Kylmä

Sidon aikaan: uudelta vuodelta alkoi pakkanen, kovimmillaan täällä noin -29 astetta, Konnunsuolla - 36.  Turussakin meni 25 astetta puhki (kuva on Ruissalosta).  Nyt on - 23.

Isä on menossa pitämään neuvolaa Lemille.  Pekka, lukiolainen, aikoo mukaan: olisi neljä tuntia aikaa pilkkiä Lahnajärvellä, hiihtoloma kun on.  Sattumalta olen pihalla ja Pekka pyytää kaveriksi.
Ja kun Isä oli mikä oli, kahta sekuntia ei ollut aikaa harkita, tein pikapäätöksen ja hyppäsin kyytiin, Pekalla pilkkivehkeitä kyllä minullekin olisi.

Lemin tiestä selvittiin, omat takavalot näkyivät pahimmissa mutkissa, esimerkiksi Remusen mutkassa.  Ja Ford kurvasi Terveystalon pihaan.  Kävelimme  Pekan kanssa viimeisen mäen - kesällä sen pyöräilevien poikien ylösajohaastemäen - alle ja jäälle.  Lunta oli vain viitisen senttiä kovan kuoren päällä, hyvä oli kulkea.

Rannan suojasta päästyä alkoi tuuli tuivertaa.  Mitäs hätää Pekalla, oli kunnon varusteet.  Mutta minullahan oli vain villapaita.  Eihän kaupungissa tai pihapeleissä sen kummempaa tarvinnut.
Teimme ensimmäiset reiät ja vilu hyyti luita ja ytimiä myöten.   Onneksi kalaa ei tullut,  ja sain tekosyyn porailla yhä uusia reikiä.  Sen ajan lusikkapora ei onneksi niin hyvä ollut! Alkoi löytyä ahvenparvi, ja sekin tekosyy loppui.

Piti siis myöntää, että oli kylmä.  Sehän oli pahempaa kuin itse kylmyys!

Kalamies halusi onkia, totta kai.  Minä halusin aina välillä hypellä ja juosta, jolloin Pekka kökki avannolla ja minä porailin yhä uusia reikiä.  Taisimme löytää jopa Lahnajärven syvimmän kohdan, jonka viereiseltä penkalta saimme molemmat aika komeitakin ahvenia.  Mutta kylmä puri, ja alkoi tulla jo mitään mistään välittämätön turta olo.

Reitti vei suoraan kohti omaa mökkirantaa.  Tuuli vaimeni sitä mukaa kuin ranta lähestyi.
Lopulta sain olla vain vähän kylmissäni  Niemen rannassa. ( Asukkaita sanottiin Niemiksi, vaikka oikea sukunimi oli Sinkko.)  Tein pienen metsälenkin ja oikein juoksin itseni lämpöiseksi.  Oma kesäkoti vieressä olisi ollut aivan yhtä kylmä kuin ulkoilmakin, sinne en edes pyrkinyt.
Palasin jäälle, ja joimme eväskaakaot, ja sitten olikin ihan hyvä olo.
Jaksoin innostua vähän onkimisestakin: avantokin oli valmiina, kun talonväki oli juuri kelkalla hakenut saavillisen vettä.  Vesiavannossa oli vettä ehkä 70 cm, mutta siinä puri ahven, puri paremmin kuin Pekalla syvän ja matalan välisessä rinteessä.  Siihen tuli sitten Pekkakin, ja totesimme turhaksi enää muualle mennä.  Ja lopullinen lämmin tuli sitten maantietä kirkolle ja edelleen terveystalolle marssiessa. 

Toinen hyytävä kokemus on Riihimäeltä armeija-aikana.  Olimme ensin "auranneet" ampumaradan marssimalla nelijonossa umpihankea edestakaisin ja ristiin rastiin.  Ja sitten alkoivat ampumaharjoitukset, umpihikisinä ja kovassa pakkasessa.  Kohta oli kylmä.  KYLMÄ.

Ampuminen vielä jotenkin sujui, mutta näyttösuojan betoni korosti kylmää.  Kavereiden tupakansavu ja kylmä ovat yhdistyneet päässäni jonkinlaiseksi kylmyyden huipuksi, ja pakkasella tupakka palauttaa aina näyttösuojan ja luotien äänet pään yllä mieleen.

Mahassa ei ollut ihan kaikki kunnossa.  Minut oli  kuitenkin komennettu koulun edustajaksi hiihtokilpailuihin, ja siellähän aina joutuu toimitsijaksi.  Nakki napsahti  maalin kirjuriksi, kaveri pani korttiin numeroita, minä toiseen korttiin samalle kohdalle aikoja.  Ja vaikka oli miten hyvin päällä, vaikka kengät olivat tilavat ja sukkia mahtui, kylmä alkoi nousta jaloista yhä ylemmäs.
Pakkasta ei ollut kuin vähän toistakymmentä astetta, mutta harvoin olen niin mielelläni sisään mennyt tuloksia kuulemaan kisatoimistoon.  Kuuma mehu maistui.
Ajattelin asettua läsimään kotona, mutta tein hunajasta, yskänlääkkeestä ja viinimarjamehusta mojovan, kuuman paukun.  Hiki alkoi tursuta ja tunnin päästä ei ollut tietoakaan taudista.

Tulimme Keski-Suomen ja Savon rajamailta ystävien mökiltä kotiin.  Oli ollut antoisaa tavata kansanedustajaa oikeasti rentoutuneena ja siviilissä, oli aivan toinen mies.  Jopa muistan meidän purkaneen matkatavarat pyykkiin ja paikoilleen, mutta sitten alkoi koskea päänahkaa toiselta puolelta, aivan käsittämättömän arka se oli.  Ja kohta alkoi viluttaa.  No kuumehan nousi, ja menin sänkyyn.  Ikinä en ole talvellakaan niin monta peittoa tarvinnut, vilu ei ollut asettua millään.
Jollain konstilla nukahdin, ja heräsin likomärkänä ja kuumissani.  Mutta kohta taas tuli oikea syväkylmä.  Kuume sahasi ylös ja alas pari päivää, mutta hävisi ykskaks.
Oli kesä, mansikka-aika ja vanhan ajan hyvä kesäilma, mutta kylmä ei lämpöä katso.

--------------
Emäntä kerää lisää vaatetta päälleen siinä, missä minulla on hyvä olla.  Vaikka olisi miten pakkanen, jalat ainakin hikoavat.  Pakkanen ei aiheuta edes hengenahdistusta, edes hiihdellessä - hiihtohan olisi eri asia.  Minulla on aina lämmin.
Mutta sentään tiedän, mitä kylmä on.

Kylmänhän kokee myös välinein: lähteekö auto käyntiin?  Pureeko teräväkään luistin kovalla pakkasella?  Paljonko sähköä syö sähkölämmitys?  Käykö kompostori - käy, kiitos kysymästä.

Pikku pyyntö sinne yläkertaan: hankkikaa sääkatkaisin, jossa on muutakin kuin on- ja off-asennot.  tai sitten semmoista henkilökuntaa, joka osaa säätöhommat.
Saisiko pyytää nyt aluksi lumilinnantekokelit ja sitten tasaista pikku hiihtokelipakkasta vaikkapa maaliskuun loppuun asti.

Apa

Ei.  Ei ole en apa [a:pa], ei edes ruotsalaisille sukulaisille.  On Apa, Arto Yrjö Lipponen, Ritun rakas veli, minun lankoni, lasteni eno.  Ja laatumies kaikin tavoin.

Ensimmäiset kokemukset Apasta olivat seurusteluajalta.  Apa tulla pärähti mopolla töistä, Rabeneick kiiti jonkinlaisella pakkasellakin. Olisi luullut, että porvariskakaran olisi ollut vaikeaakin päästä perheeseen sisään.  Mitä vielä! Nuorin tytär kahahti syliini, Apa suhtautui välittömästi ja otti vastaan.
Asuimme Kesämäessä, ja otimme tavaksi kulkea Mattilaan metsän kautta, käydä uimassa Sorkilla Lipposen vieressä.

Taisi olla murhamies?  Ainakin puheet olivat sen mukaiset, että asiaan vihkiytymätön olisi luullut.  Apalla oli jonkin verran poliittisia kokouksia ja menoja, ja piti pukeutua.  Tyypillistä puhetta viime tinkaan varustautuvalle oli esimerkiksi: - Missä on sukat?  Pitääkö tässä talossa metrin halolla opettaa, missä ne sukat pidetään? No, Heta nosti sukat oikeasta paikastaan herran käteen, ja alkoi uusi leilunta, missä se kampa on, pitääkö kaikki piilottaa.
Olisi luullut, että välit ovat vähintäänkin poikki, mutta hyvin nuo näyttivät keskenään viihtyvän.

Politiikka se oli meillekin sekä ilo että haitta.  Kun aikanaan ostimme taloa, ei lainaa olisi mistään saanut.  KOP oli minun tilipankkini, siellä olin hoitanut lainojani: ei puhettakaan pienestä asuntolainasta, kaikki raha menee yrityksiin.  Samaa sanoi SYP, samaa sanoi Säästöpankki, johon meillä oli vaarista alkaen mielestäni oikein erityissuhde: vaari Lauri Vihinen oli Isännistön puheenjohtajana ja muotokuva roikkui yhä pankin seinällä. No, Apa ja aateveljet, so. silloinen SKP:n vähemmistö kävivät vähän neuvotteluja puolestamme, ja niin Työväen säästöpankin johtaja kysyi:
 - Paljonko sitä lainaa tarvitaan?  Ja pankki oli meidän pankkimme loppuunsa asti.

Se haitta liittyy Ritun viransaantiin.  Jostain oli Sosiaali- ja terveyslautakunta onkinut tietoonsa, että Ritu on tämän vaarallisen tunnetun kommunistin sisko.  Taitoa se vaati:  Ritu oli tyttönimeltään Jäntti, Apa taas Lipponen.  Anoppini ensimmäinen mies Yrjö Lipponen kaatui Talvisodassa, ja Apa oli hänen lapsensa, Ritu taas Veikko Jäntin, anoppini toisen puolison tytär.
No Ritu ei tuossa vaiheessa mitenkään osallistunut politiikkaan, mutta selvästi oli paha, kommunisti, uskonnoton ja aloittelemassa vielä ay-uraakin.  Joutui hakemaan yli 20 kertaa virkaa, hyvin paperein, pidettynä sijaisena toimineena, oman kylän tyttönä.  Ja sitten tuli taas SKP apuun, valtuustokyselyn muodossako se oli.  Siis Ritu ajamalla ajettiin politiikkaan!  Apa piti uskonsa kommunismiin, Ritu ja minä saimme kodiksemme Vasemmistoliiton - mitään riitaa tästä ei ikinä ollut.

Kalareissuja alkoi tulla.  Pääsin mukaan monellekin regatalle, Ruhaan alkuaikoina, myöhemmin Lintusaloon mökille.  Oli Mattilan poliisivene, so. pienehkö ja nopea sininen vene, sitten oli "Apan laiva", valtava sinivalkoinen alus traktorin koneella.  Evästä toki oli, mutta kyllä se kala yleensä se tärkein eväs oli. Lasse kyllä sanoi, että pitää olla "voiperunii". On nähty norppia, liipattu maikkia, istuttu tulilla, yövytty teltoissa ja saatu Apan kaverit omiksi kavereiksi.

Lintusalossa pääkalastukseksi muodostui verkkokalastus.  Kun oma isäni kuoli, eräs inventaarion tekijöistä oli luonnollisesti Apa, jolle saimmekin aimo kasan verkkoja.  Olihan noita omiakin joka lähtöön, sesongin mukaan.  Mutta kyllä Lintusalon lahti tuli onkimiehillekin tutuksi, on kivet, saaren rantaa ja niput koluttu.  Joskus ajettiin Vetojakoon asti isolla koneella muka paremmille kalapaikoille, kökittiin pilkkiä ja onkea uittaen - ja palatessa huomattiin, että Heta oli lähikaislikosta vetäissyt kahden kilon lahnan.

Useat "regatat" olivat miesten juttuja.  Muutamankin kerran olen ollut kokkina, kun pelkkä savukala ei oikein maita.  Äijät painuivat verkoille, ja kokkipoika keräsi sieniä tai mustikoita.  Eipä ole kovin haastava juttu tehdä mustikkasoppaa tai kantarellikastiketta - kiitokset olivat aina vuolaat, kas kun muuten olisi kokkivuoro voinut napsahtaa itselle.

Porukkamökillä oli tietysti myös porukan yhteisiä juttuja, jolloin sitten vieraat pysyivät poissa.  Mutta jotenkin tuntui, että talkoisiin eivät kaikki ehtineet, ja Apa hoiti isompia asioita eniten.  Hyvin hoitikin, ja jotta välit olisivat puumalalaisiinkin kunnossa, Apa oli milloin kattotalkoissa, milloin muissa.  Samasta syystä mm. mansikat ja perunat ja halot ostettiin vuokraisännältä, mikä ei mitenkään estänyt tätä petkuttamasta, korottamasta jatkuvasti maanvuokraa tai olemasta hankala!

Samanlaista Apan talkoohenkeä näkyy meilläkin vaikka miten paljon.  Apa teki ulkorakennusten lattiat ammattitaidolla, oli mukana kuistin sokkelin valussa, muurasi savupiipun, laatoitti keittiön.
Huolella, betonityöt jopa ammattitaidolla, raudoittaja kun oli.

Jutut pehmenivät.  Heta napautti takaisinkin joskus.  "Äitikkä" oli lopulta Apan puhuttelusana.  Parista paistoi suuri välittäminen ja huoli toisesta.  Syytä olikin, vuorotellen kumpikin oli hengenvaarassa ja toinen omaishoitajana.  Mutta muutenkin tunteitakin osattiin näyttää.  Nuorena Apa sai Hetan juoksemaan karkuun kysymällä: - Mitäs sanot, äitikkä, jos laulaisin sinulle Pessame muutson?
 Ukkina Apa pärjäsi hienosti.  Myös omat lapsenlapsemme viihtyivät Lipposilla oikein hyvin.

Apa tunsi kaikki?  Mutta kun ikää alkoi kertyä, hän kyllä usein muisti ihmisen, mutta ei nimeä, ja huvittavaa oli seurata juttua toisen, vielä iäkkäämmän kanssa.
- Se asui siinä sen, sen, sen - sano nyt - naapurissa.
- Ai tarkoitatko sinä sitä, joka oli sen, sen, sen kanssa naimisissa?  Kumpikin äijä ilmiselvästi tiesi, keistä puhuttiin.
Itse olen aina ollut huono nimimuistissa ja yleensäkin jopa aktiivisti unohtanut ihmisiä.

Apako muka hyvä seuramies?  Eipä ole vastaan sanomista.  Oli vaikka portugalinkielinen vieras, juttu luisti.  Opetti Apa esimerkiksi ruotsalaispojan ja brasilialaispojan onkimaan ja ajamaan venettä.
Apa tuli oikein hyvin juttuun englantilaisten Rogerin ja Jillin kanssa.  Miten - käymällä kohti?  Ajettiin veneellä esimerkiksi Astuvansalmelle katsomaan kalliomaalauksia, ja Roger ja Apa jutustelivat sujuvasti matkan ajan, joskus ehti tulkkikin väliin. Niin, mihin viedä ulkomaalaiset vieraat - tietysti Puumalaan.  Aina olimme tervetulleita.

Monet tapaninillat on Apan kanssa sukulaisjoukolla turinoitu ja hyvin viihdytty, eikä koskaan ole puheenaiheita tarvinnut muutenkaan etukäteen miettiä.  - Mennääks Lipposelle? oli meillä aika yleinen vapaapäivän kysymys.
Ei ollut kiellettyjä keskustelunaiheita, politiikkakin kiinnosti kaikkia.  Mutta ihan yhtä hyvin voitiin pelata vaikka "peukkua".  Apa pystyi puhumaan asiaakin ja saimme osallistua moneenkin huoleen esimerkiksi lasten kasvaessa.  Yhteisistä tutuistakin juttua riitti.  Apalle ja Hetalle muodostui tavaksi, että toinen aloitti jutun, toinen jatkoi, jolloin toinen sai sanoa: - Anna minä nyt haastan tämän asian loppuun.  Kalastus ja mökki toivat loputtomasti juttuja, molemmat kun olivat innokkaita kalastajia niin kesällä kuin talvellakin.

Aparukka: oli velipuoli, sitten tietysti lankopuoli ja lopulta myös enopuoli.  Muka puolikas, ei tosiaankaan, miestä riitti ihan kokonaiseen suoritukseen ja ylikin. Riitti.  Paljon jää puuttumaan.

Ikä syö.  Talon pikkuremontit ja työt alkavat jäädä muille.  Katollekaan ei pääse - tai ei lasketa.  Lumilinko tuli avuksi, samoin automaattivaihteet autoon.  Lopulta tuli tekevälle miehelle ehdoton kielto osallistua minkäänlaiseen työntekoon, jopa liikkumista piti rajoittaa.  Mutta ainahan tuo työmaalle tuli, teki ja väsyi.  Millä aikamiestä komennat?  Kyllähän siippa komensi, motkottikin, mutta uskoiko Apa?
Lopulta Apa itsekin huomasi, että ei jaksa, ja mökin kuistilla istuva ja spanielin silmin touhua katsova potilas se on sitten kamalaa katsoa.  Silloin viimeistään tajusi, että mökistä luovutaan, elämä rajoittuu kodin ja sairaalan välille. Ei enää edes tankkausreissuja Venäjälle.

Loppu tuli sitten nopeasti.  Sydänhän se petti, pallolaajennus oli heikkojen suonten takia mahdoton. Alkoi olla useita sairaalareissuja, vettä keuhkoissa ja vajaatoiminta jatkuvaa.  Ei siinä diabeteskään apuna ollut, se oli jo vienyt ukkovarpaan aiemmin.  Useita Apan tuttuja oli mennyt juuri tätä tietä, oli jotain ääreisverenkierron loppumisen takia poisleikattu ja seuraavana tulikin sitten noutaja.  Apa tiesi pelätä tätä, mutta viimeksi nähdessä hän arveli tulevansa pyhäksi kotiin, oli terveen värinen, hengitti aika normaalisti ja oli nukkunutkin aika hyvin.  Tämä oli torstaina, sunnuntaina hän oli jo menehtynyt, luultavasti ns. nukkunut pois kenekään huomaamatta.

Kolmen lapsen isä.  Kolmen lapsen ukki.  Ja vielä  Apa ehti kuulemaan, että lapsenlapsista nuorin tekee häntä jo isoukiksi.  Aika komeaa!

(Ritva on 16 vuotta Apaa nuorempi, mikä tekee hänen tittelinsä myös melko komeaksi.  Hän on tällä hetkellä jo isotäti, monellekin.  Mutta Apan tyttärentytär tekee hänestä isoisotädin, oikein siis jättitädin!)