On se. On äitienpäivä niin hieno juhlapäivä, että jonkin uskonnon mukaan sitä on varmaan väärin juhlia.
Mutta ei tarvita uskontoakaan. Olen jo nähnyt ja kuullut, että on väärin juhlia äitiä, koska kaikista naisista ei koskaan tule äitejä, ei voi tulla, vaikka nainen haluaisikin.
Analogia: Rolls - Royce on kiellettävä, koska minulla ei koskaan ole siihen varaa.
Jos ei äitiä juhlita, juhlittakoon äitiyttä. Hoivaa, turvaa, hellyyttä, kasvattamista piisaa annettavaksi, olit vaikka neiti tai maho. Itse asiassa useimmat entisajan lapsille uhrautuneet kasvattajaihmiset olivat erittäin usein juuri neitejä! Äiti-mitalilla palkitaan onneksi myös niitä, jotka ovat yli oman osansa osallistuneet lasten, vieraidenkin, kasvattamiseen yhteiskunnan kelpo jäseniksi.
(Suomen pitäisi perustaa Pro Lapsi-mitali tämän lisäksi!)
Mitään juhlimisen syytä en näe nykyaikana naisessa, joka synnyttää jatkuvasti. 1,7 lasta on aika mahdoton temppu, mutta miksi esimerkiksi 7? Maapallo ei kestä nykyistäkään väestöä. Emme tarvitse lapsia vanhuutemme turvaksi tai elättäjiksi sairauden aikana. Olemme irti luonnosta ja lisääntymisvietistä riittävästi säädelläksemme lapsilukua. Naista ei tarvitse alistaa uskonnolla tai aatteellakaan synnytyskoneeksi ja hellan ääreen.
Ja nyt pitäisi antaa tietysti vaativa luettelo siitä, mitä äidin tulee tehdä, mitä hän ei saa tehdä. Enpä viitsi: etteköhän, hyvät äidit, saaneet tätä valistusta jo esikoisen ollessa vauva, hyvää tarkoittavat - tai vain häijyt - tädit kyllä neuvoivat tarpeeksi, kaikkihan ovat päteviä ja uusi äiti helppo saalis.
Oma äiti? Hän valitsi virkauran, oli silti aito äiti.
Sunnuntaikävelyt ovat erityisesti jääneet mieleen. Aina vaunuissa vauva, ja Kimpisestä taaperrettiin junia katsomaan ja edelleen Ristikankaan haudalle vaaria moikkaamaan. Kerran kuussa oli vapaa keskiviikkoaamupäivä: äiti otti ompelukoneen esille, koko alle kouluikäisten lauma leikki, piirsi, lueskeli samassa huoneessa. Tiistaisin pääsi usein neuvolareissulle mukaanTaipalsaarelle, keskiviikkoisin Nuijamaalle, torstaisin Lemille, ja usein näihin reissuihin liittyi koululaistarkastuksia ja rokotuksia ympäri pitäjiä. Puhujamatkoja oli usein sunnuntaisin. Ja vielä opettajaksi valmistuttuanikin matkoja riitti ja tilaisuuksia puhua pitkillä automatkoilla ihan kahden, itse vanhaa Taunusta kuskina komentaen, äiti kahdeksan miehen harteita neulomapuikoilla soutaen. Oma lapsuus kertautui hänen puheissaan esimerkkinä naistenpäivillä, varusmieskoulutuksessa, monenlaisissa juhlissa.
Äiti se sairastakin lohdutti. Oli korvatulehduskierre, ja oli korvanparannusmyssy, vauvanhattu. Sairas sai milloin porkkanatikkuja, milloin karpaloita, jotka maistuivat taivaallisilta kipeänä, oikein hitaasti syöden. Mutta ennen muuta äiti tuli siihen.
Äiti vei teatteriin, oikeisiin konsertteihin. Äidille uskalsi kertoa enemmän kuin isälle.
Äiti oli äiti. Mutta ulospäin onnellinen ja uljas oli myös pehmeä keskeltä ja hyvin yksin. Ei meistä ollut tukiverkostoksi ja olkapääksi kuin vasta hyvin myöhään. Osaako äiti sellaista odottaakaan?
Mutta ei tarvita uskontoakaan. Olen jo nähnyt ja kuullut, että on väärin juhlia äitiä, koska kaikista naisista ei koskaan tule äitejä, ei voi tulla, vaikka nainen haluaisikin.
Analogia: Rolls - Royce on kiellettävä, koska minulla ei koskaan ole siihen varaa.
Jos ei äitiä juhlita, juhlittakoon äitiyttä. Hoivaa, turvaa, hellyyttä, kasvattamista piisaa annettavaksi, olit vaikka neiti tai maho. Itse asiassa useimmat entisajan lapsille uhrautuneet kasvattajaihmiset olivat erittäin usein juuri neitejä! Äiti-mitalilla palkitaan onneksi myös niitä, jotka ovat yli oman osansa osallistuneet lasten, vieraidenkin, kasvattamiseen yhteiskunnan kelpo jäseniksi.
(Suomen pitäisi perustaa Pro Lapsi-mitali tämän lisäksi!)
Mitään juhlimisen syytä en näe nykyaikana naisessa, joka synnyttää jatkuvasti. 1,7 lasta on aika mahdoton temppu, mutta miksi esimerkiksi 7? Maapallo ei kestä nykyistäkään väestöä. Emme tarvitse lapsia vanhuutemme turvaksi tai elättäjiksi sairauden aikana. Olemme irti luonnosta ja lisääntymisvietistä riittävästi säädelläksemme lapsilukua. Naista ei tarvitse alistaa uskonnolla tai aatteellakaan synnytyskoneeksi ja hellan ääreen.
Ja nyt pitäisi antaa tietysti vaativa luettelo siitä, mitä äidin tulee tehdä, mitä hän ei saa tehdä. Enpä viitsi: etteköhän, hyvät äidit, saaneet tätä valistusta jo esikoisen ollessa vauva, hyvää tarkoittavat - tai vain häijyt - tädit kyllä neuvoivat tarpeeksi, kaikkihan ovat päteviä ja uusi äiti helppo saalis.
Oma äiti? Hän valitsi virkauran, oli silti aito äiti.
Sunnuntaikävelyt ovat erityisesti jääneet mieleen. Aina vaunuissa vauva, ja Kimpisestä taaperrettiin junia katsomaan ja edelleen Ristikankaan haudalle vaaria moikkaamaan. Kerran kuussa oli vapaa keskiviikkoaamupäivä: äiti otti ompelukoneen esille, koko alle kouluikäisten lauma leikki, piirsi, lueskeli samassa huoneessa. Tiistaisin pääsi usein neuvolareissulle mukaanTaipalsaarelle, keskiviikkoisin Nuijamaalle, torstaisin Lemille, ja usein näihin reissuihin liittyi koululaistarkastuksia ja rokotuksia ympäri pitäjiä. Puhujamatkoja oli usein sunnuntaisin. Ja vielä opettajaksi valmistuttuanikin matkoja riitti ja tilaisuuksia puhua pitkillä automatkoilla ihan kahden, itse vanhaa Taunusta kuskina komentaen, äiti kahdeksan miehen harteita neulomapuikoilla soutaen. Oma lapsuus kertautui hänen puheissaan esimerkkinä naistenpäivillä, varusmieskoulutuksessa, monenlaisissa juhlissa.
Äiti se sairastakin lohdutti. Oli korvatulehduskierre, ja oli korvanparannusmyssy, vauvanhattu. Sairas sai milloin porkkanatikkuja, milloin karpaloita, jotka maistuivat taivaallisilta kipeänä, oikein hitaasti syöden. Mutta ennen muuta äiti tuli siihen.
Äiti vei teatteriin, oikeisiin konsertteihin. Äidille uskalsi kertoa enemmän kuin isälle.
Äiti oli äiti. Mutta ulospäin onnellinen ja uljas oli myös pehmeä keskeltä ja hyvin yksin. Ei meistä ollut tukiverkostoksi ja olkapääksi kuin vasta hyvin myöhään. Osaako äiti sellaista odottaakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti