- Minä? Minäkö?
Mutta enhän minä...
Yritä siinä kieltäytyä, kun ainakin kolmekymmentä kaunotarta huutaa kuorossa, että minun pitäisi ruveta etsimään heistä kauneinta. Kauneutta kyllä riitti, oli prameutta, oli herkkyyttä, oli siroa ja komeaa, eikä pienenpienikään tarkoita samaa kuin ruma, pitää vain osata katsoa.
Kyllä kukkia riittää! Toki minulla on suosikkini, mutta eivät ne joka tilanteessa voittajia olisi. Joku on ehkä harvinaisuutensa takia eturivissä, joku sattuu tiettyyn paikkaansa, joku on juuri tietyn vuodenajan kukka, joistakin on sen miljoona muunnelmaa. Ei, erotuomariksi en rupea!
- Mutta kun sinä tunnet meitä niin hyvin! Sinähän käyt niin paljon erilaisissa paikoissa, että näet kaikki kilpailijat! Aloin pehmetä: mieshän toimii kaunotarten kehuilla.
Huuto jatkui ja jatkui. Sain sentään sanotuksi, että syksymmällä sitten. Olin muka ovela, olisi vähemmän kilpailijoita.
Tänään tuli tosipaikka sitten eteen, asian varmistamiseksi lillukka tarrasi nilkkaan, enkähän minä halua lillukanvarsiin takertua? Ilmoittautui hänkin kisaan. Ja vieressä kielo, silmäruoho, kyläkarhiainen ja pietaryrtti. Kauempaa kuului kymmeniä lisää, jopa kantarelli polun vieressä tahtoi mukaan.
Olin unohtanut, halunnut aktiivisesti unohtaa, että jotkut ovat vielä kukittuaankin todella kauniita. Kielo esimerkiksi esitti liekkiä ja huojutteli oransseja marjojaan, kalla ylpeili keltaisella tähkällään. Haapa ajatteli esitellä punaisia ja keltaisia lehtiään.
Tästä ei selvää tänään tule. Vaadin hiljaisuutta ja esitin, että ihmisillä on misseyteen joitakin ehtoja. Pitäisi olla sujuva esiintyjä, kantaa tyylillä kaikenlaisia asuja, pitäisi olla kaikin puolin kunnollinen ja edistää joitakin tärkeitä asioita. Naimatonkin pitäisi olla. Siitäkös meteli alkoi!
Oliko kukka, jossa oli mehiläinen tai muu öttiäinen käynyt, muka naimaton? Entä tuulipölytteinen kasvi? Mistä lähtien sieni olisi muka kasvi ollut? Onko myrkyllinen kielo muka jotenkin edistämässä hyvinvointia? Ohdakkeessa oli piikkinsä. Onko kaksineuvoinen kukka mies vai nainen, onko...
Hiivin hiljaa hipsin hipsin ja pääsin Saareksiinmäeltä karkuun. Ei ollut minussa miestä tuohon työhön. Ja nyt en sitten mitenkään uskalla lähteä metsään ilman hirvikärpäsanorakkia, on liikuttava incognito.
Keväällä on uusi kukinta, eivätkä uudet versot muista mitään tästä vuodesta. Onneksi!
Mutta EI on varma.
