Piirustusten jako ennen lukukauden päätöstä. Kaksikymmentä nimetöntä työtä näytetään lopuksi koko luokalle. Millekään ei löydy omistajaa - kellekään ei kelpaa, omakaan työ.
Luokka lähtee kotiin. Oven pielessä oleva roskis täyttyy ja iso osa töistä pursuu lattiallekin.
Ja kun lapsi vie työnsä kotiin, ne lentävät saman tien roskikseen.
Arvostus? Oman työn arvostus? Itsetunto? Kaikki nämä on jo siis ennen heitetty roskikseen.
Lisääpä siihen vielä tuomitseva ja luokan huippuihin vertaava open tuomio, arvostelu vaan ei arvio ja numerolla lyöminen, kylläpä innostaa. (Eipä silti, useat lapset eivät anna mitään arvoa toistenkaan, vaikkapa äidin tai siivoojan työlle.)
Ilmiö-opetus. No ei se uutta ole, nimi ehkä on. On ennenkin heitetty luu kaluttavaksi ja Musti on itse keksinyt keinot saada siitä kaiken irti ja arvioinut, kannattaako lopputulos vielä haudata pahan päivän varalle. Kyllä, tarhalla muistan esimerkiksi keskusaiheet, jonka ympärillä pyörivät niin leikit, laulut, piirtämiset ja ja jopa oppiminen tutkimalla. Tuotoksia arvioitiin ja tallennettiin monenmoisiin portfolioihin. Itsekin tämäntyyppistä joskus joutui/pääsi kokeilemaan, kun se edellinen lama, pankkikriisi, söi oppimateriaaleja ja aiheutti paljon hyvää, suunnittelua ja omaa materiaalituotantoa ja hankintaa ja antoi tilaisuuksia lapsillekin arvioida mm. omaa panostaan ja oppimistaan.
Omia tuotoksia on opeteltu suunnittelemaan. Myös prosessi suunnitellaan, saadaan oppia toki myös. Ja kaikissa vaiheissa oppilas on itse(kin) arvioimassa etenemistä ja työtään. Lopputulos arvioidaan monella tavalla, mutta keskiössä on oman työn, oman oppimisen, oman panoksen arviointi myös suhteessa esimerkiksi ryhmään, ei arvostelu. Olennaista olisi myös antaa vanhempien osallistua prosessiin, minimi lienee töiden kotiin nähtäviksi vieminen. Mitä kotona tapahtuu, luultavasti esimerkiksi huitaistaan aamukahvilla nimi johonkin paperiin? Tällä ei reaaliaikainen kuva ihmissuhteista, oppimisesta ja kehityksestä välity.
Ei suju itsestään, ei. Ei suju moniportainen arviointi oppimatta, ei. Ja kun se on rutiinia, se ei sitten enää olekaan todellista vaan pelkkä tapa. Sanoisinpa haastavaksi.
Tarhalla oli usein päivittäisiä tapaamisia vanhempien kanssa. No, on kiire, on ollut rankka päivä takana, kohdalle sattuu toisen ryhmän työntekijä - kuitenkin, on kontaktipintaa enemmän.
Koulussa on Wilmat ja pelit: uskomatonta, kuinka paljon jonkun opettajan aikaa kuluu päivittäiseen seurantaan ja raportointiin, kun toinen katsoo vain erityisten asioiden ilmoittamisen riittävän. Kahdeksan vuotta sitten jäin eläkkeelle, mutta jo ennen sitä päivittäiseen työaikaan oli tullut yli puoli tuntia aamuun pelkkien vanhenpien yhteydenottojen käsittelyyn. Eikä kyse ollut pelkistä tiedottamisista, mukana oli aitoa osallisuutta koulun työhön - koin sen joskus liiaksikin, kyllä ope osaa, luota.
Jokaisesta lapsesta henkilökohtainen OPS. Jokaista lasta olisi seurattava monelta kantilta joka hetki, myös kirjattava huomioitaan siinä työhön motivoidessaan, ohjeita antaessaan, opettaessaan, soveltaessaan, valvoessaan. Ei oikein luentotyyppinen opetus sovi tähän siis. Opettajan rooli muuttuu tiedonkaatajasta lähteeksi, josta itse ammentaa niin tiedot kuin työtavatkin?
Työrauha on suhteellinen käsite. Erittäin hyvinkin toimiva työ aiheuttaa esimerkiksi liikettä ja ääntä, ellei ole kyse aivan pulpettiin sidotusta yksilötyöstä, rutiiniharjoituksesta. Minusta on positiivista, jos lapsi esimerkiksi saa kysyä ja antaa neuvoja soveltavassa työssä, vaikka laskuja laskiessaan. Työhön liittyvä ääni ei ole häiritsemistä eikä open auktoriteetin kyseenalaistamista.
Mutta lisääpä ilmiöoppimiseen luokkaan integroidut erityislapset ja siellä normaalistikin olevat erilaiset oppijat, toimipa taas kasvavien opetusryhmien kanssa. Open ammattitaitoa kysytään - ja se löytyy. Työn rutiinitkin löytyvät, esimerkiksi opitaan suunnittelemaan työt, jakamaan työt, ryhmäytymään kaikkien kanssa (ei ole samaa kuin ystävystymään), arvioimaan työtä kaikissa vaiheissaan ja omaa osuutta siinä, arvioimaan omaa oppimista prosessina enemmän kuin tuloksena.
Aikansa se vie, lapsi kun haluaa heti hyökätä itse työhön. Esimerkiksi käy vaikka lentopallo: ope harjoituttaa syöttöjä, sormi- ja hihalyöntejä, passeja, pojat naukuvat koko ajan , että pitäisi jo pelata. Ope kyllästyy, peli alkaa. Edes syöttö ei mene verkon yli, saati että se otettaisiin vastaan tai saataisiin aikaan passi hyökkäystä varten. Eli peli on ihan tyhmä peli, pelataan, ope, korista...
Luentomuotoinen opetusko kuollut? No ei, enkä nyt puhu esimerkiksi siitä, että opetuksen huipulla,esimerkiksi yliopistoissa, edelleen on esimerkiki kalvosulkeisia. Ei. Mikä estäisi edelleen suurryhmäopetuksen, jopa useita luokkia yhdessä. Ihan normaalituntikin on usein aivan järkevää pitää opettajajohtoisena. Koko koulukin voi saada informaatiota kerralla vaikkapa juhlasalissa.
Oikein kiva esimerkki oli meillä joskus 90-luvulla (aiemminkin ja myöhemmin monia kertoja vastaavia). Koko kakkotalolla oli aiheena vesi (keskusaiheena, ilmiönä, ihan millä nimellä vain). Aluksi kokoonnuttiin kaikki kuuntelemaan perustietoa vedestä, sen merkityksestä luonnossa( mm. yhteyttäminen ja eroosio), puhtaan veden puutteesta jne., saatiin työohjeet, jakauduttiin ryhmiin luokat sekoittaen. Ja sitten alettiin mitata, punnita, tutkia fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia työpajoina, jopa kaikki olomuodot olivat talviaikana näkyvillä. Into oli kova.
Arviointi on kova vaatimus. Siihen saa kulumaan helpostikin liikaa aikaa ja siihen saa helposti uupumaan niin lapsen kuin arvioijan itsensäkin. Kun se "arvostelu" jo oli paitsi faktoihin, kuten kokeiden keskiarvoon perustuvaa, myös omantunnon asia ja vertailua. Lisääpä siihen lapsen edellytysten tunteminen, lapsen kehitys nimenomaan opetetuissa asioissa. Unohda sosiaaliset taustat ja vaikkapa sotkuinen käsiala ja muut pärstäkerroinasiat.
No, siirräpä tämä arviointi koko oppimis- ja kehitysprosessiin. Siirräpä tämä pois lukuvuoden lopusta jokapäiväiseksi ja moniportaiseksi, so. oppilas itse, vanhemmat, opettajat arvioivat, eivätkä vain tulosta.
Olen varma, että onnistumisen kirjo on valtava.
Ja olen varma, että prosessi usein koetaan raskaaksi ja ylilyönniksi. Jollekin on jopa vaikea löytää aikaa tähän. Onko tämä aaltoliikkeen ääripää ja jonkinlainen tasaantuminen on edessä?
Luokka lähtee kotiin. Oven pielessä oleva roskis täyttyy ja iso osa töistä pursuu lattiallekin.
Ja kun lapsi vie työnsä kotiin, ne lentävät saman tien roskikseen.
Arvostus? Oman työn arvostus? Itsetunto? Kaikki nämä on jo siis ennen heitetty roskikseen.
Lisääpä siihen vielä tuomitseva ja luokan huippuihin vertaava open tuomio, arvostelu vaan ei arvio ja numerolla lyöminen, kylläpä innostaa. (Eipä silti, useat lapset eivät anna mitään arvoa toistenkaan, vaikkapa äidin tai siivoojan työlle.)
Ilmiö-opetus. No ei se uutta ole, nimi ehkä on. On ennenkin heitetty luu kaluttavaksi ja Musti on itse keksinyt keinot saada siitä kaiken irti ja arvioinut, kannattaako lopputulos vielä haudata pahan päivän varalle. Kyllä, tarhalla muistan esimerkiksi keskusaiheet, jonka ympärillä pyörivät niin leikit, laulut, piirtämiset ja ja jopa oppiminen tutkimalla. Tuotoksia arvioitiin ja tallennettiin monenmoisiin portfolioihin. Itsekin tämäntyyppistä joskus joutui/pääsi kokeilemaan, kun se edellinen lama, pankkikriisi, söi oppimateriaaleja ja aiheutti paljon hyvää, suunnittelua ja omaa materiaalituotantoa ja hankintaa ja antoi tilaisuuksia lapsillekin arvioida mm. omaa panostaan ja oppimistaan.
Omia tuotoksia on opeteltu suunnittelemaan. Myös prosessi suunnitellaan, saadaan oppia toki myös. Ja kaikissa vaiheissa oppilas on itse(kin) arvioimassa etenemistä ja työtään. Lopputulos arvioidaan monella tavalla, mutta keskiössä on oman työn, oman oppimisen, oman panoksen arviointi myös suhteessa esimerkiksi ryhmään, ei arvostelu. Olennaista olisi myös antaa vanhempien osallistua prosessiin, minimi lienee töiden kotiin nähtäviksi vieminen. Mitä kotona tapahtuu, luultavasti esimerkiksi huitaistaan aamukahvilla nimi johonkin paperiin? Tällä ei reaaliaikainen kuva ihmissuhteista, oppimisesta ja kehityksestä välity.
Ei suju itsestään, ei. Ei suju moniportainen arviointi oppimatta, ei. Ja kun se on rutiinia, se ei sitten enää olekaan todellista vaan pelkkä tapa. Sanoisinpa haastavaksi.
Tarhalla oli usein päivittäisiä tapaamisia vanhempien kanssa. No, on kiire, on ollut rankka päivä takana, kohdalle sattuu toisen ryhmän työntekijä - kuitenkin, on kontaktipintaa enemmän.
Koulussa on Wilmat ja pelit: uskomatonta, kuinka paljon jonkun opettajan aikaa kuluu päivittäiseen seurantaan ja raportointiin, kun toinen katsoo vain erityisten asioiden ilmoittamisen riittävän. Kahdeksan vuotta sitten jäin eläkkeelle, mutta jo ennen sitä päivittäiseen työaikaan oli tullut yli puoli tuntia aamuun pelkkien vanhenpien yhteydenottojen käsittelyyn. Eikä kyse ollut pelkistä tiedottamisista, mukana oli aitoa osallisuutta koulun työhön - koin sen joskus liiaksikin, kyllä ope osaa, luota.
Jokaisesta lapsesta henkilökohtainen OPS. Jokaista lasta olisi seurattava monelta kantilta joka hetki, myös kirjattava huomioitaan siinä työhön motivoidessaan, ohjeita antaessaan, opettaessaan, soveltaessaan, valvoessaan. Ei oikein luentotyyppinen opetus sovi tähän siis. Opettajan rooli muuttuu tiedonkaatajasta lähteeksi, josta itse ammentaa niin tiedot kuin työtavatkin?
Työrauha on suhteellinen käsite. Erittäin hyvinkin toimiva työ aiheuttaa esimerkiksi liikettä ja ääntä, ellei ole kyse aivan pulpettiin sidotusta yksilötyöstä, rutiiniharjoituksesta. Minusta on positiivista, jos lapsi esimerkiksi saa kysyä ja antaa neuvoja soveltavassa työssä, vaikka laskuja laskiessaan. Työhön liittyvä ääni ei ole häiritsemistä eikä open auktoriteetin kyseenalaistamista.
Mutta lisääpä ilmiöoppimiseen luokkaan integroidut erityislapset ja siellä normaalistikin olevat erilaiset oppijat, toimipa taas kasvavien opetusryhmien kanssa. Open ammattitaitoa kysytään - ja se löytyy. Työn rutiinitkin löytyvät, esimerkiksi opitaan suunnittelemaan työt, jakamaan työt, ryhmäytymään kaikkien kanssa (ei ole samaa kuin ystävystymään), arvioimaan työtä kaikissa vaiheissaan ja omaa osuutta siinä, arvioimaan omaa oppimista prosessina enemmän kuin tuloksena.
Aikansa se vie, lapsi kun haluaa heti hyökätä itse työhön. Esimerkiksi käy vaikka lentopallo: ope harjoituttaa syöttöjä, sormi- ja hihalyöntejä, passeja, pojat naukuvat koko ajan , että pitäisi jo pelata. Ope kyllästyy, peli alkaa. Edes syöttö ei mene verkon yli, saati että se otettaisiin vastaan tai saataisiin aikaan passi hyökkäystä varten. Eli peli on ihan tyhmä peli, pelataan, ope, korista...
Luentomuotoinen opetusko kuollut? No ei, enkä nyt puhu esimerkiksi siitä, että opetuksen huipulla,esimerkiksi yliopistoissa, edelleen on esimerkiki kalvosulkeisia. Ei. Mikä estäisi edelleen suurryhmäopetuksen, jopa useita luokkia yhdessä. Ihan normaalituntikin on usein aivan järkevää pitää opettajajohtoisena. Koko koulukin voi saada informaatiota kerralla vaikkapa juhlasalissa.
Oikein kiva esimerkki oli meillä joskus 90-luvulla (aiemminkin ja myöhemmin monia kertoja vastaavia). Koko kakkotalolla oli aiheena vesi (keskusaiheena, ilmiönä, ihan millä nimellä vain). Aluksi kokoonnuttiin kaikki kuuntelemaan perustietoa vedestä, sen merkityksestä luonnossa( mm. yhteyttäminen ja eroosio), puhtaan veden puutteesta jne., saatiin työohjeet, jakauduttiin ryhmiin luokat sekoittaen. Ja sitten alettiin mitata, punnita, tutkia fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia työpajoina, jopa kaikki olomuodot olivat talviaikana näkyvillä. Into oli kova.
Arviointi on kova vaatimus. Siihen saa kulumaan helpostikin liikaa aikaa ja siihen saa helposti uupumaan niin lapsen kuin arvioijan itsensäkin. Kun se "arvostelu" jo oli paitsi faktoihin, kuten kokeiden keskiarvoon perustuvaa, myös omantunnon asia ja vertailua. Lisääpä siihen lapsen edellytysten tunteminen, lapsen kehitys nimenomaan opetetuissa asioissa. Unohda sosiaaliset taustat ja vaikkapa sotkuinen käsiala ja muut pärstäkerroinasiat.
No, siirräpä tämä arviointi koko oppimis- ja kehitysprosessiin. Siirräpä tämä pois lukuvuoden lopusta jokapäiväiseksi ja moniportaiseksi, so. oppilas itse, vanhemmat, opettajat arvioivat, eivätkä vain tulosta.
Olen varma, että onnistumisen kirjo on valtava.
Ja olen varma, että prosessi usein koetaan raskaaksi ja ylilyönniksi. Jollekin on jopa vaikea löytää aikaa tähän. Onko tämä aaltoliikkeen ääripää ja jonkinlainen tasaantuminen on edessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti