Sana

Orwell oivalsi, kuinka vallassapitäjä jakaa vain omaa totuuttaan, muuntaa vanhaa totuutta tarpeen mukaan ja kieltää jopa oman ajattelun.  Oli jopa ministeriö totuuden varmistamiseksi.  1984 on edelleen hyvä kirja, vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan ohi on historia kiitänyt.
Kafka taas antoi meille syyllisyyden taakan, olimme sitten syyllisiä tai emme.
Mutta jo pohjalla oli pelko siitä kaikkitietävästä, kaikkinäkevästä Jumalasta.
Voisipa sanoa, että jopa Korvatunturi ja Markus-setä ilmentävät paitsi satua, myös topeliaanista kiltteydenpakkoa ja syyllisyyttä.

Useat sanat on tietoisesti vääristelty oikeasta merkityksestään.  Totuus itsekin, esimerkiksi muodossa Pravda.
Kuka uskoi oikeasti, että Pravda oli totta?  Pakkohan oli huomata, että jäi paljon tietoa saamatta.
Kaikki oli järjestelmän ja puolueen kannalta edullisessa muodossa.  Kaikki muu oli turhaa, hapatusta, fascismia, väärää.  Sivuvaikutuksena vaikkapa suomettuneessa Suomessa piti ääneen puhua samaa pravdaa, vaikka useat lännen saavutukset ja naapurin elintasoero olivat joka päivä silmien edessä.
Samaan vääristelyryppääseen voi samalla liittää esimerkiksi sanat ystävyys ja luottamus, kun useille kyse oli pakosta tai mielistelystä.

Tosi-alkuiset sanat voivat olla paitsi kielellisesti, myös ajatuksellisesti samaa juurta.  Esimerkiksi tosi-tv tarkoittaa ainakin minulle täysin keinotekoisia tilanteita irrotettuna arkitodellisuudesta, siis epätosi-tv.

Mitä on rauha?  Oikeasti kai se on hyvää oloa, pelotonta, onnea siitä, että mikään ei häiritse, luottamusta, tyyneyttä.  Ei se ole esimerkiksi yhteisön painostusta käyttäytyä tietyllä tavalla ja puhua, toistaa kuin papukaija tiettyjä puheenparsia, pukeutua, elää ulkoisesti rangaistuksen pelossa kaavan mukaan. Vai mitä, rauhanyhdistys?
Rauha ei myöskään ole vain samaa kuin sodattomuus.  Rauhaa ei ole pakkosopimus, sotakorvaus, poliittiset mantrat.  Rauhaa ei ole painostaminen tai poliittisiin järjestelmiin pakottaminen, oli sitten kyse idästä tai lännestä - länsi, varsinkin USA "unohdetaan" usein tahallaan, vaikka se on rauhaansa meslannut yli 20 maassa ison sodan jälkeen, räikeinä esimerkkeinä vaikka Vietnam, Chile ja Grenada.  Itäblokki muistetaan ja on syytäkin muistaa.

Rauha on molemminpuolisesta halusta tapahtuvaa, avointa.  Positiiviseen rauhaan kuuluu muiden aito tunteminen ja ymmärtäminen, vähenevä rajakontrolli ja oleskeluvapaus, kulttuurin vapaa leviäminen siinä kuin työn tai jopa ihmistenkin.  Koulun laulukirja on aika veikeä rauhantason mittari?

Vanha painostuskeino oli ase, valitettavasti yhä joillekin oman maansa sankarille.  Kriisi, voimankäyttö ja rajattu tieto tarkoittaa kansansuosiota esimerkiksi naapurissamme. Uutena - uudempana - olemme saaneet talouden ylivallan kaikkeen päätöksentekoon.  Ennen negatiivinen rauha oli varustautumista väistämättömään sotaan, epäluuloa, kontrollia, vaikutteiden estoa, rajattua oikeaa tietoa muista.  Nyt viimeistään on pakko huomata myös talous osana negatiivista rauhaa, pakkona. (Jopa sana "pakote" on keksitty.)

Vapaus on kuitenkin se eniten vääristelty sana? Jo lähtökohtaisesti se on vaikea sana.  Onko kyse vapaus jostakin vai vapaus johonkin?  Suomalaiselle se äkkiä ajatellen on samaa kuin itsenäisyys, rajoitetummin samaa kuin irti Venäjästä.
Kansalaisvapaudet edellyttävät demokratian toimimista ja tajua siitä, että vapaus vaatii myös vastuun ottamista ja osallisuutta yhteisöön.  Tässä mielessä en ymmärrä esimerkiksi äänestämättä jättämistä: kyllähän siihen on vapaus, mutta kuka oikeastaan tekee tietoisen valinnan  eikä vain ole laiska?
En myöskään ymmärrä, miksi talouden vapaus on paljon tarkemmin vaalittua kuin kansalaisen vapaus.  Irvikuva vapaudesta on taloudellinen liberalismi, so. talous ilman minkäänlaista säätelyä.  Uskooko joku ihan tosissaan, että talous toimisi vapaana kansalaisyhteiskunnan hyväksi eikä vain osakkeenomistajien?
Vapaus ei tarkoita vapaamatkustusta, so. ainaista itsekkyyttä ja käpertymistä lähipiirin hyvinvointiin toisten kustannuksella.  Vapaus on sopimus, sitoumus. Yhteiskunta on tietyin samoin pelisäännöin toimiva, vapaus on samaa kuin näiden pelisääntöjen sisäistäminen niin, että ne ovat ilman kipuilua omia?  Hienointa on, että sääntöjä voi demokratiassa tarvittaessa muuttaa.  Ihan turha on puhua holhousyhteiskunnasta, jos ei kanna mitään huolta yhteisestä hyvästä itse.  Pikkutarkka asioihin puuttuminen tai niiden rajoittaminen on kiusallista, myönnän, mutta pikkuruinen osa kokonaiskuvaa.

Minusta tuntuu, että olen juuri nyt vapaimmillani!  Näin on: olen irti opiskelupaineista, työsidonnaisuuksista tai kasvatushuolista. Olen suurin piirtein taloudellisesti riippumaton.  Minulla on aikaa tehdä mitä haluan, minulla on myös terveyttä tehdä mitä haluan.  Valinnat omaan elämääni ovat omia valintojani, ja sidokseni olen halulla hyväksynyt, vaikkapa perheeni.  Siitä, mitä en enää täydesti jaksa, voin päästää irti, esimerkiksi metsätyöstä tai politiikasta.  Minua ei uhkaa mikään, en ole edes asevelvollinen.  Minulla on kaikki kansalaisoikeudet, kansalaisvapaudet, kielitaitoa ja avara mieli liikkua ja omaksua uutta.
Ja parasta kaikista, minulla on kaveri, joka antaa minulle tilaa olla oma itseni.

Kehitys ja edistys

Tuli alkukesästä kirje.  Venlankatu ja Kaisankatu päällystetään!
Nytkö jo?  Eihän Tykki olekaan liitetty kaupunkiin kuin vasta 1922.  Muut kadut olikin jo päällystetty muutama vuosi sitten, kovin myöhään nekin, uusilla alueillahan päällystys on itsestään selvä suunnilleen heti.
Oli aikatauluja, työ tehtäisiin  elokuun tokaviikosta alkaen 7.30 - 15.30 välisenä aikana.  Oli projektipäällikön puhelinnumero, oli vastaavan mestarin puhelinnumero, ohjeet autojen siirtämiseksi pois työmaa-alueelta.  Muu info tulikin työmiehiltä.

Autopa ei sitten talliinsa kyllä ole tähänkään mennessä päässytkään.  Elo- , syys-, lokakuut hän on öitsinyt toisten katujen varsilla tai lopulta sentään  pihasolassamme.

Miten se niin autokatoskammoiseksi tuli?  Ei tullut, olisi se pilttuuseensa halunnut, mutta kun ei päässyt.  Ei päässyt, kun uusi asfaltti on 44 cm alempana kuin entinen tien pinta, olisi nokka rutussa tai pakoputki poikki peruuttaessa.  Jos jollain ilveellä olisi nokan saanut ylös talliin, olisi auto keikkunut pohjansa varassa taitekohdassa.  Eihän tuo KIA mitenkään erityisen matala ole, nokkaylityskin on ihan kohtuullinen.  Mutta kun tie on kanjoni.  Solaan alkoi päästä, kun otin kaksi valtavaa betonilaattaa pois ja madalsin luiskaa itse.

Vaikeuksia oli jo työmaan ensimmäinen lapiomies ennustanut.  Kaivurimies arveli, että eipä hätiä.  Mutta kyllä projektipäällikön numero tutuksi kävi, kun hänelle kanjonia ihmeteltiin.
Tiukka vastaus oli, että katu oli piirustusten mukainen.  Ai minkä piirustusten, kuka ne oli nähnyt, koko hanke tuli puskista ja kaupungin päällystysohjelman ulkopuolisena projektina.
No Ritvahan ei höpötystä kuuntele, ja kävikin ilmi, että Venlankadun korko on vuonna 1961 merkitty väärin, ja kas kummaa, meidän kohdallamme virhe on suurimmillaan.  Eipä se naapurikaan oikein pihaan pääse, ja kadunreunan uusi nurmikaista on aivan kalteva lähes kaikkialla.

Sentään on jo myönnetty, että autokatoksemme on piirustusten ja annettujen ohjeiden mukaan rakennettu.  Ja voi ihmettä, kun kerran on korkovirhe, kaupungin kustannuksella lattiaa luvattiin laskea ja ajoluiskaa viistota.
Mutta monia pomoja on tarvittu juoksemaan ihmettelemässä, monia kummallisia ehdotuksia on saanut kuulla.  On suututtu, sanottu mm. että ei tässä uutta tallia sentään tehdä, kun olemme halunneet edes yhtä hyvin toimivan katoksen saada.  ja kun tekijäksi tulee kaupungin alihankkijan alihankkija, monenlaisia parannuksiakin on kuultu ja kohtuumaksusta tarjottu ohi toteutuvan urakan - ja tätähän ei rouva hyväksy, me emme maksa penniäkään kaupungin virheistä.  Minä olisin jo taipunutkin, mutta vielä tarvittiin neuvotteluja.

Ongelmaksi muodostuu sokkelin antura uuden  valun tiellä, varmaan myös pilarien jalkojen tukeminen.  Viereinen maaperä tietysti pitää laskea samalle tasolle, luiskata.  Keskelle lattiaa tulee kulma, kun kaupunki ei suostu viistoamaan lattiaa peräseinästä lähtien - eipä kyllä minustakaan enää tuntuisi järkevältä em. anturavalun takia, samaten maata pitäisi viistota kaukaa pihan puoleltakin jo.

Monenmoista harmia on muutenkin aiheutunut.  Naapuri joutui purkamaan kauniin  noppakivikiveyksensä.  Valettiin asfaltti, valettiin paljon reunakiven ulkopuolellekin eli kivet pois edestä.  Ja uutta kivetystä varten tietenkin piti omalla kustannuksella leikata se turha asfaltti reunakiven ulkopuolelta pois.  Omalla kustannuksella myös uusi kivetys on ladottu, eikä siitä ihan yhtä kaunista tullut kuin entisestä, kun rinteestä tuli niin kalteva.  Sama naapuri joutui myös purkamaan ja siirtämään kaupungin ohjeiden mukaisesti rakennetun kauniin paneliaidan.
Toinen naapuri joutunee kaivamaan valtavan vaahterankannon ja kaatamaan toisen vaahteran, luultavasti myös rakennuttamaan uudet portaat.  Paljon pensaita ja istutuksia on tuhottu ja Tykin omaleimaisuuteen puututtu siis rankasti.  Ja, vaikka reunojen pensaat piti poistaa, katu on kapeampi kuin ennen.  Miten reunakiven toiselle puolelle voisi autonpyörän ajaa, kun siellä on hyvin kalteva uusi kylvönurmi, jonka auto painaisi kamalan näköiseksi.  Mutta kehitys.

Tänään alkoi työ, vihdoin.  Kaksi poikaa tuli muka sahaamaan laatan palasiksi.  Aloitettiin pienellä koneella, saatiin 30 cm saumaa.  Toinen kaivoi pilarintyvien anturat näkyviin.  Hävittiin tunniksi, palattiin isomman koneen kanssa.  Jotain vikaa oli, kun taas piti lähteä tunniksi pois ja jatkaa ruokatunnille.
Mutta sitten alkoi tapahtua.  Polttomoottorikäyttöinen todella järeä kone teki saumaa, pöly ja kasteluvesi lensi ja jyrinä oli kova.  Kummallakaan ei ollut hengityssuojaimia, vain toisella oli edes kuulosuojaimet.  Poikaparat!
Ja juuri kävi kaivinkone nostamassa palaset kuorma-auton lavalle ja kaapimassa maata pois sepelöintiä ja styroxeja varten.  Joskohan huomenna jonkinlainen timpuri tulisi tekemään valumuotit ja raudoitukset?

Miksi piti jääräpäisesti rakentaa katu uusien, "oikeiden" piirustusten mukaan eikä noudattaa olemassaolevaa rakennuskorkoa?  Eikö kadussa saa olla mäkeä tai edes kumpua, miksi sen tulee laskea koko matkalla samassa kulmassa?  Siksi kun jääräpää?  Totta on sanonta, jonka mukaan kehitys ei tarkoita aina edistystä.

Ja pitipä tietysti odottaa, että lumi tuli auttamaan työssä.  Tammi pudottelee lehtiään lumelle tänään.

Lisäilen lauantaina 29.10.2016
Lattia on valettu.  Kun kone oli nostellut irtileikatut laatat lavalle, bye bye, se kaapi irtomaan (ja samalla sepelin) pois ja lapiomies ja haravamies tekivät valulle pohjan.  Seuraavana päivänä laitettiin eristematto ja raudoitus ja suojattiin tila sateelta ja kulkijoilta - olisi luullut, että valu olisi tehty saman tien, vaan ei, vasta perjantaina valettiin.   Ja vielä pitää odottaa.  Ensi viikolla auto talliin?  Olisi aikakin.

Orava kävi juoksemassa koristeet pressun (ei näy kuvassa, on suojana kadulle päin) viereen.  Toivottavasti Kurrella on hyviä käpälävoiteita, sillä sementti kuivaa ainakin kädet sietämättömän kuiviksi.

Lokakuun viimeisenä päivänä miehet purkivat valulaudoituksen, tasasivat viereisen maan uuden lattian mukaan, puhaltelivat paineilmalla seiniä ja orsilla ja naapuriteltassa olleita huikeita sementtipölyjä vähemmiksi.  Mutta emmepä saa autoa panna tuohon ainakaan viikkoon, ei ole pikasementtiä lattia.  Kiusa se on pienikin kiusa, tänään esimerkiksi olisi kiva irrottaa lieka ja lähteä lämpöisellä autolla, ilman lumitöitä liikkeelle.  Ja tällä viikolla tulee talvi?

Ja talvi tuli.  Mutta vasta maanantaina 7.11. tuli lupa, sekin itse tiedustelemalla, laittaa auto katokseen.
Jo ehdittiin harmitella ja tehdä lumitöitä autoa etsiessä.  Mutta vielä hankalampaa on auton isompi lastaaminen sateessa tai lumisateessa.

Arvoa oma tilasi, anna arvo toisilleki

Piirustusten jako ennen lukukauden päätöstä.  Kaksikymmentä nimetöntä työtä näytetään lopuksi koko luokalle. Millekään ei löydy omistajaa - kellekään ei kelpaa, omakaan työ.
Luokka lähtee kotiin.  Oven pielessä oleva roskis täyttyy ja iso osa töistä  pursuu lattiallekin.
Ja kun lapsi vie työnsä kotiin, ne lentävät saman tien roskikseen.
Arvostus? Oman työn arvostus? Itsetunto?  Kaikki nämä on jo siis ennen heitetty roskikseen.
Lisääpä siihen vielä tuomitseva ja luokan huippuihin vertaava open tuomio, arvostelu vaan ei arvio ja numerolla lyöminen, kylläpä innostaa.  (Eipä silti, useat lapset eivät anna mitään arvoa toistenkaan, vaikkapa äidin tai siivoojan työlle.)

Ilmiö-opetus.  No ei se uutta ole, nimi ehkä on.  On ennenkin heitetty luu kaluttavaksi ja Musti on itse keksinyt keinot saada siitä kaiken irti ja arvioinut, kannattaako lopputulos vielä haudata pahan päivän varalle.  Kyllä, tarhalla muistan esimerkiksi keskusaiheet, jonka ympärillä pyörivät niin leikit, laulut, piirtämiset ja ja jopa oppiminen tutkimalla. Tuotoksia arvioitiin ja tallennettiin monenmoisiin portfolioihin.  Itsekin tämäntyyppistä joskus joutui/pääsi kokeilemaan, kun se edellinen lama, pankkikriisi, söi oppimateriaaleja ja aiheutti paljon hyvää, suunnittelua ja omaa materiaalituotantoa ja hankintaa ja antoi tilaisuuksia lapsillekin arvioida mm. omaa panostaan ja oppimistaan.

Omia tuotoksia on opeteltu suunnittelemaan.  Myös prosessi suunnitellaan, saadaan oppia toki myös.  Ja kaikissa vaiheissa oppilas on itse(kin) arvioimassa etenemistä ja työtään.  Lopputulos arvioidaan  monella tavalla, mutta keskiössä on oman työn, oman oppimisen, oman panoksen arviointi myös suhteessa esimerkiksi ryhmään, ei arvostelu.  Olennaista olisi myös antaa vanhempien osallistua prosessiin, minimi lienee töiden kotiin nähtäviksi vieminen.  Mitä kotona tapahtuu, luultavasti esimerkiksi huitaistaan aamukahvilla nimi johonkin paperiin?  Tällä ei reaaliaikainen kuva ihmissuhteista, oppimisesta ja kehityksestä välity.
Ei suju itsestään, ei.  Ei suju moniportainen arviointi oppimatta, ei.  Ja kun se on rutiinia, se ei sitten enää olekaan todellista vaan pelkkä tapa.  Sanoisinpa haastavaksi.

Tarhalla oli usein päivittäisiä tapaamisia vanhempien kanssa.  No, on kiire, on ollut rankka päivä takana, kohdalle sattuu toisen ryhmän työntekijä - kuitenkin, on kontaktipintaa enemmän.
Koulussa on Wilmat ja pelit: uskomatonta, kuinka paljon jonkun opettajan aikaa kuluu päivittäiseen seurantaan ja raportointiin, kun toinen katsoo vain erityisten asioiden ilmoittamisen riittävän.  Kahdeksan vuotta sitten jäin eläkkeelle, mutta jo ennen sitä päivittäiseen työaikaan oli tullut yli puoli tuntia aamuun pelkkien vanhenpien yhteydenottojen käsittelyyn.  Eikä kyse ollut pelkistä tiedottamisista, mukana oli aitoa osallisuutta koulun työhön - koin sen joskus liiaksikin, kyllä ope osaa, luota.

Jokaisesta lapsesta henkilökohtainen OPS.  Jokaista lasta olisi seurattava monelta kantilta joka hetki, myös kirjattava huomioitaan siinä työhön motivoidessaan, ohjeita antaessaan, opettaessaan, soveltaessaan, valvoessaan.  Ei oikein luentotyyppinen opetus sovi tähän siis.  Opettajan rooli muuttuu tiedonkaatajasta lähteeksi, josta itse ammentaa niin tiedot kuin työtavatkin?

Työrauha on suhteellinen käsite.  Erittäin hyvinkin toimiva työ aiheuttaa esimerkiksi liikettä ja ääntä, ellei ole kyse aivan pulpettiin sidotusta yksilötyöstä, rutiiniharjoituksesta.  Minusta on positiivista, jos lapsi esimerkiksi saa kysyä ja antaa neuvoja soveltavassa työssä, vaikka laskuja laskiessaan. Työhön liittyvä ääni ei ole häiritsemistä eikä open auktoriteetin kyseenalaistamista.
Mutta lisääpä ilmiöoppimiseen luokkaan integroidut erityislapset ja siellä normaalistikin olevat erilaiset oppijat, toimipa taas kasvavien opetusryhmien kanssa.  Open ammattitaitoa kysytään - ja se löytyy.  Työn rutiinitkin löytyvät, esimerkiksi opitaan suunnittelemaan työt, jakamaan työt, ryhmäytymään kaikkien kanssa (ei ole samaa kuin ystävystymään), arvioimaan työtä kaikissa vaiheissaan ja omaa osuutta siinä, arvioimaan omaa oppimista prosessina enemmän kuin tuloksena.
Aikansa se vie, lapsi kun haluaa heti hyökätä itse työhön.  Esimerkiksi käy vaikka lentopallo: ope harjoituttaa syöttöjä, sormi- ja hihalyöntejä, passeja, pojat naukuvat koko ajan , että pitäisi jo pelata.  Ope kyllästyy, peli alkaa.  Edes syöttö ei mene verkon yli, saati että se otettaisiin vastaan tai saataisiin aikaan passi hyökkäystä varten.  Eli peli on ihan tyhmä peli, pelataan, ope, korista...

Luentomuotoinen opetusko kuollut? No ei, enkä nyt puhu esimerkiksi siitä, että opetuksen huipulla,esimerkiksi yliopistoissa, edelleen on esimerkiki kalvosulkeisia.  Ei.  Mikä estäisi edelleen suurryhmäopetuksen, jopa useita luokkia yhdessä. Ihan normaalituntikin on usein aivan järkevää pitää opettajajohtoisena.  Koko koulukin voi saada informaatiota kerralla vaikkapa juhlasalissa.
Oikein kiva esimerkki oli meillä joskus 90-luvulla (aiemminkin ja myöhemmin monia kertoja vastaavia).  Koko kakkotalolla oli aiheena vesi (keskusaiheena, ilmiönä, ihan millä nimellä vain).  Aluksi kokoonnuttiin kaikki kuuntelemaan perustietoa vedestä, sen merkityksestä luonnossa( mm. yhteyttäminen ja eroosio), puhtaan veden puutteesta jne., saatiin työohjeet, jakauduttiin ryhmiin luokat sekoittaen.  Ja sitten alettiin mitata, punnita, tutkia fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia työpajoina, jopa kaikki olomuodot olivat talviaikana näkyvillä.  Into oli kova.

Arviointi on kova vaatimus.  Siihen saa kulumaan helpostikin liikaa aikaa ja siihen saa helposti uupumaan niin lapsen kuin arvioijan itsensäkin.  Kun se "arvostelu" jo oli paitsi faktoihin, kuten kokeiden keskiarvoon perustuvaa, myös omantunnon asia ja vertailua.  Lisääpä siihen lapsen edellytysten tunteminen, lapsen kehitys nimenomaan opetetuissa asioissa.  Unohda sosiaaliset taustat ja vaikkapa sotkuinen käsiala ja muut pärstäkerroinasiat.
No, siirräpä tämä arviointi koko oppimis- ja kehitysprosessiin.  Siirräpä tämä pois lukuvuoden lopusta jokapäiväiseksi ja moniportaiseksi, so. oppilas itse, vanhemmat, opettajat arvioivat, eivätkä vain tulosta.
Olen varma, että onnistumisen kirjo on valtava.
Ja olen varma, että prosessi usein koetaan raskaaksi ja ylilyönniksi.  Jollekin on jopa vaikea löytää aikaa tähän.  Onko tämä aaltoliikkeen ääripää ja jonkinlainen tasaantuminen on edessä?

Kuka voittaa Syyrian kriisissä

Tavallinen vaari-ihminen ei ymmärrä.  Ehkä sen huomaa seuraavasta jutustakin.  Missään tapauksessa en väitä edes olevani oikeassa, kuvaan sitä, miltä minusta näyttää.

Aikaani en mitenkään erityisen tehokkaasti seuraa, meille ei esimerkiksi tule kuin ilmaisjakelulehtiä ja sunnuntain Hesari, mutta silti maailman kriisit tunkevat meillekin.  Televisiostakin  katsomme lähinnä sarjaohjelmia tallenteina, oikein joskus pitää pinnistää uutiset nähdäkseen.  Ainahan kriisejä on ollut, mutta harvoin ne niin konkreettisesti Suomea koskettavat kuin nyt, pakko on huomata.
Suomikin saa tämän hetken kriiseistä esimerkiksi pakolaisongelman ja sen mukana paitsi taloudellisia rasitteita, myös aivan yhteiskunnallisia ongelmia, kun suomalaiset rupeavat jopa väkivalloin ratkomaan oman kansansa keskuudessa kriisien oheisvaikutuksia.

Yksi pahimmista kriiseistä on Syyria.  Tekemällä tehty!  Syyrian sisällisota on jo vuosia sitten ladattu, kun länsimaat jakoivat Lähi-itää keinotekoisiin valtioihin ja useita kansoja joutui opettelemaan samana valtiona yhteiselämää.  Jotkut, kurdit ja armenialaiset ainakin, jäivät useiden valtioiden alueelle  Arabikevät herätti viimeistään kaikkialla arabimaissa huomaamaan demokratia- ja ihmisoikeusvajeen.  Mutta vallankumoukset eivät ole kuin näennäisratkaisu, ja esimerkiksi Egypti on jo kaapannut vallan pois vaalien voittajilta.
Mutta Syyria:  diktaattorin poika diktaattorina, Isä-Hafezin valitsema maalle paras ja ainoa mahdollinen presidentti!  Vaalivoittaja - kai ne vaalit voittaa, jos vastustajat sopivasti julistetaan vaalikelvottomiksi ja oppositio kielletään, media otetaan haltuun ja puoli kansaa boikotoi vaaleja, kun voittaja on jo valittu.

Jos demokratia ei toimi, mikä jää jäljelle, miten voi muuttaa, saada oikeuksia, parantaa asioita.  Vallankumoushan se siellä rientää apuun.  Valitettavasti ei ole yhtenäistä oppositiota.  Ainoa yhdistävä tekijä on Assadin syrjäyttäminen?   Ja samaan aikaan luodaan islamilaista Kalifaattia ja terrorisoidaan Lähi-itää, ja kun sotavoima ei riitä, terrori levitetään länsimaihin.

Juuri Syyrian kriisi näyttää niin turhalta, sen kun voisi ratkaista suhteellisen helposti sotimatta!
Näyttää aivan yksinkertaiselta:  Venäjä vetää tukensa Assadilta, Assad eroaa.  Aselepo.  Kaikki osapuolet, USA ja Venäjä mukaan lukien, keskittävät voimansa ISISin ja al Nusran  toiminnan lopettamiseen.  Järjestetään vapaat vaalit ja aloitetaan jälleenrakennus.

Miten Venäjä voi väittää Syyrian hallituksen olevan laillinen ja tukea sitä?  No tokihan voi, kun malli löytyy omasta "demokratiasta".  On oiva tilaisuus sotia huomio pois omista ongelmista, ja kun tiedonvälitys saa antaa vain maskirovkaa omalle kansalle, venäläinen onkin sankari eikä pommita siviilejä tai avustuskuljetuksia.  Samalla saa testata sotakalustoaan ja lisätä Assadin Syyrian riippuvuutta Venäjästä.
Venäjähän sanoi siirtäneensä ilmavoimansa pois Syyriasta.  Venäläisiähän ei myöskään ollut Krimillä, eikä joukkoja ollut Itä-Ukrainassa, eihän?  On se ihmeellistä, että politiikassa ei saa suoraan sanoa valehtelijaksi. Ihmeellistä on myös, kuinka Syyrian sota ei näy mitenkään suhtautumisena Venäjään, esimerkiksi pakotteiden lisäämisenä tai vaikkapa jalkapallon MM-kisojen siirtämisenä pois Venäjältä.
Ja tokihan Venäjä haluaa oman etupiirinsä Lähi-idässä säilyttää.

Assadin ero on välttämätön.  Millainen presidentti antaa vaikka koko maansa tuhoutua mieluummin kuin luopuu vallasta.  Antaa tuhoutua, ei, tuhoaa itse!  Mikä on maan etu, mikä on se kansa, jota maan isänä hallita?
Tässä vaiheessa Assad on kuitenkin jo kelvoton neuvotteluosapuoli, kun suuri osa maailmaa pitää häntä sotasyyllisenä ja sotarikollisena, siis ei voi erota.

Kuinka kauan Assadin tukijat katsovat maansa tuhoamista.  Eräänä päivänä joku lähipiiristä voi kaapata vallan tai ratkoa maailmanpolitiikkaa salamurhalla.