Tästä alkaa juttusarja Saimaasta, Saimaastani
Halkosaari
Paraatiovesta ulos, vähän salaa, tavallisestihan sitä pojat kulkivat pihan kautta, keittiön ovesta. Portailta vilkaisu: oli Vesibussi tullut, ja juuri oli tulossa Tähti Kakkonen. Jotain tervahöyryä lastattiin jo. Saimaa-laiva oli vielä selällä tulossa, jo kuului pillin ääni. Linnoituksen talot hohtivat valkoisina korkealla Kaupunginlahden yllä, mutta Kirkon kultaiset ristit keräsivät suurimman huomion. Kauempana, lähempänä Rapasaarta ja aallonmurtajaa, seisoivat punakoppinen Vili ja keltakoppinen Lauri, puuhakkaat hinaajat. Rapasaaressa lastattiin lotjia.
Ohitan siis entisen kotini ja verannan portaat ja palaan lapsuuteen. Voiko olla parempaa paikkaa viettää lapsuutta kuin Kimpisenkadun alapää: aina oli kavereita, ranta, metsä, urheilukenttä lähellä.
Neulasepänkatua alas Ainonkadulle. Tässä kolahti 1963, ajoin mopolla kolarin. Kaveri tuli liikkeestä lainatulla upouudella Volkkarilla päin, vaikka minä tulin oikealta. Ihan käräjille piti mennä, hän sai varomattomuudesta liikenteessä sakot, minä jarrulaitteeltaan epäkuntoisella ajoneuvolla ajosta - olin juuri menossa ostamaan katkennutta jarruvaijeria.
Penger kohti Halkosaarta alkaa. Vasemmalla oli rannan suuntainen laituri, jolta puolituttu poika oli hukkua, isäni sai hänet ylös ja joutui vähän elvyttämäänkin. Oikealla oli kaupungin yksi pääviemäri purkamassa sulojaan, siihen vain, sellaisenaan. Siinähän oli heikko jää, ja tietysti kolme velloksista - minä mukana - kävi putoamassa jäihin. Toisiamme autellen pääsimme poiskin, ja totta kai piti toisenkin kerran kokeilla...
Penkan vasemmalta puolelta sai valtavia särkiä. Niitä kun kotiin vei, sai äkkiä käskyn kaivaa kuopan yläpihalle ja haudata ne sinne, meillähän oli kunnon kalaakin, aina. Mutta onkimisessa oli tietty jännitys! Puistovahti valkoisine lakkeineen piti maailman tärkeimpänä asiana keräillä pienten poikien onget pois. Niinpä opimme menemään laiturille mahallemme, onkimaan siimalla, ilman vapaa.
Kerran isä oli mukana, oli ostanut uusinta mallia olevan umpikelavirvelin (Abumatic 60?). Hän heitteli kaupunginlahden rannassa, ja useita kertoja nappasi hauki. Puikkari tuli paikalle ja alkoi terhennellä, mutta innostui itsekin katselemaan, kun uistimen tilalla oli vain keltainen, kuminen heittopaino...
Penkan oikealta puolelta sain ensimmäisen kunnon kalani, melko kookkaan lahnan. Selän puolelta sai onkia, lahdelta ei. Kala kainaloon, vaatteet limaisiksi, yhtä juoksua kotiin ja läts, kala sellaisenaan hellalle, suomuineen, suolineen. Yllättäen sitä ei syöty, eikä Tyyne-täti kiitellyt hellaa putsatessaan.
Siitä sai myös toisenlaisia "lahnoja", kiiskiä. Kerran merkkasimme puukolla evää veistäen kiisken ja heitimme sen aina takaisin. Kuusi kertaa saimme vielä saman kiisken samalla reissulla, on se ahne otus. Lopulta kyllästyimme ja kiiski lahnattiin ajamalla sen yli polkupyörällä.
Tähän Ukki-Pekka saattoi tulla ongelle, hyvä kun päivää ehti sanoa, kun junalta meille tuli!
Halkosaari on saari. On siis silta. Sillan alla tietenkin oli sulaa aikaisin keväällä, ja Kimpisen poikalauman piti tietenkin mulautella isoja kiviä sulaan. Siinä leikissä lohkesi etuhammas, kun pikkuveli ei hallinnut liian isoa kiveään. Mutta kerran sama poikajoukko oli saanut naapurista koiranpennun ulkoilutettavaksi. Ei pantaa, huonosti sidottu naru vain kaulassa, ja eikö tuo saanut ujutettua päänsä pois silmukasta ja karannut, suoraan vieri pengertä alas, joutui syvän kohtaan ja hukkui siinä silmiemme edessä. Pieni koira, pienet pojat, kukaan ei osannut mitään tehdä.
Lahden puolen laitureilla oli hyvä istua ja laittaa luistimia jalkaan. Isä osti eräänä jouluna peräti neljät luistimet kerralla, ja oli hiukan kasvuvaraa. Varret eivät olleet mitenkään jäykät, itse piti liian suuret luistimet jotenkin kiristää koipiinsa, ja niin sitä sitten halailtiin laituritolppia, kun likat menivät kovaa, kaunokeissa kun oli pitkä varsi ja tekniikkana kärjellä raapaisu, ei oikea potku. Kateusko se pani hallitsemaan nilkkansa ja oppimaan?
Luistimilla ehti myös avantoon, tietysti. Eräänä vuonna oli ruoppaaja lahdella, ja avanto aina yöllä jäätyi. Eräänä pyhänä sitä tietenkin kilpailtiin, kuka uskaltaa. No tietysti kaikki...
Kova vauhti, liuku, ja yli. Ihan kaikilla ei vauhti riittänyt, ja kas, sai kokemusta yrittää uida mudassa luistimet jalassa. Vaara? Mailoja ojentui joka puolelta: suurin vaara oli, että kotona huomataan, ja niin sitä hiivittiin vintin portaita yläkertaan ja vaihdettiin kuivaa päälle.
Samassa paikassa oli myöhemmin suihkukaivon rakentajien avanto, josta piti tietenkin mennä yli juoksemalla kova vauhti ja liukumalla monoineen - kaikki eivät päässeet tästäkään.
Halkosaaren pieni kioski törötti siinä lahden puolella. Olisipa joskus ollut rahaa ostaa vaikka jäätelö. (Oli, mutta aivan liian harvoin, tietysti.) Bensaakin ja venepetrolia siinä myytiin, ja suunnatonta ihailua herätti, kuinka kioskinhoitaja pumppasi käsivivulla mittarisäiliöön oikean määrän ja lorotti sen astioihin.
Näillä nurkilla alkoi keväisin nenään tunkea hurmaava tuoksu. Ukot raappasivat ja tilkitsivät veneitään ja tervaa kuumennettiin monessakin paikassa ja siveltiin puisten veneiden suojaksi. Tuoksu on niin voimakas, että se on eräs helpoimmin mieleen palautuvia ja heti tunnistettavissa.
Veneenlaittajat olivat kavereita kaikki, ei ollut herraa, ei narria, ja hyvä sana riitti uteliaille pojillekin.
Venelaitureita oli kaupunginlahden puolella. Tuntui, että niitä tuli aina vain lisää elintason nousun mukana. Liikenne oli todella vilkasta ja sitä oli mukava seurata. Varsinkin sunnuntai-iltaisin oli Vickers- ja Olympia-moottorien papatus ja Vire-moottorien tiukkarytmisempi laulu jatkuvaa. Nythän monessa paikassa vene seisoo lähes koko kesän: olen monesti ihmetellyt, miksi pitää ostaa puolella miljoonalla vene, huollattaa se, maksaa vakuutukset, laiturimaksut, nostot, laskut ja säilytys, ja ajaa parina viikonloppuna koko vuoden aikana.
Kanoottivaja seisoi miten osasi kioskin jälkeen. Se oli vinksallaan jo 50-luvulla, sen edustan laituri ja terassi väärällään jo silloin. Ovien yläreunoissa oli lasittomat ikkuna-aukot, joista tietenkin piti mennä sisälle. Yksi pönnättiin ikkunasta, hän avasi oven muille. Mutta sitten melojat keksivät laittaa riippulukot, ja kaikki kapusivat. Ikinä emme vahinkoa tehneet: kanootit olivat jotakin niin hienoa, että niitä piti vain käydä ihmettelemässä ja ihailemassa. Jos ovi oli unohtunut lukitsematta, vaja tarjosi nuorille pareille hieman yksityisyttä - eihän julkisella paikalla edes pussata voinut, hyi! Muutenkin Halkosaari kutsui pariskuntia, kutsuu yhä. Syystä.
Kanoottivajan paikan kohdilta alkaa nykyisin hoidettu nurmialue, erittäin suosittu piknikkohde ja auringonottoalue. Hienoa, että saari on saanut käyttöä, tai paremminkin, että käyttö on hyväksytty!
Kaupunginlahden puolella oli - on yhä - Valarikon viivan muistomerkki. Nikke-keisari antoi Helmikuun manifestin, jossa Suomelle luvattua erityisasemaa monin tavoin murennettiin. Samana vuonna vesi kohosi ennätyksellisen korkealle, ja muistomerkissä on tämän valarikon viivan korkeus merkittynä. Nyt paasi on poikki: sen yläpää on nostettu kiven päältä nurmikolle pystyyn, sentään. Ei varmaan paljon maksaisi sen kunnostuskaan?
Saaren päässä töröttää huvimaja. Ensimmäisiä muistojani on, että siellä tuoksui maalille, se oli juuri maalattu, katto punaiseksi ja rakenteet harmaiksi. Istuimme ja hempsutimme jalkojamme matonpesureissun tauolla. Myös Hilja-täti Heikkisen lastentarha kävi täällä retkellä: eväät olivat esimerkiksi porkkanoita ja kulinaarisuuden huippuna saimme jopa salaatinlehtiä, joiden päälle oli ripotettu sokeria! Vähän isompana huvimaja oli haaste: katonrajassa oli joka tolpan välissä pyöreä rautatako tukena ja tietenkin joka miehen täytyi jaksaa käsin roikkuen kulkea koko rakennelman ympäri. Ja jaksoi: sen ajan pojat liikkuivat, heitä ei vain viety liikkumaan.
Huvimajan vieressä oli sireenipusikko, villi viidakko, johon ei saanut mennä. Se oli saaren ainoa vessa, siellä oli roskaa, pulloja. Vaikka olisi kauniisti kukkinutkin, se oli lähinnä inhottava ryteikkö.
Kärjen kallioilla taas oli kiva onkia. Hienoa oli, että kallion kuoppiin kertynyt sadevesi tarjosi kivoja sumppuja kaloille (jotka usein laskettiinkin takaisin). Kallionkoloissa kasvoi katkera maksaruoho, joka on uskomaton kukkiessaan niin mitättömässä maaperässä.
Mutta älä mene vedenrajaan: kallio oli niin liukas, että pikkuveli ei voinut mitään, kun hän liukui seisaallaan syvään veteen. Hämmästyttävää nopeutta ja pelottomuutta osoittanut, uimataidoton Elina-täti syöksi sumeilematta perään, ja asiasta vain opittiin jotakin? Matonpesureissussa on vaaransa.
Kauniina kesäiltana on hyvä istua kärjen kalliolla käsi kädessä, seurata sataman ja salmen liikennettä. Ja olla vaan. Hieno muisto kalliosta liittyy rantojen miehiin, joihin rannanvalvojana olin tutustunut ja joiden kanssa oli tehty eräitä siisteyssopimuksia, suhteet hoidettu kuntoon.
Kävelin tyttöystäväni kanssa ja aioimme istahtaa, kun paikalle lentää rantajätkä, toppuuttelee Ritvaa istumasta, levittää puhtaan nenäliinan hänen pyrstönsä alle.
Saaren kärjen pohjoisreunalla oli matalan veden aikaan maailman paras heittokivien kokoelma. Niitä myös käytetiin: joka mies tiesi, mikä on "munalukko" tai miten ja millaisella kivellä voileipiä heitetään.
Sireenipuskasta haettiin joskus pullo ja heitettiin se niin kauas kuin se lensi. Ja sitten alkoi kilpailu, kenen kivi sen sai upoksiin. Ei, eivät ne sirut siellä haitaksi ole, monta kymmentä metriä rannasta - mutta kuka tahansa heitti sitten palloakin helposti 40 metriä kymmenvuotiaana. Nyt tässä pesii valkoposkihanhia.
Mattolaituri, ennen usein sanottiin sitä myös pyykkilaituriksi! Sinne mentiin alkukesästä niin, että pärekorilla kannettiin mattoja, lisäksi aikuisilla oli pyörän päällä vielä iso pino niin, että ajamaan ei uskaltanut. Olihan autokin, mutta ei tullut kenellekään mieleen, että herratohtori olisi sillä akkojen asioita toimitellut. Ja ihan kun ei naisilla työtä olisi muuten ollut, koko lapsilauma oli rannassa mukana. Mäntysuopaa käytettiin ja polvillaan naiset siellä kuurasivat, hame rullattuna hassun näköiseksi.
Pojat olivat ongella tai sitten ympäri saarta juoksemassa, muka silmän alla. Pojat saivat sentään huuhtoa mattoja, jopa uida niiden kanssa, ketkä osasivat.
Ei ollut vesistöstä huolta. Myöhemmin rakennettiin laituria paremmaksi, naiset saivat seistä tynnyreissä: sanottiin siihen aikaan, että mäntysuopa ei vahingoita vesistöjä, ja pikkukalat jopa tulivatkin tutkimaan suopapöllyä.
Kun matonpesun lopettaminen on lähes ainoa konkreetti asia, mitä tavallinen cityihminen voi Saimaan hyväksi tehdä, olin lautakunnassa esittämäsä kieltoa. Symbolinen ele: symbolista ei sen sijaan ole siitä seurannut haukkuryöppy. Ja hölmöä on kieltää, jos ei korvaavia maapaikkoja ole rakennettu.
Aika ajoin on pakko käydä hitaasti kävelemässä Halkosaaressa. Kuinkahan paljon muistoja olisi, jos emme olisi olleet kaikkia kesiä vuodesta 1955 alkaen Lemillä?
Halkosaari
Paraatiovesta ulos, vähän salaa, tavallisestihan sitä pojat kulkivat pihan kautta, keittiön ovesta. Portailta vilkaisu: oli Vesibussi tullut, ja juuri oli tulossa Tähti Kakkonen. Jotain tervahöyryä lastattiin jo. Saimaa-laiva oli vielä selällä tulossa, jo kuului pillin ääni. Linnoituksen talot hohtivat valkoisina korkealla Kaupunginlahden yllä, mutta Kirkon kultaiset ristit keräsivät suurimman huomion. Kauempana, lähempänä Rapasaarta ja aallonmurtajaa, seisoivat punakoppinen Vili ja keltakoppinen Lauri, puuhakkaat hinaajat. Rapasaaressa lastattiin lotjia.
Ohitan siis entisen kotini ja verannan portaat ja palaan lapsuuteen. Voiko olla parempaa paikkaa viettää lapsuutta kuin Kimpisenkadun alapää: aina oli kavereita, ranta, metsä, urheilukenttä lähellä.
Neulasepänkatua alas Ainonkadulle. Tässä kolahti 1963, ajoin mopolla kolarin. Kaveri tuli liikkeestä lainatulla upouudella Volkkarilla päin, vaikka minä tulin oikealta. Ihan käräjille piti mennä, hän sai varomattomuudesta liikenteessä sakot, minä jarrulaitteeltaan epäkuntoisella ajoneuvolla ajosta - olin juuri menossa ostamaan katkennutta jarruvaijeria.
Penger kohti Halkosaarta alkaa. Vasemmalla oli rannan suuntainen laituri, jolta puolituttu poika oli hukkua, isäni sai hänet ylös ja joutui vähän elvyttämäänkin. Oikealla oli kaupungin yksi pääviemäri purkamassa sulojaan, siihen vain, sellaisenaan. Siinähän oli heikko jää, ja tietysti kolme velloksista - minä mukana - kävi putoamassa jäihin. Toisiamme autellen pääsimme poiskin, ja totta kai piti toisenkin kerran kokeilla...
Penkan vasemmalta puolelta sai valtavia särkiä. Niitä kun kotiin vei, sai äkkiä käskyn kaivaa kuopan yläpihalle ja haudata ne sinne, meillähän oli kunnon kalaakin, aina. Mutta onkimisessa oli tietty jännitys! Puistovahti valkoisine lakkeineen piti maailman tärkeimpänä asiana keräillä pienten poikien onget pois. Niinpä opimme menemään laiturille mahallemme, onkimaan siimalla, ilman vapaa.
Kerran isä oli mukana, oli ostanut uusinta mallia olevan umpikelavirvelin (Abumatic 60?). Hän heitteli kaupunginlahden rannassa, ja useita kertoja nappasi hauki. Puikkari tuli paikalle ja alkoi terhennellä, mutta innostui itsekin katselemaan, kun uistimen tilalla oli vain keltainen, kuminen heittopaino...
Penkan oikealta puolelta sain ensimmäisen kunnon kalani, melko kookkaan lahnan. Selän puolelta sai onkia, lahdelta ei. Kala kainaloon, vaatteet limaisiksi, yhtä juoksua kotiin ja läts, kala sellaisenaan hellalle, suomuineen, suolineen. Yllättäen sitä ei syöty, eikä Tyyne-täti kiitellyt hellaa putsatessaan.
Siitä sai myös toisenlaisia "lahnoja", kiiskiä. Kerran merkkasimme puukolla evää veistäen kiisken ja heitimme sen aina takaisin. Kuusi kertaa saimme vielä saman kiisken samalla reissulla, on se ahne otus. Lopulta kyllästyimme ja kiiski lahnattiin ajamalla sen yli polkupyörällä.
Tähän Ukki-Pekka saattoi tulla ongelle, hyvä kun päivää ehti sanoa, kun junalta meille tuli!
Halkosaari on saari. On siis silta. Sillan alla tietenkin oli sulaa aikaisin keväällä, ja Kimpisen poikalauman piti tietenkin mulautella isoja kiviä sulaan. Siinä leikissä lohkesi etuhammas, kun pikkuveli ei hallinnut liian isoa kiveään. Mutta kerran sama poikajoukko oli saanut naapurista koiranpennun ulkoilutettavaksi. Ei pantaa, huonosti sidottu naru vain kaulassa, ja eikö tuo saanut ujutettua päänsä pois silmukasta ja karannut, suoraan vieri pengertä alas, joutui syvän kohtaan ja hukkui siinä silmiemme edessä. Pieni koira, pienet pojat, kukaan ei osannut mitään tehdä.
Lahden puolen laitureilla oli hyvä istua ja laittaa luistimia jalkaan. Isä osti eräänä jouluna peräti neljät luistimet kerralla, ja oli hiukan kasvuvaraa. Varret eivät olleet mitenkään jäykät, itse piti liian suuret luistimet jotenkin kiristää koipiinsa, ja niin sitä sitten halailtiin laituritolppia, kun likat menivät kovaa, kaunokeissa kun oli pitkä varsi ja tekniikkana kärjellä raapaisu, ei oikea potku. Kateusko se pani hallitsemaan nilkkansa ja oppimaan?
Luistimilla ehti myös avantoon, tietysti. Eräänä vuonna oli ruoppaaja lahdella, ja avanto aina yöllä jäätyi. Eräänä pyhänä sitä tietenkin kilpailtiin, kuka uskaltaa. No tietysti kaikki...
Kova vauhti, liuku, ja yli. Ihan kaikilla ei vauhti riittänyt, ja kas, sai kokemusta yrittää uida mudassa luistimet jalassa. Vaara? Mailoja ojentui joka puolelta: suurin vaara oli, että kotona huomataan, ja niin sitä hiivittiin vintin portaita yläkertaan ja vaihdettiin kuivaa päälle.
Samassa paikassa oli myöhemmin suihkukaivon rakentajien avanto, josta piti tietenkin mennä yli juoksemalla kova vauhti ja liukumalla monoineen - kaikki eivät päässeet tästäkään.
Halkosaaren pieni kioski törötti siinä lahden puolella. Olisipa joskus ollut rahaa ostaa vaikka jäätelö. (Oli, mutta aivan liian harvoin, tietysti.) Bensaakin ja venepetrolia siinä myytiin, ja suunnatonta ihailua herätti, kuinka kioskinhoitaja pumppasi käsivivulla mittarisäiliöön oikean määrän ja lorotti sen astioihin.
Näillä nurkilla alkoi keväisin nenään tunkea hurmaava tuoksu. Ukot raappasivat ja tilkitsivät veneitään ja tervaa kuumennettiin monessakin paikassa ja siveltiin puisten veneiden suojaksi. Tuoksu on niin voimakas, että se on eräs helpoimmin mieleen palautuvia ja heti tunnistettavissa.
Veneenlaittajat olivat kavereita kaikki, ei ollut herraa, ei narria, ja hyvä sana riitti uteliaille pojillekin.
Venelaitureita oli kaupunginlahden puolella. Tuntui, että niitä tuli aina vain lisää elintason nousun mukana. Liikenne oli todella vilkasta ja sitä oli mukava seurata. Varsinkin sunnuntai-iltaisin oli Vickers- ja Olympia-moottorien papatus ja Vire-moottorien tiukkarytmisempi laulu jatkuvaa. Nythän monessa paikassa vene seisoo lähes koko kesän: olen monesti ihmetellyt, miksi pitää ostaa puolella miljoonalla vene, huollattaa se, maksaa vakuutukset, laiturimaksut, nostot, laskut ja säilytys, ja ajaa parina viikonloppuna koko vuoden aikana.
Kanoottivaja seisoi miten osasi kioskin jälkeen. Se oli vinksallaan jo 50-luvulla, sen edustan laituri ja terassi väärällään jo silloin. Ovien yläreunoissa oli lasittomat ikkuna-aukot, joista tietenkin piti mennä sisälle. Yksi pönnättiin ikkunasta, hän avasi oven muille. Mutta sitten melojat keksivät laittaa riippulukot, ja kaikki kapusivat. Ikinä emme vahinkoa tehneet: kanootit olivat jotakin niin hienoa, että niitä piti vain käydä ihmettelemässä ja ihailemassa. Jos ovi oli unohtunut lukitsematta, vaja tarjosi nuorille pareille hieman yksityisyttä - eihän julkisella paikalla edes pussata voinut, hyi! Muutenkin Halkosaari kutsui pariskuntia, kutsuu yhä. Syystä.
Kanoottivajan paikan kohdilta alkaa nykyisin hoidettu nurmialue, erittäin suosittu piknikkohde ja auringonottoalue. Hienoa, että saari on saanut käyttöä, tai paremminkin, että käyttö on hyväksytty!
Kaupunginlahden puolella oli - on yhä - Valarikon viivan muistomerkki. Nikke-keisari antoi Helmikuun manifestin, jossa Suomelle luvattua erityisasemaa monin tavoin murennettiin. Samana vuonna vesi kohosi ennätyksellisen korkealle, ja muistomerkissä on tämän valarikon viivan korkeus merkittynä. Nyt paasi on poikki: sen yläpää on nostettu kiven päältä nurmikolle pystyyn, sentään. Ei varmaan paljon maksaisi sen kunnostuskaan?
Saaren päässä töröttää huvimaja. Ensimmäisiä muistojani on, että siellä tuoksui maalille, se oli juuri maalattu, katto punaiseksi ja rakenteet harmaiksi. Istuimme ja hempsutimme jalkojamme matonpesureissun tauolla. Myös Hilja-täti Heikkisen lastentarha kävi täällä retkellä: eväät olivat esimerkiksi porkkanoita ja kulinaarisuuden huippuna saimme jopa salaatinlehtiä, joiden päälle oli ripotettu sokeria! Vähän isompana huvimaja oli haaste: katonrajassa oli joka tolpan välissä pyöreä rautatako tukena ja tietenkin joka miehen täytyi jaksaa käsin roikkuen kulkea koko rakennelman ympäri. Ja jaksoi: sen ajan pojat liikkuivat, heitä ei vain viety liikkumaan.
Huvimajan vieressä oli sireenipusikko, villi viidakko, johon ei saanut mennä. Se oli saaren ainoa vessa, siellä oli roskaa, pulloja. Vaikka olisi kauniisti kukkinutkin, se oli lähinnä inhottava ryteikkö.
Kärjen kallioilla taas oli kiva onkia. Hienoa oli, että kallion kuoppiin kertynyt sadevesi tarjosi kivoja sumppuja kaloille (jotka usein laskettiinkin takaisin). Kallionkoloissa kasvoi katkera maksaruoho, joka on uskomaton kukkiessaan niin mitättömässä maaperässä.
Mutta älä mene vedenrajaan: kallio oli niin liukas, että pikkuveli ei voinut mitään, kun hän liukui seisaallaan syvään veteen. Hämmästyttävää nopeutta ja pelottomuutta osoittanut, uimataidoton Elina-täti syöksi sumeilematta perään, ja asiasta vain opittiin jotakin? Matonpesureissussa on vaaransa.
Kauniina kesäiltana on hyvä istua kärjen kalliolla käsi kädessä, seurata sataman ja salmen liikennettä. Ja olla vaan. Hieno muisto kalliosta liittyy rantojen miehiin, joihin rannanvalvojana olin tutustunut ja joiden kanssa oli tehty eräitä siisteyssopimuksia, suhteet hoidettu kuntoon.
Kävelin tyttöystäväni kanssa ja aioimme istahtaa, kun paikalle lentää rantajätkä, toppuuttelee Ritvaa istumasta, levittää puhtaan nenäliinan hänen pyrstönsä alle.
Saaren kärjen pohjoisreunalla oli matalan veden aikaan maailman paras heittokivien kokoelma. Niitä myös käytetiin: joka mies tiesi, mikä on "munalukko" tai miten ja millaisella kivellä voileipiä heitetään.
Sireenipuskasta haettiin joskus pullo ja heitettiin se niin kauas kuin se lensi. Ja sitten alkoi kilpailu, kenen kivi sen sai upoksiin. Ei, eivät ne sirut siellä haitaksi ole, monta kymmentä metriä rannasta - mutta kuka tahansa heitti sitten palloakin helposti 40 metriä kymmenvuotiaana. Nyt tässä pesii valkoposkihanhia.
Mattolaituri, ennen usein sanottiin sitä myös pyykkilaituriksi! Sinne mentiin alkukesästä niin, että pärekorilla kannettiin mattoja, lisäksi aikuisilla oli pyörän päällä vielä iso pino niin, että ajamaan ei uskaltanut. Olihan autokin, mutta ei tullut kenellekään mieleen, että herratohtori olisi sillä akkojen asioita toimitellut. Ja ihan kun ei naisilla työtä olisi muuten ollut, koko lapsilauma oli rannassa mukana. Mäntysuopaa käytettiin ja polvillaan naiset siellä kuurasivat, hame rullattuna hassun näköiseksi.
Pojat olivat ongella tai sitten ympäri saarta juoksemassa, muka silmän alla. Pojat saivat sentään huuhtoa mattoja, jopa uida niiden kanssa, ketkä osasivat.
Ei ollut vesistöstä huolta. Myöhemmin rakennettiin laituria paremmaksi, naiset saivat seistä tynnyreissä: sanottiin siihen aikaan, että mäntysuopa ei vahingoita vesistöjä, ja pikkukalat jopa tulivatkin tutkimaan suopapöllyä.
Kun matonpesun lopettaminen on lähes ainoa konkreetti asia, mitä tavallinen cityihminen voi Saimaan hyväksi tehdä, olin lautakunnassa esittämäsä kieltoa. Symbolinen ele: symbolista ei sen sijaan ole siitä seurannut haukkuryöppy. Ja hölmöä on kieltää, jos ei korvaavia maapaikkoja ole rakennettu.
Aika ajoin on pakko käydä hitaasti kävelemässä Halkosaaressa. Kuinkahan paljon muistoja olisi, jos emme olisi olleet kaikkia kesiä vuodesta 1955 alkaen Lemillä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti