entisiä oppilaita, heidän vanhempiaan. Ihan kiva on edelleen kelvata. Hienoa on edes vähän tehdä tärkeää maailman lapsillekin. Ihan äijää on kelvata tarhan papaksi.
Olen aina sotkenut työn ja vapaa-ajan. Olisinko kokonainen ihminen?

Isyyttä saa juhlia. Isästä en tiedä. Isä pääsee usein niin helpolla.

(Kuva on Hämmäauteensuolta. Sehän se on osa päivänsankarin elämää myös.)

Lisäys tiistaina 16. marraskuuta
Kun osa aiaa tulee viiveellä, jälkiviisaana voi neuvoa, on, että isyys ei ole suoritettava asia. Isänä ollaan.
Saman tien tulee haukuttua laatuajat ja muut tiukasti suunnitellut ja keinotekoiset asiat, tilalle yhdessä oloa arkipäiväisesti.
Tiedetään: lapsiperheiden isät tekevät pisintä työpäivää,maksavat asuntoa ja autoa ja
elintasoa. Ja äidit!

Tahallista haitantekoa

Ympäristöä tulee suojella. Siis uusi pykälä lakiin. Vetkutusta,ristiriitaista tietoa, tuhansia laitteisiin, jotka eivät välttämättä edes toimi suunnitellulla - ja luvatulla - tavalla. Juupas, eipäs, tulee laki, ei tule, pitää tehdä näin tai noin, ei koske minua, juuri minun täytyy. Hulabaloo ja lainkuuliaisen ihmisen hätä: ei hän halua tahallaan rikkoa lakia. Kuka vuoti yksipuolisesti vaatimukset liian aikaisin huijareiden työkaluiksi?

Kirkolliskokous vatuloi homoasiaa. Siinä voi olla monta päätöstä. Siunaus, rukous homoparin puolesta, kuinka vain. Mutta miten typerää: tehdään nahkapäätös eli rukous homoparin puolesta saa olla omantunnon asia, ei virkavelvollisuus. Pappi saa kieltäytyä ilman seuraamuksia.
Ei se näin saa mennä. Olkoon puheesi on on tai ei ei (tämäkin on Raamatun tekstiä niin kuin se homouden oleminen Herralle kauhistuskin), jämäkkä päätös pitää tehdä.
Ja päätös koskee kaikkia, jotka ovat kirkon jäseniä, tai uudelleenkoulutukseen, virastapidättämiseen, jopa eroon on turvauduttava.

Tiedän jo monta, jotka jo tässä vaiheessa, kun on vasta päätösesitys, ovat niin pettyneitä, että eroavat tämän kummallisen seuran jäsenyydestä. Ja silti tällainen omantunnon arvostaminen yrittää palvella nimen omaan kirkon yhtenäisyyttä ja yhteyttä!

Omituista koko jutussa on, kuinka ns. tavallisille ihmisille mokoma asia on tullut niin hirmuisen isoksi omantunnon asiaksi. Onhan jokapäiväinen elämämme täynnään paljon enemmän jokaista koskettavia asioita, joissa joko toimitaan tai sitten ei toimita omantunnon, kymmenen käskyn, kirkon oppien mukaan. Mutta kun ne eivät pelota?
Ajatuksin, sanoin ja teoin olen syntiä tehnyt. Kirkko ei reagoi - eroaisinko?

Pyhäinpäivä

Lehteä ei tänään tullut. Aamulla kuitenkin "pitää" lukea kahvipöydässä.
Kirja jäi yöpöydälle,enkä mennyt hakemaan ja kolisemaan hereille Ritvaa.
Sattumalta oli eilen kauniisti katetulle pyhäinpäiväpöydälle jäänyt kynttilä, sytytin sen. Ja kas kummaa, se mikä yöllä pyöritti, sai jatkoa ihan arkisessa kahvinjuonnissa.
Pyhäinpäivä ei minulle tarkoita pyhää uskonnollisessa mielessä. Kuka niin jumalinen olisi ollut - varmasti vilpitöntä pyrkimystä oikeaan kyllä tiedän monessakin, mutta kristillisyys menneissä ihmisissä ei ole se juttu. Tai hiukan onkin, kun se on kauniisti välittynyt heidän omassa elämänmallissaan ja suhtautumisessaan toisiin.

Rakkaita vainajia, niitäkin. Tärkeitä vainajia, varmasti, minuun suuresti vaikuttaneita muistuu montakin. Muoto muistaa olisi helpoimmillaan se riitti siellä haudalla, suorittamalla asian saa hoidettua niin, että siltä saa rauhan.

Muistumat ovat ihan hulluja, eivät varmasti mitenkään olennaisia. Mummo esimerkiksi jostakin syystä liittyy usein vintin oveen yläkerran vessassa Kimpisessä tai vaarista muistuu raskas oviverho tai palanut komero Kirkkokadullla tai kävelykeppi, jolla hän meitä kopisteli alas keinun päältä. Alaluokan opettaja taas muistuu punakoista poskista!

Monet entiset ovat vieläkin liian lähellä? Jostain syystä on lukko laskea itsensä piehtaroimaan omien vanhempiensa tai appivanhempiensa muistoissa kunnolla.
Näistä kyllä sitten taas osaa puhua yhdessä.

Nyt ei enää tunnu siltä, että jäi jonkun kanssa asiat selvittämättä tai en ehtinyt sanoa, mitä piti. Vaikka niin onkin. Ikää on jo sen verran, että ymmärtää itseään,
ymmärtää hyvin pitkälle sitäkin, joka ei minulle juuri nyt sano niitä tärkeitä asioita. Luulenpa, että en ollut tai ole näille minun tärkeilleni sen vaikeampi luettava.
Muistuu aina pyhäinpäivänä mieleen esimerkiksi isäni tapa kissan tai koiran kanssa vehtaamalla, sijaissilitettävällä, sanoa, kuinka kiva oli, kun olin siinä.
Taidan olla silittäjä itsekin.

Olisiko sana parempi? Miltä tuntuisi, aikuisten oikeasti? Kohde ensinnäkin häkeltyisi, kenties pikatyöstäisi itsensä kuuntelemaan sen asiankin sanan takana, jos osaisi. Puhe rakastamisesta, välittämisestä, huolesta vaatisi suunnittelua ja harjoitusta niin sanojalle kuin kuulijallekin. Mehän emme ole I love-porukkaa arkisin, ja jos olisimme, sanominen väljähtyisi.
Viesti on tärkeämpi kuin sana. Kun edes sen antaisi. Kun edes sen osaisi ottaa vastaan. (Sukuni tietää - osaako sukuun naitu ymmärtää?)

Reaktio osoittaa, että välittämisviesti on kuultu. Positiivinen reaktio on tietysti kiva, mutta muukin pitää huomata. Kun suuttuu, on ainakin huomattu.
Usein vain se suuttuminen antaa aiheen, tekosyyn toimia jopa päinvastoin kuin on toivottu, mutta useimmiten asia kyllä jää johonkin tumakkeeseen muhimaan, pikkuhiljaa kenties vaikuttamaan toivotulla tavalla.
Arvostaminen ja hyväksyminen olisi kai se viesti välittämisen ohella.

Juuri nyt sanon vahvasti ,että tupakanpoltto on lopetettava.
Mutta enpä sano ääneen. Viesti on kyllä välitetty.

(Tupakka vei ainakin minun vaarini, terveen ja itsestään aina huolehtineen, sekä appiukkoni, samoin hyväkuntoisen miehen aivan liian nuorina. Ja on niittämässä nyt omaakin sukupolvea!)

Niin. Yöllä pyörittää. Onhan valvottukin, oli kiva nenäpäivägaala.
Enemmän kuin kuolleet, pyörittää juuri nyt syöpä. Tai oikeastaan ihan lapsuuden ja nuoruuden asiat, kivatkin tekemiset. Ja aina peilaa itseensä, miettii omaa samalla, pohtii jopa jäljellä olevaa aikaa: en minä jouda vielä!.

Ei varmaan loukkaa vainajia, jos elävä on mielessä.

(Kuvassa on äitini)

Huipulla

Tarhan pappa on pedakoomisen uran huippu: joko osaat olla lasten kanssa - tai sitten et. Muutenhan tuossa open uralla ei juuri etenemään päässytkään.
Harvalle riittää rehtorinpaikkoja (Minun olisi (?) se Hovinpellon koulu, jonka piti alkaa -85).

Toinen vaihtoehto olisi lisäpätevyyden kautta saatu "yleneminen" yläkoulun puolelle.
Oikein en halunnut murkkuikäisten tunneille pitämään esimerkiksi neljä kertaa täsmälleen samaa tuntia.

Hallintoon, siis irti luokasta, harva haluaa, sitä paitsi lääninhallituksen kouluosastot ovat menneen ajan lumia ja virastossakaan ei monta tarvita.
Niinpä niitä hyviä opettajia jääkin riviin tekemään sitä varsinaista opetusta ja kasvatusta. Hyvä niin. Urakehitys on määrävuosikorotuksia ja ikälisiä, eikä lisäpätevyys olennaisesti näy rahana. Palkka on mitä on, ns. sosiaalista palkkaa, sitä, mihin yhteiskunta opettajan rankinglistalla sijoittaa muualla kuin juhlapuheissa. Eipä ole kumma, että opettajankoulutus johtaa usein vaikka kirjaesittelijäksi tai jonkin järjestön toiminnanjohtajaksi.
Naisen palkka, kakkoshuoltajan palkka, kutsumustyöntekijän palkka?

Pääseehän sitä toki muuallekin opettamaan. Itselle sattui kivasti: olen saanut olla aineopettajana silloisessa päällystöopistossa. Samoin kesätyö rannalla antoi yhden lukuvuoden lisäleipää aikuisten uimakoulun opettajana Työväenopistossa.
Ja vapaaehtoistyössäkin olen aika usein kouluttajana, useimmiten jopa koulussa.

Kun olet hyvä työntekijä, työnantajalla tulee houkutus sijoittaa sinut esimiestehtäviin. Oletus on, että olet hyvä myös esimiehenä.
Mutta kun se ei näin mene. Se hyvä työntekijä hyvin tunnollisena tekee itse, ei vaadi muilta samaa. Hän valvoo toisen työt, mutta korjaa itse, tekee itse urakan valmiiksi. On tietysti sitten väsynyt, stressaantunut ja vittumainen ja huono esimies tai vaihtoehtoisesti kusetettava lepsu. Ja pitäisi ne tilaukset, kirjanpito, kokoukset, ihmissuhdeasiat,työmääräykset ja se työnjohtokin tehdä.

Kaikissa isoissa organisaatioissa näitä esimiesasemassa olevia piisaa.
Työnantaja ei oikein voi heitä syrjäyttääkään, monestakaan syystä. Niinpä tehdään sivuraide, jolle tämä huono esimies tyrkätään tekemään jotakin näennäisesti tärkeää,
so. syrjäytetään kunniallisesti tekemästä vahinkoa.

Tämän ilmiöon oikein saanut nimenkin, se on Peterin periaate. Jos vähän kurkistat esimerkiksi kaupungin virkanimikkeiden taakse, saatat löytää helposti tällaisia viranhaltijoita. Muitakin sivuraidesyitä on: alkoholin työtä haittaava käyttö, oman työn estävä pysyvä sairaus, kuntaliitosten virkasijoittelut, urheilijoiden palkitseminen hyvillä paikoilla, töiden tettäminen projekteina,...

Kuva on miehestä,joka on taatusti huipulla, mutta silti pyrkii aina vaan ylöspäin.