Erityistä hoivaa ja huolenpitoa tarvitseva kuitenkin tässä.
Kuka hän on? Oppimisvaikeuksia, vaikka minkälaisia. Sosiaalisia vaikeuksia, vaikka minkälaisia. Yhä enemmän, kiitos paremman diagnostiikan, kiitos tietoisuuden, kiitos lapsesta välittämisen - ei kai kukaan usko, että suomalainen on jotenkin laadullisesti muuttunut?
Ilmiöt ovat saaneet nimen. Samalla niistä on tullut yhä hyväsytympiä, niin kuin oikein on. Ei ole "pahaa" lasta. Eikä kasvatuksen tavoite ole lapsen nujertaminen isälle, isänmaalle ja Jumalalle kuuliaiseksi.
Ei enää uskota luokallejättämisen ihmeelliseen parantavaan vaikutukseen. Eikä enää luokallejättäminen ole tutkimuksiin ja hoitoihin pääsyn edellytys. Jo ennen koulua voidaan erityistarve todeta.
Moniammatillisuus on tullut lapsen tueksi. Jopa opettajan sanaa uskotaan, opettajan lausunto, kokemukset lapsesta painavat myös. Ja apu on kuhunkin tapaukseen sopivaa.
Ei ole vain apukoulua ja tarkkista.
---
Äkkiä katsoen asiat ovat kunnossa. Mutta...
Päätöksenteon hitaus on kammottava asia. Kun ope ei tiedä, joutuu kokemaan, kun ensimmäiseen oppilashuoltopalaveriin asia ei ehdi, erityisopea ei äärellä ole, on lapsi heikoilla. Jos perhe on tässä vaiheessa ongelman esilleottamista vastaan, asia ei etene. Moniammatillisen teamin kokoaminen on hidasta, yhteisten aikataulujen sopiminen melkein mahdotonta. Kokouksista puuttuu "aina" joku avainhenkilö, asia ei etene. Sivusta tulee lausunto auktoriteetilta, joka lasta ei ole tavannutkaan. Tehdään lisää tutkimuksia.
Lapsen iästä vuosi on tavattoman pitkä aika, ongelma kasaantuu niin hänelle kuin luokalle.
Lisää soppaan ainainen säästö, lasta ei voi tukea koulussa juuri muuten kuin tukiopetuksella, istumajärjestyksellä tms. pikkukikoilla, vaikka päätöstä odotellessa halua ja ilmiselvää tarvetta olisikin esimerkiksi avustajaan. HOJKS (henkilökohtainen ohjaus- ja kasvatussuunnitelma) kyllä laaditaan, voidaanko sitä noudattaa?
No, jos lapsi saa statuksen, mitä sitten? Erityisopetus on aika alasajettu, pyrkimys on sijoittaa lapsi omaan lähikouluunsa lapsikeskeisyyden ja tasa-arvon nimissä. Apuakin usein aluksi saa, mutta kummasti se avustajan tarve tai muu erityinen huolenpito vähenee joka säästöratkaisussa. Vanhemmat usein ovat luulevinaan, että lapsi on siis "normaali".
Samassa luokassa on todennäköisesti muitakin lapsia , joilla on tarvetta erityiseen huolenpitoon - olisivatpa he edes samaan suuntaan vinksallaan! Se ns. normaalilapsen tasa-arvo on kyllä aika unohdettu asia.
Ammattitaitoisia avustajia ei ole tarpeeksi, kukapa sillä palkalla eläisi ja mikä kunta heitä palkkaisi. Oppilaan vaatimiin erityisjärjestelyihin luokassa, oppimateriaaleihin, tukiopetukseenkaan ei ole varaa, saati opettajan lisäkoulutukseen. Erityispaikkoja ei ole tarpeeksi. Lapsipsykiatriassakaan ei tilaa riitä. Huipussaan olen joutunut ottamaan luokkaan lapsen, jolle ei sairaalakoulu mitään mahtanut, hän oli koko tien käynyt ja palasi alkuun. Harvalla koululla on oma erityisopettaja, vielä harvemmalla työssä mukana oleva ja neuvoja antava.
Oli aika, jolloin opettajan lausunto pantiin ensimmäisenä syrjään, opettajahan tahtoi vain päästä eroon lapsesta eikä asiantuntemus riitä. Oli myös aika, jolloin vanhemmat usein sanoivat: - Siitähän ei hullua ruveta tekemään! ja estivät tutkimuksetkin. Oli aika, jolloin apukoulu tai tarkkis oli tuomio koko kouluajaksi ja vielä päästötodistusta lukeva työnantajakin näki, mikä luuseri se siinä työtä haki.
Mutta olipa pari lasta, jotka tulivat normaaliluokkaan tarkkikselta ja hyvin meni. Kiitos! Olenpa myös saanut olla mukana purkamassa HOJKSia, ja lapsi menestyy hyvin.
...ratkaisevaa on lapsen etu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti