Ristikko

Suomen kuvalehti tuli.  Jyvät ja akanat piti lukea, samoin Helmi ja Heikki (Touhulan perhe).  Ja sitten sai himoiten katsella ristikkoa ja varsinkin piilosanaa: ei kynää, vain haikeita katseita.
Lehti hävisi ja isä teki ristikon ja piilosanat.  Mutta joskus oli jäänyt jokin kohta ratkaisematta, eikä moni asia niin suurta tyydytystä antanut kuin kyetä ratkomaan tuon lahjakkaan ristikkomestarin jäljiltä.

Erilaisissa odotushuoneissa on monenlaisia lehtiä, yleensä ikivanhoja.  Mutta aarteen saattaa löytää, joskus on ristikko ratkaisematta!  Useimmiten se kuitenkin on tuhrittu kuivamustekynällä korjaamattomaksi sotkuksi ja juuri sen verran kesken, että maksaisiko vaivan uppoutua.
Usein aikakauslehden ristikko on niin helppo, että itse ristikkoa ei tarvitse ratkaistakaan.  Olen usein keljuillut kirjoittamalla numeroiduista ruuduista muodostuvan ratkaisusanan ilman muuta kynänjälkeä.  Samoin värillisiin ruutuihin tulevat lauseet on kiva tehdä muiden ratkojien kiusaksi...

Ristikko on pelkkä ajankulu?  Kai se onkin, mutta useita uljaita selityksiä ratkaisun tarpeellisuudesta kyllä harrastajat keksivät.  Esimerkiksi väitetään sen ylläpitävän tai jopa lisäään sanavarastoa.  Joillakin on hakukirjoja ja Atlaksia (ristikkosana!) tukenaan, ja niitä myös käytetään.  Mikäli irtosanat, pikkupaikkakunnat, synonyymit, tuntemattomat outonimiset ihmiset ovat tärkeää tietoa, ristikko on todella sivistävää.

Ristikon laatijan kieli ja semiotiikka tulee jo parilla ristikolla tutuksi.  Osaa odottaa tietynlaisia vihjeitä ja sanat toistuvat ristikosta toiseen.  400 ristikkoa samassa kirjassa ei ole 400 eri ristikkoa, samat sanat ja ilmaisut toistuvat jopa samalla aukeamalla.  Kokonaisia ristikon osia siirretään toiseen kohtaan, ja kas, on uusi ristikko.  Jotkut sanat ja vihjeet paljastavat, että ne on ennenkin käytetty, esimerkiksi urheilijat tai artistit sitoutuvat aikaansa ja ovat outoja nykyajan ratkojalle, mutta siellähän he ruuduissa piilevät yhä.

Ristikkokieli on ihan oma lukunsa.  Millä "oikeudella" esimerkiksi helsinkiläissanat voivat olla ilman lainausmerkkiä, kun samaan aikaan yleiskieleen asettuneet ilmaisut ovat usein muka huonoa suomea tai puhekieltä?  Tai mikä antaa luvan pilkkoa ja silpoa oikeat nimet ristikkoon sopiviksi, en esimerkiksi usko, että on olemassa Alai- nimistä vuoristoa, se kun on Altai.  On olemassa myös sanoja, joita ei ole muualla olemassakaan kuin ristikoissa?  Jopa sanojen merkityksiä vääristellään, esimerkiksi enne sanalle tulee ratkaisuksi oire, ihan eri asia.

Piilokirjain on se, joka usein vaatii hakuteosta tai ainakin googletusta.  Siis kirjain, joka jää kahden sanan leikkauskohtaan, eikä kummastakaan sanasta saa sitä kirjainta.  Jotkut laatijat herkuttelevat näillä.  Kuka voisi tuntea maailman julkkikset tai tietää juuri ja juuri huippukartasta löytyvät paikat?  Useimmiten kaikki kirjaimet tulevat edes toisesta sanasta sentään.

Krypto on typerä ristikko.  Kun keksit alkusanan, se on tehty.  Ja jos se ei sillä ratkea, se onkin mahdotonta arvailua, esimerkiksi auttaa tieto, että a on yleisin, i sitten, t on usein sanan lopussa.
Mutta piilosana!  Siinä on haastetta, ja ratkaisija saa hyvän mielen oivaltaessaan sanan.  Usein piilosana on avoinna pöydällä, siihen palataan usein.  Ja kas, usein heti palatessa sana suorastaan hyppää silmille ja oikein ihmettelee, miksei sitä tajunnut.  Sudokut eivät usein jaksa kiinnostaa, mutta joskus on kiva verrytellä: vaikeutta ilmaisevat ttähdet ovat hyvin viitteellisiä, ne kertovat laatijan ajattelumallista, ja viiden tähden sudoku on joskus helpompi kuin vaikka kolmen tähden.

Kiva olisi ratkoa hieman haastavaa ristikkoa.  Jotkut menevät viidessä minuutissa ja ovat yhtäjaksoista kirjoittamista.  Mutta ylivaativa ristikko on tylsä, tekee minusta tyhmän, vaikka oikeastaan kyse on tottumattomuudesta laatijan tapaan ajatella ja ilmaista asiat.  En pidä esimerkiksi Hesarin ristikoista, joissa on niin paljon tyhjää kenttää että vauhtiin ei oikein pääse.  Joissakin, esimerkiksi Kuukausiliitteen ristikoissa, on liian pienet ja suttaiset kuvat tai ne tarkoittavat kovin monta asiaa.

Nyt on ristikoiden tekosyy se, että ajattelin seurata poikien koulunkäyntiä ja oppia tyyppikirjaimet oikein kunnolla.  Oppia oikeasti.  Esimerkiksi t on matalampi kuin l, f ei mene perusviivan alle.  Missä kohdassa k:n viivat kohtaavat?  Voiko kallistaa?  Joo, oppimista on - oli.  Nyt osaan, kun Kryptot teen isoilla kirjaimilla, muut pienaakkosilla.  Mutta opin jo, uusi tekosyy on pian keksittävä.  Kävisikö dementian torjunta?  Uutta nippelitietoa en tarvitse, sitä on pää liiankin täysi.
Eikä ikinä ole yhtäkään ristikkoa lähetetty palkintojen toivossa, eikä lähetetä.

Voisi ajan käyttää hyödyllisemmin?  
Vaikka marjoja keräten?

...,sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Taitaa olla kolmas eduskunta, jonka päätehtävä on saada aikaan pysyvä sote-ratkaisu-  Erittäin moni on tuhlannut kolme kertaa äänensä tämä mielessään, sillä aina on uusi vallanpitäjä myllännyt kaiken ja alkanut alusta.  Ja seuraavien vaalien voittaja (SDP?) taas myllää kaiken...

Ei näy valmista tulevan nytkään.  Pelkästään hallituskriisissä Kokoomukselle luvattu valinnanvapaus on täysin auki (Keskusta sai 18 maakuntaansa hallinnoimaan 15 sote-aluetta, nerollisesti,  samassa ratkaisussa.).
Lausuntokierroksella on ratkaisumalli, jota ei aiotakaan toteuttaa, koska siitä puuttuu olennainen osa.
Valinnanvapausasiat eivät edes ehdi lausunnoille, mikäli jääräpäisesti pidetään aikatauluista kiinni.

Valinnanvapaus toteutuu vain, jos se tarkoittaa: Saat vapaasti valita, mihin et pääse.

Nyt on tulossa kuntavaalit.  Aika pätevä päättäjä on, jos osaa jotakin sotesta luvata.  Moni on, taitaa vain olla niin, että lupaukset syödään periaatteella "kyllähän me, mutta kun ne muut".  Miten sote rahoitetaan, esimerkiksi.  Maakuntavero?  Lisäämällä jo ennestään huikeita veroäyrejä?  Sillä halvaksi ei tule valinnanvapaus: ihan varmasti yksityinen ei tule kunnalliselle nykyiselle hintatasolle.  Moni odottaa innokkaana kunnallisveron laskua, kun sote-ratkaisu vie yli puolet budjettimenoista.  Näkisi vain!

Mitä kunnalle jää, kun sote irtoaa?  Opetus, päivähoito/varhaiskasvatus, kulttuuri, vapaa-aika ja liikunta, nuorisotyö, kaavoitus ja tekninen toimi, ympäristötoimi.  Onhan tuota tuossakin.
Kuka hoitaa rajapinnat - kuka rahoittaa rajapinnat?  Esimerkiksi oppilas on kokonaisuus eikä vain pala siellä, toinen täällä: erityisoppilas saanee koulun puolella erityisopetuksen, entä sitten vaikkapa psykiatrin palvelut?
----
Päivähoito on kehno nimi, tuo mieleen lähinnä säilytyksen, vaipanvaihdon ja ruokailun.  Varhaiskasvatus olisi parempi sana.
Lisäksi olisi jokaisen päättäjän muistettava, että kyseessä on LAPSEN palvelu, ei aikuisten.
Tärkeää tietysti on, että päivähoito mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin, mutta etusijalla on lapsi.
Tämä tarkoittaa tietysti reaalisia mahdollisuuksia toteuttaa kasvatusta, toteuttaa opetussuunnitelmaa, so. riittävästi ammattitaitoisia ihmisiä, terveitä, riittäviä, tarkoituksenmukaisia tiloja ja välineitä, sopivia ryhmäkokoja.
Se tarkoittaa myös tasa-arvoista, subjektiivista päivähoito-oikeutta.

Toteutuma on kuitenkin toista.  Luulenpa, että peruspoliitikon kuva päivähoidosta on ihan toinen!

 Pienet yksiköt ajetaan alas.  Hoito keskitetään isoihin taloihin.  Henkilökunta minimoidaan.  Ryhmäkoot ylitetään "tilapäisesti" vuosikausia.  Pedagoginen johtaminen (myös hallinnointi) on useiden talojen yhteistä.  Pätevyysvaatimuksia lasketaan.  Varhaiskasvatus lähestyy lapsen säilyttämistä, ehkä usein sentään turvassa!
Keskiössä on säästö, ei lapsi.

Hyviä lukuhetkiä esimerkiksi Lapsenoikeuksien sopimuksen perusteiden ja 3. pykälän kanssa, päättäjä!

Voiko ihanammin...

Auringonnousu ajaa edellään kovempaa pakkasta.  Taivas palaa. Vielä äsken oli kuusi astetta, nyt on yhdeksän.  Mutta on kevättalvi, kohta aurinko nujertaa pahemman pakkasen ja kun olen saanut hiihtoasun ylleni ja monot jalkaan, on taas sopivasti kuusi astetta.

Yritän olla kolistelematta ovissa ja kaappaan suksetkin hyvin hiljaa kuistilta mukaan.  Ovi on hankala, kun molemmissa käsissä on tavaraa, pikku nuppi on saatava ylös, jotta ovi menisi lukkoon: tännehän jää vain nukkujia.

Pihapolku on jäinen.  Vaikka miten siihen hiekkaa kantaa, hiekkaa ei ole, se on päivän plussakelillä taas uponnut jään sisään.  Ja mono on liukas kävelykenkä.  Mikä on se järki siinä, että on kovamuovinen pohja?  Jos matkaa olisi vähänkin, on todellinen vaara liukastua, mutta myös pohjan kuluminen on huimaa sorastetuilla teillä.

Sukset asettuvat tottuneesti kattotelineeseen.  Kyllä ne autoonkin saisi, penkki on helppo kaataa, mutta kun on kunnon pitovoiteet pohjissa, selkänoja olisi jollakin suojattava.  Katolla pannaan kärjet taaksepäin ja sauvat niin, että remmit eivät napsuta ajaessa kattoon ja lops, teline kiinni.  On se kätevä, ei tarvitse pakkasessa kumeja venytellä paljain käsin.  Lisäiloa tuottaa, jos hämärissä pysäköi vaikkapa linja-autopysäkille: teline näyttää aika lailla valottomalta poliisiauton majakalta...
Pitkällä matkalla on ilmanvastus jonkinlainen ja ääntäkin tulee, mutta onkohan minulla varaa maksaa 0.3 litrasta enemmän sadalla kilometrillä?  Kiltisti auto pääsee liukastelematta alas Huhtiniemen rantaan vakiopaikalleen, siihen ikivanhan latukartan viereen.  Sanoo se: - Mene vain, otan aamutorkut vielä tässä!

Pääsen jäälle.  Vaikka äsken, ylhäällä, oli jo valoisaa, täällä saa kokea taivaanrannan palon ja auringonnousun uudelleen, kun harju on aika korkea.  Joskus olen ihmetellyt oman varjoni pituutta, kun olen hiihtänyt Tyysterniemen kohdilla, varjo on yltänyt paljon ohi Naurissaaren, melkein Ruohosaareen.

Lumi ei juuri koskaan ole vain valkoista.  Aamuvalossa varjot ovat violetteja, päivemmällä kuin entisen automme väri, "shade of denim".Aamusumussa koko valo tuntuu violetilta eikä lumi todellakaan ole valkoista.
Suksi kulkee itsestään.  Eilinen päivän lämpö, plussakeli, palkitsee.  Hiihtäjät ovat kiillottaneet ladun, ja paikoin on jopa tummaa jäätä.  Vauhti on huomaamatta liiankin kova, jäällehän tultiin olemaan ja nauttimaan, ei hikijumpalle.

Kaislikot ovat huurussa ja timantteja täynnä.  Turha kuvata: timantit ovat vain silmissä, ei diginä, ja huurrekin latistuu karvaisuudeksi.  Saaristopuita, kaikenlaisia känkkyröitä ja paksuoksaisia vankkoja räkämäntyjä ei väsy katsomaan.  Paikoin on sumua, joka vähitellen nousee ylemmäs ja usein hauskasti saa aikaan pikkupyryn sataessaan alas.  Sumu saa aikaan joskus jopa varjolleni sädekehän, en ymmärrä ilmiötä, mutta kiva sitä on katsella.

Tuuli herää auringon mukana.  Onneksi tänään alkumatkalla tuulee päin naamaa, se lupailee myötäistä palatessa.  Aukealla selällä alkaa jo vitilumikin hiukan liikkua, ja kun käännyn kohti länttä, oikeanpuoleinen latu onkin paikoin hiukan tuppurainen.  Usein menevät molemmat urat umpeen ja joutuu vaihtamaan tyylin umpihankitaaperrukseksikin.  Nyt haitta on aika pieni: oikea jalka hiukan väsyy, kun irtolumi muljuaa ladun päällä ja aiheuttaa sivuliikettä.  Vasen ura myös luistaa paremmin.
Saarten suojaan siis.  Saan hiihtää Ruohosaaren kylkeä lähes saaren pohjoispäähän asti, ennen kuin sama ilmiö toistuu, onneksi vain noin sadan metrin matkalla.  Ja sitten ajelen myötätuulessa, ihan pienellä lykkimisellä Skinnarilansalmeen asti.

Pilkkiukkoja kävelee jäällä, onpa Sunisenselällä joku jo asettunut ongellekin.  Ensimmäinen hiihtäjäkin tulee vastaan, moikataan: tähän aikaan ei ole liikkeellä muita kuin samanhenkisiä, tuntuu oikealta tervehtiä, ihan sama tunne on kuin vaellusretkellä.  Latu on poljettu siivottomaan kuntoon.  Mikä saa kävelemään jopa ladulla, siis ei vain kivikovalla luistelu-uralla?    Heräävän kaupungin siluetti on seuranani, kun tuulensuojassa pääsen Tyysterniemen kärkeen vievän ladun kohdalle.  Pikapäätös:lähden sen verran uudelle kierrokselle, että pääsen Piiluvaan päin vievälle ladulle.

No nyt saa oikea jalka helpomman ja liukkaamman uran, nenä kun on suunnilleen itään ja pohjoisesta tuulee juuri sen verran, että ensimmäinen ura pysäyttää irtolumen.  Pari kilometriä, mitään kiirettä ei ole.  Eikä se latu tänä vuonna viekään Piiluvaan, se viekin Kivisalmen satamaan.  Piiluvaan pääsen pistoraidetta myöten ja ihan viitsin jopa kiertää ladun päässä olevan silmukan.  Kalliot ovat komeita, ja paljasta kiveä on niin paljon, että iltapäiväaurinko sitten tuokin niemennokkiin ja saariin auringonottajat.  Myötätuuleen pääsen lähes ilmaista kyytiä takaisin sataman kohdalle.

Latu kiertelee lahden mukaisesti.  Matka pitenee - tänne on tultu olemaan, nauttimaan, ei kilpailemaan ja oikomaan.  Kaislarannan edustalla on kiva "norpanpesä", pikkuiglu.  Mutta nyt sen molemmat ovipielet on kusetettu aivan keltaisiksi.  Koira ei ymmärrä, ihmisen pitäisi: ei tuonne voi enää lasta laskea menemään.  Vielä eilen tuo oli puhdas.
Tulee vastaan pariskunta, oikein iäkkäitä ovat molemmat.  Sukset ovat ilmiselvää 80-lukua, mutta sauvat ovat modernit ja aivan liian pitkät, mutta kun asento on pysty ja potku on jo eteen eikä taakse, taitaa niin olla parempi?

Laturisteys.  Uudelle kierrokselle en  viitsi enää lähteä. Naurissaaren bunkkereissa en tänä vuonna ole käynyt, eräänä päivänä menen, en nyt. Myötätuuli vie.  Pian olen Tyysterniemen aallonmurtajan kohdalla ihailemassa sen pikkukoivujen pitsiä vastavalossa.  En kurvaa oikoladulle Nuottasaaren läpi, siinä pitäisi kiivetä maihin, eikä lunta ole tarpeeksi, sukset olisi otettava jaloista.
Siis rantareitille, Vaneritehtaan paikkeille, Upseerikerhon luo, Korkkitehtaanrantaan ja Huhtiniemen viertä autolle urheiluhallien luo.

Ja voi ihmettä, muistan pysäyttää Sports Trackerin puhelimesta!  On koukuttava masiina ja apsi, näkee matkan, reitin kartalla tai satelliittikuvalla, nopeudet, keskinopeudet, ties mitä.  Olen kuitenkin päättänyt, että nopeus ei merkitse paitsi silloin, kun jostain erityisestä syystä se poikkeaa: tänään tuuli auttoi, ja kevyesti lykin yli 15 km/h pitkät pätkät.  On dokumenttia näyttää kotona, missä kävin - Ritva on vielä ollut kohteliaan kiinnostunut, muka.
Sukset katolle.  Ylämäkeen umpijäistä mäkeä, edessä on tosi vaarallinen risteys, jossa olen kyllä etuoikeutettu, mutta ylemmältä parkkipaikalta tuleva ei juuri alhaalta tulevalle tielle näe.

Hyvällä mielellä katselen lentokenttää kiertäviä.  Heiltä jäi jotain kivaa kokematta.