Se

Luulin, että menemme erikseen saunaan.  Mutta tuskin olin ehtinyt lauteille, kun ovi kävi.  Se tuli sisään, katseli kivaa paikkaa itselleen ja kiipesi lauteelle seinän viereen.  Voi luoja, että se oli kaunis, mutta eihän tuijottaa sovi.  Ei sovi!    Mutta kyllä näin tuijottamattakin, kuinka varjot maalailivat vartaloa, ainoa valo tuli kiukaasta ja ikkunan takaa myrskylyhdystä.

Se asettui lauteen päähän, etsi hyvää asentoa.  Siten se nosti jalat lauteille ja kääntyi, nojasi päätyseinään ja rentoutui.
- Heitä löylyä!
Istuin metrin päässä, kumarsin suomalaisten jumalaa kiuasta.  Heitin varovasti: en missään nimessä halunnut sen muuttavan asentoa tai peräti siirtyvän alemmas.
Jos se ihan hiukan ojenaisi jalkojaan se osuisi minuun...
Se huokasi, nojasi päänsäkin seinään - ja ojensi jalkansa, varpaat osuivat oikeaan reiteeni.  Hyvin korkealle...
Huomaamatta?  Tarkoituksella?  Saisinko minä, pitäisikö minun hieroa jalkoja, pitää hyvänä varpaita.
Heitin lisää löylyä.  Liikaa: se katsoi, kääntyi ja kumartui,  En uskaltanut juuri  päätäni kääntää, mieli kyllä teki.

Menin ensin suihkuun, se tuli pian perässä, seisoi aivan vieressä.
- Pitäisikö selkä pestä?
No totta kai pitäisi.  Se otti pesulapun. Saippuoi sen.  Ja sitten muitta mutkitta otti olkapäästä kiinni ja alkoi kuurata selkää, pitkin ja pyörein liikkein.  Älä lopeta! Mutta sitten työ tuli valmiiksi ja se lähti esimään juotavaa.  Ehdin pestä itseni kunnolla, kokonaan, ja ottaa tarvitsemani kylmän suihkun. 
- Nyt on minun vuoroni.
Samat rituaalit tein kuin hänkin pesulapun ja saippuan kanssa. Otin jopa olkapäästä, mutta hän oli paljon pienempi ja liikkui niin, että olisi pitänyt otaa paremminkin kiinni.  Niin mistä?
Se itse päätti, milloin oli valmista ja jatkoi peseytymistään suihkun alla.
En tiennyt lähteä poiskaan, kun se jutteli koko ajan, ja takaan, että ei ole monta niin eroottista asiaa kuin kaunis nainen peseytymässä.  Koko vartalon se pesi siinä, kaiken, ujostelematta - eikä totta vie mitään hävetävää hänen vartalossaan ollutkaan.

Se kuivasi aivan luontevasti siinä takkahuoneessa.  Sitten se alkoi kuivata hiuksiaan, föönäsi pikkupöksysillään ja peili kertoi sen, mitä ei muuten näkynyt.
Makkara ei sille maistunut, ei olutkaan, mutta hedelmän se otti ja otti myös valkoviiniä, se kun oli sentään puolikuivaa.
Ja ne puheet!  Se johdatteli?  Ainakin puhuttiin miehistä ja naisista, seksin vapautumisesta  sukkahousujen ja E-pillerin tullessa, kokousmatkojen antamista mahdollisuuksista - "ei se käytössä kulu" - ja aviopuolison pitkästä lieasta, luottamuksesta.  Puheet kääntyivät jo omaan yksinäisyyteen ja miehen jatkuvaan poissaoloon, itsekin sain purkaa yksinäisyyttäni ja kertoa paljon sellaista, jota ei oikeastaan koskaan sanota edes kotona.

Mökissä oli kaksi kamaria ja takkatupa.  Molemmissa kamareissa oli peti valmiina. Tuli aika sanoa hyvää yötä ja se suikkasi kevyen suukon, en ehtinyt vastata.  Ja sitten se oli jo oven takana ja minä menin toiseen kamariin, hyvin tietäen, että unta on vähään aikaan aivan turha odottaa.  Niin kävikin, mutta olin kuulevinani, kuinka seinän takana myös kahistiin.  Pitäisikö liittyä seuraan?
Yritin lueskella, en edes muista mitään lukemastani.
Mutta kohta ovi aukeni hiljaa.
- Ai, sinä valvot vielä?
- Minun  on kylmä.  Saanko olla hetken vieressäsi?
En ehtinyt vastatakaan, kun se jo kuhahti viereeni.
Se käänsi selkänsä ja totta vie, alkoi nukkua.  Alkoiko?

——-

Olimme sopineet jo kauan sitten, että vuokraamme yhdessä mökin ja vietämme hauskan viikonlopun ystävien kanssa.  Mutta kuinka ollakaan, miehelle tulikin työmatka.  Ja vaimoni sanoi olevansa mahataudissa, turha hänen olisi  lähteä toisten viikonloppua pilaamaan.
- Mutta menkää te.  Pitäkää hauskaa!  Eikö se mökki jo maksettukin?
Olin vastustelevinani, mutta aika vaimeasti.  Ja niin tulimme tänne illansuussa.

——

Nuku siinä sitten, moinen ihana vieressäsi! Yritin olla huokailematta ja pyörimättä.  Sentään uskalsin käännähtää ja muka vahingossa hipaista sitä.
- Vihdoinkin, se sanoi, otti kiinni kädestäni.

Jälkeenpäin  se kummasteli saamattomuuttani.  Kyllä, halusin, kyllä, olin valmis - ruumiini oli valmis.Vuosia olimme toisiamme katsoneet sillä silmällä, luulisi tilaisuuden tullen olevan asioiden selviä. Mutta...
Mutta sitten se sanoi, ettei ole huolta, se laukaisi pommin.  Tällaisesta mökkireissusta oli kuulemma sovittu kolmeen pekkaan.  Kun hänen miehensä ja minun vaimoni halusivat olla rauhassa kahdestaan,  olivat jo vuosia halunneet toisiaan.
- Miksei mekin?
Sopii kysyä, mutta minä en voinut.

Jäi marjat keräämättä.  Automatka kotiin oli hiljainen.  Ei, ei kumpikaan mököttänyt, ei kumpikaan toista syytellyt.Oli tietty raja, joka oli ylitetty, lähes joka vaiheessa nainen olisi voinut sanoa, että ymmärsin väärin.  Se on se epäreilu naisen etuoikeus.  Mutta nyt ei ollut epäselvää, mitä haluttiin, halusimme kyllä kumpikin.  Hävettikö, vai olisiko minun kukkoutenikin kärsinyt kolauksen?

Vaimolle en sanonut mitään, vain muodolliset moit.  Mahatauti vaivasi yhä, liekö peräti norovirus?
Kummastelihan hän,että marjoja ei ollut, no, oli helppo tällaisena vuonna sanoa, ettei siellä ollut kerättävää.  Ei sanaakaan mistään oliko kivaa-kysymyksestä.
Ja sitten soitti naapuri, oli Oulussa työmatkalla: sinne ei yöllä ajettu, oli varmasti hän jo eilen sinne ajanut.  Kyseli, joutaisinko veneennostotalkoisiin seuraavalla viikolla.  Kyllähän minä, minullahan on itse määräämäni työaika, toimitusjohtajalla.

Oliko kukaan sopinut mistään!
Minussa ei ollut miestä kysyä koskaan.  Ei edes naapurin rouvalta.
Mutta olen onnellisesti edelleen naimisissa ja minulla on oikein mukavat naapurit.
Käymme edelleen porukalla saunassakin, ja olemme jo oppineet nauramaan, kun jalka tahallaan vahingossa hipaisee reittä.

Ehkäpä vielä joskus...

Mutta kun se on niin hyvä

Simo-eno, palkkaluokka B6 kai, ei luopunut sandaaleistaan vuosiin, vaikka remmit olivat poikki.  Olihan niissä vielä pohja, ja olihan narua, se on aina helppo uusia.
Mummoni keräili äidin heittämiä sukkia ja parsi niitä käyttöönsä - kuka niitä pitkän hameen alta katselee!
Itselläni on sama tauti  - tautiko vai järkevää käytöstä edes osaltaan.
Ilmiölle on suvun sisäinen nimikin, vihistely sukunimi Vihisen mukaan.

Maastokengät kestävät aikansa.  Aika pian niistä häviää vesitiiviys.  No korjataan, on spray, jolla saadaan tiiviys takaisin, mutta toki on ensin kengät puhdistettava huolella.  Jää siis monelta tekemättä?  Kengät kuitenkin on silloin jo kävelty sisään, ne alkavat tuntua omilta ja paranevat koko ajan.  No sitten katkeilevat nauhat, toinen ensin, mutta molemmat toki uusitaan, jos uusitaan, moni  ostaa uudet kengät.  Näissä jalkineissa hyvää ei saa halvalla, siis kannattaa kalliit kengät pitää kunnossa.
Ensimmäiset maasturit heitin surutta.  Olin kävellyt niillä kouluun koko talven ja kesälläkin käyttänyt niitä poluilla.  Mutta kun lähdimme Kevolle, otti ihan 8 kilometriä saada hirmuiset rakot molempiin kantapäihin.  Kengät olivat rinkka selässä aivan omituiset, erilaiset, kun oli etukenossa, painoa päällä.
Toisia huolsin, paikkailin jopa, parikin kertaa vaihdoin nauhoja. ja mukavat olivat.  Mutta tuli taas syksy, karike ja lehtiroska peitti polkuja ja kallioita ja liuúin muutaman kerran, jalka lipsahteli ja sain jopa pikkuvammoja kepistä huolimatta.  Enkä vieläkään heittänyt, kas kun nämä kengät raaski panna jalkaan mihin olosuhteisiin tahansa!   Mutta kerran se loppu tuli näillekin kengille: ihan tiepohjalla, jolle oli ajettu mursketta, pohja alkoi kuoriutua, pieni muru kerrallaan se irtosi ja silloin tuli lähtö.  No nauhat otin tietysti talteen...

Ihan piti tehdä päätös.  Sain itselleni vakuutetuksi, että tarvitsen kunnon kengät.  Ei ollut kovin vaikeaakaan, kun joka ikinen aamu ja usein päivälläkin vaelluskenkiä käytän.  Ja nyt minulla on kahdet, toiset kevyempään käyttöön, ja ne toiset ovatkin sitten todella laadukkaat, jalan jatkeet, kevyet ja pitävät, eivät edes kylmässä jäykisty.

Ostin Namibiassa uusia paitoja.  Olihan minulla silloin, 1991, vaikka kuinka hienoja kesäpaitoja ja T-paitoja, mutta kun ne olivat pehmeitä ja ihossa kiinni, ne eivä todellakaan olleet ilmastoon sopivia.
Menin Windhoekissa herrain vaateliikkeeseen, jossa vanhaherra myi asiantuntevasti sellaisia paitoja, joita buurit pitivät.  Näin paksuja?  Ei valkoisia, khakia?  Tiesi, mitä myi.  Paidat muuttivat olon, pysyivät irti ihosta, kestivät pesut ja silitykset.  Ja kestivät yli 20 vuotta kohtalaisen hyvän näköisinä, kunnes taskujen yläreuna alkoi kulua.  Siis yli 20 vuotta, eniten käyttämäni kesävaatteet!

Joskus 90-luvun puolivälissä ostin kaksi nepparipaitaa.  Joku sanoi niitä farkkupaidoiksi, mutta kun väri ei ole sininen tai musta, oli aluksi khakinvihreä, mutta nyt harmaa.  Aluksi ne olivat kivoja kouluvaatteita, mutta sitten ne sorrettiin metsävaatteiksi ja kun omaa metsääkin piti hoitaa, paidat, vahvat ja suojaavat, joutuivat kovaan kulutukseen, mutta  aina ne oli mukava päälle heittää.
Vähitellen alkoivat hihansuut rispaantua, tasku venytti reiän viereensä, maalatessa tuli tahroja, pihka teki läiskiä.  Mitä sitten?  Erinomainen vaate yhä, mutta ei ehkä citylle sentään?  Kaulukset ovat puhki, ja joka kerta pyykkiin heittäessä miettii, vieläkö tuon pesisi, saati silittäisi.
Muta esimerkiksi vattupuskiin ei oikein goretex-kamppeita laiteta, ei, mitkäpä kaksi paitaa jälleen olivatkaan parhaita.  Ja juuri tulimme Puumalasta: toinen hienous oli kuin uniformuni, aamulla päälle ja metsään, tientekoon, halonhakkuuseen, kalalle paitaa säälimättä.
Tänä aamuna taas silitin toisen näistä paidoista.

Olisin varmasti yhtä pihi housujenkin kanssa.  Mutta kävi niin onnettomasti/onnellisesti, että paino putosi ja oli jotakuinkin pakko hankkia housuja, kerralla todella monet.  Ei voinut vihistelläkään.

Niin, on minulla aivan ensiluokkaisia retkeilyvarusteitakin.  Minä ns.  ansaitsen sellaiset, olen hyvin paljon luonnossa.  Mutta kun aina ei olla puistomaisessa paikassa, edes polulla.  Pitää olla sellaistakin, joilla voi ja raaskii mennä.  Kun selvässä kangasmaastossa ei mikään liiku!