Naisen syvin olemus?

Mitä on mies?  Eipä paljon mitään.  On hän sentään edes jonkinlainen virkamies, esimerkiksi nimismies, lautamies, palomies  tai perämies, ja eikös näitäkin ammattinimikkeitä tasa-arvoisteta ja latisteta!  Käräjäoikeuden lautahenkilö?

Mutta nainen!  Siinäpä on sukupuoli, joka on arveluttavasti ominut itselleen valtavasti suomenkieltä!  Ei ole reilua tämä!
Peliä kylä huikeasti tasoittaa se, että varsinaiset synonyymit itse "nainen"-sanalle ovat useimmiten negatiivisia ainakin miesten käyttäminä, esimerkiksi akka, eukko, ämmä, huora.  Mutta näitähän on sitten taas yli 70.  Mistä se negatiivisuus oikeastaan tulee - ei (vanhan) miehen nimityksissä samaa sävyä ole.
Olen tehnyt sen johtopäätöksen, että naisen tulisi olla kielessäkin ikuisesti nuori ja ikuisesti kaunis, eli ajatus meikkien ja muotivaatteiden ja hoitamisen välttämättömyydestä on meihin jo sisäänrakennettu, turha minun on sitä vastaan kapinoida.

Mutta se naisen ylivalta? Sehän ei ole vain satunnainen asia, vaan varsinainen, vakinainen juttu, aivan olennainen. Ei lainkaan vaillinainen, vaan ihan kokonainen.
Vaikka hänellä olisi punainen, harvinainen kasvannainen, hänen pilvensä on kultareunainen.  Tupsuttaminen johtaa siihen, että jopa muinainen, kaarnainen, halkinainen, vieläpä rikkonainen iho on kunnossa.

Poikkinainen sana silti suututtaa. Ja vaikka kävelysi olisi katkonainen, ei kun vie roskat, hän kyllä herkästi ilmoittaa, mistä kohtaa ovi on aukinainen! Hyväntuuliselta taas sitten löytyykin kahvin kanssa vaikka leivonnainen, vaikka Ritun ensimmäinen muurikkalettu toisaalta olikin lähinnä kaivannainen.

Jos tämä Simanainen, Huurinainen, Horttanainen, Paakkunainen tai Tapanainen asettuu oikeaan paikkaan asumaan, paikka on tietenkin Pornainen (mielikuvasi?), Sannainen tai Karinainen (epävarma identiteetti?), paikan on mieluiten kuitenkin oltava lounainen, tai hänestä tulee kaunainen.

Tämä koko juttu on johdannainen siitä, mitä eräänä aamuna herätessään oli ollut pohtimassa ja sitten saunan lauteilla jatkoi.
Kyllä naiseuden ydin selvisi.
Kyllä taas maailma paranee...

Haaksirikkoiset

 Sarjaa Saimaa, Saimaani

Kaksi pitkää tukkia rantavedessä.  Laine nostaa ja laskee, sora ratisee joka aallolla.  Rannassa on vaahtoa, vaikka on vain kevyttä maininkia. Selkä on juuri vapautunut enimmistä jäistä, joku iso lautta vielä ujuu kohti pohjoista ja kiinteää jäätä.

Rannalla on kaksi haaksirikkoista.  Tässä on pelastus!  Riuskasti kiinni tukkiin ja suurella ähinällä ja ponnistuksella se saadaan yli puoliksi maihin.  Toinen on vielä painavampi, mutta kyllä se nousee, on noustava, tai tänne jäädään ikuisiksi ajoiksi ja kuollaan nälkään.

Ei ehdi huokaista.  Pelkät tukit eivät tuo pelastusta.  Ne on saatava yhteen.  Löytyy köydenpätkiä, löytyy laudanpätkiä.  Joissain laudoissa on vielä kiinni naulojakin.
Kivi käteen, vasara on siinä.

Peruutetaan nauloja, kitkutetaan ne irti.  Hommansa on siinäkin, mutta tulee oivallus: toisen pään naulat saavat olla paikoillaan, valmiiksi, kunhan ne on peruutettu lähes kokonaan.
Puolimetrinen lauta tukkien toiseen päähän, hiukan pitempi toiseen, eihän sahaa ollut käytössä.
Naulat saatiin hätäisesti uppoamaan, puu ikään kuin imeytyi puristamaan naulan ympäri.
Köysi sidotaan etummaiseen poikkipuuhun, siitä voisi myrskyn yllättäessä pitää kiinni. Tuuli kyllä juuri nyt tyyntyy kokonaan.

Lautta oli valmis.  Monenlaista lautaa lojui rannalla, ajopuuta.  Löytyi molemmille parimetrinen kapeampi suikale, melat olivat siinä.
Vähän häiritsi, kun löytäjä oli pari vuotta nuorempi pikkuveli, joka ei tähän mennessä ollut kuulunut koko tarinaan, joka sanoi ajopuukasoja venepaikkojen laudoiksi.

Jos oli ollut vaikea saada lauttatarpeet maihin, tukit yhteen navottuina oli paljon hankalampi saada takaisin veteen.  Hetkeksi pikkuveli taas tarvittiin.  Ja niin alus kellui aalloilla ja ääretön ulappa kutsui, kaukana horisontin takana odotti pelastus.

Ja haaksirikkoiset kapuavat lautalle.  Vain kahdelle on paikka, on vain kaksi poikkilautaa.  Ja niin se pikkuveli putoaa taas tarinasta, juoksee mököttämään mattolaiturille - miten sellainenkin autiolle saarelle on joutunut?  Matka alkaa.  Lautta liikkuu todella raskaasti, mutta liikkuu sentään.  Pohjasta saa työnnettyä vauhtia muutaman kerran, mutta sitten on jäljellä vain melominen.  Ei ollut varattuna juomavettä, ei ollut kerätty marjoja, hedelmiä, evästä.  Yrityksen oli kerralla onnistuttava, tai tuho merellä on edessä.

Mitä tekisi Hornblower tai Bolitho?  Mitä perämies Pirteä?  Paikka määritettiin, ilmansuunnat määritettiin, ja suunta kohti pelastusta todettiin: onneksi lautta jo lipui oikeaan suuntaan, se oli lähes mahdoton käännettävä, ja kulki oikeastaan suoraankin vain, jos molemmat meloivat vasemmalta puolelta.  Alus oli täydellisen vakaa, puoliksi uponneet tukit eivät kapeana V:nä keiku.

Onneksi meri oli ystävällinen, eikä matka kauaa vienyt, olisiko puoli kilometriä.  Joku olisi sanonut rantaa Myllysaaren Ukkojen kallioksi, haaksirikkoiset näkivät siinä turvallisen manteren.  Aina viidakon läpi joku polku johtaisi.  Ja olihan lautta turvana, jos pitäisi merelle paeta!

Lautta vedettiin miten kuten maihin, eihän koskaan tiedä, miten seikkailu jatkuu.

Ja jo tömähti pikkuveli paikalle, oli seurannut maita myöten Halkosaaresta Myllysaareen. 
Mikäs siinä: nyt oltiin taas Matti, Markku, Erkki.  Lauttaseikkailu oli ohi, uudet odottivat jo ihan siinä vieressä, siinähän oli vesikelkkamäki poikien kiipeillä ja rymytä!  Tai olikohan se siksi siinä...

Häkellyttävää on, että keskellä kirkasta sunnuntaipäivää voi kaksi lasta (11- ja 10-vuotiaat ?) noin vain meloa tukkilautalla, kenenkään puuttumatta Halkosaaresta Myllysaareen.
Ja Matti teki samantapaisen tempun vielä yksinkin, hurraajina iso joukko Kimpisen kakaroita.  Vaikka ihmisiä olikin vähän liikkeellä, joitakin oli varmasti.  Ei valvomaan saati puuttumaan asti.

Halkosaari

Tästä alkaa juttusarja Saimaasta, Saimaastani

Halkosaari

Paraatiovesta ulos, vähän salaa, tavallisestihan sitä pojat kulkivat pihan kautta, keittiön ovesta.  Portailta vilkaisu: oli Vesibussi tullut, ja juuri oli tulossa Tähti Kakkonen.  Jotain tervahöyryä lastattiin jo. Saimaa-laiva oli vielä selällä tulossa, jo kuului pillin ääni.  Linnoituksen talot hohtivat valkoisina korkealla Kaupunginlahden yllä, mutta Kirkon kultaiset ristit keräsivät suurimman huomion.  Kauempana, lähempänä Rapasaarta ja aallonmurtajaa, seisoivat punakoppinen Vili ja keltakoppinen Lauri, puuhakkaat hinaajat.  Rapasaaressa lastattiin lotjia.

Ohitan siis entisen kotini ja verannan portaat ja palaan lapsuuteen.  Voiko olla parempaa paikkaa viettää lapsuutta kuin Kimpisenkadun alapää: aina oli kavereita, ranta, metsä, urheilukenttä lähellä.

Neulasepänkatua alas Ainonkadulle.  Tässä kolahti 1963, ajoin mopolla kolarin.  Kaveri tuli liikkeestä lainatulla upouudella Volkkarilla päin, vaikka minä tulin oikealta.  Ihan käräjille piti mennä, hän sai varomattomuudesta liikenteessä sakot, minä jarrulaitteeltaan epäkuntoisella ajoneuvolla ajosta - olin juuri menossa ostamaan katkennutta jarruvaijeria.

Penger kohti Halkosaarta alkaa.  Vasemmalla oli rannan suuntainen laituri, jolta puolituttu poika oli hukkua, isäni sai hänet ylös ja joutui vähän elvyttämäänkin.  Oikealla oli kaupungin yksi pääviemäri purkamassa sulojaan, siihen vain, sellaisenaan.  Siinähän oli heikko jää, ja tietysti kolme velloksista - minä mukana - kävi putoamassa jäihin.  Toisiamme autellen pääsimme poiskin, ja totta kai piti toisenkin kerran kokeilla...

Penkan vasemmalta puolelta sai valtavia särkiä.  Niitä kun kotiin vei, sai äkkiä käskyn kaivaa kuopan yläpihalle ja haudata ne sinne, meillähän oli kunnon kalaakin, aina.  Mutta onkimisessa oli tietty jännitys! Puistovahti valkoisine lakkeineen piti maailman tärkeimpänä asiana keräillä pienten poikien onget pois.  Niinpä opimme menemään laiturille mahallemme, onkimaan siimalla, ilman vapaa.
Kerran isä oli mukana, oli ostanut uusinta mallia olevan umpikelavirvelin (Abumatic 60?).  Hän heitteli kaupunginlahden rannassa, ja useita kertoja nappasi hauki.  Puikkari tuli paikalle ja alkoi terhennellä, mutta innostui itsekin katselemaan, kun uistimen tilalla oli vain keltainen, kuminen heittopaino...

Penkan oikealta puolelta sain ensimmäisen kunnon kalani, melko kookkaan lahnan.  Selän puolelta sai onkia, lahdelta ei.  Kala kainaloon, vaatteet limaisiksi, yhtä juoksua kotiin ja läts, kala sellaisenaan hellalle, suomuineen, suolineen.  Yllättäen sitä ei syöty, eikä Tyyne-täti kiitellyt hellaa putsatessaan.
Siitä sai myös toisenlaisia "lahnoja", kiiskiä.  Kerran merkkasimme puukolla evää veistäen kiisken ja heitimme sen aina takaisin.  Kuusi kertaa saimme vielä saman kiisken samalla reissulla, on se ahne otus.  Lopulta kyllästyimme ja kiiski lahnattiin ajamalla sen yli polkupyörällä.
Tähän Ukki-Pekka saattoi tulla ongelle, hyvä kun päivää ehti sanoa, kun junalta meille tuli!

Halkosaari on saari.  On siis silta.  Sillan alla tietenkin oli sulaa aikaisin keväällä, ja Kimpisen poikalauman piti tietenkin mulautella isoja kiviä sulaan.  Siinä leikissä lohkesi etuhammas, kun pikkuveli ei hallinnut liian isoa kiveään.  Mutta kerran sama poikajoukko oli saanut naapurista koiranpennun ulkoilutettavaksi.  Ei pantaa, huonosti sidottu naru vain kaulassa, ja eikö tuo saanut ujutettua päänsä pois silmukasta ja karannut, suoraan vieri pengertä alas, joutui syvän kohtaan ja hukkui siinä silmiemme edessä.  Pieni koira, pienet pojat, kukaan ei osannut mitään tehdä.

Lahden puolen laitureilla oli hyvä istua ja laittaa luistimia jalkaan.  Isä osti eräänä jouluna peräti neljät luistimet kerralla, ja oli hiukan kasvuvaraa.  Varret eivät olleet mitenkään jäykät, itse piti liian suuret luistimet jotenkin kiristää koipiinsa, ja niin sitä sitten halailtiin laituritolppia, kun likat menivät kovaa, kaunokeissa kun oli pitkä varsi ja tekniikkana kärjellä raapaisu, ei oikea potku.  Kateusko se pani hallitsemaan nilkkansa ja oppimaan?
Luistimilla ehti myös avantoon, tietysti.  Eräänä vuonna oli ruoppaaja lahdella, ja avanto aina yöllä jäätyi.  Eräänä pyhänä sitä tietenkin kilpailtiin, kuka uskaltaa.  No tietysti kaikki...
Kova vauhti, liuku, ja yli.  Ihan kaikilla ei vauhti riittänyt, ja kas, sai kokemusta yrittää uida mudassa luistimet jalassa.  Vaara?  Mailoja ojentui joka puolelta: suurin vaara oli, että kotona huomataan, ja niin sitä hiivittiin vintin portaita yläkertaan ja vaihdettiin kuivaa päälle.
Samassa paikassa oli myöhemmin suihkukaivon rakentajien avanto, josta piti tietenkin mennä yli juoksemalla kova vauhti ja liukumalla monoineen - kaikki eivät päässeet tästäkään.

Halkosaaren pieni kioski törötti siinä lahden puolella.  Olisipa joskus ollut rahaa ostaa vaikka jäätelö. (Oli, mutta aivan liian harvoin, tietysti.) Bensaakin ja venepetrolia siinä myytiin, ja suunnatonta ihailua herätti, kuinka kioskinhoitaja pumppasi käsivivulla mittarisäiliöön oikean määrän ja lorotti sen astioihin.

Näillä nurkilla alkoi keväisin nenään tunkea hurmaava tuoksu.  Ukot raappasivat ja tilkitsivät veneitään ja tervaa kuumennettiin monessakin paikassa ja siveltiin puisten veneiden suojaksi.  Tuoksu on niin voimakas, että se on eräs helpoimmin mieleen palautuvia ja heti tunnistettavissa.
Veneenlaittajat olivat kavereita kaikki, ei ollut herraa, ei narria, ja hyvä sana riitti uteliaille pojillekin.

Venelaitureita oli kaupunginlahden puolella.  Tuntui, että niitä tuli aina vain lisää elintason nousun mukana.  Liikenne oli todella vilkasta ja sitä oli mukava seurata.  Varsinkin sunnuntai-iltaisin oli Vickers- ja Olympia-moottorien papatus ja Vire-moottorien tiukkarytmisempi laulu jatkuvaa.  Nythän monessa paikassa vene seisoo lähes koko kesän: olen monesti ihmetellyt, miksi pitää ostaa puolella miljoonalla vene, huollattaa se, maksaa vakuutukset, laiturimaksut, nostot, laskut ja säilytys, ja ajaa parina viikonloppuna koko vuoden aikana.

Kanoottivaja seisoi miten osasi kioskin jälkeen.  Se oli vinksallaan jo 50-luvulla, sen edustan laituri ja terassi väärällään jo silloin.  Ovien yläreunoissa oli lasittomat ikkuna-aukot, joista tietenkin piti mennä sisälle.  Yksi pönnättiin ikkunasta, hän avasi oven muille.  Mutta sitten melojat keksivät laittaa riippulukot, ja kaikki kapusivat.  Ikinä emme vahinkoa tehneet: kanootit olivat jotakin niin hienoa, että niitä piti vain käydä ihmettelemässä ja ihailemassa.  Jos ovi oli unohtunut lukitsematta, vaja tarjosi nuorille pareille hieman yksityisyttä - eihän julkisella paikalla edes pussata voinut, hyi!  Muutenkin Halkosaari kutsui pariskuntia, kutsuu yhä. Syystä.

Kanoottivajan paikan kohdilta alkaa nykyisin  hoidettu nurmialue, erittäin suosittu piknikkohde ja auringonottoalue.  Hienoa, että saari on saanut käyttöä, tai paremminkin, että käyttö on hyväksytty!

Kaupunginlahden puolella oli - on yhä - Valarikon viivan muistomerkki.   Nikke-keisari antoi Helmikuun manifestin, jossa Suomelle luvattua erityisasemaa monin tavoin murennettiin.  Samana vuonna vesi kohosi ennätyksellisen korkealle, ja muistomerkissä on tämän valarikon viivan korkeus merkittynä.  Nyt paasi on poikki: sen yläpää on nostettu kiven päältä nurmikolle pystyyn, sentään.  Ei varmaan paljon maksaisi sen kunnostuskaan?

Saaren päässä töröttää huvimaja.  Ensimmäisiä muistojani on, että siellä tuoksui maalille, se oli juuri maalattu, katto punaiseksi ja rakenteet harmaiksi.  Istuimme ja hempsutimme jalkojamme matonpesureissun tauolla.  Myös Hilja-täti Heikkisen lastentarha kävi täällä retkellä: eväät olivat esimerkiksi porkkanoita ja kulinaarisuuden huippuna saimme jopa salaatinlehtiä, joiden päälle oli ripotettu sokeria!  Vähän isompana huvimaja oli haaste: katonrajassa oli joka tolpan välissä pyöreä rautatako tukena ja tietenkin joka miehen täytyi jaksaa käsin roikkuen kulkea koko rakennelman ympäri.  Ja jaksoi: sen ajan pojat liikkuivat, heitä ei vain viety liikkumaan.

Huvimajan vieressä oli sireenipusikko, villi viidakko, johon ei saanut mennä.  Se oli saaren ainoa vessa, siellä oli roskaa, pulloja.  Vaikka olisi kauniisti kukkinutkin, se oli lähinnä inhottava ryteikkö.
Kärjen kallioilla taas oli kiva onkia.  Hienoa oli, että kallion kuoppiin kertynyt sadevesi tarjosi kivoja sumppuja kaloille (jotka usein laskettiinkin takaisin).  Kallionkoloissa kasvoi katkera maksaruoho, joka on uskomaton kukkiessaan niin mitättömässä maaperässä.
Mutta älä mene vedenrajaan: kallio oli niin liukas, että pikkuveli ei voinut mitään, kun hän liukui seisaallaan syvään veteen.  Hämmästyttävää nopeutta ja pelottomuutta osoittanut, uimataidoton Elina-täti syöksi sumeilematta perään, ja asiasta vain opittiin jotakin?  Matonpesureissussa on vaaransa.

Kauniina kesäiltana on hyvä istua kärjen kalliolla käsi kädessä, seurata sataman ja salmen liikennettä.  Ja olla vaan.  Hieno muisto kalliosta liittyy rantojen miehiin, joihin rannanvalvojana olin tutustunut ja joiden kanssa oli tehty eräitä siisteyssopimuksia, suhteet hoidettu kuntoon.
Kävelin tyttöystäväni kanssa ja aioimme istahtaa, kun paikalle lentää rantajätkä, toppuuttelee Ritvaa istumasta, levittää puhtaan nenäliinan hänen pyrstönsä alle.

Saaren kärjen pohjoisreunalla oli matalan veden aikaan maailman paras heittokivien kokoelma.  Niitä myös käytetiin: joka mies tiesi, mikä on "munalukko" tai miten ja millaisella kivellä voileipiä heitetään.
Sireenipuskasta haettiin joskus pullo ja heitettiin se niin kauas kuin se lensi.  Ja sitten alkoi kilpailu, kenen kivi sen sai upoksiin.  Ei, eivät ne sirut siellä haitaksi ole, monta kymmentä metriä rannasta - mutta kuka tahansa heitti sitten palloakin helposti 40 metriä kymmenvuotiaana.  Nyt tässä pesii valkoposkihanhia.

Mattolaituri, ennen usein sanottiin sitä myös pyykkilaituriksi!  Sinne mentiin alkukesästä niin, että pärekorilla kannettiin mattoja, lisäksi aikuisilla oli pyörän päällä vielä iso pino niin, että ajamaan ei uskaltanut.  Olihan autokin, mutta ei tullut kenellekään mieleen, että herratohtori olisi sillä akkojen asioita toimitellut.  Ja ihan kun ei naisilla työtä olisi muuten ollut, koko lapsilauma oli rannassa mukana.  Mäntysuopaa käytettiin ja polvillaan naiset siellä kuurasivat, hame rullattuna hassun näköiseksi.
Pojat olivat ongella tai sitten ympäri saarta juoksemassa, muka silmän alla.  Pojat saivat sentään huuhtoa mattoja, jopa uida niiden kanssa, ketkä osasivat.
Ei ollut vesistöstä huolta.  Myöhemmin rakennettiin laituria paremmaksi, naiset saivat seistä tynnyreissä: sanottiin siihen aikaan, että mäntysuopa ei vahingoita vesistöjä, ja pikkukalat jopa tulivatkin tutkimaan suopapöllyä.
Kun matonpesun lopettaminen on lähes ainoa konkreetti asia, mitä tavallinen cityihminen voi Saimaan hyväksi tehdä, olin lautakunnassa esittämäsä kieltoa.  Symbolinen ele: symbolista ei sen sijaan ole siitä seurannut haukkuryöppy.  Ja hölmöä on kieltää, jos ei korvaavia maapaikkoja ole rakennettu.

Aika ajoin on pakko käydä hitaasti kävelemässä Halkosaaressa.  Kuinkahan paljon muistoja olisi, jos emme olisi olleet kaikkia kesiä vuodesta 1955 alkaen Lemillä?

Koko maailma katsoo sivusta

Muutetaan maahan, asetutaan asumaan.  Kohta aletaan vaatia oikeuksia, etuoikeuksia.  Sitten puolustetaan niitä omia kansalaisia.
Mitäs uutta tässä, idässä tai lännessä.  Näin kasvoi Kiina Euroopan kokoiseksi.  Näin ratsasti Mazeppa itään ja Venäjä laajeni. Ja preerialla vyoryivät vankkurit.  Tehtiinpä Suur-Suomeakin, kun sattui tilaisuus...

Mikä on maanpetturin ja kansallissankarin ero?
Nyt Ukrainan, suvereenin valtion alueella, vieras valtio järjesti asiat niin, että Ukrainan kansalaiset pettivät Krimillä oman maansa.  Tällä hetkellä tämä on fakta.
Tai sitten he ovat kansallissankareita.  Sitä he ovat, jos tilanne vakiintuu.
Mikä on ukrainalaisten asema Krimillä, omassa maassaan?  Tataarien asema?  Ukrainan armeija Krimillä?
Mikä oikeus Venäjällä on tunnustaa ensin itsenäisyys ja sitten liittää alue itseensä?  Miksi iso saa aina tarkistaa rajojaan ja taata turvallisuuttaan, se pienempikö se uhka rauhalle onkin?
(Mikä oikeus oli Terijoen hallituksella edustaa Suomea? Miksi saksalainen alue Kaliningradissa onkin Venäjää?  Mitä tapahtui Georgiassa, Etelä-Ossetiassa, Tsetseniassa? )
Helppo vastaus: vahvemman oikeus.

Jos normaalikokoinen maa tekisi vastaavaa, jo olisi maailmanpoliisi paikalla.  USA hyökkäisi ilman mitään mandaattiakin, mutta todennäköisesti paikalla olisi YK-kin.    Olisi Nato-operaatio, ETYJ-tarkkailijoita.  Koko maailma tuomitsisi.  Ja sitten on turvallisuusneuvostossa Venäjä mukana ja veto-oikeudellaan estää toiminnan, jopa julkilausumat tässä asiassa.

Nyt puhutaan ja tuomitaan.  Se on voi voi.
Pakotteita?  No eihän sitä voi semmoista, talous kärsii!  Talous on siis paljon tärkeämpi kuin oikeus, mikään muu ei mm. suomalaispoliitikkoa huoleta julkisuudessa.

Ja kaksi vuotta kuluu, ja kauppa on entisellä tasollaan, neuvotellaan taas viisumivapaudesta, venäläinen ostaa maat ja mannut ja sijoittaa ulkomaille.
Maailma ei "muista" mitään.  Montako vuotta Taivaallisen aukion verilöyly muistettiin, kun kiinalainen tavara piti saada kauppoihin?

Mikä oikeasti tehoaisi?  En oikeasti ehdota seuraavaa, mutta...
Vaaditaan maahan tullessa ajoneuvo- tie-, turistimaksu. Poistetaan rupla vaihdettavista valuutoista.
Rajoitetaan venäläisten vapaata liikkumista, seurataan maassa olevia ja maahan saapuvia venäläisiä poikkeuksellisen tarkasti ja näkyvästi.  Ruvetaan kaikkialla maailmassa vaatimaan venäläisvähemmistöltä paikallisen kielen taitoa ja muutenkin, vaaditaan venäläisten sopeutumista, ei valtaväestön.  Venäläiset puolueet kielletään uusissa isäntämaissaan.  Estetään venäläisalueiden syntymistä asuttamalla heidät muun väestön keskelle. Ääritoimena karkotetaan venäläiset kotimaahansa.
Diplomatiapuolella aluksi kutsutaan suurlähettiläs puhutteluun.  Sitten...  Lista päättyisi kaikenlaisen kanssakäynnin lopettamiseen, myös kaupan, urheilun, kulttuurin alalla.
Taloudessa näyttää olevan aivan sama, onko riippuvainen idästä vai lännestä, joka tapauksessa Ukrainan olisi ehdottomasti päästävä irti esimerkiksi kaasukiristyksestä.

Oikeastaan, pidemmälle ei uskalla edes ajatella.  Kun Venäjä on eristetty muusta maailmasta, aina on ollut tuloksena kauheita - varsinkin Suomelle.  Toisekseen, vikahan ei ole tavallisessa kansalaisessa, vaan öykkärimäisessä valtiomahdissa.
Ainoa todellinen ratkaisu olisikin todella pitkä tie, joka alkaa kansalaisvapauksien sallimisella Venäjällä, vapaan tiedotuksen sallimisella, aidon demokratian  toteutumisella.  Näitä ei voi saavuttaa ihan äkkiä, sillä jo 50 kilometriä Moskovasta alkaa aivan toinen todellisuus.

Toinen, ehdoton vaatimus pysyvälle ratkaisulle on Ukrainan kansaa todella edustavissa presidentissä ja parlamentissa.  Tänä aamuna (18.3.2014) vasta ensimmäisen kerran kuulin vaadittavan myös parlamenttivaaleja!  Nämä elimet ovat oikeat neuvottelijat, nykyiset on helppo Venäjän leimata laittomiksi ja vaikka fascisteiksi (merkitys oli Neukkulassa sama kuin neuvostovastainen, nyt sama kuin venäläisvastainen?)  Ja neuvottelujen kohde voi olla vaikka Krimin liittyminen Venäjään, toki, mutta ei noin, ottamalla, vaan sopimalla, korvaamalla.

Mikä olisi pahin mahdollinen tilanteen eskaloituminen?  Ukraina tekee puolustussopimuksen lännen kanssa? Entä, jos Ukraina kutsuu Naton koneet maahansa, USA:n ja Britannian laivastot rannikoilleen merijalkaväkineen, lentotukialuksineen, risteilyohjuksineen.  Eipä paljon enää tulitikkuja tarvitsisi raapia!

Edelleen pidän joitakin venäläisiä ystävinäni.  Edelleen arvostan myös tuntemaani Ukrainan venäläistä.  Mutta pelkäänpä, että yleisesti venäläisiin ei enää suhtauduta kuin korkeintaan asiallisesti.

Valtiomiesteko

Olipa kerran maa, jossa presidentti kutsui puolueiden puheenjohtajat koolle ja esitteli uuden ja häkellyttävän ohjelman.
Seuraavissa vaaleissa hän ei olisi enää käytettävissä, turha olisi myöskään pyytää häntä harmaaksi eminenssiksi vetelemään lankoja taustalta.  Presidentin tuli olla parlamentin valvonnassa, ei päinvastoin.

Ensimmäiseksi vapautetaan tiedonvälitys.  Vapaus on suorastaan pakollista!  Ei enää valtapuolueen ja presidentin hymistelyä, ei arvostelijoiden painostusta, ei vain omia kanavia, lehtiä.  Arviointi, jopa arvostelu sallitaan vapaasti, uusia lehtiä pitää sallia,   Ohjelman mukaan muutama presidentin arvioinnin pahin estäjä tulee julkisesti vangita ja tuomita kansalaisvapauksien estäjänä.
Ihan aluksi täytyy jakaa - ja itsekin saada - todellista tietoa meneillään olevasta naapurikonfliktista, ja tulee myös alkaa toimet tosiasioiden, ei loukatun ylpeyden tai kansansuosion tavoittelun pohjalta.
Neuvottelut käynnistetään kunnolla, se niemimaan itsenäistyminen pysäytetään odottamaan neuvotteluja.  Periaatteessa odotetaan naapurimaan vapaiden parlamenttivaalien ja presidentinvaalien tulosta, ja annetaan näiden elinten päättää kaikesta laillisesti.  Sittenkään ei vaadita, vaan neuvotellaan.
Muutenkin annetaan ymmärtää, että omat kansalaiset vieraissa maissa eivät voi vaatia mitään erityisoikeuksia, tämä aate kerta kaikkiaan lopetetaan.

Kansalaisille tulee taata täysi oikeus ilmaista mielipiteensä myös mielenosoituksissa, puheissa ja teoissa.  Vaaleissa tulee sallia kaikenlaiset puolueet.  Vastustajien ehdokkuutta ei saa mitätöidä, heidän tukijoitaan ei saa pidättää.  Symboliseksi eleeksi Pussy Riotille myönnetään Kansalaisvapausmitali numero 1 suurella julkisuudella.

Kaikenlainen voimannäyttö ja uhoaminen lopetetaan.  Jopa ydinaseesta luovutaan, tarvittaessa vaikka yksipuolisesti, mutta luonnollisesti ydinvaltojen kanssa neuvotellaan, toivotaan muita mukaan.

Kun tiedonvälitys on vapaata, muista maista annetaan todellinen kuva.  Esimerkiksi tunnettu suomalainen maanpetturidosentti viedään oikeuteen väärien tietojen levittäjänä ja karkotetaan Suomeen rangaistuksensa kärsittyään.

Valtion talous paranee, kun kaikenlaisten saalistajien työ lopetetaan.  Lahjontaan puututaan ankaralla kädellä, vaikka se tarkoittaisi suuriakin muutoksia virkamieskunnassa ja järjestys - ja tuomiovallassa.
Ulkomaille siirrettyä omaisuutta siirretään takaisin.

Kokous keskeytettiin tässä vaiheessa.  Asiat keskusteluineen olivat vieneet koko päivän, ja ne oli vaikea sulattaa saati tarjoilla omille puolueille.  Huomenna jatkettaisiin heti aamusta!

------------------

Tuli aamu.  Kokous asettui neuvotteluun.  Kuinka ollakaan, pari presidentin tukijapuoluetta puuttui paikalta.
Ulkoa alkoi kuulua hirmuinen moottorin ääni ja telaketjujen kalina.  Palatsi oli piiritetty, kaikki neuvottelijat vangittiin ilman laukaustakaan ja presidentti pidätettiin syytettynä maanpetoksesta.

Painajainen

Joka talosta tuli ihmisiä ulos.  He avasivat silmänsä ja katsoivat toisiaan.  Ei se naapuri ollutkaan muuttunut toiseksi, hirviöksi, pedoksi.  Ei, vaikka kaukana pääkaupungissa puuhattiinkin paha johtaja pois.  Ihmiset kättelivät, jopa halailivat toisiaan, ja illalla olisi juhla, kukaan ei uskoisi kaukaa tulleita käskyjä lähteä osoittamaan mieltä.

Televisiosta tuli ajankohtaislähetys.  Vieraan valtion sotilaat olivat kuin olivatkin menneet takaisin tukikohtiinsa.  Ja tuossa tukikohdan portilla kasvoi aseläjä: ne tunnuksettomat sotilaat, jotka olivat miehittäneet hallintorakennuksia, luovuttivat aseensa takaisin, samoin maastopukunsa.  Ahaa, oli miestä myöntää, mistä aseet ja tuki olivat kotoisin! Kansa hurrasi ja tervehti heitä kukin, ja hurraajien joukossa oli monia kansallisuuksia.

Iso maa ilmoitti asteettain luopuvansa kaikista laivasto- ja lentotukikohdistaan ystävällismielisen naapurimaansa alueella.  Kymmenet tuhannet sotilaat pääsisivät kotimaahansa.  Ammattisotilaiden tilanne oli hankalampi, heillä oli tähän maahan kotiutunut perhe mukanaan, muutto kaikkine järjestelyineen olisi työläs.  Pienempi maa ilmoitti kyllä, että saa kyllä jäädäkin, mutta ei sotilaana, ja maan lakeja on noudatettava.  Suuren vähemmistön edustaja ilmoitti kannattavansa lakia, jonka mukaan kaikkien olisi osattava  tämän maan kieltä.  Ja suurimmat aploodit hän sai, kun hän ääneen ihmetteli, kuinka hänen kansanryhmänsä, maahanmuuttajaryhmä oikeastaan, oli voinut vaatia itselleen osia ystävällismielisestä naapurimaasta, joka oli tarjonnut heille kodin.
Maasta kauan sitten karkotettujen kansalaisten edustaja kutsui kansaansa takaisin kotiin, ja ihmisjoukot hurrasivat.

Uutisissa kerrottiin, että neuvottelussa maan olojen vakauttamiseksi oli kaikkia osapuolia mukana, jopa syrjäytetyn presidentin puolue.  Ja nekin, jotka olivat nähneet tilaisuuden lähinnä riehumiseen, rauhoittuivat.  Kaikki odottivat innokkaina uusia vaaleja: paitsi presidenttiä, nyt valittaisiin uusi kaikkia edustava parlamentti, jonka tärkein tehtävä olisi säätää kunnollinen perustuslaki.

Kaasuputki oli ehjä, ei ollut kukaan leikkinyt tulitikuilla.  Eurooppa sai kaasunsa, pienempi maa sai kaasunsa.  Tehtiin kunnon sopimukset, ja kas, pörssikurssit nousivat, ison maan valuutan inflaatiokin pysähtyi ja koko maailma välttyi taas uudelta taantumalta.  Ja isompi maa lupasi tukea pienempää kaikin tavoin taloudellisesti, ilman mitään kiristäviä ehtoja.  Veljeskansaa.

Tässä vaiheessa Valtiomiehen oli pakko herätä!  Koko ruumis oli hiessä ja peilistä tuijottivat säikähtäneet silmät.  Ja, pahinta kaikista, muutama kasvonkohotus oli ratkennut, tätä ei enää botoksillakaan korjattaisi.
Jo kuului karjaisu: isäntä oli hereillä.  - Teetä ja äkkiä!

- Tänään alkaa koko kaluston sotaharjoitus!