Hiihelle

Pakkasta 17 astetta.  Kaksi joukkueellista taistelijoita ladulla.  Eipä ole kiire, eipä saakaan olla kiire: hiihtohan on vain siirtymistä esimerkiksi taistelutehtävään, ei kuntoilua?  Sitä paitsi latu on laadittu kuntohiihtäjille, leveämmät armeijan sukset kahnuttavat reunoihin, ainakin siteet kahisevat latujen reunoihin.  Ja reppu painaa.

Mutta hiihto?  Eihän se tuommoista taaperrusta saa olla?  Ei mitään liukua tai potkua, hiihtokävelyä tuo on.  Ymmärtäisin, että ohjelmassa lukee hiihtokoulutus, ei kentän kierto miten vain.
Taaperrus  oli sitä luokkaa, että ehdin vatstapäivään kiertää kuusi kilometriä, ennen kuin soturimme tulevat toisin päin vastaan, so.  he ovat hiihtäneet noin 1.7 km.  Ja minä vetelen dieselinä, en urheiluautona, en hiihdä vaan hiihtelen.

Keulamiehet ovat vaihtuneet, hyvä: on raskasta ekana leventää latu-uria.  Mutta jonossa on aukkoja, ja viimeiset näyttävät jo alle kahdessa kilometrissä tasamaalla aika tuskaisilta.  Näkee, että hiihto ei enää ole, monestakaan syystä, ihan jokaisen laji.   Uutta on myöskin se, että jonosta huudellaan kuntoilijoille, eikä alikersantti puutu asiaan.

Tuli myöskin isoja koululaisia vastaan.  Tavallinen tarina: kärki suhahti vastaan niin ladulla kuin baanallakin, pitkä väli ja sitten tulivat iloiset nautiskelijat.  Ja lopulta hyvin kaukana ne, jotka olisivat mieluimmin pelin kimpussa sisällä.  Ihmeellistä: näin kova pakkanen, mutta marmatusta ei kuulunut, vain odotuskehotteluja ja varoitushuutoja tunneliin laskevasta mäestä.

Ja ope?  Taisi olla lämpimässä.  Ei ainakaan näkynyt metsässä eikä ladun varressa.
Minusta open kuuluisi opettaa niille heikoimmille, kuinka hiihdetään, ei vain sanoa, että kenttä pitää kiertää.  Voisi voitelua, varusteita, huoltoakin neuvoa.  Tällä keinolla loppuu se viimeinenkin hiihtohalu?

Kohtuutonta olisi, että opettaja olisi joka ryhmän mukana koko lenkin.  Kyllä kilometrit kertyisivät.
Mutta jonkinlainen asukontrolli ja alkuvalmennus olisi paikallaan.
En muista koskaan olleeni muualla kuin luokka hiihtotunnilla, usein niin keulana kuin peränäkin, ja olen voidellut vuosittain kymmeniä suksia, samalla neuvoen.  Nythän voitelu on todella helppoa, sen kun ravistaa purkkia ja levittää, vähän ehkä rätillä sipaisee.

Helpotuksen huokaus: ei ope olekaan törppö sisäkissa!  Onkin koululaisten ulkoilupäivä, ei liikuntatunti.  Oppilailla on erilaisia aktiviteetteja valittavinaan, ja nämä olivat valinneet hiihtoa.  Hyvä!

Hiihto on niitä harvoja lajeja, joita aikuisenakin on kiva harrastaa.  Mutta se on kiva vain, jos osaa, jos on saanut myönteisiä kokemuksia ja olosuhteet ovat kohdallaan.

Erään aikakauden loppu

Tänään marssimme pankkiin.  Tili on yhtymän Aalto Lauri Antero ja Markku Tapani tili, voi sen lopettaa, kun kerrran yhtymääkään ei enää ole.
Myimme metsän jo syyskuussa 2017, mutta kun emme ekonomeja ole, jätimmme (jätin) tilin henkiin siltä varalta, että tulisi vielä jotakin maksamista.  Ja maksamista tulikin, kun esimerkiksi tiemaksun katsoin oikeaksi maksaa vuodelta 2017: suurimman osan vuotta tieosuus kuului meille, ei ostajalle.
Nyt on verohallintokin vahvistanut jo vuoden 2017 tuloksen, tappiota on riittävästi, ei siis maksamista, ja kauppaan ja jakamiseen liittyvät verot ja kulut on maksettu.
Jaetaan siis tilillä makaavat huimat varat ja lopetetaan tili.
Juu, piti varata aika, pitää ottaa passi mukaan, pitää molempien mennä pankkiin - saa nähdä, onnistuuko?

Talous ei kuitenkaan ole metsä.
Taloutta oli toki myös se, että piti osata veroilmoituksen teko niin, että kaikki asialliset vähennykset sai tehdyksi.  Täytyy tunnustaa, että verotoimistossa on valtavan hyvä palvelu ja auttamishalu.
Paljon isompi muutos on siinä, että stressi metsän hyvästä hoidosta poistui kaupanteossa.
Kiitosta jopa tuli, saimme siis enemmän kuin pyysimme!
Stressi ulottui myös myrskyihin, lumituhoihin, metsäpaloihin.  

Työt oli tehtävä ajallaan.  Päätehakkuun jälkeen oli taimitus, koko ajan jokin lohko oli raivattava.  Ensiharvennus, milloin?  Olisiko jossakin jo toisen harvennuksen vuoro?  Pitääkö metsä yllä itsensä, vai pitääkö osuusmiesten sijoittaa lisää?
Hakkuilla eri vaiheissa saimme juuri sen, että ei tarvinnut lisää rahaa sijoittaa, emme juuri muuta (no vähän sentään).  Metsä ylläpiti itsensä, mutta tämä kylläkin vaati omaa hikeä yllin kyllin.

Ilman metsänhoitoyhdistystä ei hommasta olisi mitään tullut.  Saimme/sain ajankohtaisia ohjeita niin pyytäen kuin yhdistyksen omasta aloitteestakin.  Aluksi ohjeet olivat vaatimuksia tyyliin ”jos ette tee, me teemme, ja se maksaa”.  Tuntui, että kaupunkilaista virkamiestä sopi kurmoottaa ja hänelle esittää vaatimuksia samaan aikaan, kun isännät saivat jättää metsän ihan mihin tilaan vain.
Mutta eihän se niin ollut.
Tuli lohkokarttoja, satelliittikuvia, maastokäyntien perusteella tehtyjä kartoituksia.  Tuli tietoa, missä on kiireellinen raivaus tai ojanperkuu.  Hankittiin taimet ja lainattiin istutusvälineet, ehdotettiin ja välitettiin kaupat ja jopa hoidettiin metsän myynti.  Ajankohtainen ja relevantti työ ja toimenpiteet olivat aivan selkeästi metsähoitoyhdistyksen ansiosta tehtyä, aluksi sitä huiski siinä, missä työ oli helppoa ja näytti tärkeältä, vaikka isossa kokonaisuudessa sillä ei juuri olisi merkitystä.
Toivakan toimistossa oli kiva käydä, usein tapasin yhdistyksen miehiä maastossakin.

Olen metsäihminen, mutta en ole mielelläni metsän omistaja.  Minusta on iso periaatteellinen ristiriita siinä, että alkutuotanto olisi virkamiehen omistamaa.  Myös on usein ristiriita talouden ja luonnonarvojen kesken, esimerkiksi aukkohakkuu tuntui todella hirveältä, samoin vaikkapa pajujen ja pihlajien poisto tarpeettomina, so. ei tuottavina.

Kyllä metsä metsäläiselle antoikin.  Ihan luontoarvoillakin mitaten sai nauttia vuoresta, puronvarresta, vaikka mesimarjoista ja korvasienistä.  Lappeenrannassakin viihdyn metsässä, saati sitten Toivakassa omassa metsässä.  Mutta ihan hupiretkelle tai pelkkiä halkoja hakemaan ei viittä ja puolta sataa kilometriä voi usein ajaa, aina oli työleiri edessä, kun Toivakassa kävi.
Tunnustan erään asian: juuri koskaan ei lähtö Toivakkaan tuntunut vasenmieliseltä, ei varsinkaan jälkeen, kun alkoi olla pelisilmää ja oppi työtavat.

Myydään pois! Ja myytiin.  Kummankaan lapsista ei jatkohaluja löytynyt, kumpikaan osakas ei voinut toista pois ostaa.  Ikää tuli - itse en työkyvyn tai maastokunnon alenemista myöntänyt tietenkään - ja pitkät ajomatkatkin usein pimeässä ja huonoissa kelioloissa huolettivat läheisiä.
Kunnon metsäpalsta olisi, kun Antero ja minä poistuisimme rivistä, jakautunut pieniin metsälöihin.
Parempi oli myydä pois.  Sen saa jo itselleenkin myöntää, seitsemänkymppinen äijä.

Kiitos, metsä!