Syödään!

- Me emme pidä siitä!
- Nii, me emme pidä siitä!

Kun kerran isoveli me-muodossa ilmoittaa, että jokin ruoka ei maistu, pikkuveli toistaa kuin papukaija ja kohta portaissa kopisee, molemmilla on kiire pelinsä/pelivideonsa kimppuun.
On aika työ opettaa ja oppia pois kuninkaallisesta me-sanan käytöstä.

Toinen varma tapa saada pikkuveli lopettamaan syöminen on rynnätä pois pöydästä.  Eihän se toinenkaan malta siihen jäädä, maha on siis täysi ihan itkun vääntämistä myöten sillä siunaamalla.
Eli lääkkeenä on, että pöydässä istutaan, kunnes kaikki ovat syöneet.  Ja kas, maha ei olekaan täysi, pikkuveli muuttuu taas kaikkea maistavaksi ja paljon syöväksi omaksi itsekseen.  Ainakin joskus....
Peli on käytännössä menetetty, jos toinen kerkeää livahtaa pöydästä.

Variaatioitahan piisaa.  Hienointa verbaali-isoveljeltä lienee ollut, kun hän totesi: - Minun suuni ei ole vielä oppinut pitämään siitä.  Itse asiassa, tästähän on usein kyse: suu ei ole oppinut, kun ei ole uskallusta harjoitella, totutella, vähän kerrassaan oppia.
Enhän itsekään halunnut esimerkiksi sipulia tai sinappia, ja sienikastike oli kamaluuden huippu.
Sienikastike itse asiassa niin tehtynä on varmaan syy yhä, miksi en voi sanoa pitäväni rouskuista.  Jos kitkerät rouskut paistetaan ihan liian kuiviksi eikä kastikekaan saa kermaa tms. aatelointia, kamalaahan se on.

Minun ikäluokkani ei koukkuillut.  Mikä lautasella oli, se oli syötävä.  Onpa selkäänkin saatu, koko veljesrivi, kun kerran "kaikkki, mitä tarjotaan, on hyvää".  Koulussakin sai moni istua lautasensa ääressä vaikka koko ruokavälitunninkin.
Ja tätäkö kaipaisin?  En varmasti.  Mutta aina saman makaronin tilalla monikin voisi tarjota paljon monipuolisempaa, kaikkeahan on saatavilla. Kyllä, tiedän,tarjotaan, maistetaan, saadaan palkka, mutta kun Me emme pidä tästä.  Me emme pidä varsinkaan siitä, mitä on erityisesti tehty lapsia ajatellen, rakkaudella, vähän parempaa.  Sapettus on melkoinen.

On tietysti ruokia, joista en pidä.  Mutta jos vaikkapa kylässä jotakin tarjotaan, enpähän ääneen heitä moiti ja syön, mitä on tarjolla - ellei sitten esimerkiksi kihtiruokavalio tai laktoosi-intoleranssi muuta sano.  Ja kaikille voi aina myös sanoa syynsä.  Makeita välipaloja en enää ota, sokeriarvot ovat ihan kyllin korkealla.  Tällainen koukuttelu käy?  Mutta kun yläkoululainen saapui ruokalaan, purjehti jonon ohi ja kiilasi, loihe jo ovella lausumaan: - Mitähän paskaa tänään tarjotaan?  asiaan oli ihan pakko puuttua.

Koulu tai päiväkoti eivät ole pakkosyöntipaikkoja.  Fiksut vanhemmat tetävät - ja uskovat - että ateriat on tarkkaan suunniteltu täyttämään kolmasosan päivän tarpeista.  Siis tietenkin niin, että kaikki aterian osat syödään, ei vain näkkäri.  Siis salaatti, maito, leipä kuuluvat mukaan.  En ymmärrä ryntäystä ruokatunnilla Mäkkäriin, en ymmärrä, kuinka vanhemmat uskovat puhetta huonosta kouluruoasta, nimimerkillä yli 40 vuotta kokeillut.  Nykyään on jopa vaihtoehtoruokia, jopa erityisruokavalioiden ohikin.

60-luvulla keskimääräinen perheenäiti osasi tehdä kahdeksaa eri ruokaa.  Ihmeellistä on, jos nyt ei synny useampia, kun on puolivalmisteita, valmiiksi leikattua lihaa, eineksiä, kaikenlaisia makuvaihtoehtoja.  Tehdäänkö kotona oikeasti ruokaa?  Onko pitsa tai hampurilainen todellakin peruskamaa.  Onko 8 minuutia makaronin keittämistä todellakin niin paljon kallista (some)aikaa säästävää verrattuna perunan 35:een.  Ainakin kouluun tulee maanantaisin hirmunälkäisiäkin lapsia, kotona ei ole saanut syödäkseen.  Ruoka, sen laatu, sen kelpaaminen on vanhempainiltain ikuisuusaihe.  Yhteistä linjaa kotien kanssa ei aina ole löytynyt, varsinkaan silloin kun kodin asenne on romuttanut koko ravintokasvatuksen.  Miltä kuullostaa: - Ei hänen tarvitse koulussa syödä, me varaamme jääkaappiin kaikkia herkkuja!  Eikä kaikkiin uppoa myöskään se, että ei herkuilla kannata palkita sitä, joka ei tavalliselle ruoalle anna mitään arvoa.

Olen arkikokki.  Kyllä laatikoita, soppia, kastikkeita syntyy.  Mennäänpä kuitenkin joskus ulos syömään.  Joskus pettyy, olettaa saavansa jotakin muuta, mutta saakin huonompaa kuin kotona samoista tarpeista syntyisi.  Liian usein.  Onpa joskus saanut palauttaa annoksen keittiöön, kun on kerta kaikkiaan kallis annos saatu pilatuksi.
Kotona on säännöllinen ruoka-aika.  Oli se jo silloinkin, kun kaveri vielä töissä kävi, mutta nyt se on helppo järjestää, kun ei tule yllätysylitöitä.  Ruoallahan on myös se yhteenkuuluvuusfunktionsa, perhettä kokoava voimansa.  Tekisi joskus mieli puhua käskynjaosta, yleensä kyllä kuulumisten kertomisesta ja todellakin, tilaisuudesta olla rauhassa yhdessä.

Tänään on makkaraa ja muussia sekaisin, mössöä.  Saa nähdä, onko tämä helpoin mahdollinen syötävä nuorille miehille mieleen.

Mansikkaa

Mansikka on punanen marja...  Olisikin, mutta kun se odotuttaa isona raakilemollukkana viikkosotalla.  Viikko sitten vasta pääsi varovasti alkamaan keräämistä, valikoiden, tarkkana.
Ja nyt kaikki kerralla, nyt pitäisi sitten olla koko ajan metsässä.  Ettei tuhlaannu!
Jaa-a, olisinkohan jo osani saanut?

Tänään, kuten lähes aina, aamu oli märkä.  Kiitosta vain, iltainen sade.  Tavallisempaa tälle kesälle on, että aamuisin on niin kylmä, että aamukaste kastelee aamukulkijan kainaloita myöten, kukas sitä teillä kulkisi.  Tänään oli kyllä lämmintä, eikä kesä vieläkään jätä kuivaamatta sitä, minkä kastelee.

Aluksi polun reunalle.  Siinähän ne, valon puolella.  Sitten alkaa kypsyä toisellakin puolella ja kohta jo pääseekin varsinaisiin mansikkapaikkoihin, metsäaukeille hakkuurinteisiin.  Tämän vuoden erikoisuus ovat koneurien valtavat mansikat pitkissä varsissaan.

Mansikka kypsyy, ja hänelle on oikein merkkikasvikin!  Kun ahdekaunokki (ja pietaryrtti) alkaa kukkia, painu mansikkametsääsi.  Minulla on mopon parkkipaikkana varsinainen kukkaketo, kyllä siinä mopo viihtyy jos millaisten kukkakasvien tuoksussa.  Pohjakin on sen verran kova, että jalka pitää, eikä tarvitse pelätä kulkupelin kaatumista: sepä olisikin juttu, luultavasti tuorevoiteluautomaatista öljy karkaisi ja akku putoaisi kotelostaan, vähintään.

Heinää piisaa.  Heinä peittää hakkuutähteet, sotilaiden kaivannot, piikkilangat.  Kunnon kenkä pitää olla ja on.  Mutta saman heinän suojassa mansikka nostaa vartensa pitkäksi ja kasvattaa marjansa aivan valtaviksi.  Ja vaikka puiden juurilla ja monttujen reunalla on paljon sitä normaalikokoista mansikkaa, mielellään hompsisi ja keräisi näitä valtavia herkkuja.  Mutta kun tavoite ei ole nopeus vaan kenties pikemminkin määrä, tietty järjestelmällisyys kannattaa: mikään ei ole niin tylsää kuin joutua jo kerran räävitylle keräyspaikalle,

Mitä tekee (vajaalla) miljoonalla metsämansikkalitralla?
Parasta mansikka on tietysti suoraan maasta otettuna, lienen syönyt jo litratolkulla.  Morsian on myös jo pari viikkoa saanut joka aamu annoksensa, aluksi symbolisena, kun ei ollut mitä ottaa, mutta joka päivä enemmän.  Nyt on syöjiä, kun Kärppälauma porhalsi paikalle.
Ja pakastin alkaa vähitellen saada osansa: nyt taitaa olla 10 pikkurasiaa jo, eli joulun jälkiruoan lisäksi parin puuronkin päälle marjoja on.  Ja lisää haetaan, kun omaan pakkaseen ei mahdu, viedään sukuloimaan Lipposen pakkaseen.
Metsämansikkahillo on lähes parasta jäätelön kaveria, letuille se sopii myös erinomaisesti.  Kuka vain hilloja söisi, pojat eivät hipaisekaan!
Olen kokeillut kuivatakin, ja tuote on mainio, ainoa hankaluus oli vain saada marjat irti ritilästä.
Mansikan arvo moninkertaistuu tänä vuonna, kun ei ole mustikkaa kuin piirakkamarjaksi.

Mansikkametsääni on ilmestynyt runkoja ja jonkinlaisia kehikoita.  Jotakin rakennetaan ehkä piankin.  On siis syytä toimia, kun vielä voi.  Hyvä tekosyy taas suurin piirtein asustaa metsässä!

Luulisi, että sotilasraiskio olisi vihoviimeinen paikka viihtyä.  Luulisi.  Mutta erittäin moni kasvi saa valtavan hyödyn, kun maata aina silloin tällöin myllätään tankeilla ja maastoautoilla ja kuoppia kaivellaan.  Paitsi mansikoita, tapaan valtavasti esimerkiksi talvikkeja ja lehdokkeja.  Sarjatalvikki-harvinaisuus on  tässä jokapäiväinen tuttu.  Kun metsä on tietyssä kasvuvaiheessa, siitä löytyy tyyppikasvinsa, nyt juuri siis valtavasti ahomansikoita.

Nyt äijiltä peli pois ja perhe metsään!

---

Ja metsässä käytiin.  Tunti oltiin ja kolme litraa tuli kotiin.  Melkoinen mansikkavuosi on!

On metsässä muutakin kuin mansikoita...

Muu maa mustikka? Karjalan termäsillä

Kotona kaikki valmista!  Tuli kesä.  Tuli kesän kiireet: oli vajanrakennusta muiden töiden tulppana, kesän laatiminen pihaan viivästyi.  Joka nurkassa oli jotakin nostamista, törkykasa siellä täällä.  Jopa rakennuslupa (ilmoitusmenettely) viivytti, vajapaketti makasi solassa ja esti esimerkiksi peräkärryn käytön eli roskien viennin kaatopaikalle.  Istutukset olivat kylmän alkukesän ja rakennustyömaan takia tekemättä.  Mutta tulihan valmiiksi, viimeiset tikkaatkin maalattiin ja sitten olisi ollut aikaa asettua.  Sää toki oli eri mieltä.
No tietysti arvelet, että kun jotakin saa valmiiksi, saman tien huomaa jotakin muuta nykäisemisen tarvetta - kyllä, mutta olen oikein hyvä siirtämään tarpeita myöhemmäksi, nyt oli aika huoahtaa.
Voisi vaikka lähteä reissuun?

Ja reissuun lähdettiin.  Oli hyvissä ajoissa hankittu viisumit, oikein pariksi vuodeksi uuden passin vauhdittamana.  Mikä oli mennessä?
Ajoimme sunnuntai-iltana Mikkeliin, koska lähtö olisi heti aamuseitsemältä.  Hyvä matkayhtiö, ekayö tarjoittiin ilta-aterioineen ystävien/kuljettajien/matkanjohtajien mökillä.

 Maanantaiaamuna alkoi seurue kokoontua.  Maastomakkara, Hertta-koira, kävi kaikki hyväksymässä ja tervehtimässä, ja tavara alkoi siirtyä autoon, Tilaa olisi: 16-paikkaisesta pikkubussista olimme isännän kanssa autoa illalla siivotessa ottaneet neljä viimeistä tuolia pois, eikä tavaraa tarvinnut varsinaisesti sijoitella.  Meitähän oli vain seitsemän kaikkiaan - määrä osoittautui hyvin sopivaksi, ehti tutustua, jutella, viihtyi hyvin ja kaikki olivat aina nopeasti kasalla esimerkiksi retkellelähtötilanteissa.  Muut olivat ennestään toisilleen tuttuja, mutta kyllähän me Ritvan kanssa uimme seuraan kuin seuraan, eikä ollut vaikeaakaan.

Mikkelistä Niiralaan hujahti melkein torkkuessa, tie oli niin hyvä, normaali suomalainen tie.  Vähän hermostutti kihti, joka oli vaihteeksi asettunut vasempaan polveen vierailtuaan ensin molemmissa nilkoissa.  Olin aloittanut aamulla kortisonikuurin, mutta sitä pitäisi jatkaa koko viikon.  Olisinko tulppa, hidaste muille, perässävedettävä...
Rajalla oli olo taas kuin konnalla ja lusmulla: kyllähän meille oli helppoa, kunnossahan paperit olivat, mutta kun ne autoasiat ja matkanjohtajan asiat ovat joka kerta niin kummalliset.  Sentään puolessa tunnissa olimme jo päässeet Öljymäelle, jossa tietenkin piti jotakin haukata ja piti langeta ensimmäisiin houkutuksiin - kävi kyllä ilmi, että Karjalassa venäjänkielen yleisin sana saattaa olla "suvenijri".
Tie oli edelleen kohtuullinen, mutta alkoi olla syviä, teräväreunaisia kuoppia.

Ruskealassa poikkesimme marmorilouhokselle.  Upea paikka, vaikka muutaman kilometrin hirveä tinpätkä ennusti aivan muuta.   Parkkialue oli heti täynnään matkamuistohoukutuksia.  Louhos on täyttynyt vedellä.  Oli soutuveneitä vuokrattavana, oli puolen kilometrin vaijeriliuku, kävelypolku ympäri päälouhoksen ja väliin maan allakin.  Marmoria oli enää näytteeksi.  Kannattaa poiketa.

Matka jatkui kohti Sortavalaa, jonne emme kuitenkaan vielä poikenneet.  Helylän nurkilla aloimme kiertää Laatokan pohjoisrantaa.  Yllättävän jylhää oli, rannat olivat vuoria. Kuvasimme ns. Apteekkarin taloa, joka yllättäen ei ollutkaan enää turistikäytössä.

 Matka jatkui Salmin kirkolle.

 Kirkko tuhoutui sodassa oikeastaan täysin, syystäkin, se kun oli mm. tulenjohtotornina mäellä.  Kirkkoa oli aloitettu kunnostaa.

Ihailimme Karjalan merta.  Ulappa aukeni todellakin rannattomana.

Pitkärannan jälkeen alkoi Aunuksen tasanko.  Pohjanmaa tuli mieleen.  Valtavat peltoaukeat auton molemmin puolin, mutta missään ei näyttänyt olevan mitään viljeltävää.  Kaikki valtavat pellot kasvavat koiranputkea, sama peli näytti olevan kaikkialla.  Millä nämä ihmiset (800 000) tulevat toimeen?  Teollisuutta kun on vain isommilla paikoilla.  Jossain kohtaa heräsi epäilys, että kaikilla on matkamuistomyymälä...

Ajaa rynkytettiin pois Karjalasta ihan Venäjän puolelle asti, lähelle Syväriä ja Lotinanpeltoa.  Yö vietettäisiin Aleksanteri Syväriläisen luostarissa (luostarin vieressä, oikeasti): ennakkoajatus oli jostakin ankeasta keljasta yöpaikkana, tattaripuuroa aamiaisena.  Eipä ollut, oli moderni rivitalomainen hotelli, muutama huone portaikoissaan, hieno ravintola illalllista varten.  Ja aamulla kävelimme tutustumaan valtavaan luostarialueeseen ja olimme läsnä peräti jumalanpalveluksessa.
Rahaa on aina kirkon kunnostukseen.  Ikoneitten pyhillä näyttää aina olevan komeat vaatteet.  Papit ovat komeissa vaatteissaan, kirkonmenot ovat kuin hoviriittejä - mielessä kävi, millainen Jumala vaatii tuollaista, jos kansasta suuri osa elää todella niukalla toimeentulolla.  Mutta kai yhtenäiset menot, komeus, kaikki vaaditaan ihmisten yhteenkuuluvuuden osallisuuden takia, ei niinkään Jumalan takia?
Kaikki alueen kirkot koluttiin.  Yhdessä (kuvassa oikealla) kolme pappia lauloi rukouksia, mutta osuimme paikalle vasta viimeiseen.  Iso elämys oli  sekin.

Loistava Pietari - Murmansk-valtatie kiidätti meidät Petrosavodtskiin, jota meillä jostain syystä kutsutaan Petroskoiksi.  Kaupunki on suunnilleen Tampereen kokoinen, siisti ja kaunis keskustastaan ja asettuu oikein kauniisti Äänisen rannalle.  Hotelliksi saimme aivan Kizhin laivojen lähtösataman vierestä oikein mukavan hotelli Frigaten (fregatti), jossa sitten öitsimmekin kolme yötä.  Vsjo v parjadke, paitsi että aamiaisella oli homeista leipää ja ikivanhoja keitettyjä munia, muuten nukutti hyvin, eikä ruoassakaan moitteen sanaa minulla ollut: en ole ikinä syönyt niin hyvää kampelaa kuin siellä, ei mitään hietakampelarukkasta vaan kunnon palan ison kampelan keskikohdasta mantelilla maustettuna.

Ranta oli kunnostettu kaupungin 300-vuotisjuhlaa varten.  Petroskoi on Pietarin sisarkaupunki, samana vuonna syntynyt.  Toiseen suuntaan oli leveää rantaväylää ja rinnakkaisia puistokäytäviä ja pyöräteitä parikin kilometriä, toiseen kilometri, puistossa mm. ilmaisia kuntoilulaitteita, veistoksia, ponitalli ratsastusaitaiksineen.  Kaupunkilaisten olohuone, Välimeren - tai Lappeenrannan - tyyliin.  Viihdyin, ja aamulenkillä kävin aina rannan kautta, toki hiukan keskikaupunkiakin kävin katselemassa.

Kihtikoipi sanoi, että saan kävellä normaalisti.  Ruskealassa ja luostarissakin oli vielä vaikeaa, mutta kas, meitä oli reissussa kolmekin klenkkaa, olin hyvin pysynyt mukana.  Nyt pystyin jo ottamaan melkein normaalipitkät askelet, mutta ennen muuta pääsin portaita sujuvasti alaskin päin.  Syytä olikin.  Huoneemme oli pohjakerroksessa, oli noustava toiseen kerrokseen ja rampattava tosi pitkä käytävä päästäkseen ravintolaan ja siellä taas alakertaan.

Meteor-kantosiipialus vei meidät noin 90 kilometriä Kizhin saarelle (joissain kartoissa se näyttää olevan Kishin saari).  Yllätyin, tämä 5 1/2 km pitkä pikkusaari on yksi noin 500 saaren saaristosta.  Tyyni aava ja aurinkoa luvassa koko päiväksi, hyvät järjestelyt!  Vauhtia oli noin 60 km tunnissa, myös aivan ahtaissa kapeikoissa karikkojen välissä.  Mikä on ajellessa, kun syväys on vain joitakin senttejä.  Tuli vastaan isoja risteilyaluksia.  Ainakin Moskovan ja Pietarin väliä pääsee laivoilla Laatokkaa, äänistä ja kanavia ja jokia pitkin.  Voisi ola leppoisa  matka?

Yllättäen laivaliput eivät olleetkaan pääsylippuja saarelle.  Portilla käskettiin kassalle.  No menimme, ja lippua ostamatta liityimme johonkin suomalaiseen turistirymään ja kävelimme sisään ja opastetulle kierrokselle.  Osa meistä lähti omin päin tutkimusmatkalle, kenties ehti nähdä enemmän, mutta taatusti kuuli vähemmän.

Saarella on kaksikin kylää.  Toinen on ihan asuttu, tomiva kylä, mutta toinen on tekemällä tehty museoksi, sinne on siirretty mm. rikkaan miehen talo , aittoja, tuulimylly, saunoja, riihi jne.  Ja Kirkkoja oli.  Kaksi on isoja, kokonaan puusta nikerrettyjä kirkkoja.  Pääkirkon "sipulit", joita on siis 22 kaikkiaan, olivat kunnostettavina Petrosavodskissa ja torni törötti metallijaloilla, mutta vaikuttavuutta piisasi.   Niiden kupolien tarkoitus on paitsi olla pyhän hengen liekkiä kuvaamassa myös suojata salvoksien päitä.  Haapapuu on patinoituessaan hopeaa, paanuja ei siis tervata kuten meillä esim. Lemin kirkon katossa.  Kirkkojen lisäksi tietenkin oli myös tsasounia, ero kirkkoon ei ole koko vaan se, että alttari(huone) puuttuu.  Saa harjoittaa hartautta itsekseenkin!  Tsasounia oli saaristossa siellä täällä muutenkin ja niiden tehtävä on olla myös opastimina ja merimerkkeinä, sillä jokainen on laisensa ja jo kaukaa tunnettavissa.
Tutustuimme myös valtavaan talonpoikaiskauppiaan taloon, jossa alhalla opimme pirtin kolmijaosta ja elämästä talonpoikaisittain, ylhäällä taas oli herraskaista ja mm. peili, kello, posliiniastioita.  Kauppa se oli mikä kannatti, ja Pietariin pääsi veneellä, jossa oli mm. sivutuki ja purje.

Saari on kaunis ja aikanaan se oli lähes kokonaan viljelty.  Mutta täälläkin kasvaa vain koiranputkea (seassa  mm. lehtosinilatvoja).  Hautausmaita on useitakin, se pogosta tietysti kirkkojen luona, mutta myös ainakin yksi muu.  Ortodoksit eivät hoida hautausmaita siinä mielessä kuin luterilaiset: itse hauta on aitauksessa, siellä on pöytiä ja tuoleja, mutta ympäristö on luonnontilassa.  Valokuvia, muovikukkia.

Retken kaunein päivä sattui saariretkelle.  Kiitos siitä!  Hyvin järjestetty, Leena ja Olli!

Seuraavana päivänä lähtö Petrosavodskista olikin sitten luku sinänsä.  Minkäänlaisaia opasteita ulos kaupungista ei ollut, karttalehti loppui strategisesti hankalassa paikassa ja niin ajoimme yllättäen täyden ympyrän ja olimme nokka kohti tulosuuntaa tutussa paikassa.  Siis mäkeä ylös, rautatitä seuraillen.  Ja matka superhyvää uutta valtatietä pohjoiseen, Kivatzin putouksille, jotka kolmena portana (muka) ovat Euroopan korkein tasamaan putous.  Muka: mikä on tasamaa, miksei esim. Isokoski Maaningalla olisi korekeampi, lasketaanko Shaffhausenin Rheinfall vuoristoksi jne.  Mutta vaikuttavaa oli!  Alueella on myös metsästä kertova museo ja näyttely.

Ja olipa hyvää shaslikia läheisellä viihtymäalueella.  Tännekin, keskelle ei mitään, venäläiset pakkautuvat viikonloppuisin olemaan ahtaasti, toki keskellä luontoa.  Hämmästyttävää on kuinka he löytävät paikalle, mainonta on varsin huomaamatonta ja väylät jos ei surkeita niin ainakin kehnoja.  Täällä oli pääministerikin, tosin taljana seinällä.

Paluumatkalla piipahdimme Venäjän vanhimman terveyskylpylän rautapitoisilla lähteillä.  Yäk, miten oli  ... hm...terveellistä. 

Kummaa vettä: kun otit sitä pulloon se oli täysin kirkasta, mutta jo parin tunnin päästä se oli kuin teetä ja tummeni koko ajan.  Täällä oli mitä kodikkain pieni kirkko, jossa kaikkien enkeleiden kasvot olivat muuten kuin Rafaellon taulusta, mutta äkäisiä!

Ruoka?  Minulle sattui vain mainioita valintoja.  kampelan jo kehuinkin, mutta mitä on Laatokan turska.  Mahdottomuus?  Suolaisen veden kala olisi muka uinut Nevaa ylös ja asettunut järveen.  Mutta mainiota oli sekin, eikä arkisessa ruukkuruoassakaan ollut moitteen sijaa.  Kaikilla ei käynyt tuuri, joku sai raakaa saslikia, joku jäi ilman jotain ruoan olennaista osaa.  Karjalanpiirakat olivat jopa makeina kahvileipinä!  Muistuupa mieleen eräs tuttu, joka ei kolmeen päivään syönyt mitään Pietarin matkalla, leipää vain, kun ei uskaltanut venäläiseen ruokaan koskea.  Minä olen aina saanut monenmoista hyvää, varsinkin kodeissa, jossa helposti uhrataan puolen kuun palkka, kun ystävä tulee käymään.  Sitä paitsi venäläinen osaa aika halvastakin tehdä hyvää.

Poislähtiessä osasimme ihan sujuvasti pois kaupungista.  Mutta aika erikoista on, että valtatielle ei mitenkään päässyt kääntymään kuin Murmanskin suuntaan .  Siis siltaa yli valtatien ja U-käännös ensi tilassa (rekkaa matkien) ja nokka kohti etelää ja Pietaria, kunnes kääntyisimme kohti Sortavalaa.
Tienlaidat kukkivat täynnään niittykäenkukkaa, joka oli valtaamassa vuoroa puna-ailakilta.  No tältä puolelta taas ei ollut liittymää Murmanskiin päin.

Sortavalan maantiellä oli iso remontti.  Sepä ei paljon hidastanut, sillä vanha tiepohja rynkytti ja ryskytti, hidasti sekin  kiitettävästi, kuopat olivat syviä ja teräviä.  Jossain lähellä Impilahtea poikkesimme tieltä ihan pikkutielle, jota piti keikkua ja heijailla 7 ja puoli kilometriä, jotta pääsisimme Kinerman kylään, so. Kinnermäen perinnekylään, jossa talvisin asuu vain muutama ihminen, mutta joka oululaisen porukan mukana herää kesäksi.  Perhe muuti täältä Ouluun, tulee kesiksi ylläpitämään mm. pientä majoitusliikettä, kahviota, mielenkiintoista museota.  Vain yksi uudisrakennus on koko kylässä, sekin tehty vanhaan suomalaiskarjalaiseen pyöröhirsityyliin.  Komea paikka, en huomannut stereotypisesti edes kaivata sitä jokivarsimaisemaa.

Asiantuntevat kuljettajamme tiesivät juttuja - tosiasioita - pitkin matkaa olleista taistelupaikoista maailmansodan ajoilta ja kertoivat retkistään taistelupaikoille milloin minkäkin porukan mukana.  Kun joukossa on ollut taisteluihin osallistuneita, on tunnelma ollut käsinkosketeltava.  Näitä miehiä ei paljon enää ole.

Ja kohtapa ympyrä olikin täysi, olimme taas Laatokan vuorirannalla.  Helylä, Sortavalan maalaiskunnan taajama, oli aikanaan jonkinlainen huonekaluteollisuuden keskuspaikka Suomessa, useammassa paikassa on vieläkin esimerkiksi Helylässä tehty lipasto.

Sortavala on kauneimpia kaupunkeja.  Luonto mäkineen ja rantoineen antaa vahvan leimansa, mutta kun kaupunki säilyi sodista lähes koskemattomana, siinä on paljon potentiaalia, mm. keskustan funkistalot ovat kohtalaisessa kunnossa.  On diakonissalaitos, komea kirkko, seminaari.  Jos rajaa ei olisi, se olisi kuin Viipurikin, mahtava päiväreissupaikka.
Söimme Piipun Pihassa, entisen meijerin ympärille rakentuneessa hienossa ravintolassa (Olli sanoi, että siellä meidät viimeisen kerran ryöstetään) ja hyvää taas oli: ruokani oli kuitenkin mahdoton ruoka?  Minusta ei ole mahdollista syödä Laatokan turskaa, eihän sellaista voi - eihän - olla?

Ja kohta kutsui taas Öljymäki ja viimeiset ruplat piti päästä tuhlaamaan ennen rajaa.
rajalla oli taas oma tunnelmansa, vaikka kaikki sujui suhteellisen helposti.  Ja sitten nokka oli kohti Mikkeliä melko hiljaisessa autossa.  Perillä olisimme niin myöhään, että Savonlinnassa piti käydä vähän välipalalla ja sitten komea auringonlasku saatteli meidät kotisatamaan.  Enpä lähtenyt yöllä kotiin ajamaan, pienen yöpalan (mm. kahvi!) jälkeen pää kallistui taas "Odessassa" eli Kuusirannan kesämökkipuolella.

Hieno reissu.  Vielä hienompaa on tuntea olevansa tervetullut ja nähdä avoimemmmat ja tulevaisuuteen uskovat naapurit, vaikka Karjalaa onkin kohdeltu kuin periferiaa.  Uutta nousee, useimmiten alkaen kirkon korjauksesta. 

(Kuvia ei ole kamerassa lisää, kun kamera on ollut pakattuna kotimatkaa varten matkalaukkuun.  Olisihan niittä iPhonella.)