Opiskelijan osa ei aina ole auvoinen. Ei Aarokaan pyöräilyä rakastanut, mutta kämppä nyt sattui olemaan kaukana keskustasta, bussilippu maksoi kohtuuttomasti, eikä opintojen tässä vaiheessa vielä kukaan maksanut harjoittelutyöstäkään palkkaa.
Kavereilla kyllä oli autojakin, kellä isäpapan pussista, kellä hyvien kesätyöpaikkojen takia, joku oli saanut jopa lopputyönsä tehtyä paikalliselle isolle konepajafirmalle kunnon palkalla.
Ei ollut Aaro yksin. Teline oli aina täynnä pyöriä, samoin kämpän teline. Kuka sitä oikeasti telineeseen olisi vääntymään laittanut, mieluummin viereen tai rautojen väliin!
Kuppilassakin pyörä oli usein puheenaiheena, mutta vielä enemmän kaupungin kehno pyöräilyn tukeminen. Oli vaikka mitä väylien rakenteellista älyttömyyttä, huonoa kuntoa, suoranaista estettä.
Miten ollakaan, päätettiin kokoontua oikein joukolla pohtimaan, voisiko jotakin tehdä tilanteen parantamiseksi. Tulossa oli saunailta, mitä jos samalla vähän mietittäisiin vaikka kansalaisaloitetta tai kirjelmää valtuustoryhmille?
Tuli saunailta. Kyllä saunottiinkin, mutta enemmän oltiin porukassa ja kaljoiteltiin, teekkareita kun oltiin. Puheet pysyivät itse asiassa, kunnes joku muisti pyöräteemankin. Oikein innostuttiin, kaljan voimalla.
Alettiin miettiä, mitä ongelmia kukakin oli pyöräillessään kohdannut. Rajana ei ollut vain tämä kaupunki, kukin muisteli oman paikkakuntansa vaikeat paikat.
- Hei, jonkun pitäisi kirjata nämä ylöskin!
No Aarolla oli läppäri mukana ja koneelle alkoi kertyä tietoa enemmän kuin tarpeeksi. Selväksi tuli kaikille, että viranomainen suhtautuu polkupyörään kuin leikkikaluna tai kuntoilulaitteena, ei kulkuvälineenä. Niin paljon kummallisia paikkoja oli kullakin mielessä.
Lisää kaljaa, lisää asiaa. Mutta alkoi olla kirjoitusvirheitä kohta enemmän kuin kunnon tekstiä. Lisäksi kunnon saatekirjekin pitäisi kirjoittaa. Niinpä Aaro sai tehtävän laatia varsinaisen kirjelmän ja korjata itse tekstin, löydetyt epäkohdat muistioksi. Mian kanssa he sitten yhdessä katsoisivat tekstin vielä läpi ennen edelleen toimittamista. Jäi vielä sopimatta, mihin kirjelmä ja muistio laitettaisiin, kyllähän he keksisivät!
Heti seuraavana päivänä Aaro innostui puhtaaksikirjoittamisesta, sai työn valmiiksi ja printtasi itselleen ja Mialle työkappaleet. Kirjelmää hän ei laatinut, se tehtäisiin yhdessä Mian kanssa.
Hän soitti Mialle, mutta eihän Mialla, tunnollisella opiskelijalla juuri tänään aikaa ollut, sitä paitsi joku Pate oli Mialle sanonut tuntevansa jonkun valtuutetun ja voivansa puhua suoraan asiasta hänen kanssaan. Aloitteet haudattaisiin Ö-mappiin, ainakin niitä aina viivytettiin se lain sallima kaksi vuotta.
Oli jo vähän puhunutkin, ja valtuutettu oli ajatellut kuulemma juuri samoja asioita nostaa esille omana aloitteenaan, saisi vähän nostetta hän sekä puolue.
Kiitosta vaan! Aika homman oli Aaro tehnyt. Niin lensi Mialle varattu pinkka roskikseen - toinen sentään unohtui kassiin.
Viikonloppuna Aaro kävi kotikaupungissaan Lappeenrannassa. Oli asiaakin: opiskelupaikkakunnalta ei kaikkia kirjoja löytynyt, Aaro ajatteli käydä maakuntakirjastossa katsomassa.
No löysikin - mutta vain käsikirjastosta. Mikä auttoi kuin laittaa läppäri auki ja alkaa tehdä muistiinpanoja, lyhyt kirjahan tuo oli ja avainasiat oli helppo löytää.
- Mutta mikä paperipinkka tuo on, perkele, sehän on se pyörätiepaperi!
Pinkka lensi kaaressa pöydänkantille ja häiritsi siinäkin keskittymistä, kunnes päätyi sivupöydän alle roskikseen.
Illalla siivooja-Margit näki muuten tyhjässä roskiksessa siistiä paperia. Toinen puoli oli aina tyhjää.
- Näitähän voisi käyttää vielä lasten piirustuspaperina!
Huomenna paperia tarvittaisiinkin. Vaikka kahta työtä teki, aina ilmainen kelpaa!
Aamulla Margit meni tapansa mukaan toiseen työpaikkaansa, huolehtimaan insinööri Jaatisen lapsista. Kun tuli aika laittaa lapsille lounasta, paperipinkka olikin enemmän kuin tarpeen, lapset innostuivat piirtämään ja Margit sai rauhassa tehdä ruokaa ja jäi aikaa salaatinkin tekoon.
Hienosti päivä meni, ulkoiltiin, leikittiin, päiväunillekin lapset painelivat ihan oma-aloitteisesti.
Margit siivoili vähän, nosti loput paperit ja valmiit piirustukset hyllyyn ja jo ovi kävikin, rouva saapui ja Margit pääsi lähtemään pariksi tunniksi kotiin ja sitten kirjastolle.
Aaro valmistui aikanaan. Oikein diplomi-insinööri hänestä tuli, vaikka ei hän aina ollut itsekään kykyihinsä uskonut. Töitä piti saada - ja miten ollakaan, Lappeenrannassa olisi sijaisuus liikennepuolella. Mikä parasta, sijaisuus jatkuisi, tiedettiin oikeastaan, että kesälomalta ei insinööri Jaatinen enää palaisi työpaikalleen, oli sairastunut vakavasti. Mikä tuuri, asuntoakaan ei ensimmäiseksi tarvitsisi etsiä, voisihan aluksi asua kotonakin, jäisi autorahaakin. Vaikka miksi oikeastaan autoa hankkisikaan, onhan virastolla autoja ja Aaro oli jo oikeastaan oppinut pyörämieheksi.
Työ alkoi mukavasti. Mutta työmatka, voi hyvä tavaton! Jo kilometrin matkalla pyörätie vaihtoi kahdesti kadun puolta. Hirmuiset reunakivet täräyttelivät hampaanpaikkoja irti. Liikennevaloissa oli painonappi aina vasemmalla ja suojateillä oli hirveä ristiin kulkeminen. Eikä koskaan tiennyt, pitikö nappia painaa vai ei, vaikka valoilmaisin muka toimi. Pyöräilijä ja jalkamies kulkivat aina kaksissa valoissa, vaikka auto meni kokonaan ilman valoja oikealle kääntyessä. Monikaistaisella tiellä polkupyörä ei mitenkään mahtunut keskikorokkeelle, oli nostettava poikittain, jos mahtui.
Aaro ajeli vapaa-aikoinaan siellä täällä. Linja-autoista hypättiin suoraan polkupyörien eteen pysäkeillä. Kevyen liikenteen tunneleissa oli suoria kulmia ja näkemäesteitä. Pensaat ja istutukset estivät autoilijoiden näkyvyyden pyöräteille monessakin paikassa. Paikkaukset olivat kohollaan tai kuopalla ja aina eri materiaalia kuin varsinainen päällyste tai puuttuivat kokonaan. Väylien kunto oli yleensäkin hirveä. Pyörätie saattoi loppua keskelle ei mitään, palaa omia jälkiäsi takaisin vain! Pyöräkaista oli niin kapea, että oli mahdotonta kohdata tai ohittaa sillä toista pyöräilijää. Jalankulkua ja pyöräilyä ei missään ollut eroteltu eri kaistoille. Ja miksi mopoilu oli aina sallittu ahtaimmassa paikoissa ja kielletty luontevissa? Pyörätie kiipesi ja kiersi pitkän lenkin, aina kun olisi ollut mahdollista ajaa tasaista tai suoraankin.
Jotenkin alkoi tuntua tutulta. Juuri näitä asioita Aaro oli kirjannut ylös silloin saunaillassa! Kaikki muutkin hullut asiat oli toteutettu Lappeenrannassa. Aaro sai tarpeekseen, kun pullokorista kolahti kaksi pulloa colaa maahan eräässä reunakivessä, vaikka kori oli ollut
hyvin sidottuna tarakalla. Hän ihmetteli asiaa virastossa suureen ääneen.
Ihmettely ei turhaa ollutkaan. Usein oli ollut samaa ihmettelyä työmääräyksiä toteuttaessa. Mutta Jaatisen sana oli pomon sana! Jaatinen vetosi usein johonkin Insinöörin Käsikirjaksi sanomaansa asiaan, mitä siinä mestareilla oli vastaan sanomista saati työläisillä, jotka kaikki hullut jutut joutuivat tekemään. Kaikki siis etsimään käsikirjaa: Jaatiselle ei sentään soitettu, sairaalle miehelle lomalle.
Löytyihän käsikirja! Kauniit kannet siinä oli, mutta vain kansio se oli. Oli Jaatinen laittanut sille oikein nimenkin: Insinöörin Käsikirja. Ja tekijäksi oli laitettu Aulis Jaatinen. Parin alkulehden taustalla oli lasten piirustuksia, mutta muuten paperit olivat aivan tuttuja Aarolle. Mutta oli siinä Jaatistakin: oli määräyksiä risteyksistä, yksisuuntaisuuksista, lyhyistä kortteleista, kaistajaoista - monenlaisesta, mitä kummallista Aaro oli autoillessaan tavannut. Ja aina perusteena oli turvallisuus: kun joutuu ajamaan hitaasti ja äärimmäisen varovasti, ei tule kolareita, ainakaan vakavia.
Aaro puri kieltänsä, ettei sanoisi paperien alkuperää ja tarkoitusta. Eihän hän sentään halunnut nolata Jaatistakaan, pitkän uran tehnyttä ja kunnioitettua kunnan palvelijaa. Vähin äänin hän vei käsikirjan kotiinsa ja kirjahyllyyn. Vuosien varrella hän sai vähitellen korjattua asian sieltä, toisen täältä, varsinkin sinä vuonna, jolloin kaupunkiin hyväksyttiin ilmasto-ohjelma ja pyöräily sai uutta suosiota.
Mutta yleensä uudistus oli ja on hidasta, koskaan ei ole rahaa ja asenne on autoilun helpottaminen, mikä samalla tarkoittaa kaiken muun liikenteen vaikeuttamista. Ja kissanhännänveto kävelykeskustasta, kävelypainotteisesta keskustasta, autottomasta keskustasta ja autoilukeskustasta ei ikinä lakannut, oltiinhan Lappeenrannassa. Sitä paitsi äkkiä oppi, että kunnan tärkein tehtävä on säästää, ei tuottaa palveluja.
Ja kohdatessaan muiden kaupunkien liikennesuunnittelijoita hän kohtasi varsinaisia juntteja: Jaatisen käsikirjasta oli lukuisia kopioita ympäri maata, ja turvallisuuden nimissä pyöräilijä aina odotti kauan ja kaksinkertaisesti, kiersi ja kiipesi mäet vielä monta vuotta.
Ja Jaatinen? Hän jäi sairaseläkkeelle. Hänelle oli anottu Suomen Leijonan ansioristi tammenlehvin.
Ansaitusti. Sillä tässä tasavallassahan palkitaan ne, jotka eniten rosvoavat ja työttömiä tekevät tai eniten vaikeuksia asukkaille aiheuttavat.
Kuva on Jaatisen. Kuvatekstissä kehotetaan viivyttämään kevyen liikenteen raittien aurausta, jotta nopeudet hidastuisivat ja turvallisuus paranisi.
Kavereilla kyllä oli autojakin, kellä isäpapan pussista, kellä hyvien kesätyöpaikkojen takia, joku oli saanut jopa lopputyönsä tehtyä paikalliselle isolle konepajafirmalle kunnon palkalla.
Ei ollut Aaro yksin. Teline oli aina täynnä pyöriä, samoin kämpän teline. Kuka sitä oikeasti telineeseen olisi vääntymään laittanut, mieluummin viereen tai rautojen väliin!
Kuppilassakin pyörä oli usein puheenaiheena, mutta vielä enemmän kaupungin kehno pyöräilyn tukeminen. Oli vaikka mitä väylien rakenteellista älyttömyyttä, huonoa kuntoa, suoranaista estettä.
Miten ollakaan, päätettiin kokoontua oikein joukolla pohtimaan, voisiko jotakin tehdä tilanteen parantamiseksi. Tulossa oli saunailta, mitä jos samalla vähän mietittäisiin vaikka kansalaisaloitetta tai kirjelmää valtuustoryhmille?
Tuli saunailta. Kyllä saunottiinkin, mutta enemmän oltiin porukassa ja kaljoiteltiin, teekkareita kun oltiin. Puheet pysyivät itse asiassa, kunnes joku muisti pyöräteemankin. Oikein innostuttiin, kaljan voimalla.
Alettiin miettiä, mitä ongelmia kukakin oli pyöräillessään kohdannut. Rajana ei ollut vain tämä kaupunki, kukin muisteli oman paikkakuntansa vaikeat paikat.
- Hei, jonkun pitäisi kirjata nämä ylöskin!
No Aarolla oli läppäri mukana ja koneelle alkoi kertyä tietoa enemmän kuin tarpeeksi. Selväksi tuli kaikille, että viranomainen suhtautuu polkupyörään kuin leikkikaluna tai kuntoilulaitteena, ei kulkuvälineenä. Niin paljon kummallisia paikkoja oli kullakin mielessä.
Lisää kaljaa, lisää asiaa. Mutta alkoi olla kirjoitusvirheitä kohta enemmän kuin kunnon tekstiä. Lisäksi kunnon saatekirjekin pitäisi kirjoittaa. Niinpä Aaro sai tehtävän laatia varsinaisen kirjelmän ja korjata itse tekstin, löydetyt epäkohdat muistioksi. Mian kanssa he sitten yhdessä katsoisivat tekstin vielä läpi ennen edelleen toimittamista. Jäi vielä sopimatta, mihin kirjelmä ja muistio laitettaisiin, kyllähän he keksisivät!
Heti seuraavana päivänä Aaro innostui puhtaaksikirjoittamisesta, sai työn valmiiksi ja printtasi itselleen ja Mialle työkappaleet. Kirjelmää hän ei laatinut, se tehtäisiin yhdessä Mian kanssa.
Hän soitti Mialle, mutta eihän Mialla, tunnollisella opiskelijalla juuri tänään aikaa ollut, sitä paitsi joku Pate oli Mialle sanonut tuntevansa jonkun valtuutetun ja voivansa puhua suoraan asiasta hänen kanssaan. Aloitteet haudattaisiin Ö-mappiin, ainakin niitä aina viivytettiin se lain sallima kaksi vuotta.
Oli jo vähän puhunutkin, ja valtuutettu oli ajatellut kuulemma juuri samoja asioita nostaa esille omana aloitteenaan, saisi vähän nostetta hän sekä puolue.
Kiitosta vaan! Aika homman oli Aaro tehnyt. Niin lensi Mialle varattu pinkka roskikseen - toinen sentään unohtui kassiin.
Viikonloppuna Aaro kävi kotikaupungissaan Lappeenrannassa. Oli asiaakin: opiskelupaikkakunnalta ei kaikkia kirjoja löytynyt, Aaro ajatteli käydä maakuntakirjastossa katsomassa.
No löysikin - mutta vain käsikirjastosta. Mikä auttoi kuin laittaa läppäri auki ja alkaa tehdä muistiinpanoja, lyhyt kirjahan tuo oli ja avainasiat oli helppo löytää.
- Mutta mikä paperipinkka tuo on, perkele, sehän on se pyörätiepaperi!
Pinkka lensi kaaressa pöydänkantille ja häiritsi siinäkin keskittymistä, kunnes päätyi sivupöydän alle roskikseen.
Illalla siivooja-Margit näki muuten tyhjässä roskiksessa siistiä paperia. Toinen puoli oli aina tyhjää.
- Näitähän voisi käyttää vielä lasten piirustuspaperina!
Huomenna paperia tarvittaisiinkin. Vaikka kahta työtä teki, aina ilmainen kelpaa!
Aamulla Margit meni tapansa mukaan toiseen työpaikkaansa, huolehtimaan insinööri Jaatisen lapsista. Kun tuli aika laittaa lapsille lounasta, paperipinkka olikin enemmän kuin tarpeen, lapset innostuivat piirtämään ja Margit sai rauhassa tehdä ruokaa ja jäi aikaa salaatinkin tekoon.
Hienosti päivä meni, ulkoiltiin, leikittiin, päiväunillekin lapset painelivat ihan oma-aloitteisesti.
Margit siivoili vähän, nosti loput paperit ja valmiit piirustukset hyllyyn ja jo ovi kävikin, rouva saapui ja Margit pääsi lähtemään pariksi tunniksi kotiin ja sitten kirjastolle.
Aaro valmistui aikanaan. Oikein diplomi-insinööri hänestä tuli, vaikka ei hän aina ollut itsekään kykyihinsä uskonut. Töitä piti saada - ja miten ollakaan, Lappeenrannassa olisi sijaisuus liikennepuolella. Mikä parasta, sijaisuus jatkuisi, tiedettiin oikeastaan, että kesälomalta ei insinööri Jaatinen enää palaisi työpaikalleen, oli sairastunut vakavasti. Mikä tuuri, asuntoakaan ei ensimmäiseksi tarvitsisi etsiä, voisihan aluksi asua kotonakin, jäisi autorahaakin. Vaikka miksi oikeastaan autoa hankkisikaan, onhan virastolla autoja ja Aaro oli jo oikeastaan oppinut pyörämieheksi.
Työ alkoi mukavasti. Mutta työmatka, voi hyvä tavaton! Jo kilometrin matkalla pyörätie vaihtoi kahdesti kadun puolta. Hirmuiset reunakivet täräyttelivät hampaanpaikkoja irti. Liikennevaloissa oli painonappi aina vasemmalla ja suojateillä oli hirveä ristiin kulkeminen. Eikä koskaan tiennyt, pitikö nappia painaa vai ei, vaikka valoilmaisin muka toimi. Pyöräilijä ja jalkamies kulkivat aina kaksissa valoissa, vaikka auto meni kokonaan ilman valoja oikealle kääntyessä. Monikaistaisella tiellä polkupyörä ei mitenkään mahtunut keskikorokkeelle, oli nostettava poikittain, jos mahtui.
Aaro ajeli vapaa-aikoinaan siellä täällä. Linja-autoista hypättiin suoraan polkupyörien eteen pysäkeillä. Kevyen liikenteen tunneleissa oli suoria kulmia ja näkemäesteitä. Pensaat ja istutukset estivät autoilijoiden näkyvyyden pyöräteille monessakin paikassa. Paikkaukset olivat kohollaan tai kuopalla ja aina eri materiaalia kuin varsinainen päällyste tai puuttuivat kokonaan. Väylien kunto oli yleensäkin hirveä. Pyörätie saattoi loppua keskelle ei mitään, palaa omia jälkiäsi takaisin vain! Pyöräkaista oli niin kapea, että oli mahdotonta kohdata tai ohittaa sillä toista pyöräilijää. Jalankulkua ja pyöräilyä ei missään ollut eroteltu eri kaistoille. Ja miksi mopoilu oli aina sallittu ahtaimmassa paikoissa ja kielletty luontevissa? Pyörätie kiipesi ja kiersi pitkän lenkin, aina kun olisi ollut mahdollista ajaa tasaista tai suoraankin.
Jotenkin alkoi tuntua tutulta. Juuri näitä asioita Aaro oli kirjannut ylös silloin saunaillassa! Kaikki muutkin hullut asiat oli toteutettu Lappeenrannassa. Aaro sai tarpeekseen, kun pullokorista kolahti kaksi pulloa colaa maahan eräässä reunakivessä, vaikka kori oli ollut
Ihmettely ei turhaa ollutkaan. Usein oli ollut samaa ihmettelyä työmääräyksiä toteuttaessa. Mutta Jaatisen sana oli pomon sana! Jaatinen vetosi usein johonkin Insinöörin Käsikirjaksi sanomaansa asiaan, mitä siinä mestareilla oli vastaan sanomista saati työläisillä, jotka kaikki hullut jutut joutuivat tekemään. Kaikki siis etsimään käsikirjaa: Jaatiselle ei sentään soitettu, sairaalle miehelle lomalle.
Löytyihän käsikirja! Kauniit kannet siinä oli, mutta vain kansio se oli. Oli Jaatinen laittanut sille oikein nimenkin: Insinöörin Käsikirja. Ja tekijäksi oli laitettu Aulis Jaatinen. Parin alkulehden taustalla oli lasten piirustuksia, mutta muuten paperit olivat aivan tuttuja Aarolle. Mutta oli siinä Jaatistakin: oli määräyksiä risteyksistä, yksisuuntaisuuksista, lyhyistä kortteleista, kaistajaoista - monenlaisesta, mitä kummallista Aaro oli autoillessaan tavannut. Ja aina perusteena oli turvallisuus: kun joutuu ajamaan hitaasti ja äärimmäisen varovasti, ei tule kolareita, ainakaan vakavia.
Aaro puri kieltänsä, ettei sanoisi paperien alkuperää ja tarkoitusta. Eihän hän sentään halunnut nolata Jaatistakaan, pitkän uran tehnyttä ja kunnioitettua kunnan palvelijaa. Vähin äänin hän vei käsikirjan kotiinsa ja kirjahyllyyn. Vuosien varrella hän sai vähitellen korjattua asian sieltä, toisen täältä, varsinkin sinä vuonna, jolloin kaupunkiin hyväksyttiin ilmasto-ohjelma ja pyöräily sai uutta suosiota.
Mutta yleensä uudistus oli ja on hidasta, koskaan ei ole rahaa ja asenne on autoilun helpottaminen, mikä samalla tarkoittaa kaiken muun liikenteen vaikeuttamista. Ja kissanhännänveto kävelykeskustasta, kävelypainotteisesta keskustasta, autottomasta keskustasta ja autoilukeskustasta ei ikinä lakannut, oltiinhan Lappeenrannassa. Sitä paitsi äkkiä oppi, että kunnan tärkein tehtävä on säästää, ei tuottaa palveluja.
Ja kohdatessaan muiden kaupunkien liikennesuunnittelijoita hän kohtasi varsinaisia juntteja: Jaatisen käsikirjasta oli lukuisia kopioita ympäri maata, ja turvallisuuden nimissä pyöräilijä aina odotti kauan ja kaksinkertaisesti, kiersi ja kiipesi mäet vielä monta vuotta.
Ja Jaatinen? Hän jäi sairaseläkkeelle. Hänelle oli anottu Suomen Leijonan ansioristi tammenlehvin.
Ansaitusti. Sillä tässä tasavallassahan palkitaan ne, jotka eniten rosvoavat ja työttömiä tekevät tai eniten vaikeuksia asukkaille aiheuttavat.
Kuva on Jaatisen. Kuvatekstissä kehotetaan viivyttämään kevyen liikenteen raittien aurausta, jotta nopeudet hidastuisivat ja turvallisuus paranisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti