Hänen hännällisyytensä

 Kuva: Hieno väki syö haarukalla, etteivät leukakarvat likaannu!

Liekö rauhoittavampaa näkyä kuin itsensä viikannut Mirri lunkuttelemassa ja viiruilemassa silmiään, hyrinän tehostaessa vaikutelmaa.
Niin, useimmiten silloin ollaan rentoa kissaa, hyvällä tuulella - sekunnin  murto-osan päässä hurjasta toiminnasta.
Näin oli Trillikin. -  Älä koske siihen, se ei pidä vieraista.  Saat kynnestä! - Minä olen aina tullut kaikkien kissojen kanssa ihan  ... ai, se räppäsi!  No räppäsi se, ja jatkoi saman tien rauhallista oloaan.  Usein on myös nähty kissan ponkaisevan täydestä unesta karkuun tai uhmaamaan jotakin kuviteltua vaaraa.

Kissa ei opi mitään?  Aha.  Esimerkiksi Esko kävi niin isolla kuin pienellä asialla WC-pytyllä.  Muru osasi ottaa haarukalla: istui pöydän ääressä tuolilla, herkku laitettiin lautaselle.  Kun sanottiin: - Ota haarukalla!, Muru nappasi sen oikean tassun koukistettuihin kynsiin  ja nakersi siitä, edelleen istuen.
Söpö oppi käymään kalamiehen mukana niin veneessä kuin rantoja pitkinkin.  Monikin kissa osaa pyytää ruokaa, pyytää ulos, osaavat "vilkuttaa" ikkunan takana päästäkseen sisään.  Osaavat he vaikka mitä - mitä itse haluavat, ei isännän miellyttäminen ole niin tärkeää kuin koiralla.

Kissakin puolustaa laumaansa, ajaa isonkin koiran tiehensä.  Usein lapsetkin, joita hänen korkeutensa juuri ja juuri sietää, ovat lauman jäseninä Mirrin vastuulla.  Esimerkiksi kissa osallistuu lasten kasvatukseen, on hyvin huolissaan itkuista, kurahtelee ohjeita niin lapselle kuin ilmiselvästi myös aikuiselle.  Trilli vahti jopa itkuhälytintä! Ja laumahan tulee ruokkia, moninaiset ovat ne lahjat, saaliit, joita voit saada, on sorsia, kyitä, sammakoita, myyriä, lintuja, usein hyviksi, puolikuolleiksi nuipistettuina harjoitussaaliina meille kömpelyksille, toki useimmin puoliksi syötyinä.

Kiinu ja Viikku olivat saaneet räkättirastaan, toivat sen minulle ylpeinä kissoina.  Lintu oli aika hyvässä kunnossa vielä, olisi saattanut virotakin, nostin sen siis tammen alaoksalle.  Siinähän tuo toipui sen verran, että lensi naapurin kuistin kaiteelle.  Ja kissat perään, heidän piti kiertää, kun lintu meni linnuntietä.  Matka jatkui kuistilta oman pihan solaan vaahteraan, josta räkätti lensi jonnekin kohti keskikaupunkia, en enää nähnyt.
Mutta eipä hätää, kohta saapui kaksi ylpeää kissaa: - Sinulta pääsi tämä karkuun!  Ja nyt oli sen verran hammasta tarjottu, että varmasti ei karkaa, mutta kituu...  Mitäs, saappaalla päälle ja henki pois, ja sijoitin raadon kissojen nähden roskalaatikkoon.  Ja kaksi kissaa ihan selkeästi oli äärimmäisen loukkaantuneita!

Pitää laumalle ja varsinkin poikasille saalistaa tai muuten hankkia muonaa.  Ja kaverille kanssa!  Kun silmä vältti, Yksi kissoistamme tiputteli ahvenia karhukoiralle tiskipöydältä, hänellä itsellään kun oli niihin nautintaoikeus.  Toinen kissa nukkui kaikessa rauhassa, vaikka keittiössä perattiin muikkuja.  Mutta kun lohi (siihen aikaan harvinainen herkku) nousi tiskipöydälle, jo Hirmu (oikea nimi Harmi) heräsi, ryntäsi keittiöön ja kiipesi isäni reittä pitkin tiskipöydälle.

Söpö-niminen kissa kahlasi rantaveteen ja kalasti tassulla lyömällä kuin karhu salakoita rannalla odottavalle lapsoselleen.  Joku kissoista teki suomenennätyksen:  olimme saaneet aivan valtavan sorvan, joka kenties olisi ollut ennätyskokoa, mutta sillä aikaa kun haimme puntaria, olikin viirusilmä jo ehtinyt syödä ison osan...

Kuinka voittaa kissan luottamus?  Usein ei auta muu kuin asettua tutustuttavaksi.  Sano kissalle jotakin, jos se vastaa, peli on melkein voitettu.  Astu askel, tutustumishaluinen kissa käy selälleen ja kiehnää maassa.  Käy kyyryyn, ja kohta saapuu nuuskija- puskija -kiehnääjä ja ensi kerralla olettekin jo kavereita.
Mutta kun kissat tykkäävät (muka) kalasta, tarjosimme eräälle grillaustamme tarkkailevalle naapurille - kissahan on möllötyksen maailmanmestari - silakkaa.  - Pyh, raakaa kalaa!  Mutta kalan halstraus loppui, aloimme grillata ribbsejä; jo ampui Kiinu paikalle, söi pari luuta ja haki pentunsa Viikunkin juhliin.  Sen jälkeen näihin kahteen oli luottamussuhde ehdoton.
Kun kesällä menin puutarhaan aamukahville, usein tuli toinen tai molemmat makailemaan aurinkoläikkään ulkopöydälle tai istuksimaan penkille viereen, hyrisivät, kertoivat uutiset, eivät kerjänneet - ja sitten kissojen työt jo taas kutsuivatkin.  Lienenkö ikinä tavannut hurmaavampaa kissaa kuin naapurin Kiinu? (No nimi tietysti tuli Keanu Reevesistä, kun ei sukupuolta tiedetty ihan pentuna.  Mutta kun tuo pennut teki...)

Kun kerran olette porukkaa, asiat tehdään yhdessä.  Esimerkiksi voikukkia puukolla kaivaessa aina on utelias kissanaama tiellä, pitäähän jopa puukko puskea omaksi, saati kädet.  Ja erityisen kätevää on saada kissa pomppimaan aina siihen, mistä ajattelit lumikolalla seuraavaksi työntää.  Avulias on hän!  Ja kun kerran auton tuntee, mitäs sitä tuttua väistämään, ennen kuin kuski on käynyt pitämässä hyvänä ja puskettavana.  Sitäpaitsi, pitäähän kiitellä, kun auto taas tuli: sitä pitkin pääsee kätevästi autotallin orsille tai lämpimälle konepellille köllimään. (Uskomatonta, mutta tuulilasiin tuli jopa naarmuja, kun kissat laskivat liukumäkeä pois orsilta!)

Tunnetustihan kissa ja koira ovat vihollisia?  Sitähän se, kun kissa käpertyy nukkumaan koiran lämmintä mahaa vasten tai putsaa koiran silmät nuolemalla.  Tai ne huimat leikit, joissa milloin kumpikin ajaa toista, sitten muka purraan ja raavitaan ja muristaan, ja taas nuollaan.
Tämmöinen peräkkäinjuoksu on mm. kaatanut meillä ison joulukuusen, puuhun pääsi kaksi kissaa, mutta karhukoira ei.  Joulupaperi oli kahdelle kissoistamme myös aivan valloittava kokemus.  Iso perhe, isosti paperia, tarvittiin iso laatikko, johon ne laitettiin.  Kissat oitis myllyämään, piiloutumaan, rapisemaan, nehän menivät kasseihin ja reppuihinkin, jopa pussilakanan sisäänkin.
Ja eikös toinen kissapiru keksinyt ottaa vauhtia ja hypätä korkeassa kaaressa laatikkoon, toinen perässä.
Tämmöinen vihollispari oli mm. Harmi ja Loru-koira.  Kun Harmi jostakin löysi 7 pentua - eihän siveä kissaneito niitä nyt itse - hän saattoi jättää lapsoset kummitätikoiran hoitoon!  On se huvittavaa ja vetoavaa, kun valtava springeri yrittää imettää!  Tai kun lapset lähtevät häntä vapisten kesämökin pihalla kuka mihinkin suuntaan, syntyy hirmuinen hätä:  eihän koira voinut niitä suuhunsa ottaa, tökki raukka kuonollaan oikeaan suuntaan, mutta jo toinen karkasi.  Loru volisi ihmisiä apuun, ja sai apua.  Ja Hirmulla ei ollut niin minkään valtakunnan kiirettä tulla kotiin, oliko saalistamassa vai tuttuja katsomassa.

Kerran olimme Lorun kanssa tulleet Kesämäestä kaupunkiin iltahämärissä.  Loru alkoi kiskoa: rekan lokasuojalla kyyristeli kissa, sinne oitis!  Mentiin lähemmäs, Loru alkoi nuuskia ja kissa nousi puskemaan ja kiehnäämään ja nuolemaan ventovieraan koiran kuonoa.  Ja matka jatkui, mutta kaveria piti tervehtiä.  Kissa jäi lokasuojalleen.  Karhukoira Piki taas juoksi vieraita kissoja kiinni, istui päälle ja nuoli kissaparan surkean laihan näköiseksi ja noloksi.

-  Äiti, tää venyy! sanoi Matti-veljeni ja toden totta, kissa venyi.  Saman kissan sai esimerkiksi pukea nukenvaatteisiin ja sitä sai työntää vaunuissa!  Jopa tonttuhatun sai päähän.  Useimmat eivät kuitenkaan suvainneet ei sitten mitään, kulkusta tai nimilappua kaulaansa saati valjaita, yäk!  Neljän tassun torjunta oli varma.  Perhekissat sietävät uskomattoman paljon nunnutusta ja vanutusta.  Sama kissa on kestänyt miljoona kertaa väitteen "Kissa putoaa aina jaloilleen" testaamista, esimerkisi.
Jopa hänen hirmuisuutensa Trilli sallii räppäämättä aika paljon: jos menee liian pitkälle, aina voi siirtyä lapsia karkuun. Iltaisin, kun lapset nukkuvat, Trilli seurustelee kuin kissa ainakin aikuisten kanssa.

Lähtökohtaisesti koirasi haluaa olla sinulle mieliksi.  Onko isokin asia siinä tapauksessa voittaa koiran kiintymys ja opettaa tapoja ja temppuja? (No on.)
Mutta kissa?  Joskus tuntuu, että sinä olet lähinnä henkilökuntaa, jonka tehtävä on tarjota hänen hännällisyydelleen hienot oltavat ja maukasta ruokaa.
Ne oppimiset ovat kissasta kivoja, siksi opitaan.

En ymmärrä esimerkiksi kalaa tai kilpikonnaa lemmikkinä.  Miten se lemmikki osaa osoittaa kiintymyksensä ja viihtymisensä juuri sinun kanssasi, on se juttu.  Kissalla on aivan hurmaavia tapoja, kissa on sitä paitsi pehmeä ja sopivan kokoinen, jopa tahtoessaan äärimmäisen hyväntuulisen näköinen.
Koira taas on vilpitön, reilu kaveri.
Mutta se, jos villieläin tulee lähellesi ja luottaa sinuun, se on jotakin!

On säitä pidellyt!

Taivaallisella sääasemalla oli levoton tunnelma.  Oli kuultu, että alkaisivat YT-neuvottelut, kun se kerran oli muotia maan päälläkin.  Olihan noita nähty: joku firma ihan tarpeesta joutui sopeuttamaan toimiaan, mutta ihmiset kun ovat ihmisiä, joku omistajaporukka ihan vain ahneuttaan, ilman varsinaista tarvetta, käytti tilaisuutta hyväkseen, lamaa tekosyynä supistaa ja tehostaa ja vaatia yhä lisää työtehoa jäljellejääneiltä.  Selkänahasta!  Jo pelkkä neuvottelujen uhka pani ihmiset näyttämään osaamisensa, taitonsa, ahkeruutensa stressiin asti.

Kyllähän taivaallisella sääasemallakin keskusteltiin, mistä olisi kysymys.  Mutta kun Pomo, Iso - J, oli kaiken arvostelun yläpuolella, ei tuosta selvää saa, ennen kuin Hän itse kertoisi, jos kertoo.

Neuvoteltiin mitä nyt voi omnipotentin pomon kanssa neuvotella.  Ja niinpä sai koko rivi sään säätäjiä kenkää, sai siirtyä taivaallisten eläkejärjestelyjen kautta tai harpunsoitto-osastoon, joku portinavaajan apulaiseksikin.  Jäljelle jäi joka maata varten minimimäärä työntekijöitä, näillä piti pärjätä.

Säitä kyllä piisasi edelleen, ennenkin oli säitä pidellyt.  Mutta esimerkiksi Suomen osaston säänsäätäjät olivat vastavalmistuneita noosipoikia (sanonta, kattaa toki tytötkin, on vain hassua sanoa noosihenkilö).  Eikä koulutus kattanut suinkaan kaikkea, ei likimainkaan.  Samalla oli nimittäin laskettu toimen vaatimaa koulutustasoa, suoraan sanottuna ammattipätevyyttä.  Tästäkin oli maan päällä saatu runsaasti näyttöjä: lähihoitaja muka korvasi vanhustenhoitajan, apuhoitajan ja lastenhoitajan, sosiaalikasvattaja lastentarhanopettajan, koulunkäyntiavustaja laskettiin opettajaksi.  Maan päällä motiivina oli säästö palkkakuluissa; mikä lie taivaallinen motiivi, se kai oli osa Suurta Suunnitelmaa, jota ei järjellä ole tarkoituskaan ymmärtää.

Siellä ne noosipojat räplivät säätöpyöriä ja nappuloita. Jo alkoi tapahtua!  Jotkin kesät olivat lähes sateettomia, kuumia.  Joskus hätäpäissään painettiin sadenappia niin paljon että vettä tuli tunnissa jopa 60 milliä. Talvisin saattoi olla lunta metri etelässäkin, joskus ei lainkaan, pakkaspyörää käänneltiin myös miten sattuu.  Jos joskus sattui isompi pomo paikalle, hän, ammattilainen, saattoi pariksi päiväksi normalisoida asiat, mutta kun hänellä oli parisataa maata ja erityisalueita lisäksi pomoiltavanaan, ei hän läheskään joka päivä neuvomaan ehtinyt.

Parku Suomessa alkoi olla jo kova, kun ei oikein vuodenaikojakaan erottanut toisistaan.  Iso - J ei ehtinyt kaikenmaailman kriisien takia paneutua, hoitakaa keskenänne.  Ja niin päätettiin, että Suomen säät hoidetaan kokonaan koskematta säätöpyöriin, pelkillä ON- ja OFF-nappuloilla, ettei nyt kaikki kaadu.

Ja sen huomaa.  Jos on helle, sitten on helle.  Perään sadetta kaksi viikkoa putkeen.  Ja sitten yöpakkasia viikkosotalla.  Pannaan taas hellettä viikoksi.  Ja sitten koleaa.

Minulla olisi ollut ehdotus!
Aina kun suomalainen sääprofeetta kuolee, tehdään hänestä, valmiiksi koulutetusta säätäjä.
 Kuului pilven reunalta: - Ei tehdä.  Aina ne ovat heinäpoudat sotkeneet, kesäjuhlien ja festareitten ilmat pilanneet, liikenneonnettomuudet aiheuttaneet lumella ja liukkaalla, ilkeyttään.

Mutta jotakin pitää tehdä. Myös koko maailman takia, kasvihuoneilmaston takia vaikka.

Kukkaiskieltä

Raavas mies.  Vaan ei stereotypioita kunnioita, rakastaa kasveja - useimmat meistä, oikeasti?
Olen syvästi pahoillani, kun lapset eivät osaa kasvien nimiä, edes puiden.  Miten osaisivat, kun elinympäristö on asfalttia ja autolla viedään harrastamaan.
Kaupunki ei tarjoa kuin puistopuita ja vihererämaita.  Koulussa opetetaan, kyllä, mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Useaan kasviin  liittyy tarina.  Ensimmäisen lehdokin löysin tuoksulla, tuomessa lauloin.  Näsiän pelastin pyörätielinjalta ja jopa pillarin tekemästä kasasta Kimpisen metsään.  Sitäpaitsi näsiän oksan vein aina äidille äitienpäivänä pikkupojasta alkaen.  Kangasvuokkoja näytin ympäristöjohtajalle ja ne siirrettiin turvaan.

Oman pihan kevättähtimöt tulivat muovipussissa.  Tiedäthän: kaksi hentoa tainta pikku maapaakussa pussiin, kulmista kiinni, pyöräytys tai pari niin että pussiin jää ilmaa; ei karkaa kosteus, on iskunvaimennin.  Oli kiva retki Kirkonmaalle, lapset mukana, varmaan jäi muistijälkiä esimerkiksi Pirunpellosta, rantasaunasta, saaristohautausmaasta? (Kaikki kolme kuvaa on otettu 23.5.2014 omalla pihalla.)

Lemmikit olivat päätyneet sotilasmetsään puutarhajätekasan mukana, kasvoivat tiheänä mattona.  Kuinka ollakaan, korvasieniä saalistava mopoilija puukolla leikkasi pyöreän multapaakun kukkineen, pani mopon konttiin ja istutti pensaan alle pihaan.  Hyvin viihtyvät, ovat levinneet ja leviävät vaikka minne pensasaidan ja ruusupuskien alla.  Bonusta tuli taas, aivan hurmaavasti kurjenpolvia on asettunut pihaan samasta paakusta ja kevään ensimmäisiä kukkia katsellaan juuri.

Jopa metsässä on "omia" kasveja.  Kangasvuokkoja ei juuri viitsi esitellä, ne hyvin äkkiä häviävät (tosin yhä vähemmän kerätään, suurin uhka lienee tienteko, usein myös rakentaminen).  Suollakin on omaa väkeä, epäilen baltiantoukokämmekäksi, jota ei oikein uskalla käydä kaikille esittelemässä, on se niin komea.  Lehtoneidonvaipasta löysi Ritu lapsiryhmän kanssa Mäntylänmäeltä albiinomuodon, se on heidän omansa ja nyt suojeltu.   Mäkitervakon ja sinivuokon olen nähnyt myös valkoisina. On useita kasveja, joita on vain siellä täällä, moni ei eläissään näe eli ne lämmittävät mieltä erityisesti.  Kuka vaikka tietää oikein tähtitalvikkiparatiisin tai on nähnyt kymmenentuhatta lehdokkia hehtaarilla?  Missä on sarjatalvikkia (on sillä uusikin nimi) tai linnunsilmää?  Kuka löytää raatteita?

Miten saattoikin olla vaikeaa se kasvien kerääminen oppikoulun alaluokilla, kun kasvit ovat niin kiinnostavia!  Ja kun tuntee, kun tietää jotakin, kiinnostus sen kun lisääntyy.
Kamera antaa oman lisänsä, oppii näkemään kameran tavoin ja jopa näkemään kauneutta tai ainakin mielenkiintoisia asioita tavallisissakin jutuissa.

No onko kivaa sitten, että tehometsätalous ei juuri luontorvoja huomaa! Pahinta tässä on omakin metsä, luonnollisesti ohjeiden mukaan vain yhtä puulajia lohkoillaan.

Uljasta on huomata, kuinka kolme- ja viisivuotiaat Otso ja Leo tutkivat innolla luontoa.  Vaarin pojat!

Äitienpäivä

On se.  On äitienpäivä niin hieno juhlapäivä, että jonkin uskonnon mukaan sitä on varmaan väärin juhlia.
Mutta ei tarvita uskontoakaan.  Olen jo nähnyt ja kuullut, että on väärin juhlia äitiä, koska kaikista naisista ei koskaan tule äitejä, ei voi tulla, vaikka nainen haluaisikin.
Analogia: Rolls -  Royce on kiellettävä, koska minulla ei koskaan ole siihen varaa.

Jos ei äitiä juhlita, juhlittakoon äitiyttä.  Hoivaa, turvaa, hellyyttä, kasvattamista piisaa annettavaksi, olit vaikka neiti tai maho.  Itse asiassa useimmat entisajan lapsille uhrautuneet kasvattajaihmiset olivat erittäin usein juuri neitejä!  Äiti-mitalilla palkitaan onneksi myös niitä, jotka ovat yli oman osansa osallistuneet lasten, vieraidenkin, kasvattamiseen yhteiskunnan kelpo jäseniksi.
(Suomen pitäisi perustaa Pro Lapsi-mitali tämän lisäksi!)

Mitään juhlimisen syytä en näe nykyaikana naisessa, joka synnyttää jatkuvasti.  1,7 lasta on aika mahdoton temppu, mutta miksi esimerkiksi 7?  Maapallo ei kestä nykyistäkään väestöä.  Emme tarvitse lapsia vanhuutemme turvaksi tai elättäjiksi sairauden aikana.  Olemme irti luonnosta ja lisääntymisvietistä riittävästi säädelläksemme lapsilukua.  Naista ei tarvitse alistaa uskonnolla tai aatteellakaan synnytyskoneeksi ja hellan ääreen.

Ja nyt pitäisi antaa tietysti vaativa luettelo siitä, mitä äidin tulee tehdä, mitä hän ei saa tehdä.  Enpä viitsi: etteköhän, hyvät äidit, saaneet tätä valistusta jo esikoisen ollessa vauva, hyvää tarkoittavat  - tai vain häijyt - tädit kyllä neuvoivat tarpeeksi, kaikkihan ovat päteviä ja uusi äiti helppo saalis.

Oma äiti?  Hän valitsi virkauran, oli silti aito äiti.
Sunnuntaikävelyt ovat erityisesti jääneet mieleen.  Aina vaunuissa vauva, ja Kimpisestä taaperrettiin junia katsomaan ja edelleen Ristikankaan haudalle vaaria moikkaamaan.  Kerran kuussa  oli vapaa keskiviikkoaamupäivä: äiti otti ompelukoneen esille, koko alle kouluikäisten lauma leikki,  piirsi, lueskeli samassa huoneessa.  Tiistaisin pääsi usein neuvolareissulle mukaanTaipalsaarelle, keskiviikkoisin Nuijamaalle, torstaisin Lemille, ja usein näihin reissuihin liittyi koululaistarkastuksia ja rokotuksia ympäri pitäjiä.  Puhujamatkoja oli usein sunnuntaisin.  Ja vielä opettajaksi valmistuttuanikin matkoja riitti ja tilaisuuksia puhua pitkillä automatkoilla ihan kahden, itse vanhaa Taunusta kuskina komentaen, äiti kahdeksan miehen harteita neulomapuikoilla soutaen.  Oma lapsuus kertautui hänen puheissaan esimerkkinä naistenpäivillä, varusmieskoulutuksessa, monenlaisissa juhlissa.

Äiti se sairastakin lohdutti.  Oli korvatulehduskierre, ja oli korvanparannusmyssy, vauvanhattu.  Sairas sai milloin porkkanatikkuja, milloin karpaloita, jotka maistuivat taivaallisilta kipeänä, oikein hitaasti syöden.  Mutta ennen muuta äiti tuli siihen.
Äiti vei teatteriin, oikeisiin konsertteihin.  Äidille uskalsi kertoa enemmän kuin isälle.

Äiti oli äiti.  Mutta ulospäin onnellinen ja uljas oli myös pehmeä keskeltä ja hyvin yksin.  Ei meistä ollut tukiverkostoksi ja olkapääksi kuin vasta hyvin myöhään.  Osaako äiti sellaista odottaakaan?

Kevätsää lämmittää - tai sitten ei

 Lähes lumeton talvi ja huippupakkasenakin vain parikymmentä astetta.  Jää suli kantamattomaksi jo ennen huhtikuun alkua.  Lupasi paljon ja nopeasti.

Lupaukset alkoivat täyttyä.  Näsiä oli kukassa kuukautta tavallista aiemmin, puiden silmut suuria ja turvonneita.
Sinivuokko varoitteli ja malttoi itse mielensä.  Vaikka lunta ei ollutkaan, vaikka sen talvehtineet lehdet olivat heti valoa saamassa, kun sitä alkoi tulla; sepä ei auennutkaan kuin vasta lähes normaaliaikana.

Joko voisi vaihtaa kesärenkaisiin - ei, yöpakkaset jatkuivat ja jatkuivat.  Yksikin liukas aamu on peruste jurrutella talvikumeilla, jotka muuten ovat olleet turhat lähes koko talven ajan.
No sitten vaihto, ja voi sitä kiven määrää, mikä lamellien väleihin oli takertunut, oli tunnin työ kaivaa ne pois neljästä renkaasta.  Ja yöpakkaset sen kun jatkuvat, mutta merkillistä kyllä, lunta ei koskaan sada, eikä kyllä mitään muutakaan.

Mopolla on voinut ajella jo helmikuun lopusta alkaen, aluksi tosin talvirenkailla lain vaatimana.
Mutta aamuisin kyyti on muistuttanut pukeutumisen taidosta, varsinkin kädet ja polvitaipeet ovat arat kylmälle.  Mutta kyllä tämäkin mopo jo kaupoille osaa, myös vakiopaikoille suon reunaan, lintujärvelle tai luontopoluille.  Vapauttaa minut, vapauttaa auton...

Oli luonnossa jo jotakin.  Kyllä linnut ovat tulleet.  Kyllä, on valkovuokkoa, rentukkaa.  Mutta ikinä en ole näin vähän korvasieniä nähnyt.

Piiitkä poutajakso, lämmintä.  Sade, sen verran, että muisti, mitä sade on.  Ja taas pitkä pouta, kylmiä öitä.  Vaikka oli aurinkoista, tuntuu kuin kevät pysähtyisi, ruoho ei kasva, uudet kasvit eivät kuki, silmut eivät aukea.  Ilman vettä ei kuulu poks poks ja silmu aukea.  Ilman vettä maailmaa hallitsee katupöly ja koivun siitepöly, kaikki pihakalut ovat keltaisia kuten shade of denim-värinen sinertävänharmaa autokin.

Ja sitten tuli sade.  Ja tähän kevääseen sopivasti sade tuli valtavana vesimassana, kaikki kerralla, kaikissa mahdollisissa muodoissa.  Kuva kertoo tästä aamusta: olin metsässä.  Menin sinne oikein pienipisaraisen vesisateen halki.  Olin kulkenut autolta ehkä sata metriä, kun alkoi lumisade, lumi jäi maahan ja ryntäsin kiireesti autolle, että en jäisi kesärenkaineni metsätielle.  Kaksi sataa metriä ajettuani sade olikin ykskaks rauhallista vesisadetta ja tiessä oli selkeä lumen ja sulan raja.
Illalla Helsingistä tullessa (Leon 5-vuotis ja Maijan --- vuotisjuhlat!) satoi milloin vettä, milloin räntää, milloin rakeita.
Sadevesitynnyri on räystään alla täysi, voisi jo lopettaa.  Ja lunta satoi äsken pihallakin.

Ajattelin tänään aisata ja laittaa paikoilleen humalasalot ja ruveta nostamaan vähän teltan pohjaa, ettei vesi kerry sinne seisomaan keväisin.  Vaan taidanpa tyytyä sisäkissan hommiin ainakin iltapäivään asti: kolmeksi lähden suorittamaan sitä puoluetyötä, josta kukaan ei mitään ole kuullutkaan.  Mutta joku ne julisteet liisteröi tauluihin ja joku ne levittää ympäri maakuntaa.

Pidän vaaleista, toki.  (Siinä kuin tummistakin.)