Leo tutkii Mikonsaaren

Aamulla unohtuivat villasukat yläkertaan.  Ei saa mennä herättämään ketään yläkertaan!  Siis tuli takkaan, ja Mummon tekemät minileivät syötiin tulen loimussa ja lämmössä.  Samalla voitiin arvailla, voisiko tänään lähteä Mikonsaareen laavuretkelle, kun on niin sumuista.

Mummo soitti, että pitäisi nopeasti pukea ulkovaatteet, hän tulee heti koulukäynniltä ja sitten Vaari ja Leo vievät hänet töihin.  Samalla reissulla sitten me miehet pääsisimme sinne metsäretkelle.
Suhauksessa olivat vaatteet päällä ja Vaarilla eväät pakattuna.  Ja metsään mentiin, ajettiin  Mikonsaaren parkkipaikalle.
Ihailtiin linnunpönttöjä ja pehmeää sammalta, tökittiin jäätyneitä sieniä vaellussauvalla.
Sitten päästiinkin jo näköalakalliolle.

Katselimme sinivuokkojen lehtiä ja laskimme tarkkaan joka lehden kohdalla kolmeen.  Oli jättimäntyjä: piti monta kertaa pysähtyä ja katsoa suoraan juurelta ylös, niin puu on vielä mahtavampi. Oli paljon kysymyksiä, paljon pohdintoja: miesten juttuja ja salaisuuksia en tietenkään paljasta, mutta mukana oli kuitenkin esimerkiksi kotoa muuttamista ja ikävää, vieraslajeja metsässä ja muuta tärkeää ja vaikeaa vastata.  Leo halusi, että Vaari menee edeltä, ettei eksytä.
Mutta sitten näkyikin tuttu paikka, mahdottoman iso kaatunut kuusi järvessä.  Sitä olivat pienet onkimiehet tulleet toista kautta ihailemaan ja ihmettelemään kesällä. - Oi ei!

Keppi auttoi kivikoissa, ja sitten oltiinkin jo laavulla.  Vaari teki tulet, ja kun se kunnolla paloi, Leo lisäili puita; puita ei saa heittää, ne pitää asetella, ja sehän osattiin.
Oli luvattu nakkeja ja keksejä ja tikkavad-mehua.  Leo ilmoitti, että hänen mielimehuaan ei enää olekaan puolukkamehu, vaan... (tässä kohtaa Vaari luuli, että mustikka-vadelmamehu) omenamehu.
Kyllähän se mehu kelpasi kuitenkin.  Miesten jutut jatkuivat.

Harva laavu on näin oikein rakennettu.  Tämä ei ole hehtaarihalli, ja tuli on riittävän lähellä lämmittämään.  Polttopuut toimme tullessamme, leppä on hieno juttu!

Kalliot ovat mahdottoman liukkaat.  Ja heti, kun Vaari kielsi menemästä reunalle, kommentti oli:
 - Minä menen vain katsomaan, kuinka jyrkkää on.  Matalallakin kalliolla on vihertävää, salakavalaa levää.

 Vuoren kuningas on aika hyvä kiipeämään.  Odotin ihan turhaan, että pyydetään auttamaan alas.  Ylös ja alas mennessä ei turhia aikailtu.  Olisi ollut kuva, jossa kuningas seisoo tuossa, mutta onneksi se on epätarkka eivätkä suvun naiset saa sitä nähdä.

Muinaiset maanviljelijät kokosivat täällä kiviä keoiksi.  Olisi houkuttelevaa kuvitella kasoja haudoiksi, mutta pelkkä ympäristön tasaisuus ja lehtomaisuus kertoo, että ollaan entisellä kaskialueella.  Lehto on kesällä aivan huikea lintupaikka - ja hyttyspesä.

Latoon piti tietysti kurkistaa.  Seinän väri jaksaa kiinnostaa niin Vaaria kuin poikaakin.

Polku loppui.  Leo sanoi, että hän ei jaksa enää kauppaan Vaarin kanssa, ja niin Vaari ja Lännenmies - Leo ajelivat Tykkiin takaisin.  Vaarilla ja Leolla on sama hatun numero, jos Leo pitää piponkin päässään.

Ihan mahtavaa on kulkea yksinkin.  Ihan mahtavaa on saada kaveri mukaan.  Mutta aivan parhautta on saada katsella viisivuotiaan silmin maailmaa.  Valtava ihmemaailma avautui - taas - Vaarillekin.

Riippuvaiset

Oma kaivo piti olla.  Mutta kaivoa saivat toki naapuritkin käyttää, siis kaivon kohdalla aidassa oli portti, muutenkin esimerkiksi lapset juoksivat kenen pihalla vain ja olivat kaikkien aikuisten kasvatusvastuulla yhteisöllisesti.
Hyvää oli vesi, siellä se piileskeli 7,5 metrin syvyydessä.  Kaivonkopissa oli veivi, ketju kelautui paksulle telapuulle.  Vedelle tuli arvoa, kun sen ylös hikoili.  Ja eikös joku ystävistämme, aikuinen, leikkinyt telalla ja ketjulla ja saanut sen tuhanteen solmuun ja silmukkaan, ei ollut ihan helppoa aukoa.  Olisi pitänyt olla luukussa lukko, niin kuin myöhemmin lasten varalta oli...
Mutta taloon tuli vesijohto - 55, tuli helppo vesi.  Kaivovettä nostettiin joskus enää sadevesitynnyriin kukkia varten, joskus juomavedeksi, herkuksi, lopulta sekin homma laiskuuttani loppui ja täytin lasten turvallisuuden takia koko kaivon.  Kerran olin lahonneen kaivonkopin jo uusinut, nyt oli tämäkin laho.  Luukku oli kiinninaulattuna jo vuosia.

Tuli vesijohdon kyydissä samalla riippuvuus kunnallisen veden toimitusvarmuudesta.  Tuli boileri, aluksi 30 litraa oli kuumaa vettä, sitten 75, kun oli suihku, oli sauna, nyt on 250 litraa kuumaakin vettä jo.  Eikä tarvita kuin yksi ajattelematon suihkuun, kun sekin on liian vähän, ja kun on sakkia, boileri lämpiää aina, ei vain yösähköllä.
Houkuttaisiko paluu kostealla pyyhkeellä hankaamiseen suihkun sijaan?  Olisiko kiva lähteä julkiseen saunaan tai pyykinpesuun johonkin pyykkitupaan kerran kuussa?  Eli olisiko kiva luopua päivittäisestä puhtaudesta!  Puhtaat alusvaatteet kerran viikossa?

Tykissä oli kunnalliset kaivot monessakin risteyksessä.Yhä saattaa paikan erottaa kummallisena nurkkauksena tontin aidassa, vaikka kaivo on poistettu kauan sitten, samoin myöhemmin siinä ollut julkinen vesihana.  Muuttaessamme tähän 1977 joku mökkiläinen vielä haki hanasta vettä.  "Kaivon" avaimen sai maksamalla vesimaksun kaupungille.  Meillä oli vesi ja vessa, sentään,  tässä oli jo ennen kuin muutimme tähän.

Kun oli kantovesi, oli myös puucee.  Siinä se nökötti pihalla leluvarastona aina vuoteen -85, puukuurin ja navetan (!) kylkeen rakennettuna.  Koko hönni oli niin vino ja kehno, että kiinteistöveroilmoitukseen laitoin kantavaksi rakenteeksi koillistuulen, ja rakennustarkastaja sanoi, että joo, ei perusparanneta, tehdään uusi.

Huurteinen reissu talvella jäi toki pois, mutta tulihan sisävessan mukana ankara riippuvuus kunnallisesta vesijohtoverkostosta ja viemäristä.  Nykyaika osaa syyllistääkin, ja oikeutetusti: miksi maailmassa ei aikanaan rakennettu vaikka kaksivesijärjestelmää, ei meidän todellakaan pitäisi huuhtoa vessaa juomavedellä.  On toki parempiakin ratkaisuja, jopa riippuvuudesta vapauttavia, esimerkiksi kompostoiva käymälä sattuisi tähän huusholliin oikein hyvin.  Se sattuisi kaikkiin omakotitaloihin, kun pihalla voisi aivan hyvin olla puutarhajätekomposti, jossa käymäläjätteen jälkikompostointi onnistuisi oikein hyvin.
Veden hinta, vaikka siihen lisättiin jätevesimaksu, ei mielestäni vieläkään kuvaa veden todellista arvoa; hinta on noin kolminkertaistunut jätevesimaksu-piiloveron keksimisestä lähtien.

Meillä on varaava takka.  Taloon muuttaessamme täällä oli hella yläkerran huoneessa, puoli taloa tyhjinä, kylminä eteisinä, hella keittiössä, pystyuuni molemmissa kammareissa.  Ja miljardi (vajaa) sähköjohtoa risteilemässä lattialla, osa lisälämmittimien takia.  Uskaltaisinko enää mokomassa paikassa nukkua?
Tuli on kyllä turvallinen palvelija.  Mutta jos talo on pommitettu vinoksi, jos perusmuurit ja piippu olivat vuodelta -22 ja -36?  Siirryimme suoraan sähkölämmitykseen, ja alakerran ja yläkerran tyhjät tilat otettiin asuinkäyttöön  -80.  Ja yksi tulipiste säilytettiin, kunhan ensin kaikki tarkistettiin ja piippu muurattiin uusiksi.  Takka oli tavallaan luvaton, koska suora sähkölämmitys olisi oikeastaan vaatinut kaikesta muusta lämmityksestä luopumista - ihan järjetön sääntö! Yksi tulipiste ehkä pitäisi alakerran asuttavana, jos sähkökatko tulisi.  Ehkä, jos talvi on armollinen.  Sähköttä ei kuumene patteri, ei hyrise lämpöpumppu.  Kynttilävalakialla tunnetusti tuli tuli vilu. Termostaatit mm. huomaavat runsaan kynttilänkäytön , mutta senkin, että ei ole hehkulamppujen tuomaa lisälämpöä enää!

Kaukolämpöä ei alueelle edes saa(nut), ja sekään ei ole idioottivarmaa.  Sekin vaatii toimivan ja ehjän verkoston ja putkensa ja patterinsa.  Öljylämmitys tarvitsee myös sähkönsä, lisäksi vesikiertopatterit; suurin syy täyssähkösopimukseen ja sähkölämmitykseen olikin vesiasennusten hirvittävä hinta verrattuna sähköpiuhan pintavetoon.  Erotuksella lämmitimme ilmaiseksi monen monta vuotta, muutenkin sähkö oli todella edullista.  Nythän sähkön hinnassa on paljon keinotekoista ja veroa, lisäksi sähkö on markkinatuote ja varsinkin sähkölämmittäjää rankaistaan. Turvallisuus oli myös valintaperuste: jos sähkökatko tulee esimerkiksi reissun aikana, todennäköisesti vika korjataan pian eikä mitään vahinkoa tapahdu.  Mutta talokohtainen öljylämmitys?  Voisi olla reissulta palatessa jäätyneitä putkia ja isojakin vahinkoja.

Ruokaakin laitetaan aina sähköllä.  Takassa voi toki käristää tai hauduttaa, mutta esimerkiksi käyttöveden kuumennuksessa taitaisi seinä tulla vastaan.  Onkohan meillä - kenelläkään - enää soveliaita kattiloita ja pannuja?  Eikä ole edes haahlaa, johon padan ripustaisi.

Sähkö on läsnä lähes kaikessa.  Nytkin istun lampun alla ja tietokone on auki.  Illalla tv,  ja ruokaa laittaessa, tiskatessa, silittäessä radio viihdyttävät.    Kaikki kodinkoneet ja keittiökoneet peuhaavat sähköllä, jopa ravintoturvallisuus on sähkön varassa ainakin lämpöisenä aikana. Saunaankaan en ilman sähköä pääsisi.  Kaikki ladattavat laitteemme täytyy joskus ladata. Ja, kun nerollinen ajatus mökille kaasuvehkeiden ääreen tai niitä hakemaan syttyy, auto pitäisi tankata, mutta kun se bensapumppu toimii sähköllä...

Mistä kaikesta vedentuotanto, lämmöntuotanto tai sähköntuotanto ovat riippuvaisia, kun käyttöpäässä olemme täysin niiden varassa?  Onko kriiseihin oikeasti varauduttu - voiko niihin edes varautua?
Kotona on kynttilöitä ja monenlaisia akku- ja patterivalaisimia, kaasukeitin ja rengaspoltin, mutta muuhun sähkönpuutteeseen ei mitään apua.

Leo, 5 vuotta ja fiksu sanoi, kun tarhan aamiaisella keskusteltiin, miten kävisi, jos tulisi suuri sähkökatko: - Ei se haittaa, kun Mummolla ja Vaarilla on takka.
Ei haittaisi, ei ehkä kahteen tuntiin, ja jos tietäisi etukäteen ja varautuisi, kyllä joku päiväkin menisi aikamoisilla elämäntavan muutoksilla.  Onhan noita lamppuja ja kynttilöitä ja kaasuvehkeitä.

Kuva:  Eipä se tuokaan sähköttä hyvää oloa jauha, ei kylmää, ei kuumaa!

Myrsky tai massiivinen lumisade opettavat.  Entä kun sodan tai metelin aikana voimalat on pommitettu tuusan nuuskaksi?

Onneksi ei Leo tiedä, että hän on käytännössä sähköjohdon päässä koko poika.  Niin kuin Vaarikin.

----

Jos otsikko hämäsi, en silti toki unohda, että voimme olla addikteja monella monituisella tavalla ilman infrastruktuuririippuvuutta.  Suurin osa meistä on täysin riippuvainen yhteiskunnasta infroineen, mutta myös tapoineen ja yhteisöllisyyksineen.

Kyllähän on myönnettävä, että esimerkiksi kahvista tai autosta olen riippuvainen.
Moni on pahemmastakin, enkä nyt halunnut ketään käydä syyllistämään.  Tällä kertaa...
 

Tulenpalvojakansaa

Aamun hämärähyssyä.  Saunassa kolahtaa ovi.  Suihkun ääniä, ja kohta alkaa tukankuivaaja hurista.
Aika laittaa kahvi tippumaan, teevesi kiehumaan.
Aika laittaa takkaan tuli!
Siinä sitä sitten aamiaistetaan ja luetaan lehti, katsotaan aamu-uutiset tv:stä.  Saattaapa irrota hyvä sanakin, kun on hitaasti herätty.
Otapa tilanteesta tuli pois - ehkä sitä ei edes huomaa, mutta se on läsnä ja olennainen osa päivänavausta.  Nyt tulta ei varsinaisesti edes tarvita, kaksi ilmalämpöpumppua ja huonekohtaisesti säätyvät sähköpatterit kyllä riittäisivät, mutta...

Kun lapset olivat pieniä, aamutuli oli pukemistaustana.  Olen varma, että vähän sielua raaputtamalla se paljastuisi rakkaana muistona.  Oli silloin myös ihan lämmityksen kannalta olennaista polttaa tulta uunissa.  Suora  sähkölämmitys oli yöllä halpaa  (esimerkiksi 14 p/kWh, päivällä 34), mutta päiväksi oli hyvä saada uuni kuumaksi.  Taitolaji lämmitys oli: poika nukkui samassa tilassa, yöllä ei saisi olla liian lämmin.
Ennen lasten syntymää oli hella yläkerrassa ja alakerrassa ja kaksi lämmitysuunia alhaalla, irtopattereita lisäksi, tuli ei ollut nautiskelutekijä vaan erittäin tärkeä peruslämpö.  Minun sahani ei ole koskaan rojupuuta pelännyt, ja monenmoinen rakennusjäte, jopa betonilauta, käy kyllä oikeaan lämmitykseen, sahan saa aina teroitetuksi.  Mutta nyt, jos mahdollista, avotuli on aina tuoksuvaa, räiskymätöntä, helposti syttyvää ja loppuun palavaa leppää.

Pihalla on ollut jo kymmeniä vuosia grilli.  Hiiliä ei ole käytetty, tuli on opittu pitämään sopivan suurena tai pienenä, leppähalon käyttöön on opittu.  Ruoanlaiton lisäksi on istuttu tulilla paljon.  Jopa talveksi rakennetaan vähintään puolikaari, mieluummin lumilinna tuulensuojaksi ja istutaan tulilla.
Nokipannukahvi on kova sana, ja tervetuloglögi ulkona on ihan eri juttu.

Olennainen osa vaellusretkeä on edelleen tuli.  Onneksi on tulipaikkoja, laavuja ja kotia. Usein kannattaa kyllä kuljettaa pieneksi pilkottua leppää mukana, sillä valmiit puut ovat saunahalon kokoisia - jos edes on valmiita puita, tai edes runkopuita, toimivaa sahaa ja kirvestä.  Usein olen sattunut oudolle laavulle.  Vaikka paikalla olisi puita, en toki niitä käytä, kun en tiedä, minkä seuran tai kyläyhdistyksen tai yksityisen ihmisen puita polttaisin.  Ja sitten tulee paikallinen ja kysyy, miksi ihmeessä en polta valmiita puita.


Tulitavat eivät kaikille kuulu.  Kun ei viitsi puita tehdä, työnnetään puut pitkänä tuleen.  Kun on voimia särkeä, mutta ei pilkkoa, revitään laavun lattiaa ja poltetaan.  Kun ei osata tulentekoa, revitään
laavun pihapiirin koivujen tuohet sytykkeiksi.  Poltetaan niin valtavia roihuja, että vuoden puut menevät kauan ennen sesongin loppua.  Poltetaan koko paikka jopa, kuten Mikonsaaressa. Harva laavu on niin rakennettu, että tuli varsinaisesti olisi lämmittämässä, pieni kynsituli riittäisi kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon.
Autiomajasääntö menee niin, että varataan seuraavalle tulijalle helppo alku.  Esimerkiksi pienittyjä puita varataan valmiiksi tulisijan ääreen.  Luulisi etelän tulipaikoillekin tämän säännön asettuneen, mutta ei: ilolla poltetaan valmiit puut, mutta seuraavaa tulijaa ei ajatella lainkaan.  Toinen kummastuksen aiheuttaja on tulipaikkojen  uusi "yksityisyys": jos yksikin istuu tulilla, siihen ei muka voisi mennä!
Valtaosa on oikeita metsäläisiä.  Kaikkia moikataan poluilla ja tulilla, kaikki mahtuvat, toisista välitetään.  Mutta uusi, urbaani ihminen ei  - vielä - osaa?

Vaarin ei tarvitse opettaa pienille pojille tulen iloja.  Luontaisesti osataan nauttia tulesta.  Toki se makkarakin on aika tärkeä.  Ja on kiva heitellä käpyjä ja risunpätkiä tuleen.  Mikä tilaisuus oppia kunnioittamaan ja vaalimaan tulta, varomaan sen voimaa, ja toisaalta olla pelkäämättä.  Hyviä tulen tuijottajia on kasvamassa.

Meillä on hetivalmis sähkökiuas.  Hyvä on hän.  Mutta puukiuas!  Tarvitaan usein vähintään kaksi äijää tähän saunanlämmityksen salaperäiseen mysteerioon filosofioimaan.  Ja saunan tunnelma syntyy jo uunin loimusta ja tulen äänistä, siitä on helppo jatkaa.

Kun elokuun lämpöisessä yössä on pimeää ja tähdet taas löytyvät, tuli saa taas lisäarvoa.  Pihalle voi viritellä muitakin tulia kuin grillitulet.  Omakotiasumisen parhaat hetket koittavat ja pihasta tulee joinakin iltoina vierashuone ja juhlatila.
Joulun aikaan pihalla saattaa palaa jopa kolmetoista erilaista roihua, öljysoihtua, lyhtyä - joita emme itse edes näe, meillä ei ole oikeastaan ikkunoita pihalle päin.
Syksyn hämärtyminen saa aikaan sisälläkin elävän liekin kaipuun, ja kynttilät syttyvät.

Tuli on pyhä asia.  Se syö, kuluttaa, se poistaa maailmasta.  Helppo ymmärtää vaikka viikinkipäällikön tai intialaisen lähtö maailmasta.  Tulella on myös puhdistettu jo kauan ennen kuin tiedettiin sen oikeasti steriloivan.

Kynttilä on varsin hyvä korvike.  Mutta kyllä suurimman elämyksen antaa jo jonkin aikaa palanut elävä tuli.  Liekki on vielä suuri, mutta kun keltaoranssit kekäleet hilisevät irti, puut vähän liikuvat palaessaan ja lämpö hivelee, hämärä on ympärillä ja se oma vierellä, onko parempaa?

Marraskuuta ja märkää lunta Orrainpolulla

Loskainen lumi ohjaa autoa, vaarallista.  On pysyttävä urissa.  Jos tämä lumisohjo taas jäätyy tähän, pohjat, pakoputket ovat kovilla.  Pääsen Ratakadulle; täällä onkin aura käynyt - ja heittänyt sohjon kevyen liikenteen väylälle.

Kuutostiellä saisi ajaa satastakin.  On vaihtuvat nopeusrajoitusmerkit, mutta jäätävä tihkusade ei herätä tiehallinnon miehiä (ELY kai nämä nykyisin hoitaa).  Minulle riittää hyvin kahdeksankymppiä.
Ja Mikkelintiellä on reunoissa niin paljon loskaa, että vastaantulijat heittävät sitä lasille.
Paremmat autoilijat ajavat kelistä ja säästä huolimatta paljon yli sallitun, niin aina.

Kirkolta Partakoskelle on tie suurin piirtein auki, mutta kun vastaantulijaa joutuu väistämään reunemmas, loska lotisee ja kahnuttaa alustassa.  Liikennettä on onneksi vähän.
Mutta Partakosken jälkeen, apua!  Oliko oikeastaan pakko lähteä juuri tänään?  Täällä voi päätyä ojaan!  Tiehen on tullut kolme ajoraidetta, ei neljää, eli vastaantulija ja minä ajamme samalla keskiuralla.  Reunoja ei erota, ne ovat soraa ja murtuvat ja tien ojat ovat syvät.  Aurausmerkit antavat jonkinlaisen kuvan reunan paikasta, onneksi. Talvi taas yllätti aurakaluston?  Aina ylämäessä on pakko ottaa vauhtia, mutta silti olisi päästävä reunemmas vastaantulijoiden varalta.  Viimeinen alamäki - palatessa siis ylämäki - on yhtä moskamylläkkää ja auto pyrkii ohjaamaan miestä.  Tästä on noustava mutkaista mäkeä sohjon läpi, otettava vauhti ja toivottava, ettei kukaan tule vastaan.  Tai jospa aura kävisi?

Parkkipaikalla ei ole ketään.  Puhdas hanki odottaa.  Tätä vartenhan tänne tultiin!
Tiepohjalla on viisi senttiä narskahtelevaa nuoskaa, mutta kiire ei ole.  Ei ole, on kokintöistä vapaapäivä, kun perheen työläinen kokoustaa Helsingissä.  Kepin jälki jää askelten viereen.
Pian pääsen polulle.  Pitkospuilla on erikoista kävellä, kun ne vähän taipuvat lumen alla.  Matala taimikko, ei paljon varpuja, kivikoissa on kunnon lankkukäytävä: Savitaipale haluaa tänne kävijöitä ja pitää polusta huolta.
Orrainlampi vaatii valokuvaamaan.  Astun pari askelta mustikanvarvikkoon ja saan mäen päältä mittakaavaksi pari puuta.  Lumi, raskas lumi tukkii varpujen välit, yksittäistä varpua ei tuosta rypystä erota.  Väliin polkukin häviää näkyvistä, mutta onneksi on puihin maalattuja merkkejä.
Polku laskeutuu alemmas, ja lammelle on näin lehdettömänä aikana  hieno näkymä alemmaltakin kalliotasanteelta.

Polku mutkittelee tuoreessa kangasmetsässä.  Jonkin kanalinnun jälkiä on siellä täällä varvikossa.
Saavunkin jo metsäautotielle.  Maasturilla on menty, ja kokeilen, olisiko renkaanjäljessä parempi kävellä kuin lumessa. Puoli kilometriä ja tulen valintatilanteeseen: menekö Kuikkolammelle ja Partiolaisten majalle vai menenkö suoraan Luotolahdenvuorelle. Lähden vuorelle, sillä tietä pitkin olisi tylsä kulkea.

Täällä on vaikeampi mennä.  Kuopat ja kivet ovat peitossa ja raskaat risut ja varvut taipuvat polulle.
Täällä menee nilkka, jos kulkee huonoissa jalkineissa.  Minulla on pitävät saapikkaat.  Miksiköhän kalliitkin ns. maastokengät, jotka ovat muuten hyviä, kovettuvat kylmässä pohjistaan ja ovat mahdottoman liukkaita märällä ja lumessa?  Saapikkaissa ei taas ole nilkkatukea ja olen hyvilläni tavastani kulkea kepin kanssa.
Polku menee siitä, mistä kesälläkin.  Nyt on oltava nöyrempi, sillä raskas lumi painaa kuusenoksat polun päällä paikoin matalaksi tunneliksi.  Pari kertaa saan lunta niskaan, ennen kuin opin kiertämään pahimmat paikat.  Aikamoista on laskeutua melkoinen alamäki: polku hävisi johonkin varvikkoon ja rinne ei todellakaan ole tasainen, alhaalla on kuitenkin se partiolaisten majalta tuleva polku vastassa.

Pitkospuut ovat kallellaan.  Muistan keväältä, että märät lankut ovat liukkaat, silti kerran joudun astumaan alas.  Polku vie Kuolimon rantaan, venepaikalta siinä näyttää.  Tiainen tirskuttaa: - Eikö näytäkin hyytävän kylmältä, kylmemmältä kuin jää?  Tulisi lähemmäs, näkisi mikä hän on tinttejään.

Alan kiivetä vuorelle.  Ylös on helpompi mennä kuin alas, kunhan varmistaa kepin tukevan paikan ja askelen pohjan.  Pääsen puoliväliin, kun kuuma iskee, hiki ja lumen märkyys alkavat tuntua.
Ennen varsinaista vuorta on lähes yhtä korkea " esivuori", se on petollinen, sillä luulet olevasi huipulla, mutta joudutkin vielä vähän alemmas ja oikein jyrkkään uuteen nousuun.
Oravia on käynyt tekemässä jälkiä lumeen.

Vuori palkitsee.  Reunalle en mene.  Otan vesihuikan ja katselen uskomatonta kapeikkoa allani.  Kelo loistaa hopeaansa kuurankin läpi.  Vastarannan mökeillä vallitsee rauha ja tässä ymmärtää, mitä tarkoittavat laulun sanat "salot huokuu": maisema pitää hiljaista humisevaa ääntä, vaikka tuuli on aika mitätön.  Otan pari kuvaa, ja kamera käskee vaihtamaan paristot: käskeköön, panen kameran povitaskuun lämpöiseen ja kuvaan vielä monta kuvaa reissun aikana.

Lähden alaspäin.  Polun yli on mennyt jokin iso koiraeläin.  Ei kai vain...? Lumi on aamulla satanut, jäljet ovat siis tuoreet.  Katson tarkemmin, kun yhytän jäljet taas alempana.  Ainakin kahdet jäljet ovat tarkalleen päällekkäin.  Missään ei näy ihmisen jälkiä omieni lisäksi.  Miksi koira juoksisi täällä kaukana kaikista asutuksista?  Toisaalta jäljet ovat aika pienet, ellei sitten olisi tämän vuotinen Pikku-Hukka siinä juossut.  Ainakaan sudenjälkinä en rupea niillä kehumaan.

Mäki on todella hankala lumen takia, mutta rannempana helpottaa.  Louhikko on niin isokivistä, että askelten paikat näkee.  Täällä aina kyselee, miksi polku pannaan kiertelemään ja nousemaan mäkien päälle.  Mutta maisemat antavat syyn, samoin uljaat, joskus muulloin nähtävät jäkäliköt, joita polku onneksi väistää mutta näyttää.  Kuvaan pitkälle kohti vettä kurkottelevaa koivunrunkoa ja lumilakin saaneita kääpiä, eikä kamera mitenkään kieltäydy yhteistyöstä, oli vain raukka kylmissään.

Laavulla on täysi rauha.  Kolailen halolla enimmät lumet penkiltä ja alan viritellä tulta.
Miksi ihmeessä tulisijaa ei ole peitetty?  Ritilällä nostan lumet pois, mutta saan kaivaa nokista lunta pois paljon.  Kuivaa puuta on joku kantanut laavulle, mutta se on halkaistua närettä, aivan liian jyskyä kynsitulille ja huonoa syttymään.  Puuvajassa ei enää ole koivua lainkaan, vähän jotakin havupuupuolikkaita sentään vielä.  Sesonki on ohi.  Pilkon lähes ainoan koivuhalon, oksaisen haasteen, tuohesta nyletyn kuuteen osaan ja vuolen mäntypuusta kiehisiä, ja iloisestihan nuo kohta palavat.

Moottorivene kulkee järvellä.  Järvi on hyytävä, mutta taitaa olla siiankutu?  Ja ihan kuin auran ääni kuuluisi?  Luonnossa ei liiku mikään, ei kuulu mitään muuta kuin märän lumen putoamismossahduksia ja loiskahduksia, kun puut taipuvat järvelle.
Kahvi maistuu, piirakka myös, vaikka se on kylmä.  Nakit sentään kuumennan.
Istuksin toista tuntia ja poltan tulen tarkkaan loppuun.  Peittelen tulisijan aikakauslehdellä ja ritilällä ja päälle nostan kiven: sen kun nostat ladelman pois, ja sinulla on kuiva tulisija.  Pienin puita aivan tikkusiksi seuraavan tulijan tulla.

Rantapolku menee melkein huomaamatta.  Lunta on vesikivien hartioilla, hyytävän kylmä näky.  Joku, palokärki varmaan kun ei tassunjälkiä näy, on kaivanut kannonjuureen koloja ja pitänyt hakkuutyömaata.

Polku nousee pieneen kuruun, tässä keväällä joutuu kulkemaan suunnilleen purossa pienen matkan.  Täytyy ottaa lisätukea nousussa puista.  Ja sitten tulen tielle.  Tästä olisi autolle noin kilometri tietä myöten, mutta polku  kohti Karvalampea houkuttaa.

Tämä polku on retken helpointa osuutta.  Matka joutuu huomaamatta upeasti hoidetussa metsässä.  Kohta näkyykin jo Karvalampi kauniilta rinteeltä.  Yksinäinen, äänetön musta lintu lentää polun vierestä lammen yli.  Tämä korppi ei vielä tunne minua, ei tule juttelemaan.  Lampi näyttää matalalta ja pehmeäreunaiselta, mutta kaunista on.  Polku kaartaa vasemmalle, lammen taa, josta aukeaa uusi , upea maisema lammelle.

Ja vielä vähän matkaa, niin maisema muuttuu komeasta metsästä taimikoksi ja kas kummaa, tuossahan on penkki.  Toki tästäkin lampimaisema on, mutta risukkoa ja rytöä - miksi se penkki ei ollut tuossa parin sadan metrin päässä?
Helppo polku kiertelee, tekee jopa suorakulmaisen mutkan.  Mutka kuitenkin tuo ison siirtolohkareen viereen.  Senkin hartioilla on lunta, mutta polunpuoleinen seinä on uhkaavan musta. Helppo polku tuo metsätielle.  Taas on valinnan paikka: en viitsi märkyyttäni lähteä Onkilammelle, siellä olen jo joskus käynyt, vaan lähden suoraan kohti Partakoskentietä, ja saan helppoa metsäautotiekävelyä kolmesataa metriä.

Isolla tiellä ei ole aura käynyt.  Kuin selityksenä auran äänelle jossain korkealla lentää Kaukoidästä tuleva suihkukone kohti lounasta.  Siinä se aura.  Otan kuvan moskatodellisuudesta, ja ihmettelen, miksi aura on olemassa.  Toki ymmärrän, että on odotettavissa tämän lumen sulaminen.  Mutta silti, tie on vaarallinen, yksikin kolari on liikaa.

Jostakin Suomenniemeltä kuuluu laukauksia.  Ääni ei ole hrvenmetsästystä.  Mieleen tulee paremminkin joukkueellinen poikia, joilla on vapaa tulitusoikeus kertalaukauksilla.

Väistän autoa korostetun aikaisin ja korostetun pitkälle , silti se hiljentää pariinkymppiin.
Saavun kohtaan, jossa onkilammelta tuleva polku ylittää tien, mutta en lähde enää polulle, vaan jatkan maantietä vielä pari sataa metriä.  Autolla nappaan vielä kupin kahvia.

Yksinäiset jälkeni lähtevät auton luota metsätietä maastoon.

Mainosten armoilla

Tämä juttu sai alkunsa siitä isosta ärsytyksestä, jonka kaikkien TV-ohjelmien tallennettuna katsominen aiheuttaa.  Niin, meillä on ElisaViihde.  Se mahdollistaa ohjelmien todella helpon ja rajattoman tallentamisen, tärkeimpänä pontimena voida kelata nopeasti mainosten ohi ja katsoa ohjelma sinällään.  Joskus harvoin toki halutaan ohjelma ihan sisällön takiakin "nauhoittaa".
Seurauksia?  Mitään ei katsota reaaliajassa.  Esimerkiksi uutiset jäävät iltapuolella näkemättä.
Usein joutuu katselemaan sinistä tekstipohjaa, kun päävalitsija on puhelimessa, netissä tai hakemassa iltapalaa, eihän toki voi antaa TV-ohjelman pyöriä sillä aikaa.  Edes sillä aikaa!
Olen siis joutunut hankkimaan uuden , vähän edellistä (14´´) isomman television alakertaan sovun säilyttämiseksi.

Vika ei oikeastaan siis olekaan ElisaViihteen (tai tallentavan digiboxin sinulla?).  Vika on suhteettomassa määrässä mainoksia.  Jokaisessa tunnin ohjelmassa on korkeintaan 40 minuuttia itse ohjelmaa ja loppu mainoksia, lisänä oman kanavan tai konsernin toisen kanavan kehumista.  Usein käy - tuntuu käyvän - niin, että tv-katselun ohessa muita askareita suorittaessaan sattuu näkemään aina vain juuri ne mainokset.  Ja kuulemaan, mainos kun kajahtaa ohjelmaa voimakkaammin tai ainakin poikkeavalla tavalla.
Ohikelaaminen on siis melkein pakollista, erittäin harvoin mainoksissa on mitään minun tarvitsemaani, ainakaan haluamaani tai edes kunnon informaatiota uudesta tuotteesta.

Oletan, että mainos on "ilmaisuuden" perusta.  Kanava rahoittaa toimintansa - mutta mitä ilmaista on maksaa tuotteiden hinnoissa yhä kasvavat markkinointikulut?
Oletan myös, että mainoskanavat hyvin tietävät ohikelaamisen yleistymisen ja keksivät piankin jonkin vastatoimen, esimerkiksi sen, että koko ajan ruudussa pyörii mainos pikkukuvana teksteineen.

Ihan varmasti en osta tuotetta, jonka mainos ärsyttää.  Ärsytyksen ei tarvitse olla edes oikeaan syyhyn perustuvaa.  Esimerkiksi kielioppivirhe tai slangi mainoksessa ei varmaan kerro tuotteen huonoudesta.  Jos mainos on selvästi profiloitu juuri minulle esimerkiksi ikäperusteella, suututtaa. Tai se, että Vitaepro-mainos nielee sen keskellä olevan e:n, vaikka kyse on ilmiselvästi joko muoto vitae [Vite:] tai sitten lisätystä e-vitamiinista.  Selkeästi ulkomaalainen puhumassa dubattua suomea se vasta niskavilloja nostaakin.  Alipainoiset tytöt, liian hienot ihmiset ja ympäristöt, tarpeettomat tuotteet, huh, huh.  Eikä edelleenkään puututa ilmiselviin epätotuuksiin ja totena kerrottuun liiotteluun tai näennäistieteellisyyteen.

Houkutteleeko hyväkään mainos ostamaan tuotetta?  Monta kertaa muistaa mainoksen hyvän kertomuksen, mutta ei muista, mitä mainostettiin.  Usein myös tahalliset ja selkeät stereotypiat ja mahdottomuudet  suorastaan ovat hauskoja ensimmäiset kymmenen kertaa.

Ihan varmasti hyllystä huutaa se tv:stä tuttu.  Ihan varmasti mainosten elämänmalli aiheuttaa minunkin ostosteni suuntautumista. Ihan varmasti olen piilovaikuttamisen uhri - en sentään halukas uhri.  Heräteostot?  Enpä ole juuri huomannut, sepä se!  Paino sanalla huomannut...
Mutta huonostikin mainostettu, siis tuttu, saattaa lyödä laudalta tosihyvänkin tuotteen valintatilanteessa.

Printtimainonta ei ole tiensä päässä.  On joitakin lehtisiä, joita oikeasti tutkin.  Varsinkin kausitavaraa, vaikka autonlämmitintä, saatan suorastaan etsiä, tai viimeksi porakonetta.  Jotkin kuvastot ovat mielenkiintoisia - muista piilottaa lelukuvastot joulun alla!  Mutta näin päin se toimii, ei niin, että minulle työnnetään miljoona lehtistä, joista sitten vain kahta tutkin.  Loppu on saastaa.  En todellakaan tarvitse jatkuvasti kultakoruja, muotivaatteita, huonekaluja, autoja, terveyskaupan tuotteita, meikkejä. (Asyndeton, viimeinen sanaväli ilman ja-sanaa, kuvatkoon luettelon jatkumista vielä.)
On oikein hurmaavaa lukea ikivanhoja mainosjulisteita sekä lehtimainoksia, oikeastaan ilmoituksia.  Myytävänä kananuorikoita lauantaina tk 7.pvä Lemi kk klo 11, Huttula klo 12 jne.  Tikkaita, räystäskouruja samaan tyyliin myytiin.  Sitten tuli runoja: Järvellä ei enää souda venonen - mut Kirkkokadulla on Nenonen.  Tai sai pentuna katsella mustavalkeita (mustaruskeita, 30-luvun Suomen Kuvalehtiä) piirrosmainoksia vanhoista aikakauslehdistä, tekstit ovat, olivat jo silloin,  hiukkasen vuosien saatossa muuttuneet...  Jossain vaiheessa ilmoitus muuttui reklaamiksi ja lopulta mainokseksi, ja kun televisiokanavan rahoituksen takia mainos on tärkeämpi kuin ohjelma itse, olemme nyt jo tässä, kamalassa kehitysvaiheessa.  Ja johan puhelimeen tunkee mainos, tietokoneeseen samoin.

Jos olen päättänyt laittaa kalaa, katson toki lehdestä ruokamainokset kalaa etsien.  Saattaa sieltä samalla tarttua silmään muutakin, sitä en voi kieltää, vaikkapa kahvitarjous. Ihan varmasti en lähde mainosten perässä risteilemään eri marketeihin.

Ai että katso YLE:n kanavia, ei ole mainoksia!  Eikö: hyvin monessa välissä pyörii ohjelmamainos, illasta iltaan ne samat tiedot tulevista ohjelmista.  Jopa kymmenen minuuttia joutavanpäiväistä, esimerkikisi ennen pääuutislähetystä ei kannata ajoissa kääntää ykköselle.

Mitäs minusta.  Minulla on kaksi telkkaria, saan katsoa vaikka urheiluruudun.  Mutta te muut tohvelisankarit, anonyymit kotikiusatut, ottakaa joskus se kapula pois vaimon ulottuvilta, ei tarvitse illasta iltaan mennä Emmentaaliin.  Yrittäkää edes.  Jos se mököttää, mitäs uutta siinä, se on tasaluontoinen eli aina äkäinen?

Rahaa

Verotiedot julkistetaan tänään.  Ei muka kiinnosta tirkistellä?
Minun eläkkeeni on reilut 1700, ei taida kiinnostaa?

Raha.  Tavara, jolla on symbolista arvoa, tavallisesti yli sen oman käyvän arvon.  Simpukkawampumia, oravannahkoja, metallipalasia.

Raha, pahan alku, maailman tuhon alku, vapautti luontaistaloudesta ja mahdollisti kaupan suuressa mittakaavassa, antoi mahdollisuuksia tallentaa ja sijoittaa, antoi mahdollisuuden spekuloida ja kiristää..  Ja samalla siunaus, totta kai.

Kuninkaan kuva, keisarin kuva.  Takuu käypyydestä, takuu metallin määrästä.  Takuu hallitsijan mahdista ja hallitsijan oikeudesta hallita.  Ja silti historian suurimpia rahanväärentäjiä on keisari,  keisari Caligula.  Hän vähensi rahasta jalometallia, mutta leimasi silti omalla kuvallaan - seuraksena hirvittävä inflaatio ja epäluottamus rahaan.

Seteli ei ole rahaa, kun se ei olekaan jalometallia?  Ensimmäiset setelit, Kiinassa tietysti, olivatkin lähinnä maksuosoituksia.  Sitähän ensimmäisten eurooppalaisten pankkiirien, Temppeliherrojen, setelitkin olivat.  Lainaajia kyllä taisivat olla suurkaupunkien juutalaiset, vaikka Toora nimenomaan kieltää mm. koron ottamisen.
No setelin arvo tietenkin sidottiin kultaan.  Houkuttelevaa väärentäjille - on yhä, vesileimoista, erikoispapereista, hologrammeista, turvalangoista riippumatta.  Oli se seteli kätevä, ei tarvinnutkaan mukaan vaunulastilista kolikoita tai vaikka plootuja, jotka saattoivat painaa jopa 8 kg/kappale.
Mikä muuten takaa, ettei maailmalla liiku miljardeittain esimerkiksi dollareita, joita on vain jaeltu, joilla ei ole oikeaa katetta?

Rahaa pitää olla sopivasti.  Sillä pitää tulla toimeen joka päivä.  Sitä tulee olla niin paljon, että voi tavoitella jotakin, siis pitää voida säästää.  Rahaa pitää voida käyttää suunnitelmallisesti.
Jos rahaa on liian vähän, sen puute näkyy koko elämässä.
Jos rahaa on liikaa, se menettää merkitystään ja arvoaan, kunnes taas olet sopeuttanut menosi uuteen tulotasoon tai varallisuuteen.
Tavalliselle ihmiselle avain onkin sopeuttaminen, joko runsauteen tai niukkuuteen.

Kasvu on ainoa elämänmalli länsimaissa.  Kasvu edellyttää kuluttamista ja jatkuvaa kuluttamisen lisäämistä.  Aika selvä juttu, mutta kuinka lisäät kulutusta, säästät ja saat yhä pienempää tuloa samaan aikaan.  Kaikkitietävä ekonomisti saattaa samassa julkilausumassaan vaatia vaikka näitä kaikkia.  Maksajansa suulla...

Yhä enemmän tietenkin kulutamme kaikenlaiseen tavaraan.  Totta kai haluamme yhä uusia elämää helpottavia tuotteita, välttämättömyystarvikkeita, ravintoa.  Mutta aina on myös tehokkaampaa markkinointia ja "tarvitsemme" yhä uusia tuotteita.
Rahaa kuluu kuitenkin yhä uusiin yhteiskunnan tuottamiin tarpeisiin.  Yhä uudet asiat ovatkin yllättäen maksullisia ja tuotteistamalla vaikka palvelut, ennen yhdellä maksulla selvityistä asioista maksatkin nyt viiteen eri suuntaan ja alkuperäisen maksun verran kaikille.  Mitä ihmettä ovat vaikka energiavero tai siirtomaksu?  Miten entinen kotipalvelu onkin nyt siivouspalvelua, kotisairaanhoitoa, seurapalvelua, ruokapalvelua, puhtauspalvelua, ostospalvelua?
Ja silti yhteiskunta on köyhempi kuin koskaan ja "julkinen sektori on paisunut liian suureksi".

Jos rahaa on todella paljon, sillä ei enää ole edes välinearvoa sitten kun sinulla on jo kaikki.
Harva tekee Gatesit eli lahjoittaa rahan pois.  Ei, raha sijoitetaan.  Raha sijoitetaan tuottamaan suurin mahdollinen voitto, ja kohta taas on sama ongelma, mihin se raha pannaan.
Voisiko sen rahan sijoittaa vaikka johonkin työllistävään omassa maassa tai johonkin yleishyödylliseen, ei vain osinkotuloja tuottavaan?  No eipä tietenkään.

Kun rahaa on paljon, se on vain bittejä ja numerosarjoja.  Napin painallus voi kaataa valtion koko talouden.
Vaikka koko maanosan talouden, olemmehan samaa konkurssia kaikki EU:ssa.

Rikkaus on sitä, että varallisuutta on huikeasti enemmän kuin vertausryhmälläsi.  Rikkaus on hyväksyttävää, siihen toki saa pyrkiä, se on laillista.
Onko kaikki kuitenkaan moraalisesti oikein?  Esimerkiksi yhtiö, joka ostaa vaikkapa Kreikan valtionlainapapereita 60 prosentin arvolla, ei suostu neuvottelemaan velan järjestelyistä, vaatii Kreikkaa maksamaan lainan korkoineen täydestä arvostaan ja käärii miljardivoitot, toimii täysin laillisesti.   Mitäpä väliä sillä, irtoaako Kreikka eurosta tai aiheutuuko koko EU:a koskeva kriisi, mitäpä väliä silläkään, että useimmat muut firmat ovat mukana velkajärjestelyissä ja kohtuullistamassa saataviaan, jopa lainoja anteeksiantamassa.
Meitä lähempänä ovat työttömyyden, irtisanomisten ja palkkamaltin aikana kuitenkin kaikenmaailman optiot ja bonukset ja pomon monisatakertainen palkka, osakkeenomistajien osinkojenjako huonoinakin aikoina.

Henkilökohtaisesti minua kuitenkin eniten sapettaa saamattomuus vastuunjaossa.  Palkansaaja ja muukin tuloveronmaksaja ylläpitää koko yhteiskuntaa, iso raha vaatii aina vain lisää tukea, lakeja turvakseen ja monenlaista helpotusta.  Ja tappio sosialisoidaan, kellepä muulle kuin tuloveroa maksavalle.
Kyllä pitäisi olla valtioilla ja valtioliittymillä rohkeutta sanoa, että politiikan tulee ohjata taloutta, ei talouden politiikkaa.

Aerat

Mika Waltari kuvaa Turms kuolemattomassa upeasti maailmanajan muuttumista toiseksi.
Tapahtuu kerta kaikkiaan niin isoja asioita, että ei voi enää puhua samasta aerasta.
Historia on täynnä saman tapaisia rajapintoja.  Maanviljelyn alkaminen ja ravintoturvallisuus aikaansai yhteiskunnat, kaupan, kulttuurin ja ennen kaikkea väkiluvun valtavan kasvun ja mm. kulkutautien leviämisen.  Kirjoitustaito tallensi ja jakoi menneen tiedon.  Löytöretket, tähtitieteen kehitys ja ennen muuta kirjapainotaito lisäsivät tietoa ja jakoivat sitä niin paljon, että keskiaika voidaan syyllä katsoa loppuneeksi.

Yhä on samanlaisia rajoja.  Atomiaika on toivottavasti vain siirtymävaihe?  Tiedon aikakausi?  Postteollinen aika? Stanislaw Lem, suosikkiscifistini, ajattelee esimerkiksi niin, että ajoittain ihminen kehittää niin hienoa kybertekniikkaa, että se alkaa monistaa ja kehittää itseään ja kaappaa vallan.  ja sitten aikanaan tämä kyberelämä taas kehittää valkuaisaineisiin perustuvaa elämää, joka...  Sykli on miljardeja vuosia.
Eikä ihmisen alku eräässä hänen jutussaan ole kuin vahinko, avaruusaluksen jätesangon vastuuton tyhjennys syrjäiselle planeetalle, ja ihmistä kutsutaankin limaskaksi.

Emme voi antaa sanoja tulevaisuuden historioitsijalle.  Hänhän on toivottavasti objektiivinen ja kertoo kaiken, ei vain vallanpitäjää miellyttävää pravdaa.  Olisi varmaan tarjolla useitakin hienoja nimityksiä ajallemme, olisi hienoa kuvitella elävänsä murrosaikaa, josta alkaa vaikka Yhteisvastuun aika.  Onhan alkuja: ympäristöstä huolehtiminen, kehitysyhteistyö, ilmastosopimukset, rauhanturvaaminen, sosiaalipolitiikka ja muu yhteiskunnan huolenpito,...
Alkuja, maistiaisia, eivät koske kaikkia. Globaalisti ei toimi mikään näistä.

Voi olla, että aikamme saa esimerkisi nimen Ahneuden aika?  Yhä suurempi rikkaus keskittyy yhä harvemmille, eikä tämä aika osaa mitata sitä yhteiseksi hyväksi.  Yksi nimitarjokas olisi Länsimaiseen elämänmalliin pakottamisen aika.  Kaikin keinoin, jopa asein, mutta toki enemmän talouden keinoin kaikki muut yhteiskuntamallit ajetaan alas.

Yksi varmimmista aikakauden nimiehdokkaista tulee siitä, että yhteiskuntien rakenteita puretaan ja yhteisvastuu loppuu.  Olisiko voinut esimerkiksi 80-luvulla voinut kuvitellakaan, että rikkaammat ajat purkavat vaivalla aikaansaadut turvaverkot?  Millaisena aikana onkaan saatu aikaan esimerkiksi oppivelvollisuus ja ilmainen koulutus, sairausvakuutus, eläkejärjestelmät, työttömyysturva, sosiaalituet, neuvolaverkko.  Kun ei ollut, mitä jakaa, siis oikeasti oli niukkuutta, osattiin kuitenkin tehdä tarpeen, ei määrärahan mukaan.  Tätähän ei nykyaika tajua: ajetaan alas toimiva ja hyvin tarpeellinenkin, ainakin paikallisesti ajan nimeksi sopisikin Alasajon aika.

Yhä pienempi porukka, lähinnä palkansaajat, maksavat kaiken.  Vapaamatkustajia eivät ole eläkeläiset, tukien varassa elävät, sairaat, vaan kas kummaa, ne, jotka ovat pelanneet talouden sekaisin ja sosialisoivat tappiot.   Miten suomalainen palkansaaja on velvollinen maksamaan koko Euroopan kuntoon, siinä on selittämistä.

Miten väännetään ajalle nimi siitä, että talous pyörittää politiikkaa eikä politiikka taloutta?   Eihän voi olla mahdollista, että pieni rikaiden kerho päättää, miten yhteiskunta toimii.  Muistaakseni yhteiskunnassa on muitakin tehtäviä kuin tuottaa heille lisää.