Talven tullen

 Kaupunki vapautuu vastuusta tällaisella kyltillä?  Kaupungin rajalle vosi laittaa tällaisen, aluetta koskevana?  Mahtava säästö! (Kuva on Trieristä Saksassa, mutta Lappeenrannassa näitä on monella kevyenliikenteen väylällä ja portaissa.)


Joskus tuntuu, että tällainen ohje on todella käytössä...

YLEISOHJE
     
Älä milloinkaan, vahingossakaan, hoida tiestöä ja jalkakäytäviä ennen kuin on pakko.
Liikenneturvallisuus paranee, kun ajonopeudet pienenevät, kaikkialle ei pääse, jalankulku hidastuu ja pyöräily loppuu kokonaan.  Kuntovaikutus on myös huomattava esimerkiksi lastenvaunuja umpihangessa kiskoessa tai pyörää kantaessa.

AURAUSOHJEET

1.  Odota!
     A) Kevät tulee aikanaan
     B) Kyllä mottiin jätetyt soittavat, ei tarvitse kallista aurauspäivystystä
     C) Aurausmöykyt ovat suurempia ja painavampia ja valli korkeampi ja raskaampi kolata.          Huomattava kuntotekijä!  Erityisen älykästä on odottaa nuoskan jälkeistä pakastumista, auraus kuluttaa enemmän kalustoa (työllistää korjaamoa), on hitaampaa (siis näyttää ahkerammalta) ja irtoavat paakut vielä suurempia poiskolattavia.
     D) Urainen ja epätasainen tie opettaa ajamaan.  Kun ei urista pääse väistämään edes vastaantulijaa tai ohittamaan, ajonopeudet pysyvät turvallisina.  Rikkoontuvat auton pohja, pakoputket, akselisto ovat huomattava työllistäjä

2.  Jos kuitenkin auraat
   A) Käytä suurinta mahdollista kalustoa ja isoja nopeuksia. Seinälaattojen, reunakivien, sähkökeskusten korjaus työllistää.  Tonteille saadan lisämaata irtoavasta maa-aineksesta.  Ihmiset .joutuvat kuntoilemaan ketterinä syrjään kadulle, pihoihin, vallien päälle.
   B) Valitse paikkaan sopiva kalusto!  Kun auraat jäistä kevyen liikenteen väylää, käytä karkeahampaista auraa.  Irtoava hile jää uriin, nastakenkäkään ei pure, kun hile liikkuu: taspainoaisti on tärkeä ylläpitää.
   C). Auraa jatkuvasti samoja katuja, vaikka ne olisivat jo kokonaan paljaita.  Jätä samat kadut aina auraamatta ainakin seuraavaan lumisateeseen asti.
   D) Muista jättää valtavat aurausvallit poikkikatujen tukkeeksi.  Riittää, kun läpiajokatu aurataan, kyllä se, jonka on pakko kulkea, kolaa.  Varsinkin muista tukkia aurausvallilla pihaliittymät, parasta olisi tehdä tämä sellaisena aikana, jolloin ihmiset ovat poissa kotoa, jotta valli ehtii jämähtää kunnolla ja kotiin tullessa auto on jätettävä kadulle liikennettä hillitsemään, kunnes valli on kolattu.
   E) Jos lunta tulee paljon, älä poista kapeiden katujen reunavalleja.  Turvallisuus lisääntyy ohitusten ja kohtaamisten loppuessa.  Jos pelastuslaitoksen autot eivät mahdu risteyksissä kääntymään, ihmiset oppivat elämään terveemmin, varomaan tulta ja onnettomuuksia paremmin.

3.  Hiekoitus
Yleisohjeen mukaan, älä hiekoita.  Jos kuitenkin on pakko
   A) Hiekoita juuri sataneeseen lumeen tai loskaan auraanatta.   Hiekanjyvät eivät kulje jaloissa tai renkaissa pois.
   B) Käytä särmikästä ja raekooltaan sopivaa mursketta, jotta se tarttuisi kengänpohjiin ja kulkeutuisi sisälle, siivous on hyötyliikuntaa.
   C) Erityisen tärkeää on hiekoittaa kevyen liikenteen väylä koko leveydeltä. Pulkka tai kelkka eivät anna samaa kuntovaikutusta kuin kävely ja lapsen tai taakan kantaminen.
   D) Tärkeää on erityisesti hiekoittaa kohdat, joissa latu tai kuntopolku ylittää tai alittaa ajoradan.  On varmistettava, että aurauslumi hiekkoineen ja suoloineen lentää ladulle , samoin hiihtotunneli on hiekoitettava koko leveydeltään.  On tärkeää, että sukset kyykitään pois jaloista ja kannetaan liikunnan monipuolistamiseksi.
   E) Hiekoita vain aina samoja kohtia yhä uudelleen.  Älä tuhlaa hiekkaa laitakaupungille!  Yhteiskuntarakenne tiivistyy, kun harmistuneet maalaiset asettuvat keskustaan.
   F) Risteyksiin ei tule hiekkaa tuhlata.  Tien tukkiva rekka hidastaa liikenteen turvalliseksi.
   (G) Hiekkaa ei tule keväällä nopeasti poistaa.  Mopoilijat ja polkupyöräilijät oppivat jarruttamaan ja kääntymään turvallisemmin eli hitaammin, rullaluistelijat eivät voi liikkua sotkemassa liikennettä.  Astmaatikot eivät voi pölyn takia liikkua ja lisätä ruuhkaa.)
      

Hyvän kuninkaan perintö

Olipa kerran hyvä kuningas.  Mutta ei kauan, kauan sitten, hyvä kuningas oli aika vähän aikaa sitten, oikeasti.  No, tämähän on satu, siis kuningas oli vähän pullukka, hänellä oli viikset ja parta, kärpännahkaviitta ja kaikki.  Pitää olla.  Mutta kruunu ja valtikka vain juhlissa, ja niitähän riitti.

Kuningas turvasi maan rajat.  Kuningas turvasi asukkaat myös köyhyydeltä ja järjesti sairaanhoidon, jopa lapsilisät.  Hän sai kaikki ilmaiseen kouluun ja perusti ammattikouluja ja yliopistojakin maan parhaaksi.  Oikeuslaitos ja lait olivat tasa-arvoisia ja toimivia.  Elinkeinot kukoistivat, posti,  tieverkosto, vieläpä rautatiet olivat kunnossa ja elinkeinoja tuettiin.  Järjestettiin eläke ja vanhuksista huolehdittiin yhteiskunnan kunnioitettuina jäseninä. Se, mikä yhteiskunnan tehtäviin kuului, myös tehtiin, ja kansa tyytyväisenä maksoi kohtuulliset verot ja oli kuninkaaseensa ja hänen hyviin vouteihinsa ja kreiveihinsä tyytyväinen.  Maa kukoisti.
Mutta, voi voi, hyvänkin kuninkaan aika loppui ja hänestä tuli rakastettu muisto.

Muutama seuraava kuningas vielä noudatti hyviä tapoja ja maa menestyi.  Mutta uusia neuvonantajia tuli kuiskuttelemaan kuninkaan korviin, pahimpia taisivat olla ne ekonomistit.
- Teidän majesteettinne, nyt pitäisi nostaa postimaksuja ja panna tietulleja! Nyt pitäisi saada maksu terveydenhoidosta.  Nyt pitäisi...
Ja kohta kaikki maksoi, aluksi kohtuudella.  Mutta kuninkaatkin ovat vain ihmisiä - ihan totta, käyvät vessassakin - ja heille kyllä lisäraha kelpasi.  Ja yhä useampi vouti sai milloin milläkin nimikkeellä kerätä rahaa valtiolle ja siinä sivussa itselleenkin.

Kansa voi hyvin ja maksoi, vaikka jo muutamat kulmakarvat kohosivat.  Ja yhä uusia maksuja tuli, mutta tämä kansa oli sisukas ja luotti esivaltaan, maksoi vain.
Mutta yhä pahempia ekonomisteja tuli ja heitä alkoi hoviväestä olla jo enemmistö, eikä kuninkaalla enää ollut edes varaa maksaa palkkoja, ellei...
- Teidän majesteettinne.  Myydään energialaitos.  Kerätään veroina se, mikä ennen saatiin maksuina ja keksitään myös siirtovero!  Samalla elinkeinotoiminta viriää.
Ja se oli vain alkua, seuraavaksi yksityistettiin rautatiet ja kanavat ja lentokentät.  Posti ja lennätin pilkottiin myytäviin osiin.  Miksi valtio vastaisi työvoimasta tai terveydestäkään?
- Ei voi olla palveluja, jotka eivät tuota! oli mantra, jonka varjolla kuninkaat säätivät kaikki ennen yhteiskunnan itsestään selvinä tehtävinä olleet asiat myytäviksi.  Ihmiset joutuivat ostamaan palvelut, eivätkä palvelun tarjoajat todellakaan halvalla palvelujaan myyneet, heidänhän piti tuottaa voittoa ja maksaa entisen verran vähintään kuninkaallekin.
Maantien käytöstäkin alettiin maksaa.
Oikeuslaitos ja armeija sentään olivat vielä yhteiskunnan käsissä, mutta tuli sekin päivä, jolloin valtiolla oli enää viinamonopoli.

Nykyinen kuningas ei istu valtaistuimella, hänellä ei ole valtikkaa tai valtakunnanomenaa saati kruunua.  Viitan hän sai pitää, se oli niin kulahtanut ja turkiskuoriaisten syömä.
Historiallisina juhlapäivinä kuningas sentään saa vuokrata vallan symbolit kuvausta varten.

Kaikki toimi, kaikki maksoi.  Eräänä päivänä huomattiin, että oikeastaan valtiolla ei ole mitään tehtävää ja silti sille kerätään kaikesta  yhä suuremmat verot.  Kaikesta?  Ehei, eihän pääoma suinkaan yhtä paljon maksanut kuin palkansaaja, joka työstään maksoi enemmän kuin omistaja pääomatulostaan.  Muut tulothan saikin kunnon sijoittaja piilottaa laillisesti vaikka ulkomaille, ja tässäkin ne ekonomistit olivat todella tarpeen neuvomassa.
Niinpä oli aivan luontevaa sulautua kokonaan Panroopan yhdysvaltoihin.  Vaikka mtäpä silläkään oli merkitystä, kaikki omistus keskittyi vähitellen muutaman amerikkalaisen miljardöörin taskuun.
Sillä, saivatko kansalaiset palveluja tai tuotteita, ei lopultakaan ollut mitään väliä: tärkeintä oli tuotto, ei toimivuus, ja kaikki oli aina kaupan, kunhan hinnasta sovittiin.  Ja jos jotain ei kannattavaksi katsottu, eikä se kaupaksi mennyt, palvelu yksinkertaisesti lopetettiin.  Kyllähän rikas palvelun löysi vaikka ulkomailta.

Kyllä.  Kyllä tästä selvittiin.  Mutta se on eri juttu, eikä se ole kaunis satu.  Mutta kyllä ihmiset lopulta ymmärsivät, että yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä on perusinfrastruktuurin turvaaminen.

Minunko isänmaani

Voi, minkä teitte!
Muutitte Suomen, minun Suomeni, kansalaisyhteiskunnasta sijoittajayhteiskunnaksi.
Yhteiskunnan, valtion, kuntien tehtävä ei olekaan tuottaa palveluja, riittää kun järjestää niitä.
Palvelujenkin on kannatettava, jopa tuotettava.
Ja minä kun luulin, että jo kansalaisena, pelkkänä asukkaanakin,  olen oikeutettu hyvinvointiin, turvaan, infrastruktuuriin.
Missä ovat esimerkiksi toimiva posti tai TVH?

Tässä on nykyisin oikeiston ja vasemmiston ero, vaikka sitä kukaan ei ääneen sano.  Kehitys - ei välttämättä edistys - vie siihen suuntaan, että sijoitusajattelu vie pohjan yhä uusilta aloilta.
Mitä on esimerkiksi soten valinnanvapaus?  Voisin kuvitella, kuinka hyväosainen valitsee ja se, joka eniten sote-palveluja tarvitsee, jonottaa sitä vihoviimeistä palvelunrupua, jonka hoitaja ei vielä ole älynnyt siirtyä rahakkaampaan yksityiseen palvelukseen.
Ei koulutuskaan enää ole olemassa siksi, että koulutuksesta on yleistä hyötyä, vaan siksi, että jossakin on vielä varaa, yhä huonommin kyllä, sitä järjestää.  Juuri koulutuksessa näkee räikeimmin, kuinka kehitys ja edistys ovat eri asia, usein päättäjien toimet näyttävät suorastaan alasajolta.  Koulutus olisi todellakin sijoitus tulevaisuuteen, mutta kun se ei tuota kvartaalivoittoja heti.
PISA on mitä on, mutta selkeästi näkee jo tulosten laskun. Pisa-sijoitus on myöskin ainoa, mitä päättäjä edes hiukan pelkää, eikä tuhoa kaikkea?

Linnan juhlissa korostuu talouden ylivalta päätöksenteossa. Ei se muutenkaan piilossa ole, olisikohan tuo kiky-”sopimus” helpoin esimerkki.  Se on hyvä esimerkki siitäkin, mitä ”Suomi” tarkoittaa sijoitusyhteiskunnassa: ”Suomen etu” onkin samaa kuin rahan siirtäminen suoraan kansalaiselta sijoittajalle/omistajalle.  Jotain unohtui, olisi pitänyt sitoa tämä raha tuotekehitykseen, työpaikkojen luomiseen.  Näin arkiekonomistina voin vain ihmetellä, kuinka muutaman vuoden ennätysmäiset osakepotitkin jaettiin, sen sijaan että raha olisi käytetty kehittämiseen.  Jättiosingot ulosmitattiin, koska ei muka ollut, mihin sijoittaa - kikyllä kerättiin rahaa, että olisi rahaa sijoittaa.  Hmm?

Sijoitusyhteiskunta ei tunnu ottavan vastuuta kansalaisistaan.  Vastuu ulkoistetaan.  Yhä enemmän vaaditaan kolmannelta sektorilta, omaisilta, eri viiteryhmiltä.  Esimerkiksi työvoima oli ennen perustuslaissa valtiovallan erityisessä suojeluksessa, nyt markkinoiden armoilla sekin.
Kerro jokin hoiva-ala, jolla ei törmätä rahan puutteeseen.

Minun Suomeni yhteiskunta on turvallinen ja vakaa.  Kilpailu-Suomi aikaansaa häiriöitä.  Yhä enemmän on ääriliikkeitä, omaan itseensä käpertymistä, muukalaisvihaa, syrjäytymistä.
Mutta kun katsoo muualle ja peittää korvansa, ei näe.  Ja jos vähän näkeekin, ei halua nähdä syitä, vaan syyllistää uhrit.
Täysin pätevänä yhteiskuntatieteilijänä sanoisin, että nykyjohdolle on aika kiva, kun meteli kohdistuu esimerkiksi maahanmuuttajiin eikä pahoinvoinnin todellisiin syihin.

Mutta liehutetaan lippuja, poltetaan kynttilöitä, katsotaan paraatit ja linnanjuhlat.  Vaikka minun itsenäisyyteni ei ole jämähtänytkään toiseen maailmansotaan, haluan juhlia Suomea.  Haluan juhlia ja olla ylpeä.

Onnellinen mies

Rikas ja mahtava kuningas sairastui.  Kävi jos mitä tohtoria ja viisasta, parrat pärisivät ja neuvoa pidettiin, mutta parannusta ei vain löytynyt.
Epätoivoinen kuningas oli jo valmis kuulemaan mitättömänkin ihmisen neuvoa, ja niin selvisi, että hän paranisi, jos hän saisi onnellisen miehen paidan.
Etsittiin halki valtakunnan, vihdoin löydettiin onnellinen mies, köyhistä köyhin halonhakkaaja - mutta ei hänellä ollut paitaa.

Satu on opetus, raha ei onnea takaa.  Eikö?  Kummallisesti näyttää siltä, että niistä lapsista, joiden vanhemmat ovat joutuneet olemaan tiukoilla taloudellisesti, tulee onnellisempia ihmisiä.  On totuttu odottamaan, on totuttu jäämään jopa ilman, on totuttu jakamaan, on opittu ponnistelemaan jonkin tärkeän eteen. Onneton lapsi onkin se curling-lapsi, jonka edestä kaikki laastaan ja joka kaiken saa itsestäänselvänä ja vanhemmat vielä pörräävät helikoptereina varmistamassa, ettei mikään uhkaa, ettei juuri heidän kullannuppuaan kohdella väärin.

Suurin onni on melkein saavutettu päämäärä?  Suurempi se on kuin jo tavoitettu, mutta pitää olla varmuus, että päämäärä saavutetaan.  No suomalainen tähän: - Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
Ja onnea on myös se, että osaa aina asetaa uusia tavoitteita, kun entinen on saavutettu/saavutettavissa.
Kyllä menneestäkin nauttia saa, mutta tulevan odotus se vasta jotakin antaakin.
Taitaa olla yksi vanhuudenkin määritelmä, että enää ei osaa asettaa tavoitteita elämäänsä.

Toisten kauttakin oman onnensa tavoittaa. Lähipiirissä ja lapsista saa omankin onnensa.  Mutta isomminkin, vaikka menestyneen kehitysyhteistyöprojektin kautta.  Suurimpia ilonhetkiäni on ollut olla väärässä joidenkin oikein heikkojen tai ongelmaisten lasten tulevaisuuden suhteen, on upeaa tavata tasapainoisia aikuisia, mitä heistä tuli.

Olen juuri tullut Helsingistä.  Vietin kaksi päivää ja elin poikien kautta, toimin sylinä ja kaikenmoisten näyttämisten kohteena.  Eilen kävimme ravintolassa syömässä, ja minua oikein herkisti valtava omien joukkoon kuulumisen tunne, hyvä hetki.  Oli - usein on - sellainen olo, että olen saavuttanut elämässä kaiken olennaisen, mitä olen halunnut, ja suuri osa siitä oli läsnä siinä hetkessä.

Mitä on olennainen?
Olen (kohtuullisen) terve.  Olen saanut palvella merkittävässä työssä, ja mielestäni minusta on useaan ihmiseen jäänyt merkittäviä jälkiä, jopa maailmankuvaa (mikä tietysti on juuri se oikea?).  Eläkkeelle koin jääväni arvostettuna ja jopa rakkaana työtoverina, suhde jatkuu yhä.
Olen kohtuullisen onnellisesta kodista ja joutunut todellakin jakamaan ja kamppailemaan kahdeksan joukossa.  Olen onnellisesti naimisissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koen olevani ainakin yhdelle ihmiselle hyvin tärkeä. Sain oman lapsilukuni täyteen, lapsillani menee juuri nyt aika hyvin.  Vävykin sattui vastuullinen ja päin perhettä!  Minulla on ne kaksi Vaarin poikaa ja olen heillekin tärkeä ja rakas.  Olen taloudellisesti jokseenkin riippumaton ja velaton ja eläke riittää elämiseen, muuhunkin on varaa.  Minulla on vähän, mutta todellisia ystäviä.
Paljon muutakin on, toki.  Säröjäkin, mutta pars pro toto, se iso kuva peittää pikku kolhut.

Kell onni on, se onnen kätkeköön!  Kai se kateus olisi kantava voima?  Ja sen kääntöpuoli, oman onnensa, esimerkiksi varallisuutensa näyttäminen, lienee joillekin keino tavoitella omaa onnea.
Siis parempi talo ja auto kuin noilla, surffilautaa, purjevenettä, Harlikkaa, matkailuperävaunu - eikä aikaa koskaan niistä nauttia, kun sitä rahaa pitää olla kaivamassa.  Cargo-kulttuuria en ole koskaan ymmärtänyt, tavaraa hankitaan tarpeeseen, ei siksi, että sitä on.

Tämmöistä poiki syntymäpäivän onnen hetki.
Saa kadehtia, se antaa minulle lisäonnen?

Vallankumouksesta 100 vuotta

Venäjän vallankumouksesta on 100 vuotta, siis bolshevikkivallankumouksesta.
Saa olla monta mieltä sen tarpeesta: yksinvalta oli jo helmikuun vallankumouksessa lopetettu ja työväen ja tilattoman väestön asemaa aloitettu kohentaa, irtautumista suursodasta puuhattiin.
Yksisilmäisimmät voisivat jopa sanoa, että puoluediktatuuri oli vaikuttavin motiivi vallankumouksen johtajille - tälle lausumalle antaa kyllä vahvastikin pontta se, että vain pakkotoimin, so. asein , leirein, kansalaiskyttäyksellä järjestelmä pysyi pystyssä.  Järjestelmä vaati myös uhoamisen ulospäin, jotta kansa uskoisi johtajiinsa.
Mutta oli siinä muutakin, paljon.  Mutta toteutuma ei ole samaa kuin tavoite tai unelma.
Kukaan ei voi tosissaan väittää, etteikö Marx olisi tiedemies ja perustavanlaatuinen ajattelija, mutta miten marxilaisuus pitäisi oikeasti toteuttaa?

Vallankumous syö lapsensa. Aina?  Useimmiten  suuri osa alkuajan vaikuttajista tuhotaan väärinajattelijoina, kansanvihollisina.  Puhdistukset voivat ulottua koko kansaan tai ainakin useisiin kansanryhmiin.  Muutenkin vallankumouksista seuraa kymmenien vuosien kaaos, kun esimerkiksi virkamieskunta tuhotaan vanhan vallan edustajana tai sivistyneistö ja mm. opettajat kaikilla tasoillaan johtavat "harhaan" nuorisoa.  Hajanainen kansakunta etsii itseään usein myös sisällissodalla. 

Vallankumouksella pitää olla oikeutuksensa.  Voisi ajatella, että sellainen olisi esimerkiksi äärimmilleen viety jonkin kansanosan kurjistaminen ja hyväksikäyttö ilman minkäänlaisia laillisia oikeuksia parantaa asemaansa.
Mutta entä vallankumouksen jälkeen?  Onko voittaneen aatteen oikeus tuhota tai alistaa kaikki muut.

Toisinkin päin on tapahtunut.  Ihan todellisesti demokraattisin vaalein on valittu sosialismi, jopa niin, että muidenkin puolueiden on sallittu jatkaa toimintaansa.  Mutta sitten on saapunut ratsuväki, esimerkiksi Chile ja Grenada  pakotettiin valitsemaan uudestaan ja oikein.

Yksipuoluejärjestelmä, totalitarismi ovat demokratian irvikuvia.  Maailman vähiten naurettu vitsi on väittää kansandemokratioita demokratioiksi tai henkilökultteja sosialismiksi.  Vai onkohan minua johdettu harhaan, kun minusta Hitler, Stalin, Mao, monet Kimit eivät ole kansansa parhaaksi toimivia demokraattisia johtajia.  Listaa voisi jatkaa, olivatko vaikka Ceausescu tai Bokassa I tai Idi Amin siunaus maalleen tai maailmalle.

Yksinvaltius?  Joskus, kyllä:  kun on yksi ainoa riittävän sivistynyt.  Milloin viimeksi oli tällainen tilanne millään kansakunnalla?  Oliko koskaan.
Oligarkiaa sopii myös ihmetellä, onko todella kansa niin tietämätöntä, että koko valta pitää keskittää.
Tai miten joku Assadin suku voi olla ainoa pätevä hallitsemaan Syyriaa?  Nepotismia on ollut halki historian, esimerkiksi se suuri Euroopan yhdistäjä Napoleon sijoitteli sukuaan ympäri Eurooppaa hallitsijoiksi.  Tokihan kansa voi yksinvaltiaan valitakin, kreikkalais-roomalaiseen tyyliin: kun oli maa uhattuna, valittiin tyranni tai diktaattori määräajaksi johtamaan ulos kriisistä.

Ranskan suuri vallankumous sentään jätti suuria aatteita, tärkeimpänä ihmisoikeudet.
Mitä jäi jäljelle Bolshevikkivallankumouksesta?
Missä on mielipiteenvapaus, todellinen demokratia ja tasa-arvo.
Tsaarin tilalla on taas se ainoa oikea.  Vallassa oleva saa päättää, ketkä saavat osallistua vaaleihin.  Kirkko on taas kaikessa mukana, taloudellinen eriarvoisuus on huutava.  Pravdan tilalla on uudenlainen ainoa totuus, maskirovkaa kansalle.  Jos joku ulkomailla vihjaisee jostakin muusta, hän on fascisti.

Ihan oikein on, että vallankumous ei näkynyt mitenkään tällä viikolla Pietarissa käydessämme.

Ihan vakavissani kysyn, kuinka paljon maailmalla saa taas talous ottaa poliittisesta päätöksenteosta ylivaltaa, ennen kuin jossakin aseet puhuvat?

Iivaara

Pehmeää jalan alla.  Vetisyys on verhottu purun tapaisella joustavalla patjalla.  Tämmöistäkö tämä erämaa olisikin?  Koiruus, (valko)kultainen noutaja, nelikuinen menee tiedustelijana edellä, mutta pysähtyy kauniisti välillä odottamaan - ja jos ei pysähdy, pelkällä käsimerkillä saadaan istumaan, mutta katsekontaktin puuttuessa ihan pitää komentaa:- Stu!


Kolme miestä.  Se pitkä on täällä kotonaan, osaa silti nauttia aina vain.  Se normaalimittainen, entinen esimies ja ystävä, nyt vain ystävä molemmille.  Ja se tumppi, joka tekee surutyötä luovuttuaan omasta metsästään juuri, muutenkin vaeltelee ja on utelias luonnon seuraaja.

Polku muuttuu poluksi.  Upeasti kulkijat ovat osanneet pysyä uralla, sammal ja kuntta ovat koskemattomat.  Tullaan haaraan, kelkkaura koukkaa oikealle, lammelle, miehille alkaa nousu.
Juurakoita ja kiviä on vain vähän, tämä ei ole ihan massaturismin paikka?
Lampi jää oikealle, noustaan koko ajan, aika nopeastikin, mutta vasta 20 metriä ennen taukopaikkaa hartiat kastuvat.  Istumme juomaan ja ihailemaan maisemaa lammelle päin.  Koira ei malta istua.
Se pitkä leikkii ajatuksella etsittävän tavaran, kongin,  heittämisestä koiraa varten alamäkeen, eipä tarvitsisi monta hakua olla, kun liika energia olisi karissut.
Juttua piisaa pinnistämättä.  Yhteisiä muistoja on monilta työvuosilta, yhteinen rakkaus luontoon on ilmiselvä ja kokemuksia jaettaviksi.  Ja eivätkö vain ne kaksi ole vielä palvelleet sotaväessä samaan aikaan, olisikohan siitäkin tarinaa...

Nousu päättyy pian, pääsemme upealle, lähes vaakasuoralle polulle.  Alamäen loppua ei näy, ei myöskään ylärinteen.  On helppoa maastoa ja tanner antaa juuri oikean askelen äänen.  Keloja on     valtavasti.  Ilman polkuakin olisi helppo kulkea - koira sen kertoo tekemällä omia tiedustelujaan, pomppii milloin ylhäällä, milloin alhaalla, löytää herkkuja, esimerkiksi poronpaskaa.

Kuljetaan enemmänkin alamäkeä kuin ylös, ja ennen pitkää tullaankin suon reunaan.  Naapurivaarat häämöttävät sumun takana, ja se pitkä kertoo masstopyöräilyseikkailuistaan vaaroilla ja suolla, muka-poluista ja pyörän kantamisista.
Lähde!  Vesi "kiehuu", monesta kohdasta se tunkee soran läpi, hiekka liikkuu.  Vesi on kristallinkirkasta ja nokipannuun otetaan tarpeellinen määrä.
Taulu ilmoittaa, että Iijoki alkaa tästä: uskonhan minä, tästäkin, mutta aivan varmasti näillä harjuilla ja vaaroilla pohjavesi purkautuu monen monesta paikasta lähteiksi, lammiksi, pikkujärviksi.  Hieno paikka silti. Herkuttelemme ajatuksella, mitä Iijoki olisi ruotsiksi, aika lyhyt yhdyssana!

Ihan vieressä on tupa ja tulistelupaikka.

Tulet tehdään, pannu pannaan koukkuunsa tulelle ja evästä kaivetaan esille.  Onneksi kaikki ovat lihansyöjiä, jauhomakkaraa ei ole mukana.

Koira saa tietenkin lakiosansa.  Hänet on - epistä - pantu kiinni.  Tulille tulee muitakin, luontevasti, täällä paikka ei ole "varattu" niin kuin etelän vaellusreiteillä uuden, hölmön tavan mukaan, jos yksikin siinä istuu.  Naputtelen muutaman pöllin pieniksi, jotta erämaan laki täyttyisi.  Halkoja on niin paljon, että kaikki eivät edes katokseen mahdu.

Laavulle tulee toisiakin koiria.  Kaikkien käytös on moitteetonta, mitäs sitä rähisemään, vaikka ollaankin hihnassa.  Lähdemme kuitenkin eteenpäin, ja blondiystävämme saa taas tiedustelijanhommansa, turvaa tiemme.  Nousua on paljon kahden ja puolen  kilometrin matkalla.   Pitäisi päästä huipulle, 470 metriin, mutta missään kohdassa ei edes hengästytä, se pitkä osaa sovittaa vauhdin sen tumpin jaloille, vaikkei sitä myöhemmin myöntänytkään.

Koiruus menee vähän liian kauas, näkymättömiin harjanteen taa.  Teemme parikin kertaa hänelle kepposen.  Hipsimme vähän polulta syrjään ja olemme hiljaa kuusen takana, ja kohta kuuluu tassun töminä polulla: - Missäs se minun laumani on?  Suuri on riemu, kun kaikki ovat tallessa, ja tiedustelija lähtee taas.  Mutta nelikuinen tuntee jo vastuunsa toisista, sitä paitsi tästäkin taisi tulla jo leikki.

Tullaan kohtaan, jossa polku kulkee tasanteella.  Vieressä aukeaa kuivaa, upeaa, hiekkapohjaista puolukkakangasta.  Tässä voisi majoittaa vaikka komppanian,  ihanteellista telttapohjaa piisaa kauas. Kohta polku kulkee ainoaan kosteaan paikkaan, on hienoa olla maastokengissä ja kurahousuissa, kalvopuvussa.  Nousu jatkuu satumaiseen naavametsään.  Mikä ihmeellinen luonnonilmiö on saanut joka puun niin naavaiseksi juuri tässä? Ei noin paljon tontunpartoja voi olla kuivumassa?  Täällä naava on vielä naavaa, pohjoisempana on enemmän ruskeaa luppoa.

Tullaan esimmäisten kallioiden kohdalle.  Joiltakin pikkuhuipuilta olisi jo huikeita näköaloja?  Ensimmäinen punertava riekonmarjatupsu on polun vieressä.  Ihan pian alkaa oikein maaruskailotulitus, mutta nyt saamme siellä ylhäällä jo oikein hyvän esinäytöksen riekonmarjamattoja ihaillessamme.

Huipulla on tulipiste ja infotauluja.  Mutta ennen muuta siellä on porukka kuusivuotiaan mäyräkoiran kanssa.  Koirat löytävät välittömästi toisensa ja peräkkäinjuoksu alkaa, milloin toinen, milloin toinen takaa-ajajana. Mäyräkoira, lyhytkoipi, jäisi aina jalkoihinkin (ja jääkin), mutta kun se on nopea käänteissään,  " Iso Vaalee" tömisee ohi.  Välillä mäyräkoira jää isomman alle, näyttää kivuliaalta, mutta vinkaustakaan ei kuulu ja juoksu jatkuu.  Selviää, että mäyräkoiralla on kotona kuusikuinen leikkikaveri.

Ilman hihnaa, ihan kovaa komentoa Luna seuraa taas meitä, kun matka jatkuu siihen ihan huipulle.  Siellä on jonkin sähkövehkeen aurinkopanelinromu maisemaa pilaamassa, korkeustaulu - ja huikeat maisemat.  Mitkä ne olisivatkaan hyvällä ilmalla?  Sen säälittävän matalan Rukankin (9 metriä matalampi kuin tämä Iivaara) pitäisi näkyä, mastoista sen tuntisi, mutta harmaa peittää aivan kaukaiset kohteet. Mutta näkyyhän muuta, kotijärvikin, Joukamojärvi.  Järvien muoto paljastuu täältä ylhäältä, kaikki ovat samaan tapaan pitkulaisia ja "oikeassa" asennossa, koska jää jätti niille tilaa harjujen väliin vain juuri noin.  Huipulla tuulee, ja äskeinen nousun tuoma pieni hikoilu saa kyytiä.

Alamäki alkaa riekonmarjailotulituksella.

Koira näyttää hajuaistinsa tehon: kolmen metrin päässä polun vierellä on varvikossa omenan kanta, siis äkkikurvi polulta ja herkku suuhun! Polku on helppo, vaikka paikoin paljonkin jyrkempi kuin tulopolku, joissain paikoissa se metsäkaverini, keppi, on oikeasti avuksi, vaikkei toki mitenkään välttämätön.  Koira menee taas vähän liian kauas, mutta tekee uskomattoman tottelevaisuusnäytöksen.  Vaikka se katosi harjanteen taakse, yhdellä STU-komennolla se asettui meiltä näkymättömiin odottamaan, siellä se istui selkä meihin päin odottamassa.  Nelikuinen!
Koskaanhan ei voi tietää, onko vastaantulijoita, onko heillä koiraa, sitä paitsi saimme kiinni joitakin samaan suuntaankin kulkevia.

Alkaa koiran koulutus kulkemaan hihnassa.  Tätäpä se ei osaakaan ollenkaan.  Se kiskoo niin että kakoo, aina vain.  Siis seis, ennen ei lähdetä ennen kuin meno rauhoittuu: matkanteko hidastuu ja kouluttaja jää jälkeen. Asetumme kauniiseen notkelmaan odottamaan.  Tästä eteenpäin taktiikaksi tulee, että koira on viimeisenä, nenä ei muka pääse ohi edellä kulkevan polvista.  Alkaa sujua!

Käy selväksi, että näin päin piti kulkea, sillä mäki on paikoitellen varsin jyrkkää.  Kiitos,  keppi, avustasi!  Tulemme kohtaan, joka, vaikka risteystä ei näy, heti kertoo, että tässä kuusikkorintessä jo olimme.  Ja niin, siinähän se taukopaikka odotteli, lampi kaukana alhaalla edessään, mutta jatkoimme saman tien tuttua polkua autolle.

Yhdeksän ja puoli kilometriä.  Normaalikunto riittää (näin päin) oikein hyvin.  Tulipisteitä ja taukopaikkoja on sopivasti.  Liikaa porukkaa ei ainakaan polun kulumisen perusteella ole.  Ja huipun maisemat korvaavat pienen vaivan, jolleivat erämaisuus ja lähde vielä riitä.  

Koivu

Kesäilta.  Ihanan lämmintä rantapuistossa.  Jostain sopivan kaukaa soi torvimusiikki: Koivu-valssi!
Eipä paljon häviä hyvän hanuristin soittama Rantakoivun alla samassa tilanteessa.  Eikä siltikään tarvitse tuohisormusta laatia tai sydäntä tuoheen kaivertaa, hyvin riittää kaverin käsi tai läsnäolo.

Koivunoksat korkeella huiskii,"Hyvä koti sulla", niin ne kuiskii...  Tylsimpiä venäläisiä kansanlauluja, mutta kas, sen oppi poikakin soittamaan nokkahuilulla. Kotikoivu, Koivu ja tähti!

Vasta (vihta, mikä se on?) voitelee ja tuoksuu, viimeistelee rantasaunan.  Sauna on tietenkin koivuhaloin lämmitetty - jokainen tietenkin muistaa, kuinka arvokkaita koivuhalot olisivat olleet Napoleonin armeijalle Beresina-joella?  Tuohi on hieno sytyke.  Tuohi on suomalainen sotasalaisuuskin: tuohella noetaan tähtäimet haitallisen kiillon estämiseksi!  Halotkin on hakattu koivuvartisella kirveellä - jos pihlajaa ei ollut saatavilla, koivua varsiksi työkaluihin. Mahlaa saunan jälkeen?   Tuohivirsun ronttoset jalkaan ja tupaan kipikapi.
Ja eikös kammarissa ole se koivuinen komuutti, (tehty Helylässä, Sortavalan maalaiskunnassa), josta isäntä ne puhtaat alusvaatteet saunan jälkeen löytää.

Tiesit varmaan, mitä on tökötti?  No, se on ihan oikea sana, ja alunperin tarkoitti koivun tervaa.

Kotikoivun alla on lapsi nukutettu, meilläkin.  Siinä se Maija otti päiväunia, Loru tormakkana vaunun varjosssa vahtimassa.  Ainoa paikka olla virassa kiltillä koiruudella, naapurin Katri-mummi yritti tulla katsomaan, kuka siinä vaunussa pötköttää, vaan eipä tullut, kun iso spanieli rullasi kaikki poskilihat hampaiden päältä ja ilmoitti vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että ei kannata.  Siis tutulle, hyvälle kaverilleen.  Piti ihan neuvoa koiraa, kyllä Katri saa Maijaa katsoa.  Mikko oli syksyvauva, koivu ei ehkä niin tärkeä ollut.
(Maijalla ja Katrilla oli yhteinen syntymäpäivä, mitä nyt väliä oli tasan 80 vuotta.)

Tämä yli 80-vuotias löydettiin eräänä päivänä kaarisaha kädessä koivun tyveltä.  Hänpä kaataa koivun, siitä kun on meille niin kovasti vaivaa!  Koivu oli jo silloin 70-luvun lopussa aivan valtava.
Jos se olisi kaatunut, olisi mennyt meiltä tai häneltä mökki pilkkeiksi.  Eipä ollut pelkoa kaatumisesta: tyveltä, siitä missä eivät juuret enää lisää paksuutta, ympärysmitta oli (eilen) 250 cm ja oli se silloinkin pari metriä?   Eipä ollut pelkoa, ei olisi mummukka millään jaksanut kuin naarmun raapaista.

Meille vaivaa?  Kyllä, oikeasti.  Iso koivu helposti haihduttaa 500 litraa vettä päivässä, missään etupihallamme ei siis menestynyt mikään pysyväksi istutettu, ei ruusu, ei sireeni, nurmikkokaan.  Juuria  - paksuja juuria - riittää kahdenkymmenen metrin päähän, ja ne olivat esimerkiksi ulkorakennuksen pohjaa ja valumonttuja lapiolla kaivaessani todella esteenä.  Pihalaatat kupruilevat, kun juuret paksunevat.
Tuulella valtava koivu vuotaa kuivia oksia kauas nurmikolle ja sementille.
Lehtiä kyllä riittää syksyllä haravoitaviksi.

Suurin kiusa on kuitenkin koivun kukinta.  Siedätettykään ei oireitta keväisin selviä.  Siitepöly estää pyykin kuivaamisen ulkona, myös maton pesun.  Ja kun hedenorkot putoavat, lakaisu ja sementin pesu on tehtävä useita kertoja päivässä, tai siitepöly kulkee jaloissa sisällekin.  Seuraava hankala on siementen lentäminen kuivuviin mattoihin.
Kuitenkin kaikitenkin koivu oli rakas puu, kotikoivu.  Meidän myös, vaikka kasvaakin juuri ja juuri naapurin puolella.

Miksi tuo rakas puu sitten täytyy poistaa?  Ei luultavasti olisi mitään syytä kaataa sitä, jos se olisi yksi runko.  Mutta kun siinä oli kolme isoa päärunkoa ja valtavia oksi lisäksi, se ikääntyessään alkoi olla vaaraksi kummankin talon kuistille ja jopa itse talollekin.  Auto pihalla tai solassa olisi myös vaarassa, kenties kulkijatkin.  Isommat päähaarat ovat itsessäänkin kuin valtavia puita, ja joissakin on jo hyvin tumma sisusta.

Suurin osa puusta köllöttää pihalla.  Kuvassa vain pieni osa, enemmän on naapurin puolella.  Tilaisuus sanoa hyvästi.

Koukussa

- Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, minne halusit.
"Majuri" Heinämaan selitys raamatunkohdalle on ikuisesti mielessä.  Hän ei juuri puhunut riippuvuudesta toisen avusta, mutta piirsi kömpelön, kädet levällään seisovan hahmon taululle.  Kaksi pikkupoikaa siinä piti vyönpäistä kiinni ja pyöri vanhan miehen ympäri.  Tuli tietoa pitkästä ja leveästä vyöstä ja sen toimimisesta mm. taskuina, päissä olevista hurskaustupsuista ja yhä kaikki muistuu - nyt vain on tärkeämpää huomata se vanhan miehen riippuvaisuus toisten avusta.
Sehän se vanhuudessa pelottaa, itsenäisyyden menetys, riippuvaisuus toisista, avuttomuus, jopa taakkana olo.  Luulisin olevani siinä mielessä turvassa, että on varaa hankkia tukea ja apua, mutta silti oma avuttomuus ja tarpeettomuus on pelottava ajatus.

No mistä se vanhuus alkaa?  Ihan varmasti vanhuus ei ala tietystä iästä, vaikka teknisesti ikä onkin esimerkiksi yhteiskunnan toimien kannalta helppo määrittelytapa.  Ei kyllä vanhuus ala eläkkeellesiirtymisestä, ei ainakaan pitäisi.  Valitettavan moni kyllä sen siitä aloittaa, koko elämä, koko oma merkityskin on samaa kuin olla työssä.  Koukussa työhön, työyhteisöön, joudan kuolla pois, kun näitä ei ole!  Perhe on purkautunut lasten muuttaessa, parisuhteessa ei ole kuin ruokapöytä ja pyykinpesu, mikään ei kiinnosta, pois joudan.  Passiivinen itsemurha?

Aika moni todella sairas ja kipujen kanssa taisteleva sen ääneen sanookin:  - Voi kun pääsis pois.

Kun olen tarpeeton , olen vanha?  Hirveä ajatus!  Ainakin toivon olevani jollekin se maailman tärkein  ihminen, vaikka rapistunkin, vaikka suoriutuminen heikkenee.  Vaarius on ihmisen suurin saavutus (kun mummiksi en pääse).

Impi-täti, kirjailija Impi Karhula, sanoi, että ihminen on vanha sinä päivänä, jolloin hän ei oppinut mitään uutta.  Tämä vaati aika kovaa uuden etsimistä ja uteliasta luonnetta, säihkyviä silmiä kuin kolmasluokkalaisella.  Piikatyttönä Kannaksella hän opiskeli sivistyssanan päivässä, ja vielä yli kahdeksankymppisenä hän mm. tahtoi tietää tautiensa nimet latinaksi.  En samaan pysty, mutta kyllä uuden löytäminen kiinnostaa kohtalaisen monipuolisesti muuallakin kuin luonnossa.

Kannan kuolemaa jo joka päivä mukanani?  Kysymysmerkin voi jättää poiskin: jos ei verenpainetta hoideta, jos ei sokeriarvoja saa kuriin, lause on totta.  Olen pakotettu tiettyihin rytmeihin niin aterioinneissa, erilaisten arvojen mittauksissa, kontrollikäynneissä.  Jopa ruokavalio on niin kihdin, sokerin (hiilihydraattien) kuin verenpaineenkin takia aika hankala ja sitoo paitsi minua, myös useita läheisiäni.  Lääkkeet saa vain reseptillä, olen siis apteekki- ja Eksote-koukussa myös.
(Samassa, hyvässä kunnossa olen nyt kuin ennen lääkäriinmenoakin.  Minkäänlaista sairaudentunnetta muusta paitsi kihdistä ei koskaan ole ollut - siinähän se vaara piileekin!)

Vanhaksi en itseäni vielä myönnä.  Mutta vaikka tänä päivänä lähtö tulisi, voisin sanoa saaneeni elämältä paljon, ehkä enemmänkin kuin osuuteni.  Kiitos asianosaisille!  Ja vielä parempaa, minusta on jälki jäänyt muiden elämään.

Tässä elinvoimaa.  Tähän olen todella koukussa.

Herra vai palvelija

Soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen.  Alkoi musiikki pelata.  Sitten asiallinen setä alkoi tallenteelta kertoa kiireettömän ajan tilaamisesta netistä.  Ja kohta sama setä sanoi, että minulle soitetaan takaisin, jos painan ykköstä.  No, minä painamaan.  Piip vain; nauha jatkui ja jatkui aivan samanlaisena.  Ei mennyt ykköseni perille?
Suljin puhelimen ja valitsin numeron uudestaan.  Sama nauha, miten kaikki numerot ovat juuri nyt varattuja, blaa blaa blaa.  Ja panin kajarin päälle.  Kun piti painaa ykköstä, painoin.  Nauha sen kun jatkui, mitään reagointia ei ollut.  Ja sitten vastasikin hoitaja.  Oliko soittopyyntöni koneessa?
No, puhelin istui laturissa ja minä puuhastelin pihalla.  Kohta tuli Ritva sanomaan, että terveyskeskus oli soittanut, hän ei ehtinyt vastata, vaikka ryntäsi yläkerrasta alas.  Siis soittopyyntö oli päällä.
Mistä voi tietää, että soittopyyntö on vastaanotettu?  Kuinka voi perua soittopyynnön, soittamalla samaan jonotukseenko?  Ei hyvä.

Puhelin oli laite, jota tuli kunnioittaa.  Heti kun kynnelle kykeni, piti osata vastata, vastata oikein, ei mitään haloota.  Piti osata sanoa: -Aallolla, Markku Aalto puhelimessa.  Jos ehti: usein oli niin kiire ihmisillä, että useita lauseita puhuttiin muka lääkärille, ennen kuin ehti sanomaan, että vastaaja ei ole lääkäri, on poika.  Hyvä vastaus oli myös: - 179, Markku Aalto puhelimessa.  Numero kasvoi vuosien myötä, o2li jossain vaiheessa 10 179, ja asunnon vaihtuessa esimerkiksi 13 273 tai 60 13273.

Äänenmurros oli hankala juttu.  Kun sanoi nimensä, se ei vaikuttanut mitään, "tohtorille"  kerrottiin monenlaista, ennen kuin tajuttiin pojaksi, ja sitten suututtiin.  Isompana piti myös osata kysyä, mitä asia koskee, ja se oli hankalaa, koska isä tai äiti eivät tietenkään olisi halunneet vähää vapaa-aikaansa potilasasioiden parissa viettää, ja vastaajan tehtävä oli kertoa, että tuli mennä vastaanotolle, 8 - 12 tai 17 - 19, ja että Lemin ja Taipalsaaren kuntalaisilla olisi etuoikeus.

Kun vanhemmat eivät olleet kotona, oppi pian antamaan neuvojakin!  Juokaa paljon ja pysykää sängyssä.  Neuvoja?  - Työ ku ootte lääkärin poika, sanokaa...
Kyllä lääkäri oli Jumalasta seuraava, kun poikakin osaisi neuvoa.

Potilas oli kipeä ja tarvitsi apua, tarvitsi juuri soittaessaan.  Siis esimerkiksi juhlapyhinä.
Mutta olipa niitäkin, jotka aloittivat: - Nyt kun tohtorilla on aikaa, kun on pyhä,... Ei tuommoista oikein jaksanut ymmärtää, juuri silloinko se oma asia tuli polttavaksi. Tai kylän asia, samalla puhelullahan naapurienkin asioita hoideltiin.
Useinhan meillä oli päivystys kotona juhlapyhinä, alakerran aula oli täynnään vuoroaan odottavia ja puhelin soi paljonkin.

Kesämökki oli ollut autoilijan koti, siis sielläkin oli puhelin, ja lomallahan sillä tohtorilla olisi aikaa.
Pihaan kyllä vaelsi ilmoittamattakin milloin minkäkinlaisia sairaita.
Mutta kännykkää ei ollut, ja isälle Kivijärvi ja Saimaa antoivat rauhan.

Omat soitot?  Puhelin oli pyhä, ei tullut kuuloonkaan turha käyttö.  Ei sovittu poikasena tapaamisia:
 - Mene katsomaan, onko ketään ulkona.  Ja sitten myöhemmin puhelin ei ollut mikään luonteva yhteysväline.  Outo suhtautuminen jatkuu yhä.  Onneksi olen ollut siinä asemassa, että enemmän on opeen otettu yhteyksiä kuin ope koteihin.

Puhelimen käyttö oli taitolaji.  Kaupungissakin oli käsivälitteinen keskus, ja maalla kauan myöhemminkin.  Numero sanottiin, keskus yhdisti.  Keskus sanoi, jos ei vastattu, keskus saattoi välillä huudella väliinkin: - Puhutaanko?  Kaukopuhelu piti tilata, so. piti kytätä oman puhelimen vieressä, milloin sen saisi - tai lennättimessä, sieltä oli halvempi soittaa!   Jopa oman kaupungin sisällä oli "kaukopuheluita", esimerkiksi varuskuntaan piti puhelu tilata.  Huima uudistus oli valintakiekko, huima oli myös automaattivalinta ja suuntanumero, näppäinpuhelin ja äänitaajuusvalinta tuntui jo kehityksen huipulta.

Puhelinkopit haisivat aina.  Pentuna osasimme etsiä rallien alta kolikoita.  Myöhemmin esimerkiksi opiskelijana osasi mennä tietylle puhelinkioskille, jossa jostakin  syystä samalla kolikolla saattoi puhua kuinka pitkään vain.  Oli kavereilla jos jonkinlaisia kolikon korvaavia juttuja, esimerkiksi rättisitikan avaimella saattoi soittaa ja sen sai takaisinkin.  Säännöllisesti joku oli tarvinnut karttaa ja se puuttui luettelosta, usein koko luettelo.  Puhelinkioskeja oli harvassa ja usein ne vähätkin olivat rikki, ja ihmisillä kuitenkin oli suuri tarve soitella.  Kerrankin eräs tyttö tarvitsi kaverilleen oikeasti apua, sataman puhelinkioski oli rikki.  Tyttö kysymään sataman piirakkayrittäjiltä, saisiko soittaa - ei saanut.  Onneksi apu tuli muualta.  Tyttö osoitti vastuullisuutta huolehtimalla kaveristaan kioskiyrittäjä ei: entä, jos jotain olisi sattunut.  (Tämä tapaus antoi hyvään keskusteluun aihetta kotona.  Lopputulemana oli, että kotiin saa ja pitää tulla, oli kunto mikä vain ja pulassa olevan kaverinkin voi tuoda.)

Voi kännykkää.  Henkilökohtainen puhelin oli jotakin tavattoman hienoa.  Ensimmäinen kännykkäni ostettiin 1997, meille molemmille samanlaiset erivärisissä suojakoteloissaan.  Oli heti tarpeen: lähdin pyöräilemään Turkuun, ja matkalla oli aina välillä annettava raportti.
Hälytysääni (Bachin menuetti nr. 3 piipparilla) ei oikein liikenteen melussa kuulunut ja niin soittelin  enemmänkin itse.
Seuraavassa puhelimessa oli oikein hands free asennettuna Ladaan ja kyllä sitä mokomasta osasi olla jotenkin ylpeä, varsinkin venäläiset ystävämme ihmettelivät keskustelua oikein kajarilla.
No, nyt auto hoitaa bluetoothilla homman, on
puhevalintaa, monenmoista hienoa, eikä kukaan sitä ihmettele.

Kännykkä oli alun alkaenkin turvalaite, aina mukana, ja syytä onkin sillä metsäilymäärällä, mitä tapanani pidän.  Keppi ja kännykkä, ja aika monessa selviää!
No, kun se on useimmiten rintataskussa, esimerkiksi ojan yli hyppääminen saattoi pudottaa sen.  Kotona sitten huomasi, että puhelin on hukassa.  Olemme esimerkiksi Mikon kanssa kulkeneet jälkiäni, aina välillä numerooni soittaen, ja kas, siellähän se soitteli ojan penkalla vesisateessa juuri siinä, missä oletinkin sen olevan, ainoassa rankemmassa ojan ylityspaikassa.

 

                                         Kun kamera on kotona, puhelin käy kamerasta.  Lehtomaitikka

No sitten tuli taskulamppu ja kamera, kaksikin, puhelimiin.  Nyt on jo niin paljon apseja, että jopa jossakin mainoksessa sanotaan: - Voi käyttää myös puhelimena.  Minullakin on, vaikka periaatteessa puhelin on etusijassa puhelin.  Jotkut koukuttavat, esimerkiksi karttaohjelmat ja kuntoseurannat, ja kamerakin on aina mukana, hyvä onkin.  Ikinä en esimerkiksi radiona puhelinta käytä, sillä aina on oltava virtaa tositarpeeseen, vaikkapa avun pyytämiseen.

Ikinä en ole puhelinpelejä pelannut.  Lapsenlapsetkin tietävät, että vaarin puhelimessa "ei ole" yhtään peliä.

Puhelin on lähellä sydäntäni - konkreettisesti, aina kun mahdollista rintataskussa.

Syödään!

- Me emme pidä siitä!
- Nii, me emme pidä siitä!

Kun kerran isoveli me-muodossa ilmoittaa, että jokin ruoka ei maistu, pikkuveli toistaa kuin papukaija ja kohta portaissa kopisee, molemmilla on kiire pelinsä/pelivideonsa kimppuun.
On aika työ opettaa ja oppia pois kuninkaallisesta me-sanan käytöstä.

Toinen varma tapa saada pikkuveli lopettamaan syöminen on rynnätä pois pöydästä.  Eihän se toinenkaan malta siihen jäädä, maha on siis täysi ihan itkun vääntämistä myöten sillä siunaamalla.
Eli lääkkeenä on, että pöydässä istutaan, kunnes kaikki ovat syöneet.  Ja kas, maha ei olekaan täysi, pikkuveli muuttuu taas kaikkea maistavaksi ja paljon syöväksi omaksi itsekseen.  Ainakin joskus....
Peli on käytännössä menetetty, jos toinen kerkeää livahtaa pöydästä.

Variaatioitahan piisaa.  Hienointa verbaali-isoveljeltä lienee ollut, kun hän totesi: - Minun suuni ei ole vielä oppinut pitämään siitä.  Itse asiassa, tästähän on usein kyse: suu ei ole oppinut, kun ei ole uskallusta harjoitella, totutella, vähän kerrassaan oppia.
Enhän itsekään halunnut esimerkiksi sipulia tai sinappia, ja sienikastike oli kamaluuden huippu.
Sienikastike itse asiassa niin tehtynä on varmaan syy yhä, miksi en voi sanoa pitäväni rouskuista.  Jos kitkerät rouskut paistetaan ihan liian kuiviksi eikä kastikekaan saa kermaa tms. aatelointia, kamalaahan se on.

Minun ikäluokkani ei koukkuillut.  Mikä lautasella oli, se oli syötävä.  Onpa selkäänkin saatu, koko veljesrivi, kun kerran "kaikkki, mitä tarjotaan, on hyvää".  Koulussakin sai moni istua lautasensa ääressä vaikka koko ruokavälitunninkin.
Ja tätäkö kaipaisin?  En varmasti.  Mutta aina saman makaronin tilalla monikin voisi tarjota paljon monipuolisempaa, kaikkeahan on saatavilla. Kyllä, tiedän,tarjotaan, maistetaan, saadaan palkka, mutta kun Me emme pidä tästä.  Me emme pidä varsinkaan siitä, mitä on erityisesti tehty lapsia ajatellen, rakkaudella, vähän parempaa.  Sapettus on melkoinen.

On tietysti ruokia, joista en pidä.  Mutta jos vaikkapa kylässä jotakin tarjotaan, enpähän ääneen heitä moiti ja syön, mitä on tarjolla - ellei sitten esimerkiksi kihtiruokavalio tai laktoosi-intoleranssi muuta sano.  Ja kaikille voi aina myös sanoa syynsä.  Makeita välipaloja en enää ota, sokeriarvot ovat ihan kyllin korkealla.  Tällainen koukuttelu käy?  Mutta kun yläkoululainen saapui ruokalaan, purjehti jonon ohi ja kiilasi, loihe jo ovella lausumaan: - Mitähän paskaa tänään tarjotaan?  asiaan oli ihan pakko puuttua.

Koulu tai päiväkoti eivät ole pakkosyöntipaikkoja.  Fiksut vanhemmat tetävät - ja uskovat - että ateriat on tarkkaan suunniteltu täyttämään kolmasosan päivän tarpeista.  Siis tietenkin niin, että kaikki aterian osat syödään, ei vain näkkäri.  Siis salaatti, maito, leipä kuuluvat mukaan.  En ymmärrä ryntäystä ruokatunnilla Mäkkäriin, en ymmärrä, kuinka vanhemmat uskovat puhetta huonosta kouluruoasta, nimimerkillä yli 40 vuotta kokeillut.  Nykyään on jopa vaihtoehtoruokia, jopa erityisruokavalioiden ohikin.

60-luvulla keskimääräinen perheenäiti osasi tehdä kahdeksaa eri ruokaa.  Ihmeellistä on, jos nyt ei synny useampia, kun on puolivalmisteita, valmiiksi leikattua lihaa, eineksiä, kaikenlaisia makuvaihtoehtoja.  Tehdäänkö kotona oikeasti ruokaa?  Onko pitsa tai hampurilainen todellakin peruskamaa.  Onko 8 minuutia makaronin keittämistä todellakin niin paljon kallista (some)aikaa säästävää verrattuna perunan 35:een.  Ainakin kouluun tulee maanantaisin hirmunälkäisiäkin lapsia, kotona ei ole saanut syödäkseen.  Ruoka, sen laatu, sen kelpaaminen on vanhempainiltain ikuisuusaihe.  Yhteistä linjaa kotien kanssa ei aina ole löytynyt, varsinkaan silloin kun kodin asenne on romuttanut koko ravintokasvatuksen.  Miltä kuullostaa: - Ei hänen tarvitse koulussa syödä, me varaamme jääkaappiin kaikkia herkkuja!  Eikä kaikkiin uppoa myöskään se, että ei herkuilla kannata palkita sitä, joka ei tavalliselle ruoalle anna mitään arvoa.

Olen arkikokki.  Kyllä laatikoita, soppia, kastikkeita syntyy.  Mennäänpä kuitenkin joskus ulos syömään.  Joskus pettyy, olettaa saavansa jotakin muuta, mutta saakin huonompaa kuin kotona samoista tarpeista syntyisi.  Liian usein.  Onpa joskus saanut palauttaa annoksen keittiöön, kun on kerta kaikkiaan kallis annos saatu pilatuksi.
Kotona on säännöllinen ruoka-aika.  Oli se jo silloinkin, kun kaveri vielä töissä kävi, mutta nyt se on helppo järjestää, kun ei tule yllätysylitöitä.  Ruoallahan on myös se yhteenkuuluvuusfunktionsa, perhettä kokoava voimansa.  Tekisi joskus mieli puhua käskynjaosta, yleensä kyllä kuulumisten kertomisesta ja todellakin, tilaisuudesta olla rauhassa yhdessä.

Tänään on makkaraa ja muussia sekaisin, mössöä.  Saa nähdä, onko tämä helpoin mahdollinen syötävä nuorille miehille mieleen.

Mansikkaa

Mansikka on punanen marja...  Olisikin, mutta kun se odotuttaa isona raakilemollukkana viikkosotalla.  Viikko sitten vasta pääsi varovasti alkamaan keräämistä, valikoiden, tarkkana.
Ja nyt kaikki kerralla, nyt pitäisi sitten olla koko ajan metsässä.  Ettei tuhlaannu!
Jaa-a, olisinkohan jo osani saanut?

Tänään, kuten lähes aina, aamu oli märkä.  Kiitosta vain, iltainen sade.  Tavallisempaa tälle kesälle on, että aamuisin on niin kylmä, että aamukaste kastelee aamukulkijan kainaloita myöten, kukas sitä teillä kulkisi.  Tänään oli kyllä lämmintä, eikä kesä vieläkään jätä kuivaamatta sitä, minkä kastelee.

Aluksi polun reunalle.  Siinähän ne, valon puolella.  Sitten alkaa kypsyä toisellakin puolella ja kohta jo pääseekin varsinaisiin mansikkapaikkoihin, metsäaukeille hakkuurinteisiin.  Tämän vuoden erikoisuus ovat koneurien valtavat mansikat pitkissä varsissaan.

Mansikka kypsyy, ja hänelle on oikein merkkikasvikin!  Kun ahdekaunokki (ja pietaryrtti) alkaa kukkia, painu mansikkametsääsi.  Minulla on mopon parkkipaikkana varsinainen kukkaketo, kyllä siinä mopo viihtyy jos millaisten kukkakasvien tuoksussa.  Pohjakin on sen verran kova, että jalka pitää, eikä tarvitse pelätä kulkupelin kaatumista: sepä olisikin juttu, luultavasti tuorevoiteluautomaatista öljy karkaisi ja akku putoaisi kotelostaan, vähintään.

Heinää piisaa.  Heinä peittää hakkuutähteet, sotilaiden kaivannot, piikkilangat.  Kunnon kenkä pitää olla ja on.  Mutta saman heinän suojassa mansikka nostaa vartensa pitkäksi ja kasvattaa marjansa aivan valtaviksi.  Ja vaikka puiden juurilla ja monttujen reunalla on paljon sitä normaalikokoista mansikkaa, mielellään hompsisi ja keräisi näitä valtavia herkkuja.  Mutta kun tavoite ei ole nopeus vaan kenties pikemminkin määrä, tietty järjestelmällisyys kannattaa: mikään ei ole niin tylsää kuin joutua jo kerran räävitylle keräyspaikalle,

Mitä tekee (vajaalla) miljoonalla metsämansikkalitralla?
Parasta mansikka on tietysti suoraan maasta otettuna, lienen syönyt jo litratolkulla.  Morsian on myös jo pari viikkoa saanut joka aamu annoksensa, aluksi symbolisena, kun ei ollut mitä ottaa, mutta joka päivä enemmän.  Nyt on syöjiä, kun Kärppälauma porhalsi paikalle.
Ja pakastin alkaa vähitellen saada osansa: nyt taitaa olla 10 pikkurasiaa jo, eli joulun jälkiruoan lisäksi parin puuronkin päälle marjoja on.  Ja lisää haetaan, kun omaan pakkaseen ei mahdu, viedään sukuloimaan Lipposen pakkaseen.
Metsämansikkahillo on lähes parasta jäätelön kaveria, letuille se sopii myös erinomaisesti.  Kuka vain hilloja söisi, pojat eivät hipaisekaan!
Olen kokeillut kuivatakin, ja tuote on mainio, ainoa hankaluus oli vain saada marjat irti ritilästä.
Mansikan arvo moninkertaistuu tänä vuonna, kun ei ole mustikkaa kuin piirakkamarjaksi.

Mansikkametsääni on ilmestynyt runkoja ja jonkinlaisia kehikoita.  Jotakin rakennetaan ehkä piankin.  On siis syytä toimia, kun vielä voi.  Hyvä tekosyy taas suurin piirtein asustaa metsässä!

Luulisi, että sotilasraiskio olisi vihoviimeinen paikka viihtyä.  Luulisi.  Mutta erittäin moni kasvi saa valtavan hyödyn, kun maata aina silloin tällöin myllätään tankeilla ja maastoautoilla ja kuoppia kaivellaan.  Paitsi mansikoita, tapaan valtavasti esimerkiksi talvikkeja ja lehdokkeja.  Sarjatalvikki-harvinaisuus on  tässä jokapäiväinen tuttu.  Kun metsä on tietyssä kasvuvaiheessa, siitä löytyy tyyppikasvinsa, nyt juuri siis valtavasti ahomansikoita.

Nyt äijiltä peli pois ja perhe metsään!

---

Ja metsässä käytiin.  Tunti oltiin ja kolme litraa tuli kotiin.  Melkoinen mansikkavuosi on!

On metsässä muutakin kuin mansikoita...

Muu maa mustikka? Karjalan termäsillä

Kotona kaikki valmista!  Tuli kesä.  Tuli kesän kiireet: oli vajanrakennusta muiden töiden tulppana, kesän laatiminen pihaan viivästyi.  Joka nurkassa oli jotakin nostamista, törkykasa siellä täällä.  Jopa rakennuslupa (ilmoitusmenettely) viivytti, vajapaketti makasi solassa ja esti esimerkiksi peräkärryn käytön eli roskien viennin kaatopaikalle.  Istutukset olivat kylmän alkukesän ja rakennustyömaan takia tekemättä.  Mutta tulihan valmiiksi, viimeiset tikkaatkin maalattiin ja sitten olisi ollut aikaa asettua.  Sää toki oli eri mieltä.
No tietysti arvelet, että kun jotakin saa valmiiksi, saman tien huomaa jotakin muuta nykäisemisen tarvetta - kyllä, mutta olen oikein hyvä siirtämään tarpeita myöhemmäksi, nyt oli aika huoahtaa.
Voisi vaikka lähteä reissuun?

Ja reissuun lähdettiin.  Oli hyvissä ajoissa hankittu viisumit, oikein pariksi vuodeksi uuden passin vauhdittamana.  Mikä oli mennessä?
Ajoimme sunnuntai-iltana Mikkeliin, koska lähtö olisi heti aamuseitsemältä.  Hyvä matkayhtiö, ekayö tarjoittiin ilta-aterioineen ystävien/kuljettajien/matkanjohtajien mökillä.

 Maanantaiaamuna alkoi seurue kokoontua.  Maastomakkara, Hertta-koira, kävi kaikki hyväksymässä ja tervehtimässä, ja tavara alkoi siirtyä autoon, Tilaa olisi: 16-paikkaisesta pikkubussista olimme isännän kanssa autoa illalla siivotessa ottaneet neljä viimeistä tuolia pois, eikä tavaraa tarvinnut varsinaisesti sijoitella.  Meitähän oli vain seitsemän kaikkiaan - määrä osoittautui hyvin sopivaksi, ehti tutustua, jutella, viihtyi hyvin ja kaikki olivat aina nopeasti kasalla esimerkiksi retkellelähtötilanteissa.  Muut olivat ennestään toisilleen tuttuja, mutta kyllähän me Ritvan kanssa uimme seuraan kuin seuraan, eikä ollut vaikeaakaan.

Mikkelistä Niiralaan hujahti melkein torkkuessa, tie oli niin hyvä, normaali suomalainen tie.  Vähän hermostutti kihti, joka oli vaihteeksi asettunut vasempaan polveen vierailtuaan ensin molemmissa nilkoissa.  Olin aloittanut aamulla kortisonikuurin, mutta sitä pitäisi jatkaa koko viikon.  Olisinko tulppa, hidaste muille, perässävedettävä...
Rajalla oli olo taas kuin konnalla ja lusmulla: kyllähän meille oli helppoa, kunnossahan paperit olivat, mutta kun ne autoasiat ja matkanjohtajan asiat ovat joka kerta niin kummalliset.  Sentään puolessa tunnissa olimme jo päässeet Öljymäelle, jossa tietenkin piti jotakin haukata ja piti langeta ensimmäisiin houkutuksiin - kävi kyllä ilmi, että Karjalassa venäjänkielen yleisin sana saattaa olla "suvenijri".
Tie oli edelleen kohtuullinen, mutta alkoi olla syviä, teräväreunaisia kuoppia.

Ruskealassa poikkesimme marmorilouhokselle.  Upea paikka, vaikka muutaman kilometrin hirveä tinpätkä ennusti aivan muuta.   Parkkialue oli heti täynnään matkamuistohoukutuksia.  Louhos on täyttynyt vedellä.  Oli soutuveneitä vuokrattavana, oli puolen kilometrin vaijeriliuku, kävelypolku ympäri päälouhoksen ja väliin maan allakin.  Marmoria oli enää näytteeksi.  Kannattaa poiketa.

Matka jatkui kohti Sortavalaa, jonne emme kuitenkaan vielä poikenneet.  Helylän nurkilla aloimme kiertää Laatokan pohjoisrantaa.  Yllättävän jylhää oli, rannat olivat vuoria. Kuvasimme ns. Apteekkarin taloa, joka yllättäen ei ollutkaan enää turistikäytössä.

 Matka jatkui Salmin kirkolle.

 Kirkko tuhoutui sodassa oikeastaan täysin, syystäkin, se kun oli mm. tulenjohtotornina mäellä.  Kirkkoa oli aloitettu kunnostaa.

Ihailimme Karjalan merta.  Ulappa aukeni todellakin rannattomana.

Pitkärannan jälkeen alkoi Aunuksen tasanko.  Pohjanmaa tuli mieleen.  Valtavat peltoaukeat auton molemmin puolin, mutta missään ei näyttänyt olevan mitään viljeltävää.  Kaikki valtavat pellot kasvavat koiranputkea, sama peli näytti olevan kaikkialla.  Millä nämä ihmiset (800 000) tulevat toimeen?  Teollisuutta kun on vain isommilla paikoilla.  Jossain kohtaa heräsi epäilys, että kaikilla on matkamuistomyymälä...

Ajaa rynkytettiin pois Karjalasta ihan Venäjän puolelle asti, lähelle Syväriä ja Lotinanpeltoa.  Yö vietettäisiin Aleksanteri Syväriläisen luostarissa (luostarin vieressä, oikeasti): ennakkoajatus oli jostakin ankeasta keljasta yöpaikkana, tattaripuuroa aamiaisena.  Eipä ollut, oli moderni rivitalomainen hotelli, muutama huone portaikoissaan, hieno ravintola illalllista varten.  Ja aamulla kävelimme tutustumaan valtavaan luostarialueeseen ja olimme läsnä peräti jumalanpalveluksessa.
Rahaa on aina kirkon kunnostukseen.  Ikoneitten pyhillä näyttää aina olevan komeat vaatteet.  Papit ovat komeissa vaatteissaan, kirkonmenot ovat kuin hoviriittejä - mielessä kävi, millainen Jumala vaatii tuollaista, jos kansasta suuri osa elää todella niukalla toimeentulolla.  Mutta kai yhtenäiset menot, komeus, kaikki vaaditaan ihmisten yhteenkuuluvuuden osallisuuden takia, ei niinkään Jumalan takia?
Kaikki alueen kirkot koluttiin.  Yhdessä (kuvassa oikealla) kolme pappia lauloi rukouksia, mutta osuimme paikalle vasta viimeiseen.  Iso elämys oli  sekin.

Loistava Pietari - Murmansk-valtatie kiidätti meidät Petrosavodtskiin, jota meillä jostain syystä kutsutaan Petroskoiksi.  Kaupunki on suunnilleen Tampereen kokoinen, siisti ja kaunis keskustastaan ja asettuu oikein kauniisti Äänisen rannalle.  Hotelliksi saimme aivan Kizhin laivojen lähtösataman vierestä oikein mukavan hotelli Frigaten (fregatti), jossa sitten öitsimmekin kolme yötä.  Vsjo v parjadke, paitsi että aamiaisella oli homeista leipää ja ikivanhoja keitettyjä munia, muuten nukutti hyvin, eikä ruoassakaan moitteen sanaa minulla ollut: en ole ikinä syönyt niin hyvää kampelaa kuin siellä, ei mitään hietakampelarukkasta vaan kunnon palan ison kampelan keskikohdasta mantelilla maustettuna.

Ranta oli kunnostettu kaupungin 300-vuotisjuhlaa varten.  Petroskoi on Pietarin sisarkaupunki, samana vuonna syntynyt.  Toiseen suuntaan oli leveää rantaväylää ja rinnakkaisia puistokäytäviä ja pyöräteitä parikin kilometriä, toiseen kilometri, puistossa mm. ilmaisia kuntoilulaitteita, veistoksia, ponitalli ratsastusaitaiksineen.  Kaupunkilaisten olohuone, Välimeren - tai Lappeenrannan - tyyliin.  Viihdyin, ja aamulenkillä kävin aina rannan kautta, toki hiukan keskikaupunkiakin kävin katselemassa.

Kihtikoipi sanoi, että saan kävellä normaalisti.  Ruskealassa ja luostarissakin oli vielä vaikeaa, mutta kas, meitä oli reissussa kolmekin klenkkaa, olin hyvin pysynyt mukana.  Nyt pystyin jo ottamaan melkein normaalipitkät askelet, mutta ennen muuta pääsin portaita sujuvasti alaskin päin.  Syytä olikin.  Huoneemme oli pohjakerroksessa, oli noustava toiseen kerrokseen ja rampattava tosi pitkä käytävä päästäkseen ravintolaan ja siellä taas alakertaan.

Meteor-kantosiipialus vei meidät noin 90 kilometriä Kizhin saarelle (joissain kartoissa se näyttää olevan Kishin saari).  Yllätyin, tämä 5 1/2 km pitkä pikkusaari on yksi noin 500 saaren saaristosta.  Tyyni aava ja aurinkoa luvassa koko päiväksi, hyvät järjestelyt!  Vauhtia oli noin 60 km tunnissa, myös aivan ahtaissa kapeikoissa karikkojen välissä.  Mikä on ajellessa, kun syväys on vain joitakin senttejä.  Tuli vastaan isoja risteilyaluksia.  Ainakin Moskovan ja Pietarin väliä pääsee laivoilla Laatokkaa, äänistä ja kanavia ja jokia pitkin.  Voisi ola leppoisa  matka?

Yllättäen laivaliput eivät olleetkaan pääsylippuja saarelle.  Portilla käskettiin kassalle.  No menimme, ja lippua ostamatta liityimme johonkin suomalaiseen turistirymään ja kävelimme sisään ja opastetulle kierrokselle.  Osa meistä lähti omin päin tutkimusmatkalle, kenties ehti nähdä enemmän, mutta taatusti kuuli vähemmän.

Saarella on kaksikin kylää.  Toinen on ihan asuttu, tomiva kylä, mutta toinen on tekemällä tehty museoksi, sinne on siirretty mm. rikkaan miehen talo , aittoja, tuulimylly, saunoja, riihi jne.  Ja Kirkkoja oli.  Kaksi on isoja, kokonaan puusta nikerrettyjä kirkkoja.  Pääkirkon "sipulit", joita on siis 22 kaikkiaan, olivat kunnostettavina Petrosavodskissa ja torni törötti metallijaloilla, mutta vaikuttavuutta piisasi.   Niiden kupolien tarkoitus on paitsi olla pyhän hengen liekkiä kuvaamassa myös suojata salvoksien päitä.  Haapapuu on patinoituessaan hopeaa, paanuja ei siis tervata kuten meillä esim. Lemin kirkon katossa.  Kirkkojen lisäksi tietenkin oli myös tsasounia, ero kirkkoon ei ole koko vaan se, että alttari(huone) puuttuu.  Saa harjoittaa hartautta itsekseenkin!  Tsasounia oli saaristossa siellä täällä muutenkin ja niiden tehtävä on olla myös opastimina ja merimerkkeinä, sillä jokainen on laisensa ja jo kaukaa tunnettavissa.
Tutustuimme myös valtavaan talonpoikaiskauppiaan taloon, jossa alhalla opimme pirtin kolmijaosta ja elämästä talonpoikaisittain, ylhäällä taas oli herraskaista ja mm. peili, kello, posliiniastioita.  Kauppa se oli mikä kannatti, ja Pietariin pääsi veneellä, jossa oli mm. sivutuki ja purje.

Saari on kaunis ja aikanaan se oli lähes kokonaan viljelty.  Mutta täälläkin kasvaa vain koiranputkea (seassa  mm. lehtosinilatvoja).  Hautausmaita on useitakin, se pogosta tietysti kirkkojen luona, mutta myös ainakin yksi muu.  Ortodoksit eivät hoida hautausmaita siinä mielessä kuin luterilaiset: itse hauta on aitauksessa, siellä on pöytiä ja tuoleja, mutta ympäristö on luonnontilassa.  Valokuvia, muovikukkia.

Retken kaunein päivä sattui saariretkelle.  Kiitos siitä!  Hyvin järjestetty, Leena ja Olli!

Seuraavana päivänä lähtö Petrosavodskista olikin sitten luku sinänsä.  Minkäänlaisaia opasteita ulos kaupungista ei ollut, karttalehti loppui strategisesti hankalassa paikassa ja niin ajoimme yllättäen täyden ympyrän ja olimme nokka kohti tulosuuntaa tutussa paikassa.  Siis mäkeä ylös, rautatitä seuraillen.  Ja matka superhyvää uutta valtatietä pohjoiseen, Kivatzin putouksille, jotka kolmena portana (muka) ovat Euroopan korkein tasamaan putous.  Muka: mikä on tasamaa, miksei esim. Isokoski Maaningalla olisi korekeampi, lasketaanko Shaffhausenin Rheinfall vuoristoksi jne.  Mutta vaikuttavaa oli!  Alueella on myös metsästä kertova museo ja näyttely.

Ja olipa hyvää shaslikia läheisellä viihtymäalueella.  Tännekin, keskelle ei mitään, venäläiset pakkautuvat viikonloppuisin olemaan ahtaasti, toki keskellä luontoa.  Hämmästyttävää on kuinka he löytävät paikalle, mainonta on varsin huomaamatonta ja väylät jos ei surkeita niin ainakin kehnoja.  Täällä oli pääministerikin, tosin taljana seinällä.

Paluumatkalla piipahdimme Venäjän vanhimman terveyskylpylän rautapitoisilla lähteillä.  Yäk, miten oli  ... hm...terveellistä. 

Kummaa vettä: kun otit sitä pulloon se oli täysin kirkasta, mutta jo parin tunnin päästä se oli kuin teetä ja tummeni koko ajan.  Täällä oli mitä kodikkain pieni kirkko, jossa kaikkien enkeleiden kasvot olivat muuten kuin Rafaellon taulusta, mutta äkäisiä!

Ruoka?  Minulle sattui vain mainioita valintoja.  kampelan jo kehuinkin, mutta mitä on Laatokan turska.  Mahdottomuus?  Suolaisen veden kala olisi muka uinut Nevaa ylös ja asettunut järveen.  Mutta mainiota oli sekin, eikä arkisessa ruukkuruoassakaan ollut moitteen sijaa.  Kaikilla ei käynyt tuuri, joku sai raakaa saslikia, joku jäi ilman jotain ruoan olennaista osaa.  Karjalanpiirakat olivat jopa makeina kahvileipinä!  Muistuupa mieleen eräs tuttu, joka ei kolmeen päivään syönyt mitään Pietarin matkalla, leipää vain, kun ei uskaltanut venäläiseen ruokaan koskea.  Minä olen aina saanut monenmoista hyvää, varsinkin kodeissa, jossa helposti uhrataan puolen kuun palkka, kun ystävä tulee käymään.  Sitä paitsi venäläinen osaa aika halvastakin tehdä hyvää.

Poislähtiessä osasimme ihan sujuvasti pois kaupungista.  Mutta aika erikoista on, että valtatielle ei mitenkään päässyt kääntymään kuin Murmanskin suuntaan .  Siis siltaa yli valtatien ja U-käännös ensi tilassa (rekkaa matkien) ja nokka kohti etelää ja Pietaria, kunnes kääntyisimme kohti Sortavalaa.
Tienlaidat kukkivat täynnään niittykäenkukkaa, joka oli valtaamassa vuoroa puna-ailakilta.  No tältä puolelta taas ei ollut liittymää Murmanskiin päin.

Sortavalan maantiellä oli iso remontti.  Sepä ei paljon hidastanut, sillä vanha tiepohja rynkytti ja ryskytti, hidasti sekin  kiitettävästi, kuopat olivat syviä ja teräviä.  Jossain lähellä Impilahtea poikkesimme tieltä ihan pikkutielle, jota piti keikkua ja heijailla 7 ja puoli kilometriä, jotta pääsisimme Kinerman kylään, so. Kinnermäen perinnekylään, jossa talvisin asuu vain muutama ihminen, mutta joka oululaisen porukan mukana herää kesäksi.  Perhe muuti täältä Ouluun, tulee kesiksi ylläpitämään mm. pientä majoitusliikettä, kahviota, mielenkiintoista museota.  Vain yksi uudisrakennus on koko kylässä, sekin tehty vanhaan suomalaiskarjalaiseen pyöröhirsityyliin.  Komea paikka, en huomannut stereotypisesti edes kaivata sitä jokivarsimaisemaa.

Asiantuntevat kuljettajamme tiesivät juttuja - tosiasioita - pitkin matkaa olleista taistelupaikoista maailmansodan ajoilta ja kertoivat retkistään taistelupaikoille milloin minkäkin porukan mukana.  Kun joukossa on ollut taisteluihin osallistuneita, on tunnelma ollut käsinkosketeltava.  Näitä miehiä ei paljon enää ole.

Ja kohtapa ympyrä olikin täysi, olimme taas Laatokan vuorirannalla.  Helylä, Sortavalan maalaiskunnan taajama, oli aikanaan jonkinlainen huonekaluteollisuuden keskuspaikka Suomessa, useammassa paikassa on vieläkin esimerkiksi Helylässä tehty lipasto.

Sortavala on kauneimpia kaupunkeja.  Luonto mäkineen ja rantoineen antaa vahvan leimansa, mutta kun kaupunki säilyi sodista lähes koskemattomana, siinä on paljon potentiaalia, mm. keskustan funkistalot ovat kohtalaisessa kunnossa.  On diakonissalaitos, komea kirkko, seminaari.  Jos rajaa ei olisi, se olisi kuin Viipurikin, mahtava päiväreissupaikka.
Söimme Piipun Pihassa, entisen meijerin ympärille rakentuneessa hienossa ravintolassa (Olli sanoi, että siellä meidät viimeisen kerran ryöstetään) ja hyvää taas oli: ruokani oli kuitenkin mahdoton ruoka?  Minusta ei ole mahdollista syödä Laatokan turskaa, eihän sellaista voi - eihän - olla?

Ja kohta kutsui taas Öljymäki ja viimeiset ruplat piti päästä tuhlaamaan ennen rajaa.
rajalla oli taas oma tunnelmansa, vaikka kaikki sujui suhteellisen helposti.  Ja sitten nokka oli kohti Mikkeliä melko hiljaisessa autossa.  Perillä olisimme niin myöhään, että Savonlinnassa piti käydä vähän välipalalla ja sitten komea auringonlasku saatteli meidät kotisatamaan.  Enpä lähtenyt yöllä kotiin ajamaan, pienen yöpalan (mm. kahvi!) jälkeen pää kallistui taas "Odessassa" eli Kuusirannan kesämökkipuolella.

Hieno reissu.  Vielä hienompaa on tuntea olevansa tervetullut ja nähdä avoimemmmat ja tulevaisuuteen uskovat naapurit, vaikka Karjalaa onkin kohdeltu kuin periferiaa.  Uutta nousee, useimmiten alkaen kirkon korjauksesta. 

(Kuvia ei ole kamerassa lisää, kun kamera on ollut pakattuna kotimatkaa varten matkalaukkuun.  Olisihan niittä iPhonella.)

Kehitys ja/tai edistys?

Vihdoinkin!  Baana on ajettu!  Päivällä en kenttää kiertämään ehtinyt töiltäni, illallakin oli kokous.  Mutta vielä ennen saunaa pitää päästä kiertämään, luistelemaan  lentokentän lenkki!
Alku menee vanhalla rutiinilla.  Mutta kun alkaa metsäosuus ja valaistuskin loppuu ja on heijastumaa pilvestä, jalat alkavatkin väsyä.  Jokainen kuoppa ja kumpare on siinä varoittelematta, koipien pitääkin olla vietereinä koko ajan.
Toisella kerralla on jo vähän helpompaa, jalat alkavat muistaa.  Ja kohta latu on taas tuttu, ei ole eroa yöllä ja päivällä.

Valot saatiin koko kierrokselle.  Hyvä - tai sitten ei.  Nyt lenkki olikin täynnä niitä, joilla oli koko tila vain itselle, se kun oli niin leveä.  Ei otsalamppuja, heijastimia eikä hyviä latutapoja.  Enemmistö toki oli edelleen asiallista.

Mutta eipä aikaakaan niin voipa kauhistus.  Puru ja polku muuttuivat kivituhkatieksi.  Miten siinä nautit muusta kuin liikunnasta?  Kestääkö sinun polvesi kovan alustan?    Kuuleeko edes peipposia tieltä yhtä hyvin kuin polulta, ovatko ne ihanat lehdokitkaan siellä?  Ovat - mutta juttu on siinä, että mokomalle tielle ei lähdetä, se ei ole luontoretkipaikka.  Latupohja on mainio, liiankin hyvä, kun ei ole kuin sileää pohjaa.

Kimpisen metsän polulle on tehty sama asia.  Mutta siellähän ei enää muutenkaan viihdy, sillä metsän on annettu pusikoitua.  Vaahtera on vallannut sen, minkä pihlaja jätti valtaamatta.  Urheilupuisto vaatisi raivuria ja hoitoa, rajusti, mutta ei kivituhkatietä.

Tänään kävelin ihmettelemässä kummaa koneen möyrintää Pappilanniemessä.  Kuljin omia polkujani, en kuntopolkua, mutta kun ylitin sen, näin kaivurin, joka jollakin levyllä tasaili polunpohjaa viisimetriseksi soratieksi.  Varmaan siihen vielä kivituhkakin tulee.  Polun tekijät olivat koneillaan jyränneet "parkkipaikkoja" tms. polun viereen koneineen, niin että mm. paras isotalvikkipaikka on mennyttä.

Apua!  Niemi on sentään luonnonsuojelualue.  Kuntourheilun nimissä tuhotaan upeista upein viihtymispolku ja tehdään maisemaan täysin sopimaton väylä.
No, niitä omia polkujakin on, mutta ne pitää tietää, ja edelleen se valtatie on siellä täällä edessäsi, menit mihin omaan kohteeseesi tahansa.

En olisi ikinä uskonut, että kaltaiseni semiprohiihtelijä parahtaa siksi, että kuntourheiluolosuhteita parannetaan.
Parannetaanko?