Onnellinen mies

Rikas ja mahtava kuningas sairastui.  Kävi jos mitä tohtoria ja viisasta, parrat pärisivät ja neuvoa pidettiin, mutta parannusta ei vain löytynyt.
Epätoivoinen kuningas oli jo valmis kuulemaan mitättömänkin ihmisen neuvoa, ja niin selvisi, että hän paranisi, jos hän saisi onnellisen miehen paidan.
Etsittiin halki valtakunnan, vihdoin löydettiin onnellinen mies, köyhistä köyhin halonhakkaaja - mutta ei hänellä ollut paitaa.

Satu on opetus, raha ei onnea takaa.  Eikö?  Kummallisesti näyttää siltä, että niistä lapsista, joiden vanhemmat ovat joutuneet olemaan tiukoilla taloudellisesti, tulee onnellisempia ihmisiä.  On totuttu odottamaan, on totuttu jäämään jopa ilman, on totuttu jakamaan, on opittu ponnistelemaan jonkin tärkeän eteen. Onneton lapsi onkin se curling-lapsi, jonka edestä kaikki laastaan ja joka kaiken saa itsestäänselvänä ja vanhemmat vielä pörräävät helikoptereina varmistamassa, ettei mikään uhkaa, ettei juuri heidän kullannuppuaan kohdella väärin.

Suurin onni on melkein saavutettu päämäärä?  Suurempi se on kuin jo tavoitettu, mutta pitää olla varmuus, että päämäärä saavutetaan.  No suomalainen tähän: - Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
Ja onnea on myös se, että osaa aina asetaa uusia tavoitteita, kun entinen on saavutettu/saavutettavissa.
Kyllä menneestäkin nauttia saa, mutta tulevan odotus se vasta jotakin antaakin.
Taitaa olla yksi vanhuudenkin määritelmä, että enää ei osaa asettaa tavoitteita elämäänsä.

Toisten kauttakin oman onnensa tavoittaa. Lähipiirissä ja lapsista saa omankin onnensa.  Mutta isomminkin, vaikka menestyneen kehitysyhteistyöprojektin kautta.  Suurimpia ilonhetkiäni on ollut olla väärässä joidenkin oikein heikkojen tai ongelmaisten lasten tulevaisuuden suhteen, on upeaa tavata tasapainoisia aikuisia, mitä heistä tuli.

Olen juuri tullut Helsingistä.  Vietin kaksi päivää ja elin poikien kautta, toimin sylinä ja kaikenmoisten näyttämisten kohteena.  Eilen kävimme ravintolassa syömässä, ja minua oikein herkisti valtava omien joukkoon kuulumisen tunne, hyvä hetki.  Oli - usein on - sellainen olo, että olen saavuttanut elämässä kaiken olennaisen, mitä olen halunnut, ja suuri osa siitä oli läsnä siinä hetkessä.

Mitä on olennainen?
Olen (kohtuullisen) terve.  Olen saanut palvella merkittävässä työssä, ja mielestäni minusta on useaan ihmiseen jäänyt merkittäviä jälkiä, jopa maailmankuvaa (mikä tietysti on juuri se oikea?).  Eläkkeelle koin jääväni arvostettuna ja jopa rakkaana työtoverina, suhde jatkuu yhä.
Olen kohtuullisen onnellisesta kodista ja joutunut todellakin jakamaan ja kamppailemaan kahdeksan joukossa.  Olen onnellisesti naimisissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koen olevani ainakin yhdelle ihmiselle hyvin tärkeä. Sain oman lapsilukuni täyteen, lapsillani menee juuri nyt aika hyvin.  Vävykin sattui vastuullinen ja päin perhettä!  Minulla on ne kaksi Vaarin poikaa ja olen heillekin tärkeä ja rakas.  Olen taloudellisesti jokseenkin riippumaton ja velaton ja eläke riittää elämiseen, muuhunkin on varaa.  Minulla on vähän, mutta todellisia ystäviä.
Paljon muutakin on, toki.  Säröjäkin, mutta pars pro toto, se iso kuva peittää pikku kolhut.

Kell onni on, se onnen kätkeköön!  Kai se kateus olisi kantava voima?  Ja sen kääntöpuoli, oman onnensa, esimerkiksi varallisuutensa näyttäminen, lienee joillekin keino tavoitella omaa onnea.
Siis parempi talo ja auto kuin noilla, surffilautaa, purjevenettä, Harlikkaa, matkailuperävaunu - eikä aikaa koskaan niistä nauttia, kun sitä rahaa pitää olla kaivamassa.  Cargo-kulttuuria en ole koskaan ymmärtänyt, tavaraa hankitaan tarpeeseen, ei siksi, että sitä on.

Tämmöistä poiki syntymäpäivän onnen hetki.
Saa kadehtia, se antaa minulle lisäonnen?