Ne kauniit ilmat

Kaikki lapsuuden kesät olivat aina kauniimpia.
Pääsiäiseltä alettiin jättää pitkät alusvaatteet pois ja siirryttiin kevätvaatteisiin, talvitakit tuuletettiin säilöön, talvikenkiin sullottiin sanomalehtiä sisään ja ne putsplankattiin varastoon.
Kyllä - mutta kalenteri niin käski, ei välttämättä sää niinkään.
Olihan armeijallakin karvahattu tai verikauha kalenterin mukaan, taisipa rekikelikin riippua kalenterista ja ohjesäännöstä, ei  säästä.

Ja vappuna tytöt saivat olla mekossa, polvisukissa ja sandaaleissa?  Aina?

Muisti armahtaa.  Kun vähän oikeasti rupeaa muistelemaan, alkaa ilma synkistyä ja pakkanenkin paukkua.

Meillä oli lapsuuteni aikaan tapana aloittaa mökkikausi vappuna.  Autoon lastattiin kaikki kiinni saadut lapset ja ajettiin Nuottarantaan Lemille.  Tavoite oli talon perusteellinen siivous, mutta jos mahdollista, myös maanviljelyksen aloittaminen.
Ensimmäinen mielikuva näistä retkistä on hyytävä kylmyys niin sisällä kuin ulkonakin.  Rantaan kävi lähes aina tuuli, järvi oli jäässä - jään lähtöä sai usein äitienpäivänä seuratakin, jää muodosti mahtavan putouksen Maijankiven yli.  Ja sisällä asui talven kylmä, kosteus, joka piti lämmittää pois.
Maa oli useimmiten lumessa tontin toisella laidalla, mutta ns. Muorinpelto ja tontin yläosa oli jo möngittävissä.

Erään kerran satoi niin sakeasti räntää, että ulkotyöt piti lopettaa.  Seurasi ampumakilpailu, se ainoa kerta kun oikein luvan perästä sai koskea ilmakivääriin.  Oli kaappiin unohtuneita kananmunia maalina autotallissa, jossa oli tilaa ampua, kun vene oli raahattu rantaan.  Aika äkkiä isä oppi laittamaan taustalle ja alle pahvia...

Kylmä sää, usein jopa pikkupakkanen, oli parasta, kun piti tyhjentää vessojen alustat.  Haju helpotti. Alkuvuosina oli vedettävä kamalan painavat puulaatikot kaikkien kolmen vessan alta, myöhemmin homma helpottui, kun oli saatu valtavat muovisaavit tilalle.  Toisaalta niissäkin oli omat oikkunsa, esimerkiksi kusi ei valunut mistään raosta maahan ja lasti oli painavampi ja iso jäinen möykky joskus hyvinkin hankala irrottaa.
Kaivettiin "julkinen salaoja" (äidin ilmaus) ja haudattiin lasti puutarhaan aika ylös, niin että ravinteet kyllä valuivat alarinteeseen.
Astiat piti pestä.  Kuka siihen aikaan vesistöå suojeli, sinne vain rantariitteeseen!

Kerran oli vappuna niin ankara sumu, että Luukkaansalmen sillalta ottamani maisemakuva on vain kuva kaiteesta harmaata vasten.  Ja perillä metsässä (Savisto) sain oikoa esimerkiksi luhdan yli jäätä pitkin majavanpesälle ja rantakalliot olivat huurteessa.

Usein olen vappuaamuna ollut Pusupuistossa kuuntelemassa Koppelokuoroa (Naislaulajat) ja Lauluveikkoja ja Teekkarikuoroa.  Suunnilleen joka toinen kerta on varustuksena paksu takki ollut, ja varsinkin vuoden 2007 jälkeen mopomies on kokenut puistoon mennessä niin liukkauden kuin kylmänkin.  Kaupunki on ollut vielä yhdeksältä autio ja ne harvat kulkijat ovat kulkeneet nopeasti kohti lämpöisiä sisätiloja.  Usein vappuaamuisin on tullut vettäkin koko kevään edestä.
Mutta lunta on maassa hyvin harvoin, sentään.  Nyt on.

Eräänä vappuna kokoonnuimme tuohon naapurin patiolle laulamaan työväenlauluja ja pitämään hauskaa puolueen porukalla.  Koko porukka oli paitasillaan koko ajan, oli 23 astetta lämmintä ja koivu alkoi pukata hiirenkorvaa.
Usein vappuna on oltu pikkutakkisillaan heti aamusta alkaen.
Ehkäpä ei kannattaisi kuitenkaan yleistää.  Kyllä vappu osaa tapansa näyttää, ja säitä on aina pidelty!

Hyvää huomenta, kevät

Kunnolla päälle.  Välihousut, aluspaita, paksut kengät.  Talvitakki: tuon olin ajatellut jo kuukausi sitten joutavan poistoihin.  On siinä jopa vaalitilaisuudessa tupakalla poltettu reikä, taskuja paikkailtu monesti, rähjäinen kuin mikä.  Mutta kun on aina pakkasta aamulla, kevät on pitänyt jo kauan taukoa.

Niin kylmä on, että en edes mopolla viitsi lähteä.  Mukavuus valitsee auton.  Nähdään pian! Matkalla Pappilanniemeen kohtaan peräti yhden auton, sekin on bussi.  Olisiko selitys lauantaiaamussa ja kellossa, ei ihan kuuttakaan ole vielä.

Tulen parkkipaikalle.  Ja kevät alkaa heti mainostaa.  Isoja valkomahaisia mustakaulahanhia lentää komeana aurana etelään.  Kanukkeja.  Huuto on kova.  Ja kun lukitsen auton, jolkottaa kettu pururataa pitkin parkkipaikalle, ei välitä minusta yhtään.  Se hakeutuu hyvintuntemansa verkkoaidan reiän kohdalle ja juoksee ratapihan puolelle.  Jotain aika isoa sillä on suussaan, herkkua kenties pesälle.

En lähde pururadalle, kävelen sata metriä tietä ja nousen lähes olematonta polkua kalliolle.  Rinteessä sinivuokot heräilevät, huomenta vain.  Kunnolla ne ovat pystyssä vain aurinkoläikissä, yritän heitä kuvatakin iPhonella, mutta kuvat "palavat" liiassa valossa.  Mäellä on katajanäyttely, on suoraa, on väärää.  Ja maisema lossirannan suuntaan ja salmelle on vähän erilainen taas kuin jokapäiväisellä reitillä.

Seuraavalla kalliolla on parin viikon päästä komeaa hiirenporrasta rinteellään.  Laella taas on kalliokieloja ja ennen oli keto-orvokkeja, mutta niitä ei ole pariin vuoteen näkynyt.  Polku on jyrkkä ja liukas karikkeesta.  Kävelen upealle rantakalliolle uimarannan viereen. 
Maisemaa ei todellakaan komista voimalinjan mahtava teräspylväs.  Vesi on niin alhaalla, että uusia kiviä näkyy, ja rannan silokallio antaisi aihetta tutkia tarkemminkin.  Alas en kuitenkaan mene, sillä haluan herrasorsan jatkavan rauhassa sukimistaan.  Uimarannan lahdella ui komea isokoskelopari ja kalalokkeja päivystää omilla kivillään.  Toinen väittää olevansa Kaija, ainakin se huutaa nimeään monta kertaa ja lähtee.  Toinen torkkuu.

Rantapolulla taas kiittelee kenkävalintaa.  Kunnon maastokenkä ei kastu ja pohja ei ole liukas.  Tässä on kohta suo-orvokkeja.  Nousen pururadalle polun vierestä, sillä siinä on kaunis kallio, joka vielä pari viikkoa siten oli peilijäässä ja mahdoton paikka.

Kuntoradan ja polun risteyksessä on isotalvikin lehtiä ja mattona vuokkoja.  Kävelen polkua laakson reunaa ja ihmettelen, mikä sanoo lehdossa monta kertaa: - HUH!  Pöllö?  Linnunlaulu on lähinnä peipposkuoroa, mutta jopa kuului uunilintukin!  Tikat eivät päristä lainkaan, ahkeraa koputusta sen sijaan kuuluu joka puolella.  Polun varrella on paljon näsiöitä, mutta niiden kukat ovat aina vaan puoliavoimina, kevät on pysähtynyt.

Tulen pururadalle taas.  Notkossa ei vielä ole vilahdustakaan rentukoista tai kortteista.  Nousen, ja sinivuokot peittävät vasemman reunan.  Miksiköhän tästä ei ole polkua pitkin laakson reunaa: toivottavasti syy on, että halutaan antaa linnuille enemmän tilaa ja rauhaa lehdossa.  Jatkan niemen alkuperäiselle kuntoradalle, joka on nykyisin aika harvojen tuntema salapolku.

Tikkojen naputusta on joka puolella.  Sepelkyyhky uu-uttaa kallioisessa niemessä parin sadan metrin päässä.  Peipposia on valtavasti: mitenkään tuommoinen määrä ei mahdu pesimään täälläkään, varmaan osa on pysähtynyt ja lähtee eteenpäin kevään mukana.
Ihmettelen, kuinka moni puu kantaa pahkataakkaa tai useitakin kääpiä.  Leo löysi täältä pienempänä kääpäkerrostalonkin.  Pökkelöt kuoriutuvat vähitellen, tuohi on kuin sanomalehtipaperia.
Katajat voimistelevat kuka missäkin asennossa.  Polulle kaatunut jättipuu on saanut nastakengistä naarmuja - olen näköjään ennenkin tästä mennyt.  Vuokkoja kasvaa paljon, jonkin verran polullakin saa varoa tallaamasta.  Nyt on jo sen verran lämmintä ja valoa, että varret alkavat suoristua ja kukka katsella aurinkoa.

Nousen kalliolle katsomaan, olisiko laakso punainen. Kyllähän se: siinä on jotakin kummallista pajua tiheikkönä.  Mutta mikä liikkuu pajujen keskellä?  Kettu.  Matkaa on ehkä 50 metriä, mutta aina välillä vilahtaa kaveri. Nenä tarkkana.  Yritän kuvatakin, mutta eipä juuri mitään erotu pajuilta.  Mutta sepä nouseekin kalliolle, juuri sinne, missä olen.  Olen hievahtamatta, en edes voi zoomata.  Siinä kettuherra kävelee viiden metrin päästä ohi kaikessa rauhassa. Hän jatkaa kettujen salaperäisiin hommiin, minä polkua eteenpäin.  Kuntotelineiden luona pitää vielä katsella sinivuokkoja ja varoa astumasta niille.  Ja sitten jo onkin vain pieni alamäki autolle.

Matkaa taisi tulla alle kilometri?  Mutta aikaa meni melkein tasan kaksi tuntia.  Ja joka hetki ilman stressiä.

Sanoista teoiksi

Vaalit on käyty.
Uudella valtuutetulla on iso urakka edessä.  Opi työtavat, opi vaikutuskanavat, verkostoidu.  Tuo ajatuksesi esiin niin ryhmässäsi kuin valtuustosalissa.
Ja samaan aikaan jarruta?  Varsa ei muka saisi potkia yli aisan, muna ei saisi muka olla viisaampi kuin kana.  Omat eivät hyväksy liian nokkelaa ainakaan Lappeenrannassa!

Ole ahkera ja ota selvää.  Joka ikinen kaupungin virkamies on velvollinen antamaan tietoa ja materiaalia.  Saat tutustua kohteisiin ilman muuta, vierailla laitoksissa, haastatella ihmisiä.  Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että et edes tiedä, mitä kysyä.  Moni päätös vaatii jopa lainsäädännön tuntemusta.
Jos olet ison ryhmän jäsen, voit tietyllä tavalla erikoistua omiin vahvoihin alueisiisi, mutta valtuustohan ei päätä vain niistä.  Sinun pitää saada relevanttia ja oikeaa tietoa ihan kaikesta päätettäväksi tulevasta.  Voithan tietysti toimia niin kuin isot pojat sanovat ja kannattaa ja äänestää ryhmäkurin mukaan, oikeastaan olla vain keulakuvien tukijäsen.  Etköhän kuitenkin halua päättäjänä olla myös itse valitsemassa, mistä päätetään, et vain odota, mitä listalla ensi kerralla on.
Sykronisoi asiasi myös esimerkiksi puolueesi ohjelmaan, jos kerran puolueen mandaattia käytät?

Pienessä ryhmässä on itse jaksettava ja osattava kysyä tieto itse, päätökseen ei ole ryhmän tukea.  Omiin aloitteisiisi on haettava kannattaja, jotta asiasi edes tulisi käsittelyyn.  Sinun on oltava tuplasti parempi ja ahkerampi kuin suuren ryhmän jäsen.

Yksin tai pienessä ryhmässä sinut helposti jyrätään kaikessa demokratian nimissä, jos et osaa peliä - kuinka osaisit?  Esimerkiksi lautakuntiin tai muihin luottamustoimiin valittaessa yllättäen paikkoja on vain isoille.  Tai kuinka ollakaan, saatte sen viimeisen paikan, ja siihenkin liittyy esimerkiksi sukupuolikiintiöllä tehtyä kiusaa.  Pieni ryhmä jää joka kunnassa ilman kuntien yhteisten elinten edustusta.

Jos teet vaikka kuinka järkeviä aloitteita, pienen ryhmän edustaja ei saa juuri julkisuutta.  Tärkeämpää lehtikuvassa on kaksi isojen keulakuvaa  vaikka kahvilla kuin sinä tekemässä perustavanlaatuista esitystä.

Yllättäen huomaat luvanneesi vaikka mitä, niin ainakin julkisuus puhuu.  Kun olet vaalikoneessa valinnut sen vaihtoehdon, joka oli lähinnä mielipidettäsi, olet muka luvannut.  Kun olet vaatinut jollekin ryhmälle oikeuksia, olet muka luvannut.  Kun olet vaalitilaisuudessa kannattanut jotakin asiaa, olet siis luvannut senkin.  Vaikka miten olet ainoastaan luvannut tukea tai pyrkiä toimimaan tiettyyn suuntaan, verenhimoinen vaalikarja vaatii tapahtumia.
Mikä on oikeastaan yhden ja ainoan puolueensa valtuutetun mahdollisuus saada asioita läpi.  Yksin ei mikään!  Siis yhteistyötä muiden kanssa - mikä ei tarkoita aatteensa huoraamista eli lehmänkauppoja.

Hirmuinen vaiva.  Kokouspalkkiot eivät mitenkään kata matkakulujasi, puhelinkulujasi ym, jos työsi kunnolla ja oikein teet.  Lisäksi olet koko ajan julkisena sylkykuppina.  Olet kenties sijoittanut vaaleihin aika paljon, kun puolueella ei ole mitä jakaa, ei omaa lehdistöä ilmoittaa, ei isojen firmojen tukea.
Kunnioitan syvästi sitä, joka uskalsi taas kerran asettua ehdolle.  Harmi, että ei ollut varaa ämpäreihin, kuivamustekyniin, ilmaiseen makkaraan, eikä niitä tukijoukkojakaan kuin pari kaveria.

Ensi tammikuussa valitsemme presidentin.  Mutta samalla on maakuntavaalit: siinäpä se asiantuntevuus vasta vaaditaankin.  Vielähän oman kaupungin sote-ympyrät jotenkin ehtisi omaksua, mutta hankipa tietoa kaikista kunnista.  Ja hanki aluksi tietoa itse sotesta, siitä kun ei edes hallitus taida kaikkea tietää!

Kukka rohkealle!  Kukintansa alussa...