Vain ihmisellä on kaatopaikkoja

Perkele, näin aikaisin!  Sumu lilluu pihassa, märkää ja pimeää.  Mutta eipähän kukaan näe!
Takakonttiin menee pari pönttöä jäteöljyä, kesäkaudella käyttämättä jäänyttä bensiiniä, rikki mennyt lumikola.  Tuo sohvanromu ei mahdu, lainaanpa naapurin peräkärryä, kärryyn heittelen myös lastulevynjämät ja vanhat kiuaskivet.  Hitto kun on pimeä, missä ne maalipurkit ovat?  Pari kassia vaatteenhylkyjä vielä mukaan.  Ja tuosta autotallin takaa ne lahopuutkin.

Tapaleelle sitten.  Siinä suon laidassa on  kiva metsäautotie.  Toivottavasti ei ole koirankusettajia.

Tässä saa auton kivasti ympäri eikä tarvitse edes osata peruuttaa kärryn kanssa.  Mutta voi leviä mahoton, joku on tuonut tänne pesukoneen romuja ja lipaston.  Ei ne kanssa ajattele!
Oma kuorma nopeasti purkuun ja pois!

Kun kaatopaikalle on 15 kilometriä, se on monelle kohtuuton matka.  Kun jätteestä maksetaan tonneittain, kuitenkin vähintään x euroa, on se liikaa vaadittu.  Kun pitäisi lajitella energiajae, metalli, elektronioikkaromu, ongelmajäte ja sekajäte, on se liikaa, mieluummin lähtee ennen kukonlaulua tekemään ympäristörikoksen.  Ja silti, vain sekajätteestä joutuu maksamaan!  Ja sama vaiva kuin kaatopaikalle menosta syntyy metsään rahtaamisesta.

Valvomaton paikka!  Mutta taitaa olla vain miesten ongelma: jos rouvakulta kysyisi, mihin toimitit, voisi asia korjaantua.

Tonttimme on täynnä lasia ja metalliromua.  Ennen hoidettiin jätteet hautaamalla ne maahan.  Tunkio nieli laskiämpärillisen kerrallaan - ja rotat viihtyivät.

Kaatopaikka on kehitysmaissa tavaratalo ja monen ainoa toimeentulo.  Meillä kaatopaikka on ympäristöongelma suotovesineen, tulipaloineen, metaaneineen.  Tilan tarve on valtava, hajuhaitat, rotat, lokit (ja Kukkuroinmäen yli 2000 korppia) tuntuva ongelma.Yksi iso ongelma on muovi, lahoamaton, ilman kierron estäjä.  Muovi olisi lähes pelkkää energiaa, öljyä, jonka toki voisi käyttää öljynäkin. 

Siis jotakin täytyisi tehdä.  Ja mitään ei tapahdu vain ohjeistamalla:  on säädettävä yhä tiukempia normeja.  On lisättävä maksuja tietynlaisen jätteen käsittelemiseksi.  Ja taas kerran siihen olennaiseen ei voida puuttua: jätettä syntyisi vähemmän, mikäli kulutusta olisi vähemmän.

Kyllä näpertelylläkin on merkitystä.  Aivan varmasti lajittelu kannattaa, pulloista ja tölkeistä saa jopa konkreettisen hyödyn panttina.  Biologisen jätteen kompostointi maksaa kompostorin hinnan takaisin parissa vuodessa jo, loppu on säästöä.  Kun metallin, elektroniikan, ongelmajätteen, energiajätteen vienti on ilmaista, sitä enemmän tapahtuu - vielä tämä on liian vaikeaa, keräyspisteitä on harvassa ja niistä ei tiedetä.

Mikään laki tai normi ei riitä, mikäli jätteenkäsittely ja kuljetus on edes hiukan hankalaa.
Esimerkiksi autottomallekin olisi oltava mahdollisuus helposti toimittaa painavat ja hankalat jakeet, vaikkapa paperi ja metalli, lähelle.  Helppo omakotiasukkaan on myös elvistellä kompostorilla, samaan aikaan kun kaikki taloyhtiössä voi mennä sekajätteenä kalliisti kaatopaikalle.

Yhä suurempi osa jätteestä poltetaan.  Hyvä niin, metaani vaihtuu hiilidioksidiin ja energiaan.  Myös kaatopaikkakaasuja käytetään jossain hyväksi, kerätään ne talteen ja tehdään niillä lämpöä ja energiaa. 
Biopolttoaineen raaka-aineeksikin jätettä on kaavailtu.  Taitaa vain keräily syödä lähes kaiken syntyvän polttoaineen.

Mutta silti: jätteen syntymistä on rajoitettava.  Itse olen viehättynyt ns. elämänkaariajatteluun.
Jo tuotteen raaka-ainetta hankkiessa mietitään energiatarve, riittävyys, syntyvät jätteet (Talvivaara!).
Valmistuksen tarvitsema energia, syntyvät jätteet ja päästöt, työvoiman tarve?  Tuotteen toiminnasta syntyvät ongelmat, energiantarve, tarvittavat lisärakenteet (esim. autosta tieverkko, lainsäädäntö, sairaalaverkko,...), päästöt, muut uhkakuvat esim luonnolle, ...
Ja loppusijoitusvaiheessa on ajateltava kierrätystä, uusiokäyttöä, ongelmajätteitä, sekajätteitä,...
Tavara kerrallaan näin ajateltuna, ja kulutus putoaa vuorenvarmasti - mutta kun kulutuksen kasvu pyörittää maailmaa, sairasta!

Kiva perintö tästäkin tulossa.  Kummasta meidät muistetaan, elintason nostosta vai maailman monipuolisesta ja kekseliäästä tuhoamisesta?

Ladon taakse

- Kaksi olkipaalia ja kanisterillinen bensiiniä mukaan! luki muka vanhukselle tulleen kutsukirjeen lopussa.  Vitsi?
Vitsi, huono vitsi, hevosenleikkiä.  Mutta totta toinen puoli, talousmiehen asenne näkyy.  Meille on uskoteltu eläkeläisen olevan pelkkä kuluerä ja loinen, joka kuluttaa työtätekevien rahat.  Uskoteltu menestyksellä! 

Väestöjakaumia katsoen todellakin eläkeläisiä on paljon ja heidän osuutensa lisääntyy koko ajan.
Ja sitten keksittiin huoltosuhde:  ne jotka käyvät työssä, rahoittavat muka kaikkien muiden elämän.
Saatiin eläkeläinen työtävieroksuvien kanssa samaan kastiin kätevästi, siellä olivatkin jo työttömät, vammaiset ja muut erityisryhmät.

Pahin on tietenkin kunnan, valtion, seurakunnan tai muun julkisyhteisön eläkeläinen.  Hänhän ei ole koskaan tuottanut mitään, hän on ollut aina ns. loistyössä.  Hänhän ei ole tuottanut tuloja yhteisölleen, myytävää hyötyä.  Mitäs sen väliä, jos työ on ollut elintärkeää.  Ja nyt hän syö valtion rahoja tekemättä mitään!  (Näin mitaten saatiin tutkimuksessa koulun tärkeimmäksi henkilöksi muutama vuosi sitten talonmies!  Hän tuotti, ylläpiti sentään tervettä ja kallista kiinteistöä, esim. ope ei tuottanut mitään heti rahalla mitattavaa.)

Eläkeläinen on yleistys, niin kuin kaikki nimilaput.  Meitä on moneksi, hyväkuntoisista hoidokeiksi, vauraista kansaneläkeläisiksi.  Keskiarvoja katsoen kulutamme palveluja eniten, pitkäikäisinä yhä enemmän.  Eläkeläiseen on kuitenkin lyöty valmiiksi joitakin leimoja: vajaatyökykyinen, kuluttava, ei tuottava, aina marisemassa, tarjousten perässä juoksija, tuke kaupassa ja liikenteessä.
Nuiva asenne on sisäänrakennettu jo ihmisen keräilyasteella ollessa:  vanhuksen katsottiin olevan klaanille hyödytön, ja niin hän lähti yksin metsään tai vuorelle, eikä palannut.

Välillä vanhuus oli kunnioitettu asia.  "Vanhin" sananakin tarkoitti johtajaa.

Unohdettiin pari pikkujuttua.  Esimerkiksi se, että eläkeläinen itse ja hänen työnantajansa ovat maksaneet jo eläkkeensä ja paljon yli sen. Edes useampi lama ja rahastojen ja sijoitusten kurssitappio ei tätä muuksi muuta.  Eivät eläkeläiset syö hyvisten rahoja vaan kuluttavat omiaan.
Seuraava polvi maksaa omat eläkkeensä.

Oikeasti voisi sanoa, että suurten ikäluokkien pitkäikäisiä eläkeläisiä on niin paljon, että seuraavan polven pitää varautua hieman suuremmalla eläkemaksuosuudella omiin eläkkeisiinsä.  Avainsana on pitkäikäisiä: keski-ikä on noussut ja nousee, eläkeläinen on loisena pitempään.

Eläkepommia ei ole, sana on pelkkää markkinointia. On varautuminen, toki.

Eläkeläinen maksaa veroa, maksaa kovemmalla prosentilla kuin työssäkäyvä.  Ja varsinkin, jos hän vielä käy töissä, lisäansio on korkeasti verotettua. Sotu-maksu on myös korkeampi.  Monelle pikkukunnalle on taivaanlahja paluumuuttajana tuleva hyvin toimeentuleva eläkeläinen.
Ja, hyi, eläkeläinen ei kuluta, on tarkka rahoistaan - eikö, taitavat eniten esim. matkustaa. Pieneläkeläinen ei kuluta, kun ei ole varaa kuluttaa.

Työeläke  (aluksi minulla nimellä varhennettu vanhuuseläke, nyt vanhuuseläke)  on oiva juttu.  Eläkkeellä tulee toimeen.  Mutta...
Tällä hetkellä riittää, jos teen kaksi työpäivää viikossa.  Silloin tulotasoni olisi suurin piirtein eläkettä edeltävä.  Mutta tiedän, että eläke huononee vuosi vuodelta suhteessa palkkaan samalla kun rahan tarve lisääntyy kunnon huonontuessa.  Indeksi olisi hieno juttu - taitettu indeksi ei ollut moniin vuosiin.
Pikkuongelma minulla, jos vertaa johonkin 600:n euron eläkkeeseen!
Meillä on ryhmiä, joista ei todellakaan ole huolehdittu, esimerkiksi koko elämänuransa kotona tehneet tai nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle "päässeet".

Merkillistä, täytän 65, olen ollut jo 5 vuotta eläkkeellä.  Silti en samaistu eläkeläisiin, saati vanhuksiin.  Mutta työstä vähitellen himmentelen itseni kokonaan irti, satupappana kyllä saatan koululla ja tarhalla vielä senkin jälkeen käydä.
Toivolla odotan kaverin pääsyä eläkkeelle - ja kauhulla sitä huimaa tulotason romahdusta, hänellä kun on isoja lovia eläkekertymässä.

Toivottavasti eläkeläinen on perheelleen tärkeä.  En voi kyllin kiittää omia appivanhempiani tai omia vanhempiani ihan konkreetista työpanoksesta kaiken muun lisäksi.

Uusi maa

Hän näytti torkkuvan.  Mutta ei, hän odotti, oli odottanut jo monta viikkoa.  Ei hän torkkunut, hän luki pakollisena mukaan otettua Maapallon Historiaa.  Kuka muu etsijä lukisi - vaikka oikeastaan, historia on ihan mielenkiintoista.  Oli kuitenkin selvää, miksi kirja oli mukana: ei koskaan enää kasvihuoneilmiötä ihmisen takia!
Kalaa sai, lisäksi oli riittävä varasto muonaa vielä viideksi vuodeksikin, hyönteisiä, levää, viljaa ja kalaa eri muodoissa.  Vettä saatiin rajattomasti puhdistamalla merivedestä, mikäli sadevesi ei jostakin syystä riittäisi.  Alus itse asiassa toimisi kotina, teknisenä keskuksena ja huoltokeskuksena vielä vaikka vuosia rantautumisen jälkeenkin, eihän ollut tarkoitus palata alkeellisuuteen. Ja merilintuja oli näkynyt koko ajan, siis lähellä olisi maata.  Ja täällä riitti energiaa, aurinkoa ja tuulta niin ruoan säilytykseen kuin mukavaan elämäänkin aluksella.  Mukavuuskin lisääntyisi sitä mukaa kun rakennustarvikevarastot siirtyisivät aikanaan maihin, tilaahan aloituspakettikin vei.

Ennen muuta täällä oli avaruutta.  Kuukauteen ei ollut edes toista asuntoalusta näkynyt.  Viestimestä hän oli kyllä kuullut jonkun riemuitsevan ja huutavan kolmea miteriä.  Ja olihan uutisissa monasti näytetty kuvaa suunnilleen tältä alueelta, heti taivaanrannan takana oli useitakin etsijöitä, olipa joku jo asettunut asumaankin.

Hän ei  ollut enää kestänyt mantereiden ahtautta.  Kun rannikot olivat kadonneet ja ihmiset pakkautuneet korkeammalle, ahtaus oli ollut hirvittävää. Eihän enää, tuhansien vuosien kuluttua, ollut ristiriitoja eri etnisten ryhmien ja kansojen välillä, enää ei taisteltu tilasta, vedestä ja maatalousmaasta, ei toki, mutta kaikkialla oli aina joku muukin, edes perhe ei voinut asua yksin.

Aurinko nousi.  Alkoi tuoksua aamukahavalle.  Levästä se oli tehty, mutta aika hyvin sen maku ja aromi kahavaa muistuttivat, oli hän toki oikeaakin kahavaa saanut, tiesi.  Mutta kun lähes kaikki tuotettiin katoilla, kun maatalousmaata oli niin vähän, kahava oli todella kallista ja  - niin, korvike oli ihan hyvää.

Yhden kerran hän oli saanut  salaa jopa pigsua!  Oli se  erilaista kuin ainainen kala.  Mutta varaa lihaan ei ollut, eihän lihaa saanut edes laillisesti tuottaa muuten kuin lypsykarjan vanhenemisen luonnollisena poistumana.  Kun yksi kilo pigsunlihaa vaati kahta sataa kiloa viljaa, oli selvä, että vilja syötiin itse, ei pigsun kautta.  Edes antlopin laidunnus ei ollut luvallista muualla kuin luonnonsuojelualueilla, maa tarvittiin ruoantuotantoon.  Ja suuri osa mantereista Frikaa oli liian kuumaa ja kuivaakin.
Vaimo oli jo kaatanut kuppeihin.  Hienoa, kyllä kymmenvuotinen kumppanuus yhä antoi hetkensä.  Merikin oli tyyni.

Sähkömoottorit pitivät aluksen automaattisesti suunnilleen paikallaan. Silti se hieman liikkui ja kääntyili tuulen mukaan.  Kerran kymmenessä minitissa paikannin korjasi alusta oikeaan paikkaan.  Ankkuri roikkui suorana kolmen miterin syvyydessä.  Se oli laiskurin keino löytää, mutta mikäs kiire tässä?  Löytyminen oli varmaa, kukaan ei ihan vierellä ollut paikkaa viemässä.  Itse asiassa kummastutti, että lähtijöitä oli niin vähän.

Jo muutamia vuosia sitten hän oli varma, että nyt kannattaa lähteä.  Viestimestä oli tullut kuvaa Grenlannin jäätiköiden jatkuvasta kasvusta, olipa pohjoinen napajääkin muodostunut  jo monena talvena, usein viipynyt jo kesänkin.  Etelämanner oli taas yhtenäistä jääkenttää.  Golf-virta oli alkanut taas toimia, mutta vielä tärkeämpää oli, että syvyyksissä virtasi taas viileää pohjoisen vettä etelään. Tänä vuonna eivät laivat edes päässeet itse Etelämanterelle, lasti piti jättää jään reunalle.  Myrskyt olivat heikompia ja niitä oli vähemmän.  Pääosa tuulesta tuli taas lännen puolelta.

Pallo tuki lähtijöitä, avusti aluksen rakentamisessa ja antoi  maan suolaisuuden neutraloivia aineita, erilaisia leviä ja sienirihmastoja, siemeniä maan herättelemiseksi ja jopa käsittämättömän kallisarvoista siemenviljaakin, hänelle kookospähkinöitä ja taroa, kunhan oli selvillä, minne saatiin mennä.
Vaikka Mies oli mielestään tehnyt päätöksen nopeasti, jäljellä ei enää ollut paljonkaan paikkoja subtrooppiselle vyöhykkeelle tai uponneille rannikkotasanteille.  Mutta mitä se haittaa: nyt oli löytynyt oma paikka, olkoonkin se sitten vaikka tropiikissa.

-----------

Maailma oli pitänyt ilmastokonferenssin toisensa perään.  Oli puhuttu esimerkiksi biodiversiteetin säilyttämisestä, oli puhuttu hiilidioksidipäästöjen yhteydestä kasvihuoneilmiöön ja nähty, mitä oli tulossa.  Oli päästökauppaa, joka mahdollisti saman menon jatkumisen - ei, pahempaa, nyt oli kehitysmaillakin edes vähän rahaa kulutukseen.  Aluksi pahimmat ilman, veden, koko ympäristön pilaajat eivät edes olleet mukana, kun oma sen hetken kaupallinen etu vei aina voiton maailman edusta.  Mitään todellista ei tapahtunut, vain paperia ja muistioita syntyi ja sovittiin lopulta vain seuraavan kokouksen pitopaikasta.  Kyse ei ollut tiedon puutteesta, oli vain tahdon puutetta ja uskalluksen puutetta olla ensimmäinen.  Oikein varottavana esimerkkinä historiassa mainittiin, kuinka kokoustajat olivat tullet aikansa lentimillä, jetseillä.  Ja hyvää tarkoittavat mielenosoittajat olivat myös kuluttaneet polttoaineita ja tuhonneet ilmakehää, tuhannet kun  saapuivat samanlaisilla jetseillä - tuhoon osallistuminen  eli otsonikadon kiihtyminen ja hiilidioksidin lisääntyminen olikin suurin saavutus.

Oli esitetty käsite hiilijalanjälki.  Hieno juttu, mutta kun sitä ei voinut sen ajan elämänmallilla pienentää!  Kasvu oli tärkeää, koko maailman talous perustui ainaiseen kulutuksen lisääntymiseen, järjetöntä, liekö tottakaan?
Viimeinen kokous pidettiin Malediiveilla, missä ei enää ollut maata kuin vaivaisesti lentokentän alle, eikä edes kenttähenkilökuntaa  tai kongressi- ja hotellihenkilökuntaa enää ollut ilman merikalaisen lentotukialuksen läsnäoloa.  Kaikki olivat paenneet mantereelle,  Hotelli-  ja kongressikeskuskin avattiin vain kokousta varten.  Kongressi vitsailikin, että jalat kastuivat, koska lentokentällekin alkoi vesi nousta jo kokouksen aikana.
Mitä sielläkin sovittiin - ei mitään muuta kuin että on liian myöhäistä tehdä mitään.  Vieläkin pelättiin enemmän, mitä äänestäjä sanoo, kuin maailman tuhoutumista.  Vielä enemmän pelättiin, että markkinat reagoivat.

Maailman viljavimmat ja asuttavimmat alueet olivat alkaneet jäädä veden alle jäätiköiden sulaessa.  vauhti kiihtyi, kun tundran ja merenpohjan hiilidioksidi vapautui ilmakehään.  Vielä tämäkään ei saanut järkeä valtioiden johtajien päihin: nyt alettiin keskittyä oman alueen suojelemiseen rannikoilta pakoon joutuvilta, mutta toki myös Frikan ja Keski -Asin kuivuvilta alueilta pakenevilta.  Alettiin myös nostaa maan, ravinnon ja veden hintaa kohtuuttomasti ja keinottelijat rikastuivat suunattomasti.
Hirveitä sotia seurasi, mutta mitä niistä oli apua miljardien pakolaisten tulvaa vastaan.

Ja edelleen näperreltiin pikkuseikkojen kanssa, nyt sentään säästettiin energiaa, etsittiin vaihtoehtoisia energiamuotoja, siirryttiin niin paljon kuin mahdollista pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä.  Laitteita ja energiaa kuluttavia vempaimia kuitenkin tuli aina vain niille varakkaille lisää, eikä kokonaiskulutus juuri pienentynyt.  Oli jopa vaikutusvaltainen  teknologiauskovaisten lahko, jonka mielestä sellaista ongelmaa ei ole, jota ei voisi teknologialla ratkaista.  Merikassa oli puolue, jolla oli mottona: Minulla on oikeus!  Heillä oli muka oikeus ja varaa kuluttaa, ajaa useilla kulkimilla, käyttää kaikkea, mitä rahalla saa, toisista välittämättä.  He vaativat esimerkiksi asevapautta voidakseen puolustaa oikeuksiaan.

Mutta olennaiseen ei puututtu, ei vieläkään.  Ei edes niissä oloissa.  Edelleenkään ei tajuttu, että avainasia olisi kulutuksen vähentäminen.  Edelleen markkinoitiin, edelleen luotiin tarve ostaa tarpeetonta.  Sille oli oikein sanakin, se oli Fash-ion.  Edelleen joku rikastui toisen työllä , kukaan ei puuttunut rakenteellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, päin vastoin silloinen mahti, Merika, asein pakotti köyhemmät maat pysymään järjestelmässä.  Myös raaka-aineista alkoi olla pulaa.

Ja vesi nousi...
Yhä uudet alueet, kokonaiset maat hukkuivat.  Miljoonia kuoli, kun muutos ei aina ollut hitaasti hiipivää: esimerkiksi Bangl-Dish upposi kerralla, kun sattui tulvavuoksi, myrsky ja kahden joen, Gangeesin ja Bramapuran yhteinen tulva samaan aikaan.  Himalajan haihduttavat puut oli kaadettu, ja vesi päätyi ennestään liian täysiin jokiuomiin.
Holandia ja suuri osa Flandaria hävisivät myös lähes kokonaan kahdessa päivässä myrskyssä.  Myrskyjen voima tuntui joka kerran kasvavan edellisestä.
Japonia rakensi tulvamuureja, joiden yli vesi nousi jo kymmenessä vuodessa.  Köyhemmät maat eivät voineet edes yrittää suojata asukkaitaan.
Vaikka miten puolustettiin omia ylänköjä, pakko oli lopultakin suostua jakamaan maailma uudelleen.  Pakkoa lisäsi eräiden maiden epätoivon sanelema painostus: Pakstan ja Hindia tekivät kerrankin yhteistyötä ja uhkasivat maailmaa ydinaseilla, mikäli tilaa kaikille ei löydy.
Äärimmäinen pohjoinen luuli säästyvänsä paljolta, mitä nyt omia asukkaitaan joutui aluksi pakkosijoittamaan ylävälle maalle.  Mutta kyllä ne pakolaiset tulvivat sinnekin, lopulta, ja maanjaossa myös pohjoiset alueet asutettiin täyteen.

Pakolaisten perässä hiipi nälkä.  Maapallon vilja-aitat olivat suurimmalta osaltaan veden alla.
Myös sisämaan alangot, jokitasangot ja lössimaat olivat tulvan vallassa.  Monin paikoin oli kaikki metsä hakattu pois viljelymaan tieltä, jolloin toistuvat rankkasateet huuhtoivat ravinteikkaan maan jokiin ja edelleen mereen. Aikaisemmin arveltiin, että maapallo olisi pystynyt elättämään 12 miljardia ihmistä.  Nyt ihmisiä oli jäljellä tuskin viittäkään miljardia, ja maa ei silti riittänyt kaikkien ravinnon tuottamiseen.  Nälkää seurasivat taudit, jopa jo ammoin poisrokotetut: tulvavesi pilasi kaivot, joita silti käytettiin ja niin sai alkunsa lavantauti- ja koleraepidemia.  Mailman resurssit eivät kerta kaikkiaan riittäneet enää kaikkien auttamiseen.

Pakolaisten ja kanta-asukkaiden kesken vallitsi kaaos vuosisatoja.  Mutta vähitellen opittiin elämään yhdessä.  Opittin uusia tapoja tuottaa ravintoa ja energiaa.  Turhan tilalle tuli ravinnon ja muun tarpeellisen tuotanto. Hallinto pantiin kokonaan uusiksi, aluksi puhuttiin Maailman Yhdysvalloista, mutta piankin ruvettiin puhumaan yksinkertaisesti Maapallosta tai tuttavallisesti Pallosta, kun osavaltiot lakkautettiin.   Koko maailmaan riitti 301 edustajaa entisen Spanjan Madreediin. Piankin huomattiin, että oli järjetöntä rajoittaa liikkumista ja asettumista asumaan, ja kansallisvaltioiden hävitessä hävisivät varsinaiset sodatkin, vaikka aluksi varsinkin uskonnot aiheuttivat riitaa. Jotkut uskonnot kyllä loppuivat ihan luonnollisesti, esimerkiksi Moshelaiset ja Cristeenit sanoivat Jumalan rikkoneen liittonsa, kun tuli taas vedenpaisumus.
Rotupiirteet sulautuivat toisiinsa, ja oli vain ihminen - joskus harvoin syntyi tosin poikeavasti jotain entistä rotua muistuttavia, he olivat poikkeuksellisen kunnioitettuja ja kadehdittuja.  Kieli yhtenäistyi: ei Mies osannut enää lukea yhtäkään niistä muinaisista kielistä, vaikka tuttuja sanoja vilahteli siellä täällä museoiden kirjoissa.

15 000 vuotta kului.  Oli opittu elämään yhdessä ja käyttämään maailman resursseja kaikkien kannalta oikein.  Mutta ahdasta oli.  Eräänä vuonna ei sitten satanutkaan kuin kolme neljäsosaa tavallisesta, eräänä tuskin puolta.  Grenlanti alkoi taas jäätyä, Alpsit saivat lumilakin, joka kesti koko kesänkin.  Tällaisia poikkeusvuosia sattui yhä tiheämpään, kunnes ne eivät enää olleetkaan poikkeuksia.
Jää sitoi vettä, ja jo tuhannessa vuodessa alkoivat ensimmäiset uudet maat ilmestyä näkyviin.  Ilmasto alkoi viiletä, jäätyminen kiihtyi.  Maata nousi yhä enemmän näkyviin.  Hätäisimmät alkoivat puhua uudesta jääkaudesta - kyynisimmät sanoivat, että niitä on ollut jo useita.

Ja nyt oltiin vihdoin tässä.  Oli ollut lupa asettua mihin tahansa maalle, jonka mereltä valtaa.  Mies oli ajatellut, että rannikoille tulee ryntäys; niin oli tullut.  - Odota! sanoi Vaimokin.  Syytä olikin: rannikolle asettuminen sisälsi ainaisen myrskytuhojen ja tulvien riskin.  Ja sitten Uudelleenasutuksen keskusvirasto jo puuttuikin peliin ja otti uuden maan jaon omaan hallintaansa.  Mutta samalla se ilmoitti valtamerien saarille asettumisen olevan suotavaa ja lupasi tukea lähtijöille.  Ensin paikalla oleva saisi valita asuinpaikkansa ja vallata kohtalaisen tilankin. Ja kun maa olisi kerran rekisteröity ja merkitty, sen lopullista nousua merestä saisi rauhassa odottaa ihan missä tahansa, vaikka sivistyksen keskellä, olihan heillä alus.

Vesi laski jopa kolme miteriä vuodessa, ei siis ollut haihattelua lähteä niin pian kuin mahdollista.
Mies oli ajanut annetulle kohdealueelle ja asettunut odottamaan.  Ja hän tiesi, että horisontin takana olisi toisia odottajia.  Ja jos hän maata löytäisi, aivan varmasti viereen tulisi muita.
Ei enää menisi kauan: hän oli jo nähnyt pohjan kuultavan, nähnyt laajan vedenalaisen tasangon ja aivan pian kolmemiterinen ankkuriköysi riittäisi.  Hän oli etsinyt kaikkein korkeimman kohdan ja jopa sukeltanut pohjaan: siinä oli kuitenkin louhikkoa, ja hän oli siirtynyt hieman syvempään.  Kolme miteriä - jos se köysi riittää, hän saa sanoa kaikkea 200 x 200 miteriä joka suuntaan omaksi alueekseen, asutuslain mukaan.  Kaikuluotain oli kielletty, jotta köyhimmälläkin olisi mahdollisuutensa.  Alueet oli kuitenkin jaettu järkeä käyttäen, muinaisten karttojen ja uusien satelliittikuvien avulla.

Hän joi toisen kupillisen.  Vaimo oli siinä, vastapäätä.  Kumppani, rakas.  Katsoi jotenkin kivasti takaisin. Jalat hipaisivat pöydän alla. Oli aivan hiljaista, mutta sitten molemmat lähes yhtä aikaa alkoivat puhua.
No, Mies hiljeni ja kuunteli.  Vaimo sanoi ajatellensa lopettaa ehkäisyn juuri nyt! Uusi maa tarvitsi asukkaansa.  Mies totesi ajatellensa juuri samaa, jopa oli suunnitellut kertovansa  aamukahavapöydässä, että oli itse juuri aikonut lopettaa oman ehkäisynsä.  Molemmat nousivat, ja pitkästä aikaa halasivat oikein kunnolla, tarkoittaen.

Ja silloin kuului aivan selvästi, kuinka ankkuri kilahteli pohjakiviin.
Mies ryntäsi kannelle laskemaan pitoankkurit, vaimo viestinpaikantimeen rekisteröimään alueen heidän nimiinsä.   Vahvistus tuli saman tien, he olivat keskellä heille määrättyä etsintäaluetta.

Ja sitten heillä olikin muuta tekemistä.

Pisa vaarassa, kaatuuko...

Motivaatio, instruktio, varsinainen opetus, harjoittelu ja soveltaminen, kertaus.  Kontrolli.  Keinot vapaat.
Kaunis kaava, ja oppimistulosta syntyy.  Aikakaudesta riippumatta. 
Jos...

Yhteiskunta on suuresti ponnistellut, että tulosta ei syntyisi.  Monta tuhatta vuotta edistystä, 2000-luku alasajoa.
Mutta poliitikko on sumuttanut ja halukkaasti uskonut sumuttamiseen.  Kaikki on ollut kehittämistä - koko sana on tullut minulle kirosanaksi.  Kaikki kunnat ovat lapsimyönteisiä ja satsaavat koulutukseen.  Kaikki supistukset, keskittämiset, kurjistamiset, leikkaukset, hoitamattomuudet ovat palvelujen turvaamista. 

Isoin johtoajatus on:- Kun selvisitte viime kertaisista säästöistä, selviätte tästäkin.
Hetkinen: onkin kyse selviämisestä!  Kunnon virkamies tekee, poliitikkojen ohjeiden mukaan, esityksen, jossa selvitään mahdollisimman vähin vaurioin.
Ja ensi vuonna taas.

"Kehittämisen" yhteisvaikutus näkyy.  Esimerkiksi yhdeksäsluokkalaisten oppimistaidot ovat selkeästi heikentyneet 2000 luvulla.
Diplomaattinen opettaja sanoi haastattelussa, ettei voi osoittaa selkeää syytä.
Minä voin, en ole viranhaltija, minun ei ole pakko toteuttaa suu sidottuna, yhä kurjemmissa oloissa hulluja päätöksiä virkavastuulla.

Poliitikko löysi selvän syyn.  No opettajahan se.  Opettaja ei voi selvitä enää "vanhoilla rutiineilla".

Poliitikon suurin - ainoa? - huolenaihe: miten käy Suomen PISA-tuloksen?

Olisiko mitään osuutta asiaan vaikka sisäilmaongelmilla, koulujen lakkauttamisilla ja yhdistämisillä, ryhmäkoolla, kehnoilla oppivälineillä ja materiaaleilla, oppilashuollon vajaatoiminnalla, siivouksen vähentämisella.  Olisiko synnytetty näillä keinoin vaikka asennetta kouluvastaiseksi?

Kerrankin on valtiovalta ja kunta ovat onnistuneet pyrkimyksissään!  Koulu on saatu kurjistetuksi!

Toinen tutkimus kertoo juuri oppilaan asenteista.  Yhä suurempi joukko ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä, yhä suurempi joukko ei näe siinä miltään yhteyttä elämään.
Tilalle on tullut vapaa-ajan tärkeys.
Ja vaikka sitä ei tässä sanottu, tietäähän sen, murkun: pelimaailma, SOME, elämän keskittyminen myöhäiseen.
Arjen rutiinit, määräajat (esim. yhteinen ateria), päivän rytmi olisivat olennainen osa kehitystä, elämän, mutta myös oppimisen kannalta
Lisää tähän ponnettomat vanhemmat, tulevaisuudesta epävarmat vanhemmat, arjen paineet.
Lisää myös keinoton koulu!

Pieni esimerkki tekniikasta sallittaneen.  Opetin historian koetta varten SSMK- lukutekniikan kuudennelle luokalle. Koko luokka sai niin hyvät numerot, että koe ei toiminut, ei erotellut jyviä ja akanoita.Syntyi into historiaan, ainakin hetkeksi.
(Silmäile, Syvenny, pikku tauko,  Muistele esim kappaleen alkujen tai kuvatekstien avulla.  Pidä pitkä tauko.  Kertaa, esim. läksyt tehden)

Koulun konstit?  Tukiopetus - ai laiskuuden paikkaamiseenko, sehän on tarkoitettu tilapäisen jälkeenjäämisen korjaamiseen, määrärahat poistettu.  Läksyparkki tms. penaltyboxi - lisääkö motivaatiota opiskella ko. ainetta, sama kuin laiskanläksy?  Klinikkaopetus, samanaikaisopetus - missä niihin on varaa?  Luokalle jättäminen, hyi: vuosi lisää on vuosi lisää kustannuksia.  Erityisopetus - puretaan normaalikoulun riesaksi (anteeksi sanavalinta, ihanat lapset).
Lapsi kokee tukitoimet lisätyöksi?  

Pikkukikat auttavat aikansa.  Olisiko aika muuttaa "kehittää" ja "edistää" synonyymeiksi, oikeasti.

Kiitoksia, herra Presidentti

Presidentti nimesi komitean pohtimaan ihan arjen tasolla, mikä mättää, mitä voi tehdä.  Oikein hyvä, vaikka useimmat asiat ovatkin monelle itsestäänselviä.  Mutta kun eivät ole kaikille - me suomalaiset olemme kaikonneet kauas yhteisöllisyydestä, yhteisvastuusta,välittämisestä.
Minusta tämä on länsimaisen ajattelumallin ja ns. vapauden pahimpia nurjia puolia.

Presidentti otti erään asian korostetusti esille, esimerkkinä.  Hän oli sitä mieltä, että suuri osa lukiolaisista hyötyisi tiukasta, luokkamuotoisesta lukiosta.  Läheskään kaikki lukiolaiset, varsinkaan pojat, eivät kykene valitsemaan kurssejaan oikein eivätkä tiedä, mitä tulevaisuudessa tarvitsevat.  He ottavat helppoja kursseja ja liian vähän tai toisaalta epärealistisen ohjelman.

Lukiolaiset jäävät vaille luokan antamaa turvaa, "kotia".  Kurssiryhmä ei ole likikään sama asia.

Hei, tutulta tuntuu.  Meillä tämä on oikeasti elettyä elämääkin, mutta olimme täsmälleen samaa mieltä silloin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa muutenkin, tästä puhuimme niin perheen kuin ystävienkin kesken, jopa poliittisissa ryhmissä.

Kaikille ei luokkamuotoisuutta tarvita.  Kurssitarjotin antaa toisille huikeat mahdollisuudet irrota perinteisestä junnaamisesta ja avartaa vaikka viestintään tai sairaanhoitoon (näin meillä) ja jaksamista  riitti vaikka mihin muuhunkin.  Tämä on huikea vääryys: jos jaksat rankan kurssitarjonnan, jaksat paremmin vaikka mitä - ja toinen kipuilee liian vähien kurssiensa kanssa.
Elämänhallinta, jopa kasvaminen ovat eri vaiheissa.

Ongelma tuntuu pieneltä?  Koskettaa marginaaliryhmää?  Noo, melkein puolet ikäluokasta on lukiolaisia! Ja kyllä ns. työväen on myös nähtävä koulutuksen merkitys.

Vaikeudet aivan varmasti korostuvat, kun kunnat eivät "satsaa seiniin vaan opetukseen" eli lakkauttavat lukioita, sullovat samoihin lukioihin kaikki.
Pelkkä päivittäisten kohtaamisten ja ihmissuhdeverkkojen määrä voi olla monelle liikaa.
Olisi, ihan noin triviaalina yksityiskohtana, kiva tietää, mistä jäljelle jäävät lukiot saavat ihan fyysiset tilat - rakentaminen kai on ainoa ratkaisu, samalla kun entiset kiinteistöt rapistuvat hoitamattomina eivätkä mene kaupaksi?  Säästö?
Miten ympäristökuntien lukiot liittyvät kouluverkkoon kuntauudistuksen tullessa?

Lukiolainen on tuleva korkeakouluopiskelija, tuleva suunnittelija, uuden luoja.  Suomen nostaja?
Jos selviää itse...

Insinöörin käsikirja

Opiskelijan osa ei aina ole auvoinen.  Ei Aarokaan  pyöräilyä rakastanut, mutta kämppä nyt sattui olemaan kaukana keskustasta, bussilippu maksoi kohtuuttomasti, eikä opintojen tässä vaiheessa vielä kukaan maksanut harjoittelutyöstäkään palkkaa.
Kavereilla kyllä oli autojakin, kellä isäpapan pussista, kellä hyvien kesätyöpaikkojen takia, joku oli saanut jopa lopputyönsä tehtyä paikalliselle isolle konepajafirmalle kunnon palkalla.

Ei ollut Aaro yksin.  Teline oli aina täynnä pyöriä, samoin kämpän teline.  Kuka sitä oikeasti telineeseen olisi vääntymään laittanut, mieluummin viereen tai rautojen väliin!
Kuppilassakin pyörä oli usein puheenaiheena, mutta vielä enemmän kaupungin kehno pyöräilyn tukeminen.  Oli vaikka mitä väylien rakenteellista älyttömyyttä, huonoa kuntoa, suoranaista estettä.
Miten ollakaan, päätettiin kokoontua oikein joukolla pohtimaan, voisiko jotakin tehdä tilanteen parantamiseksi.  Tulossa oli saunailta, mitä jos samalla vähän mietittäisiin vaikka kansalaisaloitetta tai kirjelmää valtuustoryhmille?

Tuli saunailta.  Kyllä saunottiinkin, mutta enemmän oltiin porukassa ja kaljoiteltiin, teekkareita kun oltiin.  Puheet pysyivät itse asiassa, kunnes joku muisti pyöräteemankin.  Oikein innostuttiin, kaljan voimalla.
Alettiin miettiä, mitä ongelmia kukakin oli pyöräillessään kohdannut.  Rajana ei ollut vain tämä kaupunki, kukin muisteli oman paikkakuntansa vaikeat paikat.
- Hei, jonkun pitäisi kirjata nämä ylöskin!
No Aarolla oli läppäri mukana ja koneelle alkoi kertyä tietoa enemmän kuin tarpeeksi.  Selväksi tuli kaikille, että viranomainen suhtautuu polkupyörään kuin leikkikaluna tai kuntoilulaitteena, ei kulkuvälineenä.  Niin paljon kummallisia paikkoja oli kullakin mielessä.

Lisää kaljaa, lisää asiaa.  Mutta alkoi olla kirjoitusvirheitä kohta enemmän kuin kunnon tekstiä.  Lisäksi kunnon saatekirjekin pitäisi kirjoittaa.  Niinpä Aaro sai tehtävän laatia varsinaisen kirjelmän ja korjata itse tekstin, löydetyt epäkohdat muistioksi.  Mian kanssa he sitten yhdessä katsoisivat tekstin  vielä läpi ennen edelleen toimittamista. Jäi vielä sopimatta, mihin kirjelmä ja muistio laitettaisiin, kyllähän he keksisivät!

Heti seuraavana päivänä Aaro innostui puhtaaksikirjoittamisesta, sai työn valmiiksi ja printtasi itselleen ja Mialle työkappaleet.  Kirjelmää hän ei laatinut, se tehtäisiin yhdessä  Mian kanssa.
Hän soitti Mialle, mutta eihän Mialla, tunnollisella opiskelijalla juuri tänään aikaa ollut, sitä paitsi joku Pate oli Mialle sanonut tuntevansa jonkun valtuutetun ja voivansa puhua suoraan asiasta hänen kanssaan.  Aloitteet haudattaisiin Ö-mappiin, ainakin niitä aina viivytettiin se lain sallima kaksi vuotta.
Oli jo vähän puhunutkin, ja valtuutettu oli ajatellut kuulemma juuri samoja asioita nostaa esille omana aloitteenaan, saisi vähän nostetta hän sekä puolue.

Kiitosta vaan!  Aika homman oli Aaro tehnyt.  Niin lensi Mialle varattu pinkka roskikseen - toinen sentään unohtui kassiin.

Viikonloppuna Aaro kävi kotikaupungissaan Lappeenrannassa.  Oli asiaakin: opiskelupaikkakunnalta ei kaikkia kirjoja löytynyt, Aaro ajatteli käydä maakuntakirjastossa katsomassa.
No löysikin - mutta vain käsikirjastosta.  Mikä auttoi kuin laittaa läppäri auki ja alkaa tehdä muistiinpanoja, lyhyt kirjahan tuo oli ja avainasiat oli helppo löytää.
- Mutta mikä paperipinkka tuo on, perkele, sehän on se pyörätiepaperi!
Pinkka lensi kaaressa pöydänkantille ja häiritsi siinäkin keskittymistä, kunnes päätyi sivupöydän alle roskikseen.

Illalla siivooja-Margit näki muuten tyhjässä roskiksessa siistiä paperia.  Toinen puoli oli aina tyhjää.
- Näitähän voisi käyttää vielä lasten piirustuspaperina!
Huomenna paperia tarvittaisiinkin.  Vaikka kahta työtä teki, aina ilmainen kelpaa!

Aamulla Margit meni tapansa mukaan toiseen työpaikkaansa, huolehtimaan insinööri Jaatisen lapsista.  Kun tuli aika laittaa lapsille lounasta, paperipinkka olikin enemmän kuin tarpeen, lapset innostuivat piirtämään ja Margit sai rauhassa tehdä ruokaa ja jäi aikaa salaatinkin tekoon.

Hienosti päivä meni, ulkoiltiin, leikittiin, päiväunillekin lapset painelivat ihan oma-aloitteisesti.
Margit siivoili vähän, nosti loput paperit ja valmiit piirustukset hyllyyn ja jo ovi kävikin, rouva saapui ja Margit pääsi lähtemään pariksi tunniksi kotiin ja sitten kirjastolle.

Aaro valmistui aikanaan.  Oikein diplomi-insinööri hänestä tuli, vaikka ei hän aina ollut itsekään kykyihinsä uskonut.  Töitä piti saada - ja miten ollakaan, Lappeenrannassa olisi sijaisuus liikennepuolella.  Mikä parasta, sijaisuus jatkuisi, tiedettiin oikeastaan, että kesälomalta ei insinööri Jaatinen enää palaisi työpaikalleen, oli sairastunut vakavasti.  Mikä tuuri, asuntoakaan ei ensimmäiseksi tarvitsisi etsiä, voisihan aluksi asua kotonakin, jäisi autorahaakin.  Vaikka miksi oikeastaan autoa hankkisikaan, onhan virastolla autoja ja Aaro oli jo oikeastaan oppinut pyörämieheksi.

Työ alkoi mukavasti.  Mutta työmatka, voi hyvä tavaton!  Jo kilometrin matkalla pyörätie vaihtoi kahdesti kadun puolta.  Hirmuiset reunakivet täräyttelivät hampaanpaikkoja irti.  Liikennevaloissa oli painonappi aina vasemmalla ja suojateillä oli hirveä ristiin kulkeminen.  Eikä koskaan tiennyt, pitikö nappia painaa vai ei, vaikka valoilmaisin muka toimi. Pyöräilijä ja jalkamies kulkivat aina kaksissa valoissa, vaikka auto meni kokonaan ilman valoja oikealle kääntyessä. Monikaistaisella tiellä polkupyörä ei mitenkään mahtunut keskikorokkeelle, oli nostettava poikittain, jos mahtui.

Aaro ajeli vapaa-aikoinaan siellä täällä.  Linja-autoista hypättiin suoraan polkupyörien eteen pysäkeillä.  Kevyen liikenteen tunneleissa oli suoria kulmia ja näkemäesteitä.  Pensaat ja istutukset estivät autoilijoiden näkyvyyden pyöräteille monessakin paikassa. Paikkaukset olivat kohollaan tai kuopalla ja aina eri materiaalia kuin varsinainen päällyste tai puuttuivat kokonaan.  Väylien kunto oli yleensäkin hirveä.  Pyörätie saattoi loppua keskelle ei mitään, palaa omia jälkiäsi takaisin vain!  Pyöräkaista oli niin kapea, että oli mahdotonta kohdata tai ohittaa sillä toista pyöräilijää.  Jalankulkua ja pyöräilyä ei missään ollut eroteltu eri kaistoille.  Ja miksi mopoilu oli aina sallittu ahtaimmassa paikoissa ja kielletty luontevissa?  Pyörätie kiipesi ja kiersi pitkän lenkin, aina kun olisi ollut mahdollista ajaa tasaista tai suoraankin.

Jotenkin alkoi tuntua tutulta.  Juuri näitä asioita Aaro oli kirjannut ylös silloin saunaillassa!  Kaikki muutkin hullut asiat oli toteutettu Lappeenrannassa.  Aaro sai tarpeekseen, kun pullokorista kolahti kaksi pulloa colaa maahan eräässä reunakivessä, vaikka kori oli ollut

hyvin sidottuna tarakalla.  Hän ihmetteli asiaa virastossa suureen ääneen.
Ihmettely ei turhaa ollutkaan.  Usein oli ollut samaa ihmettelyä työmääräyksiä toteuttaessa.  Mutta Jaatisen sana oli pomon sana!  Jaatinen vetosi usein johonkin Insinöörin Käsikirjaksi sanomaansa asiaan, mitä siinä mestareilla oli vastaan sanomista saati työläisillä, jotka kaikki hullut jutut joutuivat tekemään.  Kaikki siis etsimään käsikirjaa: Jaatiselle ei sentään soitettu, sairaalle miehelle lomalle.

Löytyihän käsikirja!  Kauniit kannet siinä oli, mutta vain kansio se oli.  Oli Jaatinen laittanut sille oikein nimenkin: Insinöörin Käsikirja.  Ja tekijäksi oli laitettu Aulis Jaatinen.  Parin alkulehden taustalla oli lasten piirustuksia, mutta muuten paperit olivat aivan tuttuja Aarolle.  Mutta oli siinä Jaatistakin: oli määräyksiä risteyksistä, yksisuuntaisuuksista, lyhyistä kortteleista, kaistajaoista - monenlaisesta, mitä kummallista Aaro oli autoillessaan tavannut.  Ja aina perusteena oli turvallisuus: kun joutuu ajamaan hitaasti ja äärimmäisen varovasti, ei tule kolareita, ainakaan vakavia. 

Aaro puri kieltänsä, ettei sanoisi paperien alkuperää ja tarkoitusta.  Eihän hän sentään halunnut nolata Jaatistakaan, pitkän uran tehnyttä ja kunnioitettua kunnan palvelijaa.  Vähin äänin hän vei käsikirjan kotiinsa ja kirjahyllyyn.  Vuosien varrella hän sai vähitellen korjattua asian sieltä, toisen täältä, varsinkin sinä vuonna, jolloin kaupunkiin hyväksyttiin ilmasto-ohjelma ja pyöräily sai uutta suosiota.
Mutta yleensä uudistus oli ja on hidasta, koskaan ei ole rahaa ja asenne on autoilun helpottaminen, mikä samalla tarkoittaa kaiken muun liikenteen vaikeuttamista.  Ja kissanhännänveto kävelykeskustasta, kävelypainotteisesta keskustasta, autottomasta keskustasta ja autoilukeskustasta ei ikinä lakannut, oltiinhan Lappeenrannassa.  Sitä paitsi äkkiä oppi, että kunnan tärkein tehtävä on säästää, ei tuottaa palveluja.
Ja kohdatessaan muiden kaupunkien liikennesuunnittelijoita hän kohtasi varsinaisia juntteja: Jaatisen käsikirjasta oli lukuisia kopioita ympäri maata, ja turvallisuuden nimissä pyöräilijä aina odotti kauan ja kaksinkertaisesti, kiersi ja kiipesi mäet vielä monta vuotta.

Ja Jaatinen?  Hän jäi sairaseläkkeelle.  Hänelle oli anottu Suomen Leijonan ansioristi tammenlehvin.
Ansaitusti.  Sillä tässä tasavallassahan palkitaan ne, jotka eniten rosvoavat ja työttömiä tekevät tai eniten vaikeuksia asukkaille aiheuttavat.

Kuva on Jaatisen. Kuvatekstissä kehotetaan viivyttämään kevyen liikenteen raittien aurausta, jotta nopeudet hidastuisivat ja turvallisuus paranisi.

Mustaa

Kylpy.  Lasi konjakkia.  Siivoamisen ääniä.  Tietää se, mitä mies tarvitsee.
Juuri äsken se vikisi ja huohotti kasalla.

Adrenaliinia.  Vielä kiihko riehumassa veressä, ja Doris siinä.  Satsari ja aseet lensivät nurkkaan, haalari aukesi ajatustakin nopeammin ja vaatteet revittiin likan päältä.  Kaikki samaan kasaan, hiki ja veri sekoittuivat Doriksen parfyymiin.  Kiihottava yhdistelmä, vaikka mitään lisäkiihkoa ei tässä kyllä tarvittu. Tämä osaa, oli heti valmis, taidan pitää sen vielä vähän aikaa.
Kohta uudestaan, hitaasti.
Mutta nyt nautitaan kylvystä, konjakista ja hyvästä päivästä.

Oli vapaapäivä.  Annoin Kolmosen hoitaa toimistotyöt ja lähdin huvikseni kentällä käymään.

Aamulla oli Harmaitten koulutusta.  Menin katsomaan, vaikka mitäpä minulla, Kakkosmustalla enää olisi pakkoa.  Oli uskomatonta, millaista sontaa aikanaan oli ihmisille syötetty, sai taas kunnon naurut vanhoja nauhoja katsellessaan.  Oli muka ollut parlamentteja ja kokouksia.  Samaa oli niissä kielletyissä propagandakirjoissa ja lehdissä, voi hyvänen aika, joku olisi voinut vaikka uskoa.
Ihan kuin ei aina muka olisi ollut selvää, että Euro on elämä, Euro on työ.  Niin luki siinä tehtaan portillakin tänään, olisivat uskoneet!

Kyllä niistä Harmaista hyviä Mustia saadaan - no se yksi vähän vätysteli, piti näyttää pampun käytön mallia.
Hyvä, että leireiltä saa aina uusia harjoituskuulusteltavia, näistä ei enää siihen ole.  Tänään saatiinkin oikein lasti.  Jo puolikurssilta voisi joillekin Harmaille antaa jo Kympin arvon, oli sen verran hyvää tekniikkaa, hienosti pidettiin kuulusteltava juuri ja juuri tajuissaan, kivuissaan, ja tieto irtosi.

Ja iltapäivällä pääsi oikein töihin.  Menin sen Viitosen mellakkavaunuun, jonka olin viikkko sitten ylentänyt.  Oli sillä nyt tilaisuus näyttää, kyllä näyttikin.   Oikein hienosti harhautti ja sitten kurvasi suoraan väkijoukkoon, oikein huuto kuului koneen jyrinän läpi.

Mistä ne saavat niitä piikkimattoja ja pommejaan?  Mitä väliä, ei umpikumirengas kyllä puhkea ja kartiopohja suuntaa räjähdyksen kivasti pois.  Mutta se matto tarttui pyörään ja Mellakka jäi pyörimään - hyvä niin, saatiin mennä ulos ja käyttää lamauttimia ja pamppuja ja nauttia oikein olan takaa.
Erikoispalkinnon sain antaa sille maton asettajalle.  Kympit kantoivat sen siihen ja heittivät jalkoihin, se eli vielä.  Panin sen siihen matolle ja käskin mellakoijien hyppiä sen päällä, ihan opetukseksi siitä, kannattiko lakkoilla. Pari piti pamputtaa hengiltä, kun eivät suostuneet, no, uusiahan sai hiljaisesta väkijoukosta lisää.  Riittää taas leireille koulutettavia ja toisen Firman alueelle karkotettavia.
Hullut: nyt ne loput saavat tehtäväkseen noidenkin työt tai enemmän, sillä varmasti Johtaja noudattaa lakeja ja korottaa normeja mellakoinnin takia.

Muka turvattomia koneita, se oli syy tällä kertaa!  Jos viikon aikana menee yksi käsi ja yksi putoaa hengiltä, on se kyllä työppösten omaa huolimattomuutta.  Ihan kuin Firma ei tietäisi, miten tavaraa tehdään!
Johtaja sanoi, että tässä tuotannon ja talouden tilassa ei ole varaa mihinkään lisävehkeisiin, olisi pitänyt riittää.  On muuten ehkä syytä vaihtaa johtajaa piankin, pannaanpa harkintaan: tämä oli jo toinen mielenilmaus hänen aikanaan tässä Firmassa.
Se edellinen koski työläisten lasten lääkärintarkastusta.  Ei ollut Johtaja saanut ajettua väen kaaliin, miksi on lääkärintarkastus.  Jokainenhan tietää, että puhtaat pääsevät johtajakoulutukseen tai Harmaiksi, muut ammattilinjoille sen mukaan, miten paljon mikäkin Firma tarvitsee.  Sitä paitsi mustat tarvitsevat kauniita Doriksia.  Ja ne vammaiset ja sairaat, mitä niillä tekee?
Voi sitä vinkumista, oli kiva katsoa:  lapsia ei saa erottaa perheistä ja muka ennen on huolehdittu jokaisen terveydestä.  Voi hellanlettat!
Eikö se Taivas ole muka ole esimerkiksi niille vammaisille sopiva paikka, katsokoon muurilta, miten kaunis rakennus se on!

Onhan noita meteleitä.  Joskus vingutaan ruoasta,  vaikka Firma selkeästi kertoo, mikä on parempaa ja halvempaa kuin ennen. Kieltäydytään jopa annetusta puolisosta.  Vaaditaan vapaata tietoa - mitähän sekin on, aivan selvästi koulussa opetetaan, että Euro on totuus.  Asunnot ovat milloin milläkin lailla olevinaan kehnoja, hintoja valitetaan, vaikka ne on sovitettu palkkaan sopiviksi.    Kyllä Firma huolehtii: jotkut jopa muuntavat sanonnan "Euro on äitimme" muotoon "Firma on äitimme".
Jotkut eivät suostu pakkosiirtoihin, vaikka on opetettu, että koko Euro on yhteinen kotimme.
Kyllä syitä ja propagandaa riittää ja Mustilla töitä riittää - harmi, että esikuntahommat antavat olla kentällä vain vapaa-aikana.  No Ykkönen ei ehdi senkään vertaa.  En ole vanhin Kakkosista, mutta olen jo pari kertaa lomittanut sitä.  Noinkohan sitä vielä tämän Alueen Ykköseksi ehtisi vai pääseeköhän jollekin muulle alueelle Ykköseksi. Tarkka on oltava, en vieläkään tiedä, kuka se myyrä esikunnassa on. Onhan minullakin omani, monessakin porukassa.

Silloin, kun vielä oli kansakuntia, piti Mustan lähteä ulkomaille töihin.  Ei muka ollut tehoja oman kansan keskellä.  No perkele, kyllähän oli, siksi kai niin nopeasti yleninkin.
Mutta nyt, kun kaikki on yhtä ja on yhteinen kieli, on ihan sama.  Ja siitä pidän huolen, että vätystelijät pääsevät kyllä tehtävistään ja tosipehmot leirille.  Ja siellä ei kauan tarvitse kitua: kun ne uudelleenkoulutettavat näkevät sen tatskan ja numeron, henki lähtee keskimäärin kolmessa päivässä.
Miksi siirrellä Mustia, kun työppöset on helppo pakkosiirtää Firmojen tarpeiden mukaan?

Vesi jäähtyy.  Mutta tuo Doris on etevä, se tulee laskemaan lisää kuumaa.  Tietää.  Ja noin, nyt se tekee sen jo oikein: tästä on oikein hyvät maisemat ja voi varpaalla nostaa helmaa.
Vähän harmi, että tästä pitää luopua, osasihan tämä myös kotiapulaisen hommat.  Tämä on ollut sen kuukautensa.  Mutta hyvin oppi, taidan jopa jättää kertomatta, että se koski aseisiin, kun ensimmäisellä kerralla yritti siirtää niitä pois tieltä.
Olisi kyllä pitänyt tietää, että vain Musta koskee aseeseen.  Ase on Musta, Musta on ase.  Niin on opetettu.

Mutta jos näihin kiinnyt, kusessa olet!  Pitääkin muistuttaa, että Harmaitten koulutuksessa arvioidaan jotain vanhaa ja romanttista paskaa, vaikka pannaan lukemaan joku muinainen kirja.  Oppivat, oppivatpahan samalla kärsivällisyyttä, eiväthän ne muuten lukisi mitään.

No nyt tuo on huolestunut, kyselee, miksi otsa on kurtussa, eikö Doris ole hyvä.  On se. Taitava se on...  Olkoon vielä viikon, sen uuden kouluttaminen on niin rankkaa.  Saa joku kolmonen tästä aika kivan Doriksen.