Isäilyä

Korulauseet...
Ollaan taas maailman parhaita.  Olemme tärkeitä.  Vain isä osaa sitä, isä osaa tätä.  Olemme rakkaita.
Jopa lapset piirtävät isälle, johdettuna myös sellaista, jota eivät haluaisi.  Ei isälle tarvitse kukkaa piirtää, kyllä isä osaa arvostaa Ängriböördsejä, ainakin Vaari osaa.  Kortteja lentelee, kakkuja paistetaan ja mennään ulos syömään.  Lahjojakin saadaan.

 Hyvä!  Mutta olisiko sille parhaalle käyttöä arkenakin?  Voisiko sille sanoa jotakin pehmoista ja silittää myötäkarvaan?
Itse se ei osaa, ei uskalla, mutta haluaa se.  Se kehrää kosketuksesta, jos sitä ei yllätä ja säpsäytä.
Se silittää kissaa tai koiraa, kun haluaa silittää sinua.  Se kohtelee muita lapsia roolissaan lempeästi ja kasvattaen. Se...

Taivaan isä?  Nykyaikaiseksi isän malliksi hänestä ei ole, ankarasta patriarkasta, kiivaasta kostajasta.  Ei edes Isä meidän-rukous asiaa ole korjannut?  Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa - rakasta häntä sitten!

Olivatko lapset isästään ylpeitä - ovatko nyt. Onko isyyden suorittaminen onnistunut riittävän hyvin?
Isällä on omituisuutensa, pinttymänsä, tapansa. On jopa isän tavaroita, joihin ei saa koskea. Ottaako hän liikaa aikaa itselleen, elää vain rinnakkaiselämää perheessä, omassa lokerossaan, ei perheenjäsenenä, ja otetaan tarvittaessa rahapussiksi, viimeiseksi sanaksi tai rankaisijaksi.
Vai ottavatkohan lapset itse irtiottoja kovin helposti?

Isällä on isän rooli.  Onneksi rooli on perhekohtainen, ja rooli harppaa usein pitkälle perinteiselle naisen alueelle.  Olennaista on kuitenkin, että isä on.  Isä on läsnä tai ainakin käytettävissä.
Isän kanssa tehdään tämä, äidin tämä.  Isä tekee, järjestää minulle. Minun ja isän juttuja!
Ja äijäparka on samaan aikaan esimerkiksi työssään maailman paras, puolisona maailman paras, raitis ja kunnollinen - ainakaan hän ei perinteisesti voi kotona valittaa tai edes kertoa ongelmistaan.
Hämmästyisit, nainen, jos kuulisit niitä ns. miesten juttuja!

Suurimpia paineita isälle luo miehen mallina oleminen.  Olemme aina edellistä sukupolvea, siis kalkkiksia.  Miehen  malli kyllä aina on osavastuuta kasvatuksesta, perheen hyvinvoinnista, tapakasvatuksesta.  Helppo luettelo ja lisää löytyy.  Teilläkin on roolitettuna isän ja äidin ja yhteiset työt?
Mutta kun se miehen malli on naista alistava tai väkivallalla asiat ratkova?  Tai kun se malli vaatii puhumaan halventavia vaikka maahanmuuttajista tai sallii kaljaörvellyksen?  Auto tai harrastus voi olla perhettä tärkeämpi.  Miehen periytyvä malli sallii maata vaikka ilmiselvän kotityön vieressä tai odottaa ruokaa vaikka yöhön asti, kun ei kauha omassa kädessä pysy.  Pirun akka, kun ei ole paitaani silittänyt aamuksi, vaikka on jo viisi minuuttia sitten tullut töistä!
Kaikki miehen mallit eivät todellakaan kelpaa.
Mutta ihan yhtä vähän oikein on pitää itsestäänselvyyksinä isän suorituksia päin perhettä.  Kaikkea ei voi kerralla tehdä, nähdään vain se tekemättä jäänyt. Usein valtaviakaan suorituksia ei huomata, ja ah, kuinka marttyyrimme odottaa päästä sanomaan niistä - ihan niin kuin äitikin.
Kiitoksensa (korttinsa, lahjansa, muistamisensa) isä kyllä siis ansaitsee? Muistamme kuitenkin, että kauppias ei sitä isän työtä ole tehnyt, eikä isä useimmiten lähellekään äidin merkitystä pääse.

Vaarius on ainakin siinä mielessä isyyden huippu, että lapset vilpittömästi ilahtuvat tavatessa.  Useimmiten jopa mieluisa leikki jää kesken ja heti sylittelyn jälkeen pitää Vaarille päästä näyttämään jotakin hirmutärkeää, vaikka miesten juttujen huippua, aarrelipasta.
Vaarius on kuitenkin vertauskohtana huono juttu.  Vaari noppii hyviä hetkiä, kun isä on läsnä arjessa ja myös ikävissä asioissa. 

Kuvan isä on Maijan ja Mikon maailman paras Veikko-ukki.

Rutiini

Huomenta!
Aloitetaan päivä vaikka laittamalla kalsarit jalkaan toisella tavalla, nosta ensin lahkeeseen toinen jalka kuin tavallisesti.  Laita sukat myös väärä jalka edellä.
Ja kun hipsit vessaan, muista pyyhkiä toisella kädellä kuin yleensä.  Pese hampaat toisessa järjestyksessä ja vaikka käsin, anna koneen kerrankin huilata.

Juokin teetä äläkä ainaista kahviasi.  Jospa tänään söisitkin puuroa, etkä voileipää.  Ja jos sinulla on voileipää, onko ihan pakko olla sitä samaa juustoa joka päivä.  Lue aamulehti muualla kuin omalla paikallasi pöydässä.
Yritä saada aikaan keskustelua puolisosi kanssa jo ennen kuin hän on kunnolla herännyt.  (No ei sentään voi mahdottomia vaatia...)

Kampaa jakaus toiselle puolelle päätä.  Pukeudu itseäsi varten, ei muiden paineesta.  Pane puhelin äänettömälle tai jätä se kotiin, äläkä käy netissä ollenkaan koko päivänä.

Työmatkalla lähde kerrankin ajoissa, noudata joka ikistä holhoavaakin liikennesääntöä ja suhtaudu leppoisan suvaitsevaisesti toisten itsekkyyteen.  Kulje eri reittiä ja eri välineellä kuin tavallisimmin ja
ajattele muutakin kuin aamun ankeita arkiajatuksia.  Havainnoi ja huomaa.

Työpaikalla tervehdi reippaasti kaikkia ja jätä työtilasi ovi korostetusti auki.  Älä laske minuutteja kahvituntiin, ruokatuntiin, kotiinlähtöön.  Maanantaina ei ole pakko pohtia, että huomisen jälkeen voi jo ajatella, että ylihuomenna on jo perjantai.

Käy toisessa kaupassa kuin tavallisesti ja kulje sinne jalan.  Osta eri merkkisiä tavaroita kuin tavallisesti.  Jospa tänään olisi kasvispäivä?

Kuuntele ihan muuta kuin omaa kanavaasi ja omaa musiikkiasi.  Jospa leipoisit jotakin?  Kotonakin saat pukeutua kivasti, joskus jopa sitä siippaasi varten - tuskin tuo edes huomaa.

Vaihda paikkaasi tv:n ääressä ja sieppaa kerrankin kaukosäädin omaan käyttöösi.  Lue, äläkä töllötä koko iltaa, tai käy vaikka ulkona, lenkillä tai ystäviesi luona.  Jaksa kerrankin valvoa ihan yhtä pitkään kuin siippasi tai toisin päin, aikaista omaa nukkumaanmenoasi.

----------------

Rutiini on elämää helpottava tekijä, jopa turvallisuusasia.  Lapsiperheessä rutiinit ovat osa selviytymistaistelua.
Suurelta osin rutiinin takia sinä olet sinä.  Muutkin tietävät, mitä sinulta odottaa.
Vangiksi ei pidä kuitenkaan jäädä. Emme ole siilejä tai päästäisiä, jotka eivät osaa kulkeakaan kuin aina ja aina saman lenkin hajujälkensä mukaan.

Ennen kuin rutiinit jäävät ainoiksi elämän merkeiksi, ainoiksi asioiksi, mitä (vanhana ?) enää osaat tehdä, niillä voi ainakin leikkiä.  Ennen kuin poikkeaminen alkaa olla sinua ärsyttävää.

Tai niistä voi laatia vaikka blogin.

Kiisselimarjoja hakemassa

Kosteankylmää.  Pikkupakkanen on jäätänyt ulkona seisovoen autojen ikkunat; minä nautin katoksen suomasta huurteettomasta autosta.  Pitääkin muistaa etsiä lämmityskaapeli katokseen kuurin kaapista.

Yö oli onneksi kuiva. Silti saa ajella varovasti, voi olla, että jossakin on mustaa jäätä tai ainakin raskaiden autojen kiillottamaa huurretta risteyksissä.  Hakkuuaukeiden pitkä heinä on huurteessa, mutta tie tuntuu olevan joka paikassa kuiva.
Notkopaikassa on sumua, se iskeytyy tuulilasiin ja sumentaa taustapeilit.  Jos nyt olisin mopolla liikkeellä, visiiri olisi läpinäkymätön ja pitäisi pysähtyä pyyhkimään peilit, ne kun ovat äärimmäisen tärkeät.

Vaaalimaantiellä on vain pari autoa.  Kiire on: vielä saa ajaa satasta, mutta parin viikon päästä alkaa talvirajoitus.  Siis suhahtaen ohi minusta, joka nautiskelen aamurauhasta.  Ohi Simolan ehkä kolme kilometriä, siellä tien ylittää sähkölinja ja linjan alla on tie.

Sähkölinjan kohdalla, tien päässä, on iso punakeltainen kyltti, joka kertoo tällä alueella tapahtuvasta hirvijahdista.  Näkyy olevan ensi lauantaina, siis silloin en tänne tule.  Täällä tiedotus hoidetaan, mutta edes omassa metsässä olevasta jahdista ei minulle ole koskaan kerrottu!
Ajelen pikkutietä noin puolitoista kilometriä, vähän joudun varomaan keskipenkkaa ja suojelemaan auton alustarakenteita, mutta hyvä tässä on ajella.

Auto tuttuun, "omaan" parkkipaikkaan.  Siinä on kivasti tien vieressä kova pohja, ja vaikka siinä on jonkin verran heinää, auto tietää paikan hyväksi ja solahtaa siihen tottuneesti.  Lierikko päähän, ämpäri käteen ja ulos autosta!

Nyt pikkusuo näkyy hyvin, lehtiä on niin harvassa.  Aamukirpeä ilma sallii jopa suon tuoksun ylettää autolle asti.  Viimekesäinen suolampi on nyt jakautunut kahdeksi pikkulammeksi ja välissä on ihan musta lammenpohja näkyvissä.  Ojan yli, sata metriä koko ajan kosteutuvaa metsää ja olenkin jo suon reunassa.

Toisessa suon päässä, ristiin rastiin kaatuneiden ja taipuvien mäntyriukujen seassa rytisee parissa kohdassa - taitaa olaa perusteita tulevalle hirvijahdille?  Mitään ei näy, mutta sorkan napsahtelu on selvästi kuultavissa.

Siinä!  Tiedän tarkkaan, mihin mennä: tuossa suolle kaatuneiden ja kelottuneen kolmen pikkumännyn vieressä on karpalopaikka. Alan ahneena miehenä kerätä kouriini ja niinhän siinä käy kuin monelle muullekin: kourat täynnä karpaloita on vaikea saada ämpärin kantta auki.  Lähti kansi auki sentään, ja otin pikkumukin käteen keruuastiaksi.  Keruu on hidasta, kun karpalo on kaivautunut jäätyneen rahkan sisään.  Kerään systemaattisesti, en hompsien, kunnes huomaan, että aika paljon joukossa on vielä raakoja marjoja.  Valitsemaan siis.

Aivan puiden vieressäkin saapas painuu.  Kun seisoo ja kerää, jalka uppoaa hitaasti ja vesi purluttaa saappaan ympärillä.  Laajennan ympyrää ja alkaa tuntua jo liian märältä, koko suon pohja alkaa olla hyllyvää, ja viimeiset karpalot tässä kohdassa on jo kurkotettava, kun ei oikein astua enää voi.

Alan kiertää tuttua suota vastapäivään.  Vain reunassa on marjoja.  Tulen ojalle, se on melkein mahdoton ylittää, oikaisen siis suon yli.  Otan mäntyriu´un turvaksi.  Silti löytyy kohta, jossa lähes koko saapas humpsahtaa ja on kiire pois.  Äkkiä oppii keltaisia kohtia varomaan, samoin tiettyjä vihreän sävyjä saran keskellä.  Riuku on hyvä väline: paitsi reitin selvittämiseen se käy tiukassa paikassa jonkin aikaa kannattavaksi alustaksi.

Suossa on pieniä "saaria", niiden viereltä taas alkaa löytyä marjoja.  Tästä on ainakin ennen voinut mennä ihan lammen rantaan asti.  Niin nytkin, rutikuiva heinäkuu teki sen, että ei tarvinnut edes valita askelen paikkoja.  Karpaloita on oikein mukavasti, muta täälläkin näkyy sama paradoksi kuin puolukkametsässä: aukeilla paikoilla marjat ovat vielä usein raakoja, kun reunoilla ei juuri tarvitse valita.  Nyt rahka alkaa olla taas notkeaa ja sulaa.

Kuiva lammmen pohja on paikoin ihan mustaa, rutikuivaa turvetta ja mutaa.  Kantaakohan se, kokeillaan!  Hyvä siinä on kulkea, kunhan varoo keltaisia ja vihreitä kohtia, tästä voisi oikaista yli suon.  Mutta mitä lähemmäs vettä menee, sen enemmän alkaa hyllyä.  Takaisin karpaloviljelyksille siis!

Tavoite alkaa täyttyä.  Haluan kuitenkin kiertää koko suon, ja jätän raa´at marjat omaan arvoonsa.
Ryteikköpäässä marjat ovat melkein mustia ja varret suikertavat pitkin mättäiden kylkiä.  Hirvenjälkiä on paljon, samoin papanakasoja.  Kumma, että tässä ei ole kuitenkaan sitä ottelupaikkaa, sammalta ei ole kuovittu.   Seurailen kuivan rämeikön reunaa kohti lähtöpaikkaani, kun yhtäkkiä jalka humpsahtaa ja saappaaseen tulee hiukan vettä.  Aivan samannäköinen suo kuin muuallakin - no ei, sara alkaa jo metrin päässä reunasta.  Siirryn metsän ja suon rajaan ja joudun kiertelemään puita.

Ja taas oja.  Se on kokonaan vihreän peittämä.  Leveyttä on yli metri.  Hyllyvällä alustalla ryteikössä ei vauhtia oteta, hyppäämään ei oikein pysty. Vuosi sitten löysin kuitenkin ylityskohdan - tuolla!  Veden alla, vihreän peitossa, on kaatuneen puun runko, sen paljastaa vain juurakko ojan reunalla.  Viimekesäinen, ojaan pystyyn jättämäni riuku odottaa antaakseen tukea, ja yli mennään.  Ja nyt olenkin jo lähtöpaikassani.

Tämä pikkusuo on jäänyt vain minulle.  Koskaan en ole marjastajia tai jälkiä nähnyt.  Eihän tuommoisella 200 x 500 metrisellä suolla, jossa on vielä lampi, voi mitään kasvaa? Tästä noin kilometrin päässä on toinen pikkusuo lampineen, siellä osaavat Kälvelän ja Simolan väet käydä, mutta on sielläkin vain minulle laadittuja marjamaita.

Istun auton vieressä koivunrungolla ja juon kahvit.  Ei malttaisi pois lähteä, ja niin marhailen pikkulenkin vielä tien toisen puolen metsässä ja käyn simolalaisten laavulla asti.

Karpalosta osa mössättiin pienen sokerimäärän kanssa Minigrip-pusseihin.  Osan keittelin mehuksi, karpalokiisseliä on luvassa!