Matti Olavi Aalto 4.7.1947 - 24.2. 2013

Ihannepoika, poika, jonka silmissä tuikkii kuje - jota ei toteuta. Matti toteutti...
Ilkeä, paha? Ei varmasti.

Ajattelematon, impulsiivinen. Kyllä. Siellä, missä Matti, siellä tapahtui.
Mielikuvitus ei rajoja asettanut, ja se, mitä itse ei keksinyt, sen antoi valtava kasa nuorisokirjoja. Ja täytyihän kaikki Kimpisen poikajoukon hulluimmatkin ideat toteuttaa. Periaate oli seikkailu, toisekseen rohkeuden - uhkarohkeudenkin - näyttäminen.
Äly ei ole viisautta.

Miten on mahdollista, että tuo poikajoukko selvisi aikuiseksi? Miten sillä tapaturmamäärällä ei saatu pysyviä vammoja edes?
Kilpailussa, kuka juoksee viimeisenä auton edestä Kimpisenkadun yli Matti voitti ja pyöri Volkkarin alla. Kellarin katon reuna houkutti, ja elävä muistikuva on Matista seuraavaksi keittiön pöydällä, veri korvista valuen, tajuttomana. Hyppyrimäen orsilla olimme hippaa, juoksimme vaakaorsia pitkin ja otimme pystypuista välillä kiinni. Ja kun leikki loppui ja kuljimme portaita alas, eikö Matti syöksynyt puuttuvan portaan aukosta katkomaan oikeaa kättään. Kerran leikki loppui putoamiseen jäätelien väliin Oluttehtaan jäävarastossa: Matti kiilautui niin tiukasti, pää alaspäin, pudottuaan monta metriä, että kasaa piti purkaa.
Korkealta vaahterasta Matti putosi useamman kerran, esimerkiksi poikittain maalauspukin päälle. Kotona sisällä hän putosi kaiteelta portaisiin ja selvisi mustelmilla. Useaan kertaan kävimme jäiden seassa: kerran kaikki kolme, so. Matti, Markku, Erkki putosimme kaupungin pääviemärin aiheuttamaan avantoon, ja kun helposti saimme toisemme ylös, Matin piti kokeilla uudestaan.

Matilla oli hyvä heittokäsi, toki myös urheilukentällä, mutta myös lumipalloilla ja kivillä.
Kun oluttehtaan torniin piti osua mahdollisimman ylös, osa palloista lensi komeassa kaaressa esimerkiksi pihaan kurvaavien tehtaan kuorma-autojen konepellille - kumma kun talonmies Auvinen tai Jussi nopeasti ilmestyivät lopettamaan kilpailun.
Samoin leikit ja majanteot esimerkiksi halkopinoon tai pullokoripinon keskelle halpamaisesti keskeytettiin. Ruutia sukellettiin, nyrkkitussareita rakennettiin.

Miljoona vaaraa. Tapaturma-alttiutta - uhkarohkeutta? Miksi vain Matille sattui?

Vahinkoakin saattoi poikajoukko tehdä. Ilkeyttään tuskin: purettavan talon ikkunathan huutavat kiviä. Vanha nuottakotahan pitää kaataa, se kun on valmiiksi kallellaan ja joku nurkkakivi jo valmiiksi liikkuu. Paras kataja tietenkin pitää tehdä jousipyssyksi tai sitten jalavan oksa.

Jos oli paljon syytä kertoa hurjasta poikajoukosta, yhtä paljon oli keksittyä. Mitä tahansa Kimpisessä tai lähistöllä tapahtui, se oli Aallon poikien syytä. Vaikka olisimme olleet Lemillä!

Kova kolmikko löytyi jo kotoakin. Lisäksi naapurista löytyi aina kaveri. Liikunta kuului elämään joka päivä, eikä ketään tarvinnut viedä liikkumaan. Matti olisi ollut pienellä valmennuksella ainakin kestävyysjuoksija ja heittäjä. Kesät Lemillä olivat ryminää metsässä, juoksua ja ajanottoa metsäpoluilla, retkiä kentälle oikeiden välineiden takia, onkireissuja. Uimakouluun menimme usein uimalla...
Talvella enimmäkseen hiihdimme, mutta toki aina porukka jääpalloon tai pihapeleihinkin löytyi. Kuvaavaa kunnolle oli, että ajoimme päivässä Joensuuhun tietyömaata, kiertoteitä ja uudenpehmeää asfalttia pitkin.
Isä palkitsi suorituksista, ei yrityksistä. Luulen, että tämä näkyi hirmuisena kilpailuna, kaikessa piti olla paras - muussakin kuin urheilussa.

Koulu ei ollut Matin laji, vaikka hän penkkiä pitkään kuluttikin. Väitän, että hän oli kielellisesti lahjakas, vaikka usein nelosia saikin! Huipussaan hän oli luovana, oivaltavana kirjoittajana - eikä siinäkään sääntöjen orja: mm. ylioppilasaineeseen hänen piti vääntää ennenkuulumattomia väliotsikoita. Ainekirjoituksesta kymppi ja kieliopista neljä! Luulisi mahdottomaksi, sentään kieli oli elävää, pilkut, kaksoispisteet kohdallaan, virheetöntä. Ylioppilas, jolla äidinkielen ällä kompensoi ruotsin iivarin... Kyllä, toimittaja oli omalla alallaan. Mutta impulsiivinen taiteilija-Matti ei kai kestänyt.



Oli leikki tai kisa miten rajua tahansa, siinä oli sääntönsä, joista aina edes tarvinnut keskustella. Lumisodassa tai puhallusputkisodassa esimerkiksi ei saanut tulla liian lähelle, kolmesta osumasta oli kuollut eli ei tarvinnut enää pelätä lisää saavansa.
Mutta nopealiikeinen Matti kyllä tulistui helposti ja päätyi usein olemaan nyrkit pystyssä.

Itse olen se muka unohdettu keskimmäinen. Äiti otti enemmän mukaansa "rokkoreissuille", koulutarkastuksiin, neuvolaan, puhujamatkoille, sain uusia vaatteita enemmän, kun Erkki kasvoi ohi ja veteli vanhat. Sain varmaan näkyvästi enemmän rakkautta ja aikaa, jopa tavaraa, kun muka menestyin paremmin koulussa. Matti oli katkera. Katkeruutta ei juuri helpota se, että toinen oppii käyttämään tilannetta hyväkseen?
Lukioiässä oli vielä erityinen ongelma: moni kertoi minulle huoliaan, myös tyttö: mitään seurustelua ei ollut, mutta kun ei voi salaisuuksia paljastaa, mielikuvitus tekee mustasukkaiseksi ja katkeraksi.

Nuorukainen-Matti meni aptekkiin tsuppariksi ja minä vapaata kesää viettämään. Seuraavina vuosina sitten kävimme uimaopettajakurssit ja siirryimme rannoille töihin. Eri rannoille.
Tästä alkoi, tai jatkui, erilleen kasvaminen.

Suvussamme ei ole kulttuuria kertoa mitään tunteistaan tai edes tavata usein. Mutta yhteys ei koskaan katkennut, ja tavatessa on hyvä olla, juttu syntyy luonnostaan. Asiaa auttaa, että kukin meistä on nyt myös ainakin vähän viisas, ei vain älykäs.

Kuva on muistoksi hirmuisen nopealle marjanpoimijalle. Tämäkin oli aina kilpailulaji.

Erityislapsi?

Erityislapsi. Siis jokainen lapsi, ainakin vanhemmilleen.
Erityistä hoivaa ja huolenpitoa tarvitseva kuitenkin tässä.

Kuka hän on? Oppimisvaikeuksia, vaikka minkälaisia. Sosiaalisia vaikeuksia, vaikka minkälaisia. Yhä enemmän, kiitos paremman diagnostiikan, kiitos tietoisuuden, kiitos lapsesta välittämisen - ei kai kukaan usko, että suomalainen on jotenkin laadullisesti muuttunut?

Ilmiöt ovat saaneet nimen. Samalla niistä on tullut yhä hyväsytympiä, niin kuin oikein on. Ei ole "pahaa" lasta. Eikä kasvatuksen tavoite ole lapsen nujertaminen isälle, isänmaalle ja Jumalalle kuuliaiseksi.

Ei enää uskota luokallejättämisen ihmeelliseen parantavaan vaikutukseen. Eikä enää luokallejättäminen ole tutkimuksiin ja hoitoihin pääsyn edellytys. Jo ennen koulua voidaan erityistarve todeta.

Moniammatillisuus on tullut lapsen tueksi. Jopa opettajan sanaa uskotaan, opettajan lausunto, kokemukset lapsesta painavat myös. Ja apu on kuhunkin tapaukseen sopivaa.
Ei ole vain apukoulua ja tarkkista.

---

Äkkiä katsoen asiat ovat kunnossa. Mutta...

Päätöksenteon hitaus on kammottava asia. Kun ope ei tiedä, joutuu kokemaan, kun ensimmäiseen oppilashuoltopalaveriin asia ei ehdi, erityisopea ei äärellä ole, on lapsi heikoilla. Jos perhe on tässä vaiheessa ongelman esilleottamista vastaan, asia ei etene. Moniammatillisen teamin kokoaminen on hidasta, yhteisten aikataulujen sopiminen melkein mahdotonta. Kokouksista puuttuu "aina" joku avainhenkilö, asia ei etene. Sivusta tulee lausunto auktoriteetilta, joka lasta ei ole tavannutkaan. Tehdään lisää tutkimuksia.
Lapsen iästä vuosi on tavattoman pitkä aika, ongelma kasaantuu niin hänelle kuin luokalle.

Lisää soppaan ainainen säästö, lasta ei voi tukea koulussa juuri muuten kuin tukiopetuksella, istumajärjestyksellä tms. pikkukikoilla, vaikka päätöstä odotellessa halua ja ilmiselvää tarvetta olisikin esimerkiksi avustajaan. HOJKS (henkilökohtainen ohjaus- ja kasvatussuunnitelma) kyllä laaditaan, voidaanko sitä noudattaa?

No, jos lapsi saa statuksen, mitä sitten? Erityisopetus on aika alasajettu, pyrkimys on sijoittaa lapsi omaan lähikouluunsa lapsikeskeisyyden ja tasa-arvon nimissä. Apuakin usein aluksi saa, mutta kummasti se avustajan tarve tai muu erityinen huolenpito vähenee joka säästöratkaisussa. Vanhemmat usein ovat luulevinaan, että lapsi on siis "normaali".
Samassa luokassa on todennäköisesti muitakin lapsia , joilla on tarvetta erityiseen huolenpitoon - olisivatpa he edes samaan suuntaan vinksallaan! Se ns. normaalilapsen tasa-arvo on kyllä aika unohdettu asia.

Ammattitaitoisia avustajia ei ole tarpeeksi, kukapa sillä palkalla eläisi ja mikä kunta heitä palkkaisi. Oppilaan vaatimiin erityisjärjestelyihin luokassa, oppimateriaaleihin, tukiopetukseenkaan ei ole varaa, saati opettajan lisäkoulutukseen. Erityispaikkoja ei ole tarpeeksi. Lapsipsykiatriassakaan ei tilaa riitä. Huipussaan olen joutunut ottamaan luokkaan lapsen, jolle ei sairaalakoulu mitään mahtanut, hän oli koko tien käynyt ja palasi alkuun. Harvalla koululla on oma erityisopettaja, vielä harvemmalla työssä mukana oleva ja neuvoja antava.

Oli aika, jolloin opettajan lausunto pantiin ensimmäisenä syrjään, opettajahan tahtoi vain päästä eroon lapsesta eikä asiantuntemus riitä. Oli myös aika, jolloin vanhemmat usein sanoivat: - Siitähän ei hullua ruveta tekemään! ja estivät tutkimuksetkin. Oli aika, jolloin apukoulu tai tarkkis oli tuomio koko kouluajaksi ja vielä päästötodistusta lukeva työnantajakin näki, mikä luuseri se siinä työtä haki.

Mutta olipa pari lasta, jotka tulivat normaaliluokkaan tarkkikselta ja hyvin meni. Kiitos! Olenpa myös saanut olla mukana purkamassa HOJKSia, ja lapsi menestyy hyvin.

...ratkaisevaa on lapsen etu...

Vuosi ja viisi kuukautta?

Kahdeksan, seitsemän,... Siitä pois-lasku on jo alkanut: yksi veljistäni on jo kaatunut rivistä, nyt on toinen teholla, tajuttomana, eikä herätetä.

Vuosi ja viisi kuukautta hän on vanhempi kuin minä, senkö verran minulla on siis aikaa vielä nauttia elämästä?

Olen tietyssä mielessä hyvässä kunnossa. Jaksan monenlaista, nautin liikunnasta, vaeltelusta, metsätöistä. Teen välillä ammattityötäni. Mutta joka iskias, joka kihtikohtaus esimerkiksi vie liikkuntakykyä, kunto rapautuu nopeastikin, jos ainoa liikunta on nojatuolista
ruokapöytään.
Normaalitalvi tarkoittaa minulle noin tuhatta kilometriä laduilla. Tänä vuonna, kun kelit ovat parhaat, iskias ja kihti ovat rajoittaneet toistaiseksi määrän noin kahteensataan.
Ovat ne sellaisia herroja, että kokoukset, iltatyöt eivät läheskään niille rajoittajina pärjää.

Teholla oleva veljeni on ollu meistä se liikunnallisin silloin nuorempana. Mutta kymmeniä vuosia hän on ollut kipujen vanki, kepein köpöttelijä. Mitä auttoi liikunta lopultakaan: kenties antoi kuitenkin hyviä ja vireitä vuosia lisää?
Nopea lukija, oivaltava kirjoittaja. Jaksoiko edes näitä? Hyvin nopea marjanpoimija ei ainakaan voinut jatkaa, eikä muutenkaan luonnossa liikkuminen enää juuri mahdollista ollut.

Itseänihän tässä kirjoitan? Kun nukahdin rattiin ja olin parin sentin päässä hengenlähdöstä 2006 alkukesällä, kävin elämääni läpi. Oikeastaan olisin ollut tietyssä mielessä valmis lähtemään! Oli ollut rikas elämä, ihmissuhteet olivat kunnossa, olin saanut jotakin aikaankin. Joku muistaisikin, mutta kukaan ei olisi minusta riippuvainen?

Nyt taas en millään joutaisi pois, vaikka samat asiat ovat toki voimassa. On kiva seurata vaarin poikia. En ole seniili (?), kelpaaan työhön ja saan uudenlaista arvostusta.
Elämä maistuu ja olen kykenevä ottamaan sen monella lailla vastaan, vaikka joka päivä joku kipu läsnä olisikin.
On tavoitteita: lähitavoite on tietenkin Ritvan syntymäpäivä, sitten ulkomaanmatka,...

Kiitos, kun luit. Tunnen tukesi.

Kuva on viime kesältä. Tuolta näytti silloin 63-vuotias äijä Puumalassa Ritun veljen mökillä.

--- Lisää aamulla 16.2.
Siis veljeni oli tukehtua ryynimakkaraan, mikä johti sydänpysähdykseen. Käly elvytti yksin parikymmentä minuuttia, sitten saapui yhdeksän miestä ottamaan vastuun ja Matti vietiin Peijakseen. Pumppu toimii, mutta nukutuksessa pidetään. Pelko ei ole sydän vaan aivojen mahdollinen happivajaus seurauksineen.

Iloista antajaa Jumala rakastaa

Keräys. Se viimeinen toivo?
Useimmat keräykset olisivat oikeastaan tarpeettomia, jos yhteiskunta toimisi vastuullisesti ja oikein.
Rahaa ja varallisuutta on olemassa enemmän kuin koskaan, mutta sen jakautuminen tarvitsijoille on yhä vaikeampaa. Loistava esimerkki ovat sotainvalidit: kaikkensa maansa eteen antaneet ihmiset eivät saa maaltaan tukea riittävästi.

Keräys, suuri huijaus?
Kun kerran tarvitsijoiden keräys, vaikkapa janopäivä, nälkäpäivä, yhteisvastuu tuottavat, eikös joku kiilusilmä keksi kerätä näennäisesti hyvään tarkoitukseen! Mikäs puhuttelisi - nälkäinen lapsi, syöpä,... Ahneelle ei mikään ole pyhää, ja niin katoaa hyvää tarkoittavan iloisen antajan raha omiin taskuihin, symbolinen summa menee jonnekin.

Keräys, kallis asia? Kun on näyttävä mainostus, se maksaa. Kun on raskas organisaatio, se maksaa. Kun rahalaitokset vetävät välistä oman pottinsa, mitä jää kohteeseen? 20 % on aivan liian vähän, ei antaja halua lihottaa välikäsiä. Ilokseni voin sanoa Unicefin tekevän maailmanennätystä jatkuvasti, kohteeseen menee 80% pintaan. Vapaaehtoisuus ja yhteistyösopimukset kantavat!

Huijaukset ovat menneet kaikkien tietoon, keräysorganisaation kalleus samoin. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas! Lähes joka kerran keräystapahtumassa joku asiasta (vähän) kuullut julistaa suureen ääneen, kuinka kaikki keräykset ovat huijausta, kuinka kerääjä kerää itselleen. Julistaahan
vastahakoinen muutakin: kohde on aina väärä, kotimaahan pitäisi/eisaisi kerätä, kerjääminen on kielletty, mikset itse anna rahaa,... Kerääjä ei voi riidellä, voi vain kertoa (vaikkei häntä öykkäri kuuntelekaan) faktat: kerääjä kantaa mukanaan koko järjestönsä mainetta.

Keräys on valkoinen valhe?
Jos kerätään jonkin tietyn katastrofin uhreille, ihan oikeasti hiukan huijataan ihmisiä. Katastrofi, ajankohtainen juttu, on markkinointikeinona hyvä! Oikeasti katastrofiapu tietenkin menee jo olemassaolevasta valmiudesta, nyt kerättävällä rahalla paikataan syntyvä aukko. Miten raha muka muuttuisi parissa päivässä tavaraksi, koulutukseksi, avuksi?
Toinen hyvä puolitotuus on esimerkiksi kummitoiminta: eihän toki nosteta yhtä lasta kylässä kaikkien kadehtimaksi, kaiken saavaksi, vaan toki kohennetaan koko yhteisön asemaa. (Valhe piilee huonosti asiaa opiskelleen luuloissa, kyllä asia selväksi tehdään.) Sinänsä yksi lapsi on kohteena tehokkaampi markkinointiväline kuin joku iso "epämääräinen" kohde.

Vanhanaikainen tapa?
Mikään järjestö ei voi laatia budjettiaan keräystuotolle. Tuotto vaihtelee valtavasti. Onkin syytä siirtää painopistettä pysyvämpään malliin. Kuukausilahjoitus on erinomainen tapa, kutsuttakoon häntä sitten prosenttiliikkeeksi, maailman lapsilisäksi, miksi vain.
Antaja huomaamattaan maksaa määräämänsä summan kuukausittain luottamalleen järjestölle.
Mutta eräät keräykset ovat jo niin institutionaalisia, että ihmiset jopa kysyvät niitä: jos ei ole nälkäpäivää syksyllä tai janopäivää keväällä, puhelin soi!

On se kumma. Esimerkiksi parin viikon asevarustelumenoilla saisi nälän loppumaan, kolmen kuukauden tupakkalakolla maailman juomavesiongelmat ratkottua. Mutta kun rahaa ei ole.

Kerätään. Panen sinisen liivin päälle seuraavan kerran ensi keskiviikkona.

Laulun voimaa

Olipa aika, jolloin radiosta tuli ohjelma yhteislaulusta Soutustadionilta. Ja moni koti lauloi ohjelman mukana, koska laulut olivat melodisia ja sanat riimirunoja, helppoja oppia ja muistaa. Ja radio oli siinä asemassa kuin TV tai pikku soittimet myöhemmin, aina auki.
Myöhemmät viritykset TV:ssä, esimerkiksi "Tammerkosken sillalla" eivät juuri ole laulattaneet.

Sitten tuli aika, jolloin kitara kulki nuorten mukana. Oli idoleita,joiden kappaleita tapailtiin. Oli vanhoja lauluja, joita yhdessä laulettiin. Kun nuoriso kokoontui, kitarat kiersivät rinkiä, ja lähes kaikilta ne kolme sointua irtosi ja joku säestyspätkä, vaikka kaikki eivät sitä Nousevan auringon taloa osanneetkaan. Laulut olivat laulettavia, laulaminen oli osa sosiaalista elämää.

Musiikki muuttui. Ykskaks räime alkoi peittää hyviäkin sanoituksia. Jopa melodia oli toisarvoista, rytmi voitti. Musiikkia ei pystynytkään oikein kotikonstein toistamaan. Hävisi rinki. Hävisi yhteislaulu. Nyt piti esiintyä, piti osata - tai luulla osaavansa. Musiikin kuuntelu oli tärkeämpää kuin sen oma tuottaminen. Musiikkiin liitettiin yhä enemmän alakulttuureita ja piti muka olla jotain mieltä ja mitätöidä toiset.

Musiikinopettajana totesin, etteivät vanhat laulut oikein kiinnosta. Toisaalta ei itseä juuri räime koskettanut, eikä koululla ollut, herra paratkoon, välineitä tuottaa sitä itse. Vähitellen kouluun kuitenkin alkoi hiipiä sähköisiä soittimia, oikeita rumpuja, tuli bändejä ja muksut taas innostuivat.

Musiikki on samaa kuin urheilu: pelkkä pelaaminen ei onnistu, pitää oppia ensin. Pelissä harjoitellaan, opitaan sääntöjä ennen peliä. Musiikissa opitaan rytmejä, sointuja, äänenmuodostusta, vaikka mitä ennen kuin hyvältä kuullostaa. Ja kas: oli vanhat kappaleet, joissa oli selkeä melodia, selkeä rytmi, sanat erottuvat. Taas kelpasi, ja kun vähän osasi, sai myös irrotella (musiikkiluokilla ei, meillä ollaan oppimassa!). Musa on kivaa!

Aika moni kappale soi yhdellä soinnulla hienosti. Tahtoo sanoa, että musiikki tarjoaa tumpelollekin helposti illuusion osaamisesta: vaikkapa kanoottilaulua voi soittaa toiseksi viimeiseen nuottiin Dm-soinnulla, eli kun edes joku osaa melodian, säestäjiksi voi jakaa koko luokan, yksi soittaa D, toinen F, kolmas A jne., pianossa joku hakkaa rytmissä sointua ja kitarat myös. Onnistuu vaikka huiluilla.

Musiikista on monelle tullut taustaa. Se peittää hankalat kontaktit. Sitä ei välttämättä edes kuunnella, se on siis musakkia. Häkellyttävän moni lapsi joutuu koulussa ensimmäisen kerran kuuntelemaan musiikkia, musiikki ei siis olekaan lupa alkaa hälistä ja tehdä omia juttujaan.
Kun luokka luottaa opeensa ja ennen muuta toisiinsa, sen voi rentouttaa. Rentoutuneena voi jopa klassisen musiikin helmillä matkustaa huimiin ulottuvuuksiin. Huippua oli saada villikkoporukka kuuntelemaan Mussorgskyn Yö autiolla vuorella: se helpotuksen huokaus oli kuuluva, kun kirkonkello kertoi aamun koitaneen. (Tarina oli kerrottu etukäteen, päälle ei puhuta).

Musiikki on tuntojen purkua. Annan arvon monenlaiselle taidolle, kuuntelulle, soittamiselle, liikkumiselle. Mutta en ymmärrä ajatusta, että kaikkien täytyy pitää tanssista. Se ei ole esimerkiksi minun tapani nauttia tai tuottaa.
Toinen asia, jota en ymmärrä, on, että musiikin opetus on niin vahvasti klassiseen musiikkiin painottunutta, tähtää orkesterisoitinten yhdessä soittamiseen eikä muista tuottaa hyviä arkipäivän musiikin kuluttajia. Vapaa jammailu on kivaa, soitin on käytössä ilman soittotuntejakin, musiikki on läsnä kotona, kivaa.

Kuvan soittaja on uransa alussa. Mutta siinä perheessä soi: on nähty kissakin kitaraa soittamassa!