Loskainen lumi ohjaa autoa, vaarallista. On pysyttävä urissa. Jos tämä lumisohjo taas jäätyy tähän, pohjat, pakoputket ovat kovilla. Pääsen Ratakadulle; täällä onkin aura käynyt - ja heittänyt sohjon kevyen liikenteen väylälle.
Kuutostiellä saisi ajaa satastakin. On vaihtuvat nopeusrajoitusmerkit, mutta jäätävä tihkusade ei herätä tiehallinnon miehiä (ELY kai nämä nykyisin hoitaa). Minulle riittää hyvin kahdeksankymppiä.
Ja Mikkelintiellä on reunoissa niin paljon loskaa, että vastaantulijat heittävät sitä lasille.
Paremmat autoilijat ajavat kelistä ja säästä huolimatta paljon yli sallitun, niin aina.
Kirkolta Partakoskelle on tie suurin piirtein auki, mutta kun vastaantulijaa joutuu väistämään reunemmas, loska lotisee ja kahnuttaa alustassa. Liikennettä on onneksi vähän.
Mutta Partakosken jälkeen, apua! Oliko oikeastaan pakko lähteä juuri tänään? Täällä voi päätyä ojaan! Tiehen on tullut kolme ajoraidetta, ei neljää, eli vastaantulija ja minä ajamme samalla keskiuralla. Reunoja ei erota, ne ovat soraa ja murtuvat ja tien ojat ovat syvät. Aurausmerkit antavat jonkinlaisen kuvan reunan paikasta, onneksi. Talvi taas yllätti aurakaluston? Aina ylämäessä on pakko ottaa vauhtia, mutta silti olisi päästävä reunemmas vastaantulijoiden varalta. Viimeinen alamäki - palatessa siis ylämäki - on yhtä moskamylläkkää ja auto pyrkii ohjaamaan miestä. Tästä on noustava mutkaista mäkeä sohjon läpi, otettava vauhti ja toivottava, ettei kukaan tule vastaan. Tai jospa aura kävisi?
Parkkipaikalla ei ole ketään. Puhdas hanki odottaa. Tätä vartenhan tänne tultiin!
Tiepohjalla on viisi senttiä narskahtelevaa nuoskaa, mutta kiire ei ole. Ei ole, on kokintöistä vapaapäivä, kun perheen työläinen kokoustaa Helsingissä. Kepin jälki jää askelten viereen.
Pian pääsen polulle. Pitkospuilla on erikoista kävellä, kun ne vähän taipuvat lumen alla. Matala taimikko, ei paljon varpuja, kivikoissa on kunnon lankkukäytävä: Savitaipale haluaa tänne kävijöitä ja pitää polusta huolta.
Orrainlampi vaatii valokuvaamaan. Astun pari askelta mustikanvarvikkoon ja saan mäen päältä mittakaavaksi pari puuta. Lumi, raskas lumi tukkii varpujen välit, yksittäistä varpua ei tuosta rypystä erota. Väliin polkukin häviää näkyvistä, mutta onneksi on puihin maalattuja merkkejä.
Polku laskeutuu alemmas, ja lammelle on näin lehdettömänä aikana hieno näkymä alemmaltakin kalliotasanteelta.
Polku mutkittelee tuoreessa kangasmetsässä. Jonkin kanalinnun jälkiä on siellä täällä varvikossa.
Saavunkin jo metsäautotielle. Maasturilla on menty, ja kokeilen, olisiko renkaanjäljessä parempi kävellä kuin lumessa. Puoli kilometriä ja tulen valintatilanteeseen: menekö Kuikkolammelle ja Partiolaisten majalle vai menenkö suoraan Luotolahdenvuorelle. Lähden vuorelle, sillä tietä pitkin olisi tylsä kulkea.
Täällä on vaikeampi mennä. Kuopat ja kivet ovat peitossa ja raskaat risut ja varvut taipuvat polulle.
Täällä menee nilkka, jos kulkee huonoissa jalkineissa. Minulla on pitävät saapikkaat. Miksiköhän kalliitkin ns. maastokengät, jotka ovat muuten hyviä, kovettuvat kylmässä pohjistaan ja ovat mahdottoman liukkaita märällä ja lumessa? Saapikkaissa ei taas ole nilkkatukea ja olen hyvilläni tavastani kulkea kepin kanssa.
Polku menee siitä, mistä kesälläkin. Nyt on oltava nöyrempi, sillä raskas lumi painaa kuusenoksat polun päällä paikoin matalaksi tunneliksi. Pari kertaa saan lunta niskaan, ennen kuin opin kiertämään pahimmat paikat. Aikamoista on laskeutua melkoinen alamäki: polku hävisi johonkin varvikkoon ja rinne ei todellakaan ole tasainen, alhaalla on kuitenkin se partiolaisten majalta tuleva polku vastassa.
Pitkospuut ovat kallellaan. Muistan keväältä, että märät lankut ovat liukkaat, silti kerran joudun astumaan alas. Polku vie Kuolimon rantaan, venepaikalta siinä näyttää. Tiainen tirskuttaa: - Eikö näytäkin hyytävän kylmältä, kylmemmältä kuin jää? Tulisi lähemmäs, näkisi mikä hän on tinttejään.
Alan kiivetä vuorelle. Ylös on helpompi mennä kuin alas, kunhan varmistaa kepin tukevan paikan ja askelen pohjan. Pääsen puoliväliin, kun kuuma iskee, hiki ja lumen märkyys alkavat tuntua.
Ennen varsinaista vuorta on lähes yhtä korkea " esivuori", se on petollinen, sillä luulet olevasi huipulla, mutta joudutkin vielä vähän alemmas ja oikein jyrkkään uuteen nousuun.
Oravia on käynyt tekemässä jälkiä lumeen.
Vuori palkitsee. Reunalle en mene. Otan vesihuikan ja katselen uskomatonta kapeikkoa allani. Kelo loistaa hopeaansa kuurankin läpi. Vastarannan mökeillä vallitsee rauha ja tässä ymmärtää, mitä tarkoittavat laulun sanat "salot huokuu": maisema pitää hiljaista humisevaa ääntä, vaikka tuuli on aika mitätön. Otan pari kuvaa, ja kamera käskee vaihtamaan paristot: käskeköön, panen kameran povitaskuun lämpöiseen ja kuvaan vielä monta kuvaa reissun aikana.
Lähden alaspäin. Polun yli on mennyt jokin iso koiraeläin. Ei kai vain...? Lumi on aamulla satanut, jäljet ovat siis tuoreet. Katson tarkemmin, kun yhytän jäljet taas alempana. Ainakin kahdet jäljet ovat tarkalleen päällekkäin. Missään ei näy ihmisen jälkiä omieni lisäksi. Miksi koira juoksisi täällä kaukana kaikista asutuksista? Toisaalta jäljet ovat aika pienet, ellei sitten olisi tämän vuotinen Pikku-Hukka siinä juossut. Ainakaan sudenjälkinä en rupea niillä kehumaan.
Mäki on todella hankala lumen takia, mutta rannempana helpottaa. Louhikko on niin isokivistä, että askelten paikat näkee. Täällä aina kyselee, miksi polku pannaan kiertelemään ja nousemaan mäkien päälle. Mutta maisemat antavat syyn, samoin uljaat, joskus muulloin nähtävät jäkäliköt, joita polku onneksi väistää mutta näyttää. Kuvaan pitkälle kohti vettä kurkottelevaa koivunrunkoa ja lumilakin saaneita kääpiä, eikä kamera mitenkään kieltäydy yhteistyöstä, oli vain raukka kylmissään.
Laavulla on täysi rauha. Kolailen halolla enimmät lumet penkiltä ja alan viritellä tulta.
Miksi ihmeessä tulisijaa ei ole peitetty? Ritilällä nostan lumet pois, mutta saan kaivaa nokista lunta pois paljon. Kuivaa puuta on joku kantanut laavulle, mutta se on halkaistua närettä, aivan liian jyskyä kynsitulille ja huonoa syttymään. Puuvajassa ei enää ole koivua lainkaan, vähän jotakin havupuupuolikkaita sentään vielä. Sesonki on ohi. Pilkon lähes ainoan koivuhalon, oksaisen haasteen, tuohesta nyletyn kuuteen osaan ja vuolen mäntypuusta kiehisiä, ja iloisestihan nuo kohta palavat.
Moottorivene kulkee järvellä. Järvi on hyytävä, mutta taitaa olla siiankutu? Ja ihan kuin auran ääni kuuluisi? Luonnossa ei liiku mikään, ei kuulu mitään muuta kuin märän lumen putoamismossahduksia ja loiskahduksia, kun puut taipuvat järvelle.
Kahvi maistuu, piirakka myös, vaikka se on kylmä. Nakit sentään kuumennan.
Istuksin toista tuntia ja poltan tulen tarkkaan loppuun. Peittelen tulisijan aikakauslehdellä ja ritilällä ja päälle nostan kiven: sen kun nostat ladelman pois, ja sinulla on kuiva tulisija. Pienin puita aivan tikkusiksi seuraavan tulijan tulla.
Rantapolku menee melkein huomaamatta. Lunta on vesikivien hartioilla, hyytävän kylmä näky. Joku, palokärki varmaan kun ei tassunjälkiä näy, on kaivanut kannonjuureen koloja ja pitänyt hakkuutyömaata.
Polku nousee pieneen kuruun, tässä keväällä joutuu kulkemaan suunnilleen purossa pienen matkan. Täytyy ottaa lisätukea nousussa puista. Ja sitten tulen tielle. Tästä olisi autolle noin kilometri tietä myöten, mutta polku kohti Karvalampea houkuttaa.
Tämä polku on retken helpointa osuutta. Matka joutuu huomaamatta upeasti hoidetussa metsässä. Kohta näkyykin jo Karvalampi kauniilta rinteeltä. Yksinäinen, äänetön musta lintu lentää polun vierestä lammen yli. Tämä korppi ei vielä tunne minua, ei tule juttelemaan. Lampi näyttää matalalta ja pehmeäreunaiselta, mutta kaunista on. Polku kaartaa vasemmalle, lammen taa, josta aukeaa uusi , upea maisema lammelle.
Ja vielä vähän matkaa, niin maisema muuttuu komeasta metsästä taimikoksi ja kas kummaa, tuossahan on penkki. Toki tästäkin lampimaisema on, mutta risukkoa ja rytöä - miksi se penkki ei ollut tuossa parin sadan metrin päässä?
Helppo polku kiertelee, tekee jopa suorakulmaisen mutkan. Mutka kuitenkin tuo ison siirtolohkareen viereen. Senkin hartioilla on lunta, mutta polunpuoleinen seinä on uhkaavan musta. Helppo polku tuo metsätielle. Taas on valinnan paikka: en viitsi märkyyttäni lähteä Onkilammelle, siellä olen jo joskus käynyt, vaan lähden suoraan kohti Partakoskentietä, ja saan helppoa metsäautotiekävelyä kolmesataa metriä.
Isolla tiellä ei ole aura käynyt. Kuin selityksenä auran äänelle jossain korkealla lentää Kaukoidästä tuleva suihkukone kohti lounasta. Siinä se aura. Otan kuvan moskatodellisuudesta, ja ihmettelen, miksi aura on olemassa. Toki ymmärrän, että on odotettavissa tämän lumen sulaminen. Mutta silti, tie on vaarallinen, yksikin kolari on liikaa.
Jostakin Suomenniemeltä kuuluu laukauksia. Ääni ei ole hrvenmetsästystä. Mieleen tulee paremminkin joukkueellinen poikia, joilla on vapaa tulitusoikeus kertalaukauksilla.
Väistän autoa korostetun aikaisin ja korostetun pitkälle , silti se hiljentää pariinkymppiin.
Saavun kohtaan, jossa onkilammelta tuleva polku ylittää tien, mutta en lähde enää polulle, vaan jatkan maantietä vielä pari sataa metriä. Autolla nappaan vielä kupin kahvia.
Yksinäiset jälkeni lähtevät auton luota metsätietä maastoon.