Linnanrakentajan käsikirja eläkeläisille tai muuten vain pöhköille.

Lumi.  Nuoskakeli.  Toivoa pakkasesta!  Aina on ollut, mutta luvattu  -1 on ollutkin yllättäen esimerkiksi +5 ja vesisade.  Samana talvena linna on tehty viisikin kertaa.
Jo hyvin monena vuonna pihallamme on ollut oikea takapihan Gibraltar.  Ja useimmiten se on sulanut monta kertaa talvessa ja rakettu aina ehommaksi.  Pitäähän grillikauden jatkua talvellakin, pitäähän lasten päästä leikkimään, pitäähän äijän saada näyttää osaavansa rakentaa. 

Aloitamme valitsemalla tasainen paikka.  Kolaa suunnilleen kaikki lumi pois, esimerkiksi kolauskasa ei mitenkään kestä perustuksena, vaan "kivet"  kallistelevat.  Laatikollinen märkää lunta voi painaa 20 kiloa, ja seinässä on esimerkiksi 5 kerrosta.

Ja lunta laatikkoon! Parasta olisi, että laatikoita olisi useita.  Kun yhtä laatikollista käyttää, toisissa ehtii lumi jämähtää.  Aina muutaman lapiollisen jälkeen kannattaa lumi polkea tiiviiksi, jopa niin, että muovilaatikko jopa hieman pullistelee, jotta ei jäisi ilmataskuja tai muuten hauraita kohtia.
Jopa pikku pakkasella laatikollinen jumettuu seinätiileksi, mikäli se on kunnolla poljettu ja sillä on aikaa kovettua.

Ainakin pohjakerras kannattaa latoa koko laatikollisista.  Seuraavaa kerrosta varten voi laatikollisen sahata halkikin. "Tiilien" on oltava tarkasti pystysuorassa, ja mikäli maasto on kaltevaa, on sahattava yläpinta vaakasuoraksi ja laatat suunnilleen saman korkuisiksi, jotta saumojen päälle voi latoa uuden laatan. Ensimmäinen kunnon nuoska käyristää tai kaataa seinät, mikäli ne eivät ole kunnolla pystysuorat.

Jos on selkeä nuoskakeli, laatat voi latoa vaikka valmiiksi ennen lumella tilkitsemistä.  Mutta jos lumi on vähänkään kuivaa, on syytä tiivistää joka sauma heti, tai laatat liikkuvat ja kallistelevat.
Tuulensuojaksi grillillä riittää viisi kerrosta eli noin puolitoistametrinen seinä.  Huomaa, että rakenteet painuvat ja saattaa olla lisäkerros tarpeen myöhemmin.

Oli hyvä keli ja laattoja sai latoa paljon ennen tiivitämistä lumilaastilla.

On pidettävä huoli siitä, että laattojen saumakohdat eivät osu päällekkäin.  On joskus käytettävä sahaa ja vaikkapa aloitettava lyhyemmällä laatalla tai sijoitettava lyhyt johonkin sopivaan väliin.

Muurin sakaroissa jäätelölaatikko tai pakasterasia on sopiva muotti.  Pakasterasialla saa myös aikaan vaikkapa ikkunanreunatiilet, puolikas rasiallinen on sopiva.
Kun laittaa tiiliä paikalleen, niiden alareuna on hyvä nopeasti kastella vadissa, tiili liimaantuu heti kiinni.

"Lasiset" ikkunat saa vasta pakkasella.  Anna veden jäätyä ämpärissä.  Jää irtoaa, kun lasket ämpärin ulkopinnoille kuumaa vettä.  Mittaa ämpärillä reiän koko ja sahaa lasia varten reikä.  Ikkuna kannattaa tehdä vasta valmiiseen seinään.

Aika veikeältä näyttää, kun linnassa on valot.  Eli tuli näkyy "lasin" läpi.


Tulet grilliin ja kynttilöihin.  Ja juhla alkakoon!

Edessä on "vartiotupa", siellä on lyhty.  Salissa ei vielä ole ikkunoita, kun pakkasia vielä odotellaan.

Unessa, rajalla

Selkä?  Mikä pohdittava, kun pitäisi nukkua vielä se pari tuntia, ettei menisi iltapäivä torkkumiseksi.
Merenselkä, järvenselkä, siis iso ja avara, suorastaan selkeä.  Lapin selkoset ovat laajat.  Varmaan se iso ja avara ihmisessäkin on siksi juuri selkä.
Mutta onhan vaikka Salpausselkä ja Suomenselkä, ylänköalue, samoin Saariselkä Lapissa, vedenjakajia molemmat kuten Maaselkä Karjalassa.  Mitä lie sitten Selkie Joensuun lähellä muuta kuin genetiivi, suomeksi Selkien (kylä), so. vaaraseutua.

Semioottisia arvojakin tuppasi nyt jo melko virkeään päähän: -Älä käännä selkääsi! Siis joko merkityksessä Älä torju! tai sitten Älä ole välinpitämätön! tai jopa Älä ole pelkuri!  Se avioliiton ikävin selän kääntäminen kyllä myös muistetaan.  Selän kääntäminen on niin häpeällistä, että selkään saaminen, selkäsauna on toimituksen nimi, vaikka selän jatke sen kokisikin.

Aivan pöhköä - ja tyypillistä Aaltoa?  Mielikseen tämmöisiäkin pohdiskelee!

Eräänä aamuna tuli Maria petikaveriksi!
Jostain veljeskirkon resitatiivista oli jäänyt mieleen "Ainainen neitsyt Maria".  Miten ihmeessä?  Eikö Jeesuksella muka ollut sisaruksia. Ja tästähän herääminen pääsi vauhtiin: onko siis esimerkiksi Jaakob-velikin Jumalan poika?  Ja muistui mieleen enemmänkin tästä suvusta, Iisain juuresta, taisivat molemmat, sekä Joosef ja Maria olla sitä samaa sukua ja huonetta.
Miten koko Maria-juttu oli siinä yhteiskunnassa mahdollinen?  Olisi luullut, että Anna ja Joakim olisivat heittäneet tämän aviotonta lasta odottavan tyttären ulos huushollistaan.  Tai miten avara mies Joosef oli, lapsihan ei ollut hänen? (Kyynikko nostaa päätään, kenenkäs sitten, oikeasti.)
Maria-kulttia meillä ei ole, mutta kyllä pyhyys tuntuisi oikeammalta.
Koko evankeliumi olisi aika lattea kertomus ilman "sikisi Pyhästä Hengestä"-osuutta.
Tuhma tyttö pysyköön poissa, Maria olkoon Jumalan välineenä, Jumalan synnyttäjänä, joka kätkee sanoja sydämeensä, seisoo ristin juurella ja löytää tyhjän haudan.

Se Jeesuksen mummin nimipäivä on ihan kohta, 9.12.  Maria ja Anna ovat (Lauran ohella) kristikunnan yleisimpiä naisennimiä kaikkine johdannaisineen.    Onko myös LI Anna-johdannainen, so. AnneLI.  Onneksi olkoon!


Tässä vaiheessa on jo pakko nousta aamukahvin keittoon, eikö vain.  Ja kyllä maistuukin.

(Teologi-lukijani voisi vaikka vähän avata kommenteissa tätä sukua ja huonetta,  minä vain muistelen ja arvelen.)

Museo

Pähkinäsaaren rauha solmittiin ikuisiksi ajoiksi Ruotzien ja Novgorodin välille.
Liekö maailmassa yhtään rajaa, jolla olisi enemmän kahinoitu, jota olisi vuosisatojen mittaan enemmän siirrelty.  Mitäpä, jos Venäjä rupeaisikin vaatimaan tätä rajaa, eivätpä paljon viime sodissa tapahtuneet alueluovutukset tuntuisi missään, kun raja menisi Pohjanlahden rantaan Pattijoella.

Jotakuinkin kaikki rauhansopimukset on tehty tilanteessa, jossa toinen osapuoli on totaalisesti hävinnyt.  Mitä tällöin saadaan rauhansopimukseen?  Saadaan vain hävinneet sotasyyllisiksi, vain hävinnyt on velvollinen sotakorvauksiin ja alueluovutuksiin.  Hävinnyt voidaan jopa miehittää tai jopa liittää osaksi voittajaa.  Kuinkahan on, miten pitävä on pakkorauha?  Pitikö esimerkiksi Versailles´n rauha, kun Saksaa oikein olan takaa nöyryytettiin. Pitääkö rauha Palestiinassa?
Pitikö rauha Suomessa Talvisodan jälkeen, piti ylittää vanha rajakin Suur-Suomea tehdessä.

Ribbentrop ja Molotov solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen.  Siinä samassa hotkaistiin Puola,  jaettiin kolmeen osaan, vaikka puolalaiset jos ketkä ovat kansallisylpeää porukkaa.  Saksa sai rauhassa miehittää ja "suojella" ja Neuvostoliitto teki saman toiselta puolen.  No kaikkihan tietävät, kuinka hyvin se sopimus sitten piti.

Onhan näitä rauhantekijöitä, euroopanyhdistäjiä ollut ennenkin,  vaikkapa Rooma.  Aika hyvää työtä teki myös esimerkiksi Napoleon. Usein se rauha on taattu esimerkiksi tappamalla mahdollisimman monta vastustajaa, esimerkiksi intiaania, tai pakkosiirtämällä kokonaisia kansoja, kuten Isä Aurinkoinen teki.

Ihankohan kaikki suursodissa suurvaltojen väliin jauhautuneet kansat ovat halunneet isonveljen tulevan ja "vapauttavan" heidät.  Milloin kummaltakin puolelta.  Kirkkaimpana tähtenä on tietysti Neuvostoliitto, jonka vapautusten tuloksena useat maat vieläkin ovat toipilaita ja hallinto on näennäisdemokratiaa, henkilöpalvontaa, diktatuuria, kun ei demokratiaa voinut edes harjoitella.
Eipä edes Neuvostoliiton sisällä tehty Krimin antaminen Ukrainalle ollut mitään.

Enpä uskalla kuvitellakaan, mihin Saksan voitto olisi johtanut...

Pannaanpa historioitsijoita kaivamaan esiin kaikki pitämättömät aselepo-, hyökkäämättömyys- ja rauhansopimukset.  Tapetoidaan jonkin oikein ankean museon, vaikka Riiassa olevan miehitysmuseon seinät niillä, ja joka sopimuksen perään pannaan selostus, mitä sitten tapahtui.  Kaikkien maailman noin 200 valtion tärkeimmät päättäjät (talousjohtajia unohtamatta) suljetaan kahdeksi viikoksi museoon ilman yhteyksiä ulos, toki hyvälle muonitukselle.
Ai miksi? Jospa he oppisivat tekemään parempia sopimuksia.

Mitä oikeasti kahden viikon aikana tapahtuisi?  Ulkomaailmassa tehtäisiin pari vallankumousta.
Museossa olisi porukka jakautunut klikkeihin, jotka riitelisivät keskenään ja joista ainakin yhtä kaikki muut innolla sortaisivat.
Ja ne sopimukset seiniltä opiskeltaisiin hyvin tarkkaan.
Joku oppisi, että aseleposopimus tarkoittaa samaa kuin aikaa varustautumiselle ja salaa tehtäville iskuille.  Joku oppisi, että on oikein kostaa rauhansopimusten vääryydet.  Joku saisi uskolleen vahvistusta, että kannattaa sopia mistä vain, sopimusta kun ei ole aikomustakaan pitää.  Joku oppisi, kuinka sota voidaan "laillisesti" alkaa vaikka pukemalla omia kielitaitoisia joukkoja vihollisen uniformuun ja miehittämällä oma viestiasema, saivat toki Mainilan laukauksetkin ansaitun huomionsa.
Oppisi joku taas senkin, että oman turvallisuuden nimissä on hyvä vaatia toiselta mitä vain, varsinkin, jos toinen osapuoli on heikko.  Olisi hyvä myös saada pakotettua toiset , ne heikot, liittoutumaan ja tekemään puolustussopimuksia, voi hoitaa monta kerralla.


Ulos tuli innokkaita miehiä.  Tulisi maailmaan kuri ja järjestys.  Mutta tuli myös todella masentunut, se toinen joukko.

Avoin kirje

Hyvä Pavel,  Hyvä Pjotr!

Tohdin lähestyä teitä näin kirjeellä, sillä eihän valtava kansakunta voi olla väärässä valitessaan teidät johtajikseen.  Teissä täytyy olla jotakin hyvää.  Itse asiassa pidän sinua, Pjotr, koko maailman diplomaattikunnan taitavimpana.
Ai niin.  Eihän teitä olekaan valittu.  On valittu se ainoa sallittu vaihtoehto, mielikuva, joka perustuu mielipiteiden ja tiedotuksen rajoittamiseen ja vastustajien eliminoimiseen.

Minua huolettaa maailman turvallisuus.  Meille muille kansoille turvallisuus ei tarkoita, että äiti Panslavia painostaa, ottaa yhä suuremman vallan.  Meille rauha ei ole ison naapurin pillin mukaan tanssimista.

Miksi Eurooppa on huolissaan esimerkiksi Donald Trumpin vaalivoitosta?  Esimerkiksi siksi, että hän vaatii Euroopan maita vastaamaan suuremmalta osalta turvallisuusmenoista.

Sana Eurooppa vaatii selityksen.  Oletteko, Pavel ja Pjotr, tulleet huomanneeksi, että kun puhutaan Euroopan turvallisuudesta, Eurooppa ei ulotukaan Ural-vuoriin asti?  Rajana onkin Panslavian raja, syvällä maantieteellisen Euroopan sisällä.
Siis Eurooppa varustautuu ja on huolissaan, ja aina on ajatuksena, että uhka on Panslavia.  Turvallisuusvaje  tarkoittaakin siis samaa kuin Panslavian pelko.

Ei voi olla niin, että koko muu Eurooppa on väärässä.  Eikä ole niin, että Eurooppa varustautuu hyökätäkseen ensin.  Pelko on todellinen syy.
Vaikka on syttynyt kaksikin maailmansotaa juuri sen seurauksena, että maailman oli pelon takia liittouduttava ja sitten pidettävä sitoumuksensa, juuri te ylläpidätte pakkoa taas yhä tiukemmin sitoutua.

Kyllä.  Vakoilijasatelliitit valvovat, rajojenne lähellä lentää valvontakoneita, laivat partioivat, on puolustusjärjestelmiä.  Mutta miksiköhän?  Kun en edusta mitään virallista, so. hyssyttelytahoa, voin sanoa, että teihin ei luoteta, teidän sanaannekaan ei voi luottaa.  Teitä on pakko valvoa.  Ja varustautumisenne on jopa isompaa kuin teitä pelkäävien ja aseet ovat vahvasti hyökkäysaseita.
Ja silti olette kaapanneet maata, mukana naapurimaata edelleen pilkkomassa, pommittamassa vain siksi, että saisitte olla neuvottelupöydissä ja pönkittäisitte suurvalta-asemaa.  Sitä kautta saa kansansuosion ja voi edelleen rajoittaa oman kansan oikeuksia, tiedonvälitystä jne. ihan huomaamatta?

Minulla olisi ratkaisu.  Tie on pitkä, mutta maailman kannalta ainoa oikea.  Ja se alkaa todellisesta demokratiasta, vapaasta tiedonvälityksestä ja kansainvälisestä oikeudesta.
Haluaisin nähdä päivän, jolloin sopimukset pitävät, koska ne eivät ole pakolla solmittuja ja sopijaosapuolet ovat rehellisiä.  Hakuan myös nähdä päivän, jolloin armeijat ovat tapeettomia, vain kansakuntien yhteinen kohtalaisen pieni iskujoukko pitäisi terrorismin kurissa.
                                                                         
                                                                                                 Markku
  -----
Joku saattaa sijoittaa esimerkiksi Vladimir ja Sergeij- nimet tai Venäjän tähän tarinaan?  Jos joku ne nimet oikeiksi näkee, saattaa siis jutussa piillä jonkinlaista oikeaa asiaakin, jotain tuttua.  Mutta sinä olet sijoittaja.  Minulle riittävät Pavel ja Pjotr ja Panslavia, ja silti olen sanonut enemmän kuin muu maailma?

Uusinoromäki

Tihkua, sumua, mutta lämmintä.  Koko kesä -76 on jäänyt sateisena ja koleana mieleen. Kuljemme, opiskelija-Ritva ja minä, Kylkisniityllä, maistelemme mesimarjoja, polku jatkuu ja mäki alkaa nousta vasemmalla.  Metsuri kaataa sahalla rinteessä , ei meitä huomaakaan. Ylhäällä on komeaa metsää, oikein pylväspuuta odottamassa päätehakkuuta.  Ikivanhan metsäpalon jälkiä on siellä täällä tyvillä, mutta metsä on siitä upeasti toipunut.  Sumu tihenee, ollaan laella ja kai pilvessä.  Kiertelemme mäkeä, löydämme jopa kosteikon sieltä korkealta.  Joltain reunalta pitäisi näkyä Päijänteellekin, mutta ei tänään.
Mutta mehän olimme sukulaismökille kyläilemään menossa.  Sahan ääni kuuluu, oikaisemme sumussa sitä kohti huimaa jyrkännettä ja louhikkoa pitkin alas.  Hyppelemme kiveltä kivelle, vesi lirisee kaukana allamme.
Maasto on aivan erilaista kuin tullessa - olemme aivan eri puolella vuorta.  Toinen sahaaja! Tulemme pitkän rämpimisen jälkeen metsäautotielle.
-  Tuonne louhikkoon ja vuorelle en takaisin mene!
Aurinko vähän pilkahti, saimme suuntia selville.
Niinpä kävelemme tietä myöten Nisulaan asti, pikatietä Viisarinmäkeen ja vielä kilometrin Noromäkeen, autolle ja autiotalolle.  (Nythän siinä on, n. 7 m paikkaa vaihtaneena, kaunis keltatiilinen talo.)  Eikä tullutkaan kuin 14 kilometriä ylimääräistä, jotenkin sauna maittoi sukulaismökillä.

 Kevättalvi. Olemme Joensuussa.  Huikea lämpöaalto sulattaa tiet ja pihat parissa päivässä.
- Ajetaan Toivakan kautta kotiin!  Mennään katsomaan suvun metsää! Juuri oli äiti selvittänyt, että sieltä saisi hakea polttopuuta niin paljon kuin tarvitsi, ja olisi uusi metsäautotie.  Ja niin mentiin, Kylkisen metsäautotielle sentään päästiin ihmettelemään, mistä se oma metsä alkaisi ja mihin loppuisi.  Maastoon ei ollut mitään asiaa, hankea piisasi vyötärölle, eikä ollut hankiaisesta tietoakaan.  Mutta tästä tulisi se oma metsä.  Eipä kolauttanut.
Mutta monta vuotta ennen vuotta 1994, jolloin metsää perin, kävin jo ojaa kaivamassa ja rankoja harventamassa. Omin päin ja ilman selkeää suunnitelmaa, mutta aina tehden ensin ns. oikeaa metsänhoidollista, vasta sitten keräilin polttopuuta.

Ei tule perintöriitoja, ei.  Äiti oli - oliko - kaukaa viisas ja suunnitteli omaisuudenjaon jo ennen kuolemaansa ja niin perimme Anteron kanssa metsää.
Se, että käy mielellään metsässä tarkoitti että haluaa omistaa metsää?  Ei, minusta tällainen alkutuotantoasia ei edes kuuluisi virkamiehelle vaan on osa maataloutta.
41,3 hehtaaria.  Seitsemää erilaista tie-, ojitus, taimitus-, taimistonhoitolainaa: - Niissä on niin pieni korko! (3 %)  Juu, oli korko pieni, mutta kas kun se pääomakin (parikymmentä tuhatta) piti lyhentää, eikä metsästä olisi tuloja ihan heti.  Äiti oli kammannut kaiken puun, oli eri ikäisiä taimikoita ja oli istutustarpeita, raivaustarpeita ja pinta-alaan kohdistuva vero vielä heti maksettavaksi, kiitos vain. (Äiti ei kyllä omaa elämäänsä metsänmyynnillä kohentanut, kaikki oli yhteiseksi hyväksi, veromätkyihin tai esimerkiksi kaikkien ennakkoperintöveron maksamiseen!)
Olimme mahdottomassa tilanteessa.  Mistä pappi tai opettaja saisi rahaa ylläpitää tuottamatonta kivikkoa? (metsän kasvun kannalta vaari sanoi kuulemma parhaaksi) Eikä Vaarin maata sovi myydä!
Ensimmäisiin lainoihin panimme yhtymän tilille omaa rahaamme, tuntui se!  Olimme perineet menoja, lainoja ja hirmuisen työmaan, ja ihan oikeasti olin  kiipelissä ja vähän katkerakin.
Mutta sitten onneksi tuli lupa valita, onko arvonlisäverovelvollinen vai pysyykö pinta-alaverotuksessa.  Arvonlisävero maksettaisiin vain myynnistä, ehkäpä se kelpasi!  Mutta sitä varten piti muodostaa kiinteistöyhtymä.

Metsänhoitoyhdistys soitteli: pitäisi heti raivata vesaikkoa 7,5 hehtaaria.  Miten minä, työssäkäyvä, lappeenrantalainen sen teen, osaan, ehdin.  Oli jo annettu äidille määräaika, se oli nyt ummessa.  Siis yhdistys raivasi meidän kustannuksellamme, heti.  Mistä siihen rahat?  Onneksi sama metsänhoitoyhdistys etsi kaikki mahdolliset tuet ja halvat lainat.  Joka tapauksessa siinä kohtaa päätin, että metsän tulee maksaa ainakin itsensä.
Marssin  keväällä - 95 yhdistyksen Toivakan toimistoon.  Sain valtavan hyvää palvelua. Sain ohjeet, millaisia työvälineitä tarvitsen, lohkokartat, jopa työohjeet näyttöä myöten.  Myöhemmin olen saanut lainaksi esimerkiksi istutusvälineet ja aina ajankohtaiset suunnitelmat, jopa alueen satelliittikuvat, kunnolliset väärävärikuvat, joista heti näkee puuston laadun ja esimerkiksi raivaus- tai harvennustarpeet.
Mikä parasta, viimeisen päätehakkuun jäljiltä oli jätetty puita ns. siemenasentoon vuorelle.  Liikanen, metsäneuvoja, aarre miehekseen rahaongelman hyvin ymmärtäen, sanoi, että ne voisi hakata, ja niin metsä alkoi ensimmäisen kerran tuottaa jopa niin paljon, että meille ilmestyi tietokone.
 Sittemmin on parin hehtaarin koivikko kaatunut ja (muka, luvattiin, oli puoliverovapaata) verovapaasti myytynä ensiharvennuspuuta ja metsä on todellakin ylläpitänyt itsensä, vaikka on useitakin istutuksia ja tientekoja jouduttu maksamaan.    Aika oli sellainen, että aukkohakkuu oli ainoa sallittu menetelmä.  Tuloja?  Aina pitää olla tilillä rahaa maksaa lainaerät, tieosuusmaksut, sorastukset ja muut menot. Ja huomaa 22% arvonlisävero kaupoissa ja noin kolmannes kauppahinnasta aina taimitukseen, nippa nappa olemme omillamme, so. tilillä on seuraaviin maksuihin rahaa.

Ihan alkuun, jo 80-luvulla, olin söhlännyt vesurin ja halkosahan kanssa, sen minkä osasin ja sen minkä muutamana pyhäpäivinä ehti.  Ja lapiotakin tarvittiin tienpitoon pienemmällä metsätiellä ja ojien perkauksessa . Matkaa oli se kolme tuntia suuntaansa, päivä jäi lyhyeksi.  Ja jos aikoi jotain rankaa tai leppää polttopuuksi saada, varsinainen taimistonhoito sen kun lyhenisi.  Eli kunnon välineet ja leirejä.
Lappeenranta on sentään vain 220 km:n päässä, mutta oululainen veljeni ei savotalle joutanut, pyhätyöläinen, myöhemmin ei terveys sallinut.   Kerran kyllä olimme, sekä Anteron perhe että meidän perhe, yhtaikaa kiipeämässä maisemia katsomaan vuorelle.  ja kerran Antero oli mukana laittamasssa ilmakuvaussignaaleja palstan  rajojen  mutkakohtiin.  Vävy ja poika, joskus jopa Ritva ovat lähinnä halkourakoihin osallistuneet eli minä olen saanut loitota raivurin kanssa ns. tuottavaan työhön - on se: hehtaarin raivaus maksaisi n. 450 euroa, ja olen parissa kymmenessä vuodessa tallannut varmaan joka neliömetrin, jotkut vesaikot useaan kertaan.  Usein olen tehnyt työpäivän jälkeen halkohommia pari tuntia, sillä kallein halko ei ole se, joka haetaan satojen kilometrien päästä, vaan se, mikä jää metsään makaamaan.  Vain silloin tällöin olen kuormia kotiin ajanut, sillä puulla on metsässä hyvää tilaa alkukuivumiseen, eikä peräkärryn kanssa jurruttaminen oikein ole mieleen.

Metsä aikaansaa yllättäviä asioita.  Olen ollut tieosuuskunnan kokouksissa, maanmittarien pakeilla uusien tiesuunnitelmien, yhteismaasta luopumisen ja uusien tieosuuksien takia, tutustunut mukaviin ihmisiin.  Olen jopa käynyt Leivonmäellä antamassa hyväksymisen  vesialuejakoon.  Olen antanut rauhoittaa jyrkännemetsää ja ilman rauhoitustakin säästänyt puronvarren kaartuvat rantalepikot.  Muutenkin luontoarvoja haluaisi ottaa huomioon: esimerkiksi raivaus keväällä ja alkukesällä on ihan pesimärauhankin takia aika tylyä, mutta toki se taloudellinenkin syy löytyy, vesakot versovat entistä hurjemmiksi, jos ennen juhannusta niihin puuttuu.  Joskus on pakko ja onhan toki ylitiheää taimikkoa ilman vesaikkoakin esimerkiksi männikössä.  Mutta istutapa kuusta, saat koivua - olenkin usein jättänyt vauraampia runkoja koivua ja leppää ihan tahallani kasvamaan halkomittaan, tien lähelle.

Kerran metsä oli maksaa henkeni.  Oli varsinainen sadekesä.  Ja taas oli yhdistys kohteliaasti antanut raivaustavoitteen.  Tavoite oli samaa kuin velvoite: jos ei aikataulu pidä, metsä ei olekaan standardin mukaista, so. puukauppa ei käy.  Koska olin sitoutunut yhdistyksen hoitosuunnitelmiin, aina sanottiin, että jos ei itse aikataulun mukaan raivaa, yhdistys raivaa ja me maksamme.  Eipä isännille näin sanota? Telttailin, mikä tarkoitti, että ikinä ei päivällä kastunut vaatetus yöllä kuivunut ja olo oli surkea, nukuin huonosti.  Mutta työ joutui, ja neljäntenä iltana huomasin, että huomiseksi jäisi vain alle puoli hehtaaria.  Siis iltapalan jälkeen takaisin metsään, sateeseen, alkukesän hämärään viikko ennen juhannusta, tänne sateeseen en enää yöksi jää!
Miten kuten sain työn valmiiksi.  Heittelin makuupussit, patjan autoon sisään, teltan ja työkalut ja märän kaiken survoin pakkaamatta peräkärryyn.  Ja ajamaan.  Kirkonkylällä ei ollut mitään liikettä.  Ajoin Kangasniemelle, sain sentään sieltä huoltoasemalta ison kupin kahvia ja kävelin vähän.
Ja kotiin päin.  Mitenkään erityisesti ei väsyttänyt.
Korkea-ahon risteyksen kohdalla, melkein kotona, suutuin todella.  Joku nuorisoauto kurvasi aivan liian läheltä edestäni Korkea-ahoon päin, jouduin kunnolla jarruttelemaan.  Radiosta kuului toinen ärsyttäjä, oikein imelästi joku emäntä lauloi :- Jää mun luo!
Ja kilometri tästä heräsin kolinaan, kun auto osui vasemmalle sillankaiteeseen ja pyöri vaakatasossa ympäri.  Kännykkä lensi kuin ohjus pääni ohi ja kirskunta oli valtavaa.
Peräkärri piti pystyssä.  En loukkaantunut mitenkään, mutta autosta mm. vetoakselit lensivät paikoiltaan ja peräkärryn aisa vääntyi korkkiruuviksi.  Auto kävi yhä, sammutin,  hätävilkut vain päälle ja soittelemaan 112.  Ja kotiin toinen soitto.
Hengenmeno lähellä? No, metrin aiemmin vasempaan laitaan, ja olisin rusinana Mattilasta Kesämäkeen johtavan tunnelin edessä rinteessä muutama metri alempana.  Kaide pelasti.  Olen  ilmeisesti ainoa, joka on TVL:lle ilmoittanut rikkoneeni kaiteen ja insinööri ihmetteli, pahoitteli, sanoi laittavansa laskun - eipä ole kuulunut, luulenpa että niille kuuluu, jotka saadaan muuten selville.

Unet kyllä teltassa maittavat.  Mutta kun laulurastas kiljuu juuri pääsi yäpuolella eikä pitkäksi aikaa häviä kapuloita heittelemälläkään! Ainoa teltanpaikka on tieristillä, muualla on kivikkoa.
Kun olen kivistä latonut kunnollisen tulisijan, aina on kivet heitelty pois seuraavalla kerralla.
Joskus laitoin lapun, että raivausrankoja ja tuulenkaatoja voi ottaa polttopuuksi, seuraus oli, että n. 2 kolmasosaa valmiista klapipinostani lähti.  Rangoistahan ne!  Joskus on pino ladottu uudestaan, kuoripuoli päällepäin ja eri lailla tuettuna.  Tekijä ilmoittautui ja virnisteli, oli vähän sukuakin.

Metsäautotie Kylkiselle tietysti maksaa, osuusmaksu on joitakin kymppejä.  Mutta onhan sitä korjattava, perusparannettava, reunavesakot raivattava ja ojat putsattava, joskus tulee isokin lasku.
Vanha tilustie toisella puolella on vuosittain raivattava vatuista ja lepistä ja kaksi kertaa se on puukauppoihin tarvinnut caterpillarin apua,  Rahaa pyrkii aina säästämään, esimerkiksi omalla työllä.  Mutta esimerkiksi reunojen raivaaja otti palkakseen reunoilta saatavan energiapuun, aika kätevää.  Ja kerran on tie kunnolla sorastettu rallin maailmanmestarin pitkien harjoittelujaksojen jälkeen hänen laskuunsa.  Ja yhdistys hoitelee avustusten haut, niitä rahoja ei sitten koskaan kyllä näekään, menivät aina suoraan.  Ja toinenkin tie on hintansa vaatinut paitsi lapiotyönä, myös oikein caterpillarin kustannuksina, kun piti työntää kärrytie sileäksi tukkirekan ajaa - hyödyin tästä pikkumenosta
(1080 mk) tavattomasti, sillä olen päässyt autolla työmaalle asti myös Noromäen puolella.  Kone on myös laikuttanut isoimmalla istutustyömaallani.
Jos olisin laskuttanut kaiken oman työni tai edes matkani...?

On matka useinkin vaarallinen ollut, varsinkin silloin, kun Kangasniemeltä Toivakkaan piti ajaa sitä vanhaa tietä.  Kerran poliisi pysäytti jonon valtavan mäen alla.  Omalla vastuulla saa ajaa ylös, piti ottaa kova vauhti.  Puolessa välissä oli rekka sen verran poikittain, että poliisi siinä ohjasi liikennettä, so antoi alhaalta tulevalle tilaa säilyttää vauhtinsa.  Hurja paikka ankarassa lumipyryssä, pohjana jäinen tie ja irtolunta päällä.  Mutta tämä oli jo esihysteerisenä aikana, kun piti mennä Ritvan luo Jyväskylään ja renkaat Taunuksessa eivät koskaan olleet uusia.  Uusi tie tuli vasta, kun meille oli hankittu ensimmäinen upouusi auto, Lada, eli vuosi on 1987.  Riittävästi on ollut liukkautta, ruuhkaa sadetta, sumua, milloin mitäkin.  Yksi todellinen vaara on tienvarren hirviä tai joutsenparvia ihmettelemään hidastava vilkuton autoilija!

Jokaisella metsänomistajalla pitää olla peräkärry.  Aluksi lainailin milloin kummaltakin langolta, naapurilta, tutuilta, mutta käyttöä rupesi olemaan niin paljon, että oma hankittiin.  Se oli ns. omavalmiste, hain sen Raisiosta asti hyvin halvalla.  Kerran siitä oli vähällä pudota kumpikin pyörä: akselit oli vain kiilattu jousikumeilla paikoilleen, ja Pasin kanssa kilkutimme ne metsätiellä kirveenhamaralla takaisin.  Kotona kiinnitin ne kunnolla, porasin reiät sisäpäihin ja tiukkasin ne vaijerilla kiinni toisiinsa, liikevaraa ja joustoa piti olla ja kiinteää liitosta ei voinut ajatellakaan. Toisen kerran meni pyhäiltana pimeässä räntäsateessa rengas, ja piti hakea uusi Leivonmäeltä.  Varsinainen onni on tiepalvelunumero kännykässä, auki oleva rengasliike venäläiskaupan takia ja hyväpohjainen bussipysäkki renkaanvaihtoon.  Se räntäsade taisi olla bonusta.  Tuuria oli, että kuorma oli rankoja eikä klapeja, oli paljon nopeampi purkaa ja taas lastata, ja sain rangoista jopa rotia kärryn alle eikä se ollut pelkän tunkin varassa.
Peräkärry saattoi myös siis kerran pelastaa henkeni.  Peräkärryssä kulkevat halot ja rangat, mutta myös isot työkalut, jos ihmeekseni jonkun kaverikseni autoon sain.  Ja omakotiasukaas tarvitsee monasti kärryä muutenkin.

Toivakkaan lähtöaamuissa oli aivan oma virityksensä.  Useimmiten lähtö oli todella aikaisin, jotta ehti valoisaan aikaan tehdä mahdollisimman paljon.  Aamukahvit rauhassa ja tukevasti syötävää.  Kahvitttelun aikana porisi iso termoksellinen  mukaan.  Sitten eväsleipiä veistämään ja kylmiä juomia pakkaamaan.  Vaihtovaatteet koriin.  Sahat, bensiinit, öljyt, pöytä, tuoli , keitin autoon kaikessa rauhassa.  Tietty rutiini tuli, ja oppi ihan kovalla kädellä varmistamaan esimerkiksi WC-paperia, vaihtorillit tai pesunesteen mukaan, suojavarusteet myös - aloittelin paljain käsin ja esimerkiksi Hai-saappailla tai lenkkikengillä.  Varsinaisen ruoan ja usein ihan leivänkin ostelin usein Toivakan kirkolta, jos en ollut liian aikaiseen siellä.

Matka on pitkä.  Vakiintuneeksi tavaksi muodostui tauko Kangasniemen TB:llä - se kiva rantakahvila ei niin aikaisin ole auki.  Ja aina sama tilaus, iso kahvi ja tyttömunkki.  Ja vaikka olin satunnainen kävijä, minut alettiin tuntea.  Esimerkki: kun kerran eivät munkit vielä olleet valmiina, myyjärouva sanoi, että niitä juuri tehdään, odota viisi minuuttia.  Enkä ollut ehtinyt mitään kysyä, toljotin vain kassalla pelkän kahvin kanssa.
Paluumatkalla oli pakollinen tauko Läsäkoskella, satoi tai paistoi, söin eväänjämät, join lopun kahvin.
Upea paikka.  Aina oli evästä jäljellä, sillä kovassa työssä ei tule nälkä, niin hullulta kuin se kuullostaakin.  Lopulta en viitsinyt edes lämmintä ruokaa tehdä, en aina edes makkaraa paistaa.
Matka kotiin Toivakasta on saattanut kestää seuraavaankin päivään, esimerkiksi tänä kesänä oli hyvä tauko Mikkelissä, hienot ruoat, saunat, ja yötä myöten ajettiin Savitaipaleelle purkamaan osa kuormaa ja nukkumaan,  Pitkälti jälkeen puolen päivän oltiin kotona.  Ihan tuli mieleen muistikuva Mummista, joka joskus 50-luvulla lähti Vapon virka-autolla Toivakkaan, otti mukaansa Pekan ja Anteron (meille veljeksille kateeksi kävi) ja valmistautui kuin suureenkin projektiin.  Reissu vei monta päivää.  No, ne tiet!

                                          Vaarin kotitila VIhijärvi

Ruskailotulitusta, joutsenia, kurkia, rusakoita. Joutsenia, joutsenia!  Hirviä ja lisää hirviä.  Puron kohina, joka vähitellen kesän mittaan muuttuu solinaksi.  Luonto on antanut paljon ajomatkoilla  ja omassa metsässä.  On saanut sienet ja mesimarjat ja puolukkaa olisi mäellä enemmän kuin missään, ja se on paljon sanottu, se, koska ystävien mökkirinne on mahdoton puolukkapaikka.  Olen usein kävellyt ja nauttinut, vain ollut ja aistinut, esimerkiksi leiriaamuina, ennen kuin ilkeää sahoja käyntiin päräyttää.  Mutta tästähän ei nyt tarvitse luopua, onneksi meillä on jokamiehenoikeus!
Toivakassa itsessäänkin riittää nähtävää.  Aika jännä on kunnantalon ja palokunnantalon avioliitto.  Lukumiehen erikoiset kirkkomaalaukset syystäkin saivat julkisuutta, eikä jokainen niitä kyllä vieläkään hyväsy, ei värimaailmansa takia saati sitten siksi, että esimerkiksi "syntinen nainen" on hyvinkin syntinen nainen eikä perinteiseen  tapaan kuvattu.  Eikä se Lukumiehen talokaan ihan klassinen ole, sitä vain ei pikatieltä näe.

Hirviporukoilla on pysyvä lupa metsästää maillamme, vastikkeetta.  Ihan tarpeeksi on katkottuja taimikoita nähty, olenkin oppinut jättämään haapaa kaluttavaksi, ettei mene aina se paras männyntaimi.  Silloin Mummin aikaan , joskus vielä Äidin aikaan, tuli Toivakasta komea paketti hirvenlihaa.  Eipä ole kuulunut, ei myöskään peijaiskutsua.  Mitä näistä, mutta yksi on törkeää: ikinä, monista pyynnöistä huolimatta, ei ole tullut ilmoitusta, milloin se jahti on.  On jokseenkin tylsää ajaa yli kaksisataa kilometriä todetakseen, että autotie on tukossa ja parkkipaikkani tien varressa varattu (metsäautotien laitaan ei muualle siellä mahdu),  oranssinuttuja joka puolella.  Käynnistä siinä sitten raivuri tai saha.  Onneksi palsta on iso, olen ajanut muutaman kilometrin ja lähestynyt alueen toista päätä Noromäen kautta ja joutunut suunnittelemaan työpäivän uudelleen.  Useita kertoja näin, vaikka olen ihan paikan päällä asiasta sanonut, soittanut, kirjelmöinyt.  Hyvin lähellä on, etten ole päräyttänyt kiukkuisena sahaa juuri keskelle jahtia.

Puhtaus on kesäaikana ihan helppo juttu.  Olen kaivanut puroa vähän syvemmäksi kivien välissä.  On upeaa istua pohjasorassa ja antaa lämpimän veden juosta.  Keväällä vesi yltäisi istujaa kaulaan, loppukesästä saa pesulla vähän voimistellakin.  Mutta jos on kesällä kotiinlähtö, olen ottanut tavakseni käydä kirkonkylän uimarannalla.  On varsin mukavaa saada kuivaa päälle, sen sijaan että olisi hiessä, pihkassa ja kutisisi itikan- ja paarmanpuremissaan sen seuraavan kolme tuntia vielä. (Hirvikärpänen tuli vasta ehkä - 98?) Pyyhe on ehkä se useimmin unohtunut tärkeä asia, mutta tuuli kuivaa ja on ihan mukava seurata muksujen (ja somien äitien) touhuja.

Parhaina reissuina juotavaa meni kahvin lisäksi yli kolme litraa.  Yhden kerran olen niin vähällä juomisella ollut, että heikotti, oikein pelotti.  Oli istutushommia kaukana tiestä, ja ilman pulloakin oli ihan tarpeeksi kantamista, oli istutusputki, taimikaukalo lastattuna ja yksi taimilaatikko vielä keikkumassa miten kuten mukana, mihin se pullo mahtui.  Oppirahoja, nyt on aina tarpeeksi, vaikka olisi kuinka hankalaa.
Ja on!  Kannapa saha, raivuri, polttoaine, teräöljy, vähän viiloja, ruuvari ja tulppa-avain esimerkiksi Kylkisvuorelle. Matkaa on ylös 480 metriä, aika vähän?  Mutta tällä matkalla on nousua 120 metriä, ja polku on aivan mahdoton ja ainoa tie ylös.  Ihan turhaan ei alas päivän mittaan tulla, kun lastattu ukko nousee melkein puoli tuntia puolta kilometriä.  Uskokaa pois, metsurin kamppeissa kulkeminen ylämäkeen kamelina on rankka juttu.
Saa miettiä, mihin kohtaan ja miten pakattuna reppuun sitä evästä ja juomista laitat, ettei se polttoaineen kitku maistu.

Turvavarusteet ovat aivan välttämättömiä maastossa, joka muodostuu lähinnä sammalen peittämistä kivikoista ja paljolti rinteestä.  Jalansija ja pakosuunta on varmistettava aina ennen sahan käynnistystä.  Muutenkin kaikki suojavarustus on opittu käyttämään, kypärä kuulosuojaimineen tietysti, jopa silmät on silmikko suojannut ja kovakärkisaapas on pelastanut koiven, joka jäi ison putoavan  halkopöllin kantin alle.  Viiltosuojatut hanskat ja housut ovat olleet vain mielialan takia tarpeen toistaiseksi, tosin olen housuni alamäkeen liukuessa katajatapissa vähän repinyt.  Äkkiä oppi, että kunnon sahapukki ja kirvespölli ovat todella tärkeitä turvalaitteita myös, eivät vain työn helpottajia.  Edes kotona sähkösahakaan ei ilman varustusta starttaa.  Ritva on aiheesta ja kivilouhikoista erityisesti huolissaan - lisää siihen matka uupuneena.  Mutta holhouksen ja huolehtimisen ero on meille eri asia?

                                          Leppä, rakkain takkapuu.  Raivausjäte on kirosana!

Rankinta on kotiinpaluu! Jos ei Läsäkoskella kävelisi ja venyttelisi, jo kävely olisi vaikeaa rankan päivän ja sen päälle autossaistumisen jälkeen.  Mutta tavarat, kuten sahaliivi, kirveet, sahapukki, keitin, retkikalusto paikoilleen, märät kuivumaan tai koneeseen, tiskit koneeseen, loput eväät jääkaappiin.  Kuormaa ei sentään pureta ja pinota, ja sahat jätetään kuuriin näkyviin, seuraavana päivänä ne teroitetaan, puhdistetaan, joskus tulppaa tai ilmanputsaria ja kipinäverkkoa puhdistellaan.  Varsinkin märkä teltta on heti saatava levälleen esimerkiksi pyörien päälle kuuriin.  Voi viedä helposti tunninkin, ennen kuin istut saunassa ja olet täysin endorfiininirvanassa.  Ja kohta kyllä maistuu iltapala.  On upea tunne olla oikealla tavalla väsynyt eikä stressiuupunut.  Ja tulla kotiin...
 ---
Viimeinen kuva vaatii selityksen?  Vaarini Lauri Vihinen oli kotoisin juuri Toivakasta, Vihijärven tila (eräässä kuvassa) on yhä metsäpalstamme naapurina.  Opintielle tai pois tilalta lähteneet ovat Vihisiä, Lauri opiskeli metsänhoitajaksi ja toimi VAPOn piirimetsänhoitajana sijoituspaikkana Lappeenranta.  Vaari peri ja huonoina aikoina osteli tilan ympäriltä torppareilta metsiä ja Noromäen tilan, joka meni siirtolaisasutukseen.  Yli 200 hehtaaria metsämaata jakautui sitten hänen lapsilleen Annalle (äitini), Simolle, Eevalle ja Matille, ja pirstoutumisen lopettamiseksi äitini sitten antoi ennakkoperintönä Anteron ja minun yhteisksi metsätilaksi.  Ja jatkajia ei ole - toivon, että tila nyt palautuu oikeaan alkutuotantoon eikä tällaisen kaupunkilaisen virkamiehen leikkipaikaksi.
Kiitos, Lauri-vaari.

Sana

Orwell oivalsi, kuinka vallassapitäjä jakaa vain omaa totuuttaan, muuntaa vanhaa totuutta tarpeen mukaan ja kieltää jopa oman ajattelun.  Oli jopa ministeriö totuuden varmistamiseksi.  1984 on edelleen hyvä kirja, vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan ohi on historia kiitänyt.
Kafka taas antoi meille syyllisyyden taakan, olimme sitten syyllisiä tai emme.
Mutta jo pohjalla oli pelko siitä kaikkitietävästä, kaikkinäkevästä Jumalasta.
Voisipa sanoa, että jopa Korvatunturi ja Markus-setä ilmentävät paitsi satua, myös topeliaanista kiltteydenpakkoa ja syyllisyyttä.

Useat sanat on tietoisesti vääristelty oikeasta merkityksestään.  Totuus itsekin, esimerkiksi muodossa Pravda.
Kuka uskoi oikeasti, että Pravda oli totta?  Pakkohan oli huomata, että jäi paljon tietoa saamatta.
Kaikki oli järjestelmän ja puolueen kannalta edullisessa muodossa.  Kaikki muu oli turhaa, hapatusta, fascismia, väärää.  Sivuvaikutuksena vaikkapa suomettuneessa Suomessa piti ääneen puhua samaa pravdaa, vaikka useat lännen saavutukset ja naapurin elintasoero olivat joka päivä silmien edessä.
Samaan vääristelyryppääseen voi samalla liittää esimerkiksi sanat ystävyys ja luottamus, kun useille kyse oli pakosta tai mielistelystä.

Tosi-alkuiset sanat voivat olla paitsi kielellisesti, myös ajatuksellisesti samaa juurta.  Esimerkiksi tosi-tv tarkoittaa ainakin minulle täysin keinotekoisia tilanteita irrotettuna arkitodellisuudesta, siis epätosi-tv.

Mitä on rauha?  Oikeasti kai se on hyvää oloa, pelotonta, onnea siitä, että mikään ei häiritse, luottamusta, tyyneyttä.  Ei se ole esimerkiksi yhteisön painostusta käyttäytyä tietyllä tavalla ja puhua, toistaa kuin papukaija tiettyjä puheenparsia, pukeutua, elää ulkoisesti rangaistuksen pelossa kaavan mukaan. Vai mitä, rauhanyhdistys?
Rauha ei myöskään ole vain samaa kuin sodattomuus.  Rauhaa ei ole pakkosopimus, sotakorvaus, poliittiset mantrat.  Rauhaa ei ole painostaminen tai poliittisiin järjestelmiin pakottaminen, oli sitten kyse idästä tai lännestä - länsi, varsinkin USA "unohdetaan" usein tahallaan, vaikka se on rauhaansa meslannut yli 20 maassa ison sodan jälkeen, räikeinä esimerkkeinä vaikka Vietnam, Chile ja Grenada.  Itäblokki muistetaan ja on syytäkin muistaa.

Rauha on molemminpuolisesta halusta tapahtuvaa, avointa.  Positiiviseen rauhaan kuuluu muiden aito tunteminen ja ymmärtäminen, vähenevä rajakontrolli ja oleskeluvapaus, kulttuurin vapaa leviäminen siinä kuin työn tai jopa ihmistenkin.  Koulun laulukirja on aika veikeä rauhantason mittari?

Vanha painostuskeino oli ase, valitettavasti yhä joillekin oman maansa sankarille.  Kriisi, voimankäyttö ja rajattu tieto tarkoittaa kansansuosiota esimerkiksi naapurissamme. Uutena - uudempana - olemme saaneet talouden ylivallan kaikkeen päätöksentekoon.  Ennen negatiivinen rauha oli varustautumista väistämättömään sotaan, epäluuloa, kontrollia, vaikutteiden estoa, rajattua oikeaa tietoa muista.  Nyt viimeistään on pakko huomata myös talous osana negatiivista rauhaa, pakkona. (Jopa sana "pakote" on keksitty.)

Vapaus on kuitenkin se eniten vääristelty sana? Jo lähtökohtaisesti se on vaikea sana.  Onko kyse vapaus jostakin vai vapaus johonkin?  Suomalaiselle se äkkiä ajatellen on samaa kuin itsenäisyys, rajoitetummin samaa kuin irti Venäjästä.
Kansalaisvapaudet edellyttävät demokratian toimimista ja tajua siitä, että vapaus vaatii myös vastuun ottamista ja osallisuutta yhteisöön.  Tässä mielessä en ymmärrä esimerkiksi äänestämättä jättämistä: kyllähän siihen on vapaus, mutta kuka oikeastaan tekee tietoisen valinnan  eikä vain ole laiska?
En myöskään ymmärrä, miksi talouden vapaus on paljon tarkemmin vaalittua kuin kansalaisen vapaus.  Irvikuva vapaudesta on taloudellinen liberalismi, so. talous ilman minkäänlaista säätelyä.  Uskooko joku ihan tosissaan, että talous toimisi vapaana kansalaisyhteiskunnan hyväksi eikä vain osakkeenomistajien?
Vapaus ei tarkoita vapaamatkustusta, so. ainaista itsekkyyttä ja käpertymistä lähipiirin hyvinvointiin toisten kustannuksella.  Vapaus on sopimus, sitoumus. Yhteiskunta on tietyin samoin pelisäännöin toimiva, vapaus on samaa kuin näiden pelisääntöjen sisäistäminen niin, että ne ovat ilman kipuilua omia?  Hienointa on, että sääntöjä voi demokratiassa tarvittaessa muuttaa.  Ihan turha on puhua holhousyhteiskunnasta, jos ei kanna mitään huolta yhteisestä hyvästä itse.  Pikkutarkka asioihin puuttuminen tai niiden rajoittaminen on kiusallista, myönnän, mutta pikkuruinen osa kokonaiskuvaa.

Minusta tuntuu, että olen juuri nyt vapaimmillani!  Näin on: olen irti opiskelupaineista, työsidonnaisuuksista tai kasvatushuolista. Olen suurin piirtein taloudellisesti riippumaton.  Minulla on aikaa tehdä mitä haluan, minulla on myös terveyttä tehdä mitä haluan.  Valinnat omaan elämääni ovat omia valintojani, ja sidokseni olen halulla hyväksynyt, vaikkapa perheeni.  Siitä, mitä en enää täydesti jaksa, voin päästää irti, esimerkiksi metsätyöstä tai politiikasta.  Minua ei uhkaa mikään, en ole edes asevelvollinen.  Minulla on kaikki kansalaisoikeudet, kansalaisvapaudet, kielitaitoa ja avara mieli liikkua ja omaksua uutta.
Ja parasta kaikista, minulla on kaveri, joka antaa minulle tilaa olla oma itseni.

Kehitys ja edistys

Tuli alkukesästä kirje.  Venlankatu ja Kaisankatu päällystetään!
Nytkö jo?  Eihän Tykki olekaan liitetty kaupunkiin kuin vasta 1922.  Muut kadut olikin jo päällystetty muutama vuosi sitten, kovin myöhään nekin, uusilla alueillahan päällystys on itsestään selvä suunnilleen heti.
Oli aikatauluja, työ tehtäisiin  elokuun tokaviikosta alkaen 7.30 - 15.30 välisenä aikana.  Oli projektipäällikön puhelinnumero, oli vastaavan mestarin puhelinnumero, ohjeet autojen siirtämiseksi pois työmaa-alueelta.  Muu info tulikin työmiehiltä.

Autopa ei sitten talliinsa kyllä ole tähänkään mennessä päässytkään.  Elo- , syys-, lokakuut hän on öitsinyt toisten katujen varsilla tai lopulta sentään  pihasolassamme.

Miten se niin autokatoskammoiseksi tuli?  Ei tullut, olisi se pilttuuseensa halunnut, mutta kun ei päässyt.  Ei päässyt, kun uusi asfaltti on 44 cm alempana kuin entinen tien pinta, olisi nokka rutussa tai pakoputki poikki peruuttaessa.  Jos jollain ilveellä olisi nokan saanut ylös talliin, olisi auto keikkunut pohjansa varassa taitekohdassa.  Eihän tuo KIA mitenkään erityisen matala ole, nokkaylityskin on ihan kohtuullinen.  Mutta kun tie on kanjoni.  Solaan alkoi päästä, kun otin kaksi valtavaa betonilaattaa pois ja madalsin luiskaa itse.

Vaikeuksia oli jo työmaan ensimmäinen lapiomies ennustanut.  Kaivurimies arveli, että eipä hätiä.  Mutta kyllä projektipäällikön numero tutuksi kävi, kun hänelle kanjonia ihmeteltiin.
Tiukka vastaus oli, että katu oli piirustusten mukainen.  Ai minkä piirustusten, kuka ne oli nähnyt, koko hanke tuli puskista ja kaupungin päällystysohjelman ulkopuolisena projektina.
No Ritvahan ei höpötystä kuuntele, ja kävikin ilmi, että Venlankadun korko on vuonna 1961 merkitty väärin, ja kas kummaa, meidän kohdallamme virhe on suurimmillaan.  Eipä se naapurikaan oikein pihaan pääse, ja kadunreunan uusi nurmikaista on aivan kalteva lähes kaikkialla.

Sentään on jo myönnetty, että autokatoksemme on piirustusten ja annettujen ohjeiden mukaan rakennettu.  Ja voi ihmettä, kun kerran on korkovirhe, kaupungin kustannuksella lattiaa luvattiin laskea ja ajoluiskaa viistota.
Mutta monia pomoja on tarvittu juoksemaan ihmettelemässä, monia kummallisia ehdotuksia on saanut kuulla.  On suututtu, sanottu mm. että ei tässä uutta tallia sentään tehdä, kun olemme halunneet edes yhtä hyvin toimivan katoksen saada.  ja kun tekijäksi tulee kaupungin alihankkijan alihankkija, monenlaisia parannuksiakin on kuultu ja kohtuumaksusta tarjottu ohi toteutuvan urakan - ja tätähän ei rouva hyväksy, me emme maksa penniäkään kaupungin virheistä.  Minä olisin jo taipunutkin, mutta vielä tarvittiin neuvotteluja.

Ongelmaksi muodostuu sokkelin antura uuden  valun tiellä, varmaan myös pilarien jalkojen tukeminen.  Viereinen maaperä tietysti pitää laskea samalle tasolle, luiskata.  Keskelle lattiaa tulee kulma, kun kaupunki ei suostu viistoamaan lattiaa peräseinästä lähtien - eipä kyllä minustakaan enää tuntuisi järkevältä em. anturavalun takia, samaten maata pitäisi viistota kaukaa pihan puoleltakin jo.

Monenmoista harmia on muutenkin aiheutunut.  Naapuri joutui purkamaan kauniin  noppakivikiveyksensä.  Valettiin asfaltti, valettiin paljon reunakiven ulkopuolellekin eli kivet pois edestä.  Ja uutta kivetystä varten tietenkin piti omalla kustannuksella leikata se turha asfaltti reunakiven ulkopuolelta pois.  Omalla kustannuksella myös uusi kivetys on ladottu, eikä siitä ihan yhtä kaunista tullut kuin entisestä, kun rinteestä tuli niin kalteva.  Sama naapuri joutui myös purkamaan ja siirtämään kaupungin ohjeiden mukaisesti rakennetun kauniin paneliaidan.
Toinen naapuri joutunee kaivamaan valtavan vaahterankannon ja kaatamaan toisen vaahteran, luultavasti myös rakennuttamaan uudet portaat.  Paljon pensaita ja istutuksia on tuhottu ja Tykin omaleimaisuuteen puututtu siis rankasti.  Ja, vaikka reunojen pensaat piti poistaa, katu on kapeampi kuin ennen.  Miten reunakiven toiselle puolelle voisi autonpyörän ajaa, kun siellä on hyvin kalteva uusi kylvönurmi, jonka auto painaisi kamalan näköiseksi.  Mutta kehitys.

Tänään alkoi työ, vihdoin.  Kaksi poikaa tuli muka sahaamaan laatan palasiksi.  Aloitettiin pienellä koneella, saatiin 30 cm saumaa.  Toinen kaivoi pilarintyvien anturat näkyviin.  Hävittiin tunniksi, palattiin isomman koneen kanssa.  Jotain vikaa oli, kun taas piti lähteä tunniksi pois ja jatkaa ruokatunnille.
Mutta sitten alkoi tapahtua.  Polttomoottorikäyttöinen todella järeä kone teki saumaa, pöly ja kasteluvesi lensi ja jyrinä oli kova.  Kummallakaan ei ollut hengityssuojaimia, vain toisella oli edes kuulosuojaimet.  Poikaparat!
Ja juuri kävi kaivinkone nostamassa palaset kuorma-auton lavalle ja kaapimassa maata pois sepelöintiä ja styroxeja varten.  Joskohan huomenna jonkinlainen timpuri tulisi tekemään valumuotit ja raudoitukset?

Miksi piti jääräpäisesti rakentaa katu uusien, "oikeiden" piirustusten mukaan eikä noudattaa olemassaolevaa rakennuskorkoa?  Eikö kadussa saa olla mäkeä tai edes kumpua, miksi sen tulee laskea koko matkalla samassa kulmassa?  Siksi kun jääräpää?  Totta on sanonta, jonka mukaan kehitys ei tarkoita aina edistystä.

Ja pitipä tietysti odottaa, että lumi tuli auttamaan työssä.  Tammi pudottelee lehtiään lumelle tänään.

Lisäilen lauantaina 29.10.2016
Lattia on valettu.  Kun kone oli nostellut irtileikatut laatat lavalle, bye bye, se kaapi irtomaan (ja samalla sepelin) pois ja lapiomies ja haravamies tekivät valulle pohjan.  Seuraavana päivänä laitettiin eristematto ja raudoitus ja suojattiin tila sateelta ja kulkijoilta - olisi luullut, että valu olisi tehty saman tien, vaan ei, vasta perjantaina valettiin.   Ja vielä pitää odottaa.  Ensi viikolla auto talliin?  Olisi aikakin.

Orava kävi juoksemassa koristeet pressun (ei näy kuvassa, on suojana kadulle päin) viereen.  Toivottavasti Kurrella on hyviä käpälävoiteita, sillä sementti kuivaa ainakin kädet sietämättömän kuiviksi.

Lokakuun viimeisenä päivänä miehet purkivat valulaudoituksen, tasasivat viereisen maan uuden lattian mukaan, puhaltelivat paineilmalla seiniä ja orsilla ja naapuriteltassa olleita huikeita sementtipölyjä vähemmiksi.  Mutta emmepä saa autoa panna tuohon ainakaan viikkoon, ei ole pikasementtiä lattia.  Kiusa se on pienikin kiusa, tänään esimerkiksi olisi kiva irrottaa lieka ja lähteä lämpöisellä autolla, ilman lumitöitä liikkeelle.  Ja tällä viikolla tulee talvi?

Ja talvi tuli.  Mutta vasta maanantaina 7.11. tuli lupa, sekin itse tiedustelemalla, laittaa auto katokseen.
Jo ehdittiin harmitella ja tehdä lumitöitä autoa etsiessä.  Mutta vielä hankalampaa on auton isompi lastaaminen sateessa tai lumisateessa.

Arvoa oma tilasi, anna arvo toisilleki

Piirustusten jako ennen lukukauden päätöstä.  Kaksikymmentä nimetöntä työtä näytetään lopuksi koko luokalle. Millekään ei löydy omistajaa - kellekään ei kelpaa, omakaan työ.
Luokka lähtee kotiin.  Oven pielessä oleva roskis täyttyy ja iso osa töistä  pursuu lattiallekin.
Ja kun lapsi vie työnsä kotiin, ne lentävät saman tien roskikseen.
Arvostus? Oman työn arvostus? Itsetunto?  Kaikki nämä on jo siis ennen heitetty roskikseen.
Lisääpä siihen vielä tuomitseva ja luokan huippuihin vertaava open tuomio, arvostelu vaan ei arvio ja numerolla lyöminen, kylläpä innostaa.  (Eipä silti, useat lapset eivät anna mitään arvoa toistenkaan, vaikkapa äidin tai siivoojan työlle.)

Ilmiö-opetus.  No ei se uutta ole, nimi ehkä on.  On ennenkin heitetty luu kaluttavaksi ja Musti on itse keksinyt keinot saada siitä kaiken irti ja arvioinut, kannattaako lopputulos vielä haudata pahan päivän varalle.  Kyllä, tarhalla muistan esimerkiksi keskusaiheet, jonka ympärillä pyörivät niin leikit, laulut, piirtämiset ja ja jopa oppiminen tutkimalla. Tuotoksia arvioitiin ja tallennettiin monenmoisiin portfolioihin.  Itsekin tämäntyyppistä joskus joutui/pääsi kokeilemaan, kun se edellinen lama, pankkikriisi, söi oppimateriaaleja ja aiheutti paljon hyvää, suunnittelua ja omaa materiaalituotantoa ja hankintaa ja antoi tilaisuuksia lapsillekin arvioida mm. omaa panostaan ja oppimistaan.

Omia tuotoksia on opeteltu suunnittelemaan.  Myös prosessi suunnitellaan, saadaan oppia toki myös.  Ja kaikissa vaiheissa oppilas on itse(kin) arvioimassa etenemistä ja työtään.  Lopputulos arvioidaan  monella tavalla, mutta keskiössä on oman työn, oman oppimisen, oman panoksen arviointi myös suhteessa esimerkiksi ryhmään, ei arvostelu.  Olennaista olisi myös antaa vanhempien osallistua prosessiin, minimi lienee töiden kotiin nähtäviksi vieminen.  Mitä kotona tapahtuu, luultavasti esimerkiksi huitaistaan aamukahvilla nimi johonkin paperiin?  Tällä ei reaaliaikainen kuva ihmissuhteista, oppimisesta ja kehityksestä välity.
Ei suju itsestään, ei.  Ei suju moniportainen arviointi oppimatta, ei.  Ja kun se on rutiinia, se ei sitten enää olekaan todellista vaan pelkkä tapa.  Sanoisinpa haastavaksi.

Tarhalla oli usein päivittäisiä tapaamisia vanhempien kanssa.  No, on kiire, on ollut rankka päivä takana, kohdalle sattuu toisen ryhmän työntekijä - kuitenkin, on kontaktipintaa enemmän.
Koulussa on Wilmat ja pelit: uskomatonta, kuinka paljon jonkun opettajan aikaa kuluu päivittäiseen seurantaan ja raportointiin, kun toinen katsoo vain erityisten asioiden ilmoittamisen riittävän.  Kahdeksan vuotta sitten jäin eläkkeelle, mutta jo ennen sitä päivittäiseen työaikaan oli tullut yli puoli tuntia aamuun pelkkien vanhenpien yhteydenottojen käsittelyyn.  Eikä kyse ollut pelkistä tiedottamisista, mukana oli aitoa osallisuutta koulun työhön - koin sen joskus liiaksikin, kyllä ope osaa, luota.

Jokaisesta lapsesta henkilökohtainen OPS.  Jokaista lasta olisi seurattava monelta kantilta joka hetki, myös kirjattava huomioitaan siinä työhön motivoidessaan, ohjeita antaessaan, opettaessaan, soveltaessaan, valvoessaan.  Ei oikein luentotyyppinen opetus sovi tähän siis.  Opettajan rooli muuttuu tiedonkaatajasta lähteeksi, josta itse ammentaa niin tiedot kuin työtavatkin?

Työrauha on suhteellinen käsite.  Erittäin hyvinkin toimiva työ aiheuttaa esimerkiksi liikettä ja ääntä, ellei ole kyse aivan pulpettiin sidotusta yksilötyöstä, rutiiniharjoituksesta.  Minusta on positiivista, jos lapsi esimerkiksi saa kysyä ja antaa neuvoja soveltavassa työssä, vaikka laskuja laskiessaan. Työhön liittyvä ääni ei ole häiritsemistä eikä open auktoriteetin kyseenalaistamista.
Mutta lisääpä ilmiöoppimiseen luokkaan integroidut erityislapset ja siellä normaalistikin olevat erilaiset oppijat, toimipa taas kasvavien opetusryhmien kanssa.  Open ammattitaitoa kysytään - ja se löytyy.  Työn rutiinitkin löytyvät, esimerkiksi opitaan suunnittelemaan työt, jakamaan työt, ryhmäytymään kaikkien kanssa (ei ole samaa kuin ystävystymään), arvioimaan työtä kaikissa vaiheissaan ja omaa osuutta siinä, arvioimaan omaa oppimista prosessina enemmän kuin tuloksena.
Aikansa se vie, lapsi kun haluaa heti hyökätä itse työhön.  Esimerkiksi käy vaikka lentopallo: ope harjoituttaa syöttöjä, sormi- ja hihalyöntejä, passeja, pojat naukuvat koko ajan , että pitäisi jo pelata.  Ope kyllästyy, peli alkaa.  Edes syöttö ei mene verkon yli, saati että se otettaisiin vastaan tai saataisiin aikaan passi hyökkäystä varten.  Eli peli on ihan tyhmä peli, pelataan, ope, korista...

Luentomuotoinen opetusko kuollut? No ei, enkä nyt puhu esimerkiksi siitä, että opetuksen huipulla,esimerkiksi yliopistoissa, edelleen on esimerkiki kalvosulkeisia.  Ei.  Mikä estäisi edelleen suurryhmäopetuksen, jopa useita luokkia yhdessä. Ihan normaalituntikin on usein aivan järkevää pitää opettajajohtoisena.  Koko koulukin voi saada informaatiota kerralla vaikkapa juhlasalissa.
Oikein kiva esimerkki oli meillä joskus 90-luvulla (aiemminkin ja myöhemmin monia kertoja vastaavia).  Koko kakkotalolla oli aiheena vesi (keskusaiheena, ilmiönä, ihan millä nimellä vain).  Aluksi kokoonnuttiin kaikki kuuntelemaan perustietoa vedestä, sen merkityksestä luonnossa( mm. yhteyttäminen ja eroosio), puhtaan veden puutteesta jne., saatiin työohjeet, jakauduttiin ryhmiin luokat sekoittaen.  Ja sitten alettiin mitata, punnita, tutkia fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia työpajoina, jopa kaikki olomuodot olivat talviaikana näkyvillä.  Into oli kova.

Arviointi on kova vaatimus.  Siihen saa kulumaan helpostikin liikaa aikaa ja siihen saa helposti uupumaan niin lapsen kuin arvioijan itsensäkin.  Kun se "arvostelu" jo oli paitsi faktoihin, kuten kokeiden keskiarvoon perustuvaa, myös omantunnon asia ja vertailua.  Lisääpä siihen lapsen edellytysten tunteminen, lapsen kehitys nimenomaan opetetuissa asioissa.  Unohda sosiaaliset taustat ja vaikkapa sotkuinen käsiala ja muut pärstäkerroinasiat.
No, siirräpä tämä arviointi koko oppimis- ja kehitysprosessiin.  Siirräpä tämä pois lukuvuoden lopusta jokapäiväiseksi ja moniportaiseksi, so. oppilas itse, vanhemmat, opettajat arvioivat, eivätkä vain tulosta.
Olen varma, että onnistumisen kirjo on valtava.
Ja olen varma, että prosessi usein koetaan raskaaksi ja ylilyönniksi.  Jollekin on jopa vaikea löytää aikaa tähän.  Onko tämä aaltoliikkeen ääripää ja jonkinlainen tasaantuminen on edessä?

Kuka voittaa Syyrian kriisissä

Tavallinen vaari-ihminen ei ymmärrä.  Ehkä sen huomaa seuraavasta jutustakin.  Missään tapauksessa en väitä edes olevani oikeassa, kuvaan sitä, miltä minusta näyttää.

Aikaani en mitenkään erityisen tehokkaasti seuraa, meille ei esimerkiksi tule kuin ilmaisjakelulehtiä ja sunnuntain Hesari, mutta silti maailman kriisit tunkevat meillekin.  Televisiostakin  katsomme lähinnä sarjaohjelmia tallenteina, oikein joskus pitää pinnistää uutiset nähdäkseen.  Ainahan kriisejä on ollut, mutta harvoin ne niin konkreettisesti Suomea koskettavat kuin nyt, pakko on huomata.
Suomikin saa tämän hetken kriiseistä esimerkiksi pakolaisongelman ja sen mukana paitsi taloudellisia rasitteita, myös aivan yhteiskunnallisia ongelmia, kun suomalaiset rupeavat jopa väkivalloin ratkomaan oman kansansa keskuudessa kriisien oheisvaikutuksia.

Yksi pahimmista kriiseistä on Syyria.  Tekemällä tehty!  Syyrian sisällisota on jo vuosia sitten ladattu, kun länsimaat jakoivat Lähi-itää keinotekoisiin valtioihin ja useita kansoja joutui opettelemaan samana valtiona yhteiselämää.  Jotkut, kurdit ja armenialaiset ainakin, jäivät useiden valtioiden alueelle  Arabikevät herätti viimeistään kaikkialla arabimaissa huomaamaan demokratia- ja ihmisoikeusvajeen.  Mutta vallankumoukset eivät ole kuin näennäisratkaisu, ja esimerkiksi Egypti on jo kaapannut vallan pois vaalien voittajilta.
Mutta Syyria:  diktaattorin poika diktaattorina, Isä-Hafezin valitsema maalle paras ja ainoa mahdollinen presidentti!  Vaalivoittaja - kai ne vaalit voittaa, jos vastustajat sopivasti julistetaan vaalikelvottomiksi ja oppositio kielletään, media otetaan haltuun ja puoli kansaa boikotoi vaaleja, kun voittaja on jo valittu.

Jos demokratia ei toimi, mikä jää jäljelle, miten voi muuttaa, saada oikeuksia, parantaa asioita.  Vallankumoushan se siellä rientää apuun.  Valitettavasti ei ole yhtenäistä oppositiota.  Ainoa yhdistävä tekijä on Assadin syrjäyttäminen?   Ja samaan aikaan luodaan islamilaista Kalifaattia ja terrorisoidaan Lähi-itää, ja kun sotavoima ei riitä, terrori levitetään länsimaihin.

Juuri Syyrian kriisi näyttää niin turhalta, sen kun voisi ratkaista suhteellisen helposti sotimatta!
Näyttää aivan yksinkertaiselta:  Venäjä vetää tukensa Assadilta, Assad eroaa.  Aselepo.  Kaikki osapuolet, USA ja Venäjä mukaan lukien, keskittävät voimansa ISISin ja al Nusran  toiminnan lopettamiseen.  Järjestetään vapaat vaalit ja aloitetaan jälleenrakennus.

Miten Venäjä voi väittää Syyrian hallituksen olevan laillinen ja tukea sitä?  No tokihan voi, kun malli löytyy omasta "demokratiasta".  On oiva tilaisuus sotia huomio pois omista ongelmista, ja kun tiedonvälitys saa antaa vain maskirovkaa omalle kansalle, venäläinen onkin sankari eikä pommita siviilejä tai avustuskuljetuksia.  Samalla saa testata sotakalustoaan ja lisätä Assadin Syyrian riippuvuutta Venäjästä.
Venäjähän sanoi siirtäneensä ilmavoimansa pois Syyriasta.  Venäläisiähän ei myöskään ollut Krimillä, eikä joukkoja ollut Itä-Ukrainassa, eihän?  On se ihmeellistä, että politiikassa ei saa suoraan sanoa valehtelijaksi. Ihmeellistä on myös, kuinka Syyrian sota ei näy mitenkään suhtautumisena Venäjään, esimerkiksi pakotteiden lisäämisenä tai vaikkapa jalkapallon MM-kisojen siirtämisenä pois Venäjältä.
Ja tokihan Venäjä haluaa oman etupiirinsä Lähi-idässä säilyttää.

Assadin ero on välttämätön.  Millainen presidentti antaa vaikka koko maansa tuhoutua mieluummin kuin luopuu vallasta.  Antaa tuhoutua, ei, tuhoaa itse!  Mikä on maan etu, mikä on se kansa, jota maan isänä hallita?
Tässä vaiheessa Assad on kuitenkin jo kelvoton neuvotteluosapuoli, kun suuri osa maailmaa pitää häntä sotasyyllisenä ja sotarikollisena, siis ei voi erota.

Kuinka kauan Assadin tukijat katsovat maansa tuhoamista.  Eräänä päivänä joku lähipiiristä voi kaapata vallan tai ratkoa maailmanpolitiikkaa salamurhalla.

En ole rasisti, mutta...

Rasismi, mitä se on?  Itselleni on aika vaikeaa nähdä, missä kohdassa kriittisyys muuttuu vastaisuudeksi.  Itse sijoittunen dimensiojanan suvakkipäähän, mutta on ihan viisaita ihmisiä muissakin kohtaa.  Mutta nyt on jo tehty selkeitä rasistisia tekoja.
Rasismi, rotusorto, on yläkäsite, jota myös pyritään ehkä hieman liikaa laajentamaan.  Ilmiö on sama kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa, "kaikki" muu kuin NKP:n politiikka oli fascistista.  (Sanoo Nyky-Venäjäkin Ukrainan hallintoa fascistiseksi, kurkkaisi vain peiliin.)

Täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella voin sanoa toisenlaisesta ihmisestä ihan mitä tahansa.  Minulle voi syöttää mitä tahansa.  Ihan varmasti tiedän, koska samanhenkinen levittää juttua (tavatessa, mutta myös uusin välinein vaikka miljoonille), että esimerkiksi pakolaisuus on islamilainen juoni levittää uskoa länteen tai että kaikki pakolaismiehet ovat sotilaskarkureita, joiden kuuluisi panna kotimaansa asiat kuntoon, niinhän mekin teimme Talvisodan ihmeen.  Samoin kaikki ovat potentiaalisia terroristeja.
Muunlaista tietoa en ota vastaan, koska nyt tiedän totuuden.  Ja haluan kuulua edes johonkin ryhmään, kuulumista vahvistaa se, että meistä tulee marttyyreita, kun muut pilkkaavat tai kieltävät ääneen totuuden, jonka kaikki tietävät, mutta vain me uskallamme sanoa.

Suomalaisille on vuosisatoja opetettu, että neekeri (niin, ei ole opeteltu sanomaan muita nimityksiä, eikä ollut tarpeenkaan, sillä näitä ihmeitä oli vain ulkomailla) on tyhmä ja laiska.  Ilman lähetystyötä tai siirtomaa-aikaa ne siellä viidakoissaan olisivat alasti ja kivikaudella ja söisivät toisiaan.  Uskontokin olisi pakanauskontoa.  Orjuuskin oli ihan oikein, sillä musta ei ole täysi ihminen?
Nyt on opittu sanomaan kuin papukaija toisen perässä, että rodulla ei ole merkitystä.  Ihmisoikeudet ovat ihan hyvä asia, joo, mutta taustalla ajatuksissamme on se vuosisatainen neekeri. Totuus!

Stereotypinen tieto muista kansoista hallitsee yhä.  Ja jonkinlaisena kansainvälisyyskasvatuskouluttajana olen jopa opettajakunnassa, jonka pitäisi tosiasioita opettaa, niitä samoja ikiaikaisia tietoja ja asenteita ollut näkevinäni.
Mutta vielä enemmän on ristiriitaa kotien ja koulujen välillä.  - Sanoi se ope mitä tahansa, näin se on!
Siis neekeri on tyhmä ja laiska, venäläiseen ei voi luottaa, saksalainen aina säästää, juutalainen on kauppias, ruotsalaiset ovat hinttejä hannuhanhia... Tai muka-positiivisena: vain suomalaisilla on sisua, vain suomalaiset pystyvät talvisodan ihmeeseen.
 Stereotypinen ajattelu ja puheet nostavat itsetuntoa?
Osa ennakkoluuloista on tietoisesti rakennettua, esimerkiksi ryssäviha on osaltaan päälle jäänyttä sotapropagandaa ja jopa osa isänmaallisuutta. Osa on toki vuosisataista kokemusta.  Eikä esimerkiksi Nyky-Venäjä todellakaan tee siitä luopumista helpommaksi.  Jopa virallinen puolustuspolitiikka ja jopa isänmaallisuus-käsite vaatii varustautumista ja valmiutta nimenomaan itää vastaan, vaikka sitä ei saa sanoa.  Kuvaavaa oli kerran vetämässäni vanhempainillassa Vainikkalan koululla, kuinka rajamies pyysi puheenvuoron ja sanoi: - Parasta kansainvälisyyskasvatusta on se ohut, harmaa ketju suomalaisia rajamiehiä.
No rajamieskään ei tuhansia pakolaisia pysäytä.  Ja uusia stereotypioita rakennetaan koko ajan, eimerkiksi jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi,  uusista tulijoista, ja laiskana en viitsi kurkistaa niiden taakse.  Laiskuutta on siis myös kriittisyyden puute, perin suomalaista.

Mihin kansanryhmään fascismi ja natsismi upposi tehokkaimmin?  Minusta Suomi lataa itse itselleen ongelmaryhmiä säästämällä esimerkiksi opetuksesta, säästämällä syrjäytymisen estämisestä, sallimalla tällaisen työttömyyden, jakamalla maan selkeästi eri kasteihin.  Rasismi syntyy mm. luottamuksen puutteesta päättäjiin?

Rasistiset puheet ja nyt jopa teot  ovat niiden tekemiä, joista itsestään on kaikkein vähiten ollut hyötyä tälle yhteiskunnalle?  Koulupudokkaita, taparikollisia?  Ns. sivistymätöntä massaa, syrjäytyneitä, jotka näin löytävät viiteryhmänsä ja kuuluvat joukkoon, saavat näkyvää aikaan.  Itsetunto tai siis sen puuteko on yksi syy rasismiin?  Tilaisuus olla jotakin.
Ehkä näin: vaaralliseksi asian tekee se, joka vetelee naruista siellä takana: on perusteltua syytä epäillä useitakin oppi-isiä ja taustavaikuttajia. (Ei saa sanoa Pe...) Tämä pieni, väkivaltainen öykkärijoukko ilmankin on kuitenkin jo nyt yksilötasolla vaarallinen, vaikka sitä yhteiskunnallisena vaikuttajana aliarvioitaisiin.  Kun ei puututa, hyväksytään osaksi poliittista kulttuuria!
SA oli natsien käsikassara, häiritsi muiden tilaisuuksia, kokouksia, marsseja ym.väkivallalla.  Todellinen vaara demokratialle Suomessakin on jo näkyvissä.

Kai kaikki tietävät, että länsimainen elämänmalli on se ainoa oikea - riippumatta siitä, kuinka huonosti se jopa omaa perhettä kohtelee.  En minä oikeastaan usko, mutta kristillisyys on ainoa oikea uskonto. Vuosituhantiset kulttuuritkin on länsimaistettava.  On alistuttava pääoman ylivaltaan politiikkaan nähden jopa.
Mutta ennen muuta sen, joka tulee Suomeen, on muututtava valkoiseksi, kristityksi, omaksuttava viikossa meidän ainoa oikea elintapamme. (Tai hänen on oltava muusikko tai urheilija.)  Niin, ja Suomessa on paljon tilaa, on asetuttava kauas minusta tai lasteni tarhasta ja koulusta. NIMBY.

Seksiä tihkuva tarinanpoikanen

Sää oli pitkään jämähtänyt poutaiseksi.  Vihdoin se kääntyi sateiseksi ja sykyiseksi.  Kaikki metsäreissut olivat menneet saalistamiseksi, nyt ne muuttuvat vaeltamiseksi, kun ei mitään tarvitse kerätä varastojen kartuttamiseksi.  Ennen kuin keli muuttuu kuraiseksi, tie metsään loskaiseksi tai peräti lumiseksi, edessä on monta metsäreissua ihan mielen rauhoittamiseksi.  Syksymaiseman avaruus tekee iloiseksi.

Ritvan työpäivien luku on muuttunut enää viitoseksi, sitten hän muuttuu vuoden loppuun asti lomalaiseksi.  Vuoden alusta hän ryhtyy oloneuvokseksi.  Tekeekö muuttuminen eläkeläiseksi hänet - tai minut - onnelliseksi?  Elämän järjestämiseksi on tehtävä suunnitelmia, ettei eläkeaika muutu vain sohvalla makoilemiseksi.  Varmaan nukkumaanmenoaika jämähtää myöhäiseksi, eikä varmasti herääminen muutu varhaiseksi, illanvirkulla.  Aamu ehkä yhdeksään jää minulla yksinäiseksi, on aikaa itselle, jo kauan aamuni ovat menneet vaeltelemiseksi, marjastamiseksi ja sienestämiseksi tai näin pimeänä aikana vaikka silittämiseksi tai tiskaamiseksi.

Leo muuttui tänä syksynä koululaiseksi.  Otso saa jonkin vempulan suuhunsa K:n harjoittelemiseksi, hammaslääkärireissukaan tämän vehkeen mitttaamiseksi ja asentamiseksi ei tehnyt häntä  edes itkuiseksi, vaikka äitinsä epäili.  On henkilökunta muuttunut ammattitaitoiseksi, ei enää pelota lasta hysteeriseksi, vaan osaa temput lapsen rauhoittamiseksi, jopa viihtymiseksi.

Lienee tullut jo ilmeiseksi, ei jää mystiseksi, mistä jutussa on kysymys?

Mansikkamatka - tai jotakin...

Aurinko nousee, on korkea taivas.  Voiko ihanammin päivän  enää alkaa!  Keitä, keitä kahvinkeitin, keitä kahvi kuumaksi!

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston. Vanhat kengät jalkaan pannaan, ettei käärme pure.  Mikä se tuolla kolottaa, se taitaa olla mopo?  Asfaltti on kuuma.

Ma kiireelle korkean vuoren.  Taas kukkasilla kukkulat.  Mansikka on punanen marja, ai ai ai ai punanen marja.  Sittenpä mummon mansikkamaito mainiolta maistaa.  Täss´ on herra Sieninen.  Polku jatkuu jatkumistaan.  Muuttolintuin laulukuoro pian saa tänne päin.  Mole, mole mosquito! Ikihongat humajaa. Ootko kulkenut sä sadepilven alla? Sataa, sataa ropisee, tili tili tom. Raindrops keep falling on my head.  Myrskyn jälkeen on poutasää.  Aurinko armas kuivas satehen.

Matkaan taas kuljen nyt. Mopo sanoo: - Put put put!  Aja hiljaa, isi, nyt vain!  Maantiet vievät yli vuorten.
Nukkuja kaunein, havahduhan!

On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.

Vara on viisautta - vai hätävarjelun liioittelua

Kaksi runkoa kaadettavana ja pätkittävänä.  Viitsinkö vaihtaa vaatteet, viiltosuojatut housut, turvasaappaat, metsurin hanskat, kypärän mokoman takia.  Ei ole ennenkään sattunut mitään.  (Housuissa on viilto, raivatessa tulin liukasta kalliota alas ja jäin kiinni katajatappiin) Kuumakin tulee.
Kyllä viitsin!
Maasto on louhikkoa, keväisen puron tulvimisen jäljiltä äärimmäisen vaikeaa kivikkoa, jossa on vielä kaatuneita rytöjä pitkin poikin.  Kunnon jalansijaa sahurille on vaikea löytää. Pakotien varmistaminen puun kaatuessa omituiseen suuntaan tai ponnahtaessa on lähes mahdotonta, siis kypärä päähän, kuulosuojaimineen ja silmikkoverkkoineen.

Niin.  Helposti ne kaatuivat, juuri siihen mihin piti.  Mutta pätkiminen, piti laittaa rotia eli ensimmäinen pätkä alle, ettei terä jumetu kiinni sauman puristuessa kiinni puun omasta painosta.
Ja ihan varmasti myös omalla pihalla sahapukin ja sähkösahan kanssa sama turvavarustus on, oli tänäänkin  käytössä.  Työkalut pitää myös heti, kun niitä ei enää tarvita, siirtää kauemmas työmaalta: sahan terä on potkaistessakin terävä, eikä pistokekaan jalan alla turvallisuutta lisää.  Selvähän se, että virta pois heti, kun et konetta tarvitse, ja teräsuojus paikalleen.

 Yksi omituiuus on sähkötyökalujen, esimerkiksi ketjusahan johtotumppi (kuvasta näkyy).  Ajatus lienee turva-ajatus, on käytännössä mahdotonta sahata omaa johtoa poikki.  Mutta onko jotenkin parempi ajatus, että nyt jatkojohdon pään maadoitettu pistorasia keikkuu ilmassa ja painaa ja on tiellä sahatessa ja, jos et osaa laittaa johtoa kevyelle solmulle, liitos aina silloin tällöin aukeaa.  Sahatessa on sahapukki aina oltava, jos se on olemassa, vaikka se onkin haettava seinältä ihan parinkymmenen metrin päästä. Kirvespölli on myös turvallisuutta liian matalien ja keikkuvien halkotumppien sijaan.

Pilkkoessa sentään voin jättää kypärän pois.  Haara-asento ei ihan riitä turvavarusteeksi, vaikka perusoppi onkin, kirves suhahtaa hutilyönnisssä jalkojen väliin eikä jalkaan?  Pöllin ääressä pitää olla tilaa pilkkojalle, tasapaino on arvokas asia, eikä klapeja tai pöllejä saa pyöriä maassa sillä puolella missä seisot.
Ja kun huomenna teroitan kaksi ketjusahaa ja yhden raivaussahan, silloinkin on oltava hansikkaat kädessä, voi muuten kitaristin ura olla katkolla. Ja varsinkin on hanskat käsissä ja kone seis, kun irrotan rojua raivaussahan terän ja suojuksen välistä.

( On puun pilkkominen mielitöitä.  Voisin sanoa, että työ on tekijää neuvonut, ja moni asia sujuu nyt helposti verrattuna nuoruusvuosien kohellukseen.  Ei ole voimalaji!  On esimerkiksi tiedettävä, miten päin puu pöllille asetetaan.)

Renkaanvaihto.  Onhan tuota harjoiteltu, aina olen itse kausirenkaat alle saanut. Ja tien päälläkin on saanut harjoitella renkaanvaihtoa, aina oikean takarenkaan, eturengas kun on nostanut naulan pystyyn.
Jos mukana ei ole mitään, mitä laittaa tunkin alle, olet pulassa: pehmeä maa antaa periksi ja auto voi pudota kriittisellä hetkellä, pahastikin.  Kokeiltu on, ei sentään vahinkoa tehty.  Jos ei muuta löydy, auton kumimatosta on edes jonkinlainen apu.

Helppoa on auton kanssa.  Ja kotona rengastöissä parasta on hallitunkki, parin kympin investointi rauhalliseen mieleen.  Mutta vaihdapa peräkärryn rengas!  Löysäähän mutterit ensin, nosta vasta sitten - ei ole vaihdetta tai käsijarrua, pyörä pyörii villisti muttereita avatessa.
Mistä nostat?  Ei varmaan ole sellaista tunkkia, joka olisi riittävän korkea suoraan laidan alle laitettavaksi.
Siis jotain rotia alle.  Kerran sunnuntai-iltana lokakuisessa räntäsateessa olen toivakkalaisella bussipysäkillä harjoitellut.  Kärry tyhjäksi.  Kuormasta rankoja jonkinlaiseksi pediksi (useita kerroksia ristikkäin), auton matto päälle.  Leivonmäellä - tiepalvelu neuvoi, numero siis kännykkään talteen - muutaman kymmenen kilometrin päässä olisi venäläisten takia aina auki oleva rengasliike.  Sain uuden renkaan vanteelle sieltä ja palasin laittamaan sen paikoilleen.
Kotona tuo ei riitä.  En oikein haluaisi peräkärryn 250 kiloa jalalle tai päähän, jotain varmistusta pitää olla.  Tilapäisenä nostokorokkeena toimi koulun porrasjakkara.  Varmistuksena kirvespölli ja kiilana klapi.  Toimi se, ja kärry rullaa taas iloisesti.

Tänään taas muistin varmistaa ennen vuorelle lähtöä, että kännykkä on mukana ja lataustakin on.  Ja keppi kuuluu asiaan, vaikka en mielestäni vielä ihan köpö ukko olekaan - tänään kyllä eilisen savotan jäljiltä joka lihas vinkui.  Autossa matkalla Tupavuorelle käytin vakionopeusasetusta, turvalaite sekin: kas kun ei tule huomaamatta ajettua ylinopeutta. Turvallisuuttahan se on myöskin auton puhelinjärjestelmään kytkevä Bluetooth, joka automaattiseti hakee puhelimen, eikä kännykkä vaadi räpläämistä.

Kylläpä sitä ollaankin turvassa.  Valitettavasti useat sankarimme ovat sitä mieltä, että turvaohjeet ja
-määräykset ovat holhoamista, eivätkä kuulu heille.

Parissa päivässä tämmöistä.  Huomaamatta paljon muutakin.

Älä missään tapauksessa mene luontoon!

Kuuma päivä.  Vaikka kuinka tietää paarmoista ja itikoista, vattupuskiin mennään lyhyissä hihoissa, muka varoen raapimasta itseään.  No tietäähän sen: kädet kyynärpäitä myöten naarmuilla kuin kissan kanssa otetun erän jäljiltä.  Hiki ja paljas pinta on houkutellut sen kymmenen paarmaa ja sata itikkaa hetkessä.  Ja bonuksena paras kaikista, horsman pumpulihaituvat tarttuvat hikiseen ihoon ja kutittavat makeasti.  Ja kuuma on, kuumempi kuin väljässä, kovapuuvillaisessa pitkähihaisessa.

Se paras marja- tai sienipaikka ei tietenkään ole metsän reunassa.  Opit nopeasti, että kesälläkin on oltava pitkät hihat ja kunnon jalkineet.  Hyttynen, paarma, hirvikärpänen ovat hyviä kouluttajia.
Oikeassa metsässä se metsän anti on.
Kaupunkilainen vain joutuu ajamaan aina vain kauemmas löytääkseen sen oikean metsän, kun esimerkiksi Kimpisen metsä on muuttunut vaahtera- ja pihlajaryteiköksi tai ns. sotilasmetsä on monelle ainoa lähimetsä Kuutostien eteläpuolella - se kyllä opettaa katsomaan jalkoihinsa, on mm. piikkilankaa sammalen seassa.  Toisaalta se on loistava mansikkapaikka.

Sen ainoan kerran kun metsäretkelle et saa mukaasi sitä rakasta lierikkoasi, löydät vuorenvarmasti kaikki metsän ja suon seitit, saat läämiä niitä silmiltäsi ja se verkon tekijäkin kiipeilee pitkin sinua.
Ja jos kerran ei lieriä tai edes lippaa ole, vuorenvarmasti tulee vesisade, jonka olennainen tehtävä on haitata rillipään näkyvyyttä sumentamalla lasit ja pisaroimalla ne.
Oikeasti, harvoin metsässä kastuu pahasti, suolla kyllä.  Ja tämmöinen pieni jää lierikon alle kuin Mörri Möykky sienensä alle.

Kun otat ämpärin, et otakaan sitä vaellussauvaasi mukaan.  Et tiennytkään, että tällä tasaisella kankaalla oikeastaan onkin näin paljon tilaisuuksia teloa nilkka sammalen peittämässä kivenkolossa, liukastua kiveltä tai rinnettä alas tai juuria vaanimassa huonoa jalannousua.  Ja kuka ne raivausrydötkin tähän jätti?
Vaan otapa keppi!  Samoin kuin sateenvarjo turhana lastina varmistaa, ettei sade tule, samoin keppi varmistaa, että metsä onkin puistoa ja sileää kulkea.  Metsä työpaikkana on tietysti myös vain vaarallisia kivenkoloja ja äkkijyrkkiä rinteitä, huonoja jalansijoja sahamiehelle.  Samanlainen ilmiö on kyykäärmeen kanssa: helpoiten kyy Kyykkänän löytää, kun ei ole saappaita jalassa.

Jätäpä kamera kotiin, jo on havainnoitavaa!  Kannapa mukana isoa, hyvää kameraa, mitään et näe.  Olen ratkaissut asian niin, että minulla on salaa rintataskussa tupakka-askin kokoinen pikkuinen Rollei.  Onnistuuko - eipä tietenkään, se saa sateen aikaan, koska rintataskussa sen tehtävä on kostua  pilalle?

Eräänä päivänä se ensimmäinen hirvikärpänen löytää sinut.  Seuraavalla reisulla kaksi.  Ja kun et kerran vieläkään usko, saat nyppiä koko reissun ajan näitä sitkeitä ystäviä hiuksistasi, parrastasi, vaatteistasi.  Hirvikärpäsen voi sulkea mielestään, nyppäistä pois automaattisesti, huomaamatta sitä kunnolla edes.  Mutta kun alkaa olla sata yhtä aikaa kimpussa, kun anorakkikin kihisee iljetyksiä, kun auton vieressä reissun jälkeen alasti nypit heitä vaatteistasi ja tukastasi kymmeniä ja silti saat jatkaa samaa ajon aikana ja vielä kotonakin, ehkä opit muistamaan hirvikärpäsanorakin merkityksen.
No, ensi kerralla anorakki on päälläsi, vaikka se rajoittaa näkyvyyttä ja on jopa kuuma, vaikka on pelkkää reikää.  Ja kas, kaverit vörnivät tukassasi, rillien sangalla, niskassa, paidan alla.
Ehkä opit tarkistamaan, ettei ole yhtään reikää, ei edes vetoketjun päässä, ehkä ymmärrät jo laittaa helmankin vyön alle ja tiukata hihansuut kireiksi.

Marjat ja sienet eivät minun takiani mätäne metsiin.  On "omia" paikkoja.  Mutta joka vuosi pitää löytää uusia: hakkuut syövät parhaat sienipaikat.  Paljon uusia saalistajia on tullut kilpailemaan samoista, harventuneista paikoista.  Koneella kerätty marja tarkoittaa seuraavalle vaivalloista työtä mukavan ja nopean reissun sijaan.
Ihan oma ikävä mausteensa on kyläläisten asenne:  -Työ kaupunkilaiset tuutte ja...  Yksikin tuttu emäntäihminen sanoikin Karpaskiven /Kärpäskiven hyvissä mustikkametsissä tavatessa, että isäntä käski metsään, ettei "Aalto vie kaikkea".  Isäntä tunsi autoni.

Hienosti sanotaan, että luonto tarjoaa aina uusia elämyksiä.  Oikeastaan enemmän ihminen!  Se sinun upea reittisi onkin erään kerran raivausryteikköä tai pusikoitunutta viitaa, josta juuri ja juuri läpi pääsee, ja sateella se läämii sinut vuorenvarmasti kainaloihin asti märäksi.  Se upea suppilovahveropaikka on hakkuuaukko, se puro ja lähde ovat korppukuivaa raiskiota.  Suo on kuivattu tuottamattomaksi suopursu- ja liekovarpiopensaikoksi, jossa on paha kulkea, karpaloita tai lakkoja ei enää ole ja joka sateella on yhtä kova läämijä kuin viereinen viitakin.  Ja suollahan aina sataa tai on sumua?  Suo on helpoin paikka eksyä, kun kaikkialla on saman näköistä eikä aurinkoa näy oppaana.  Hyvä eksymisharjoitus saadaan myös tuhnukelillä mäkeä kiertäessä nenä maassa marjojen perässä.

Tuossapa hieno metsä!  Sinne oitis.  Puoli kilometriä, ja joudutkin valtaojan äärelle.  Miten ylität: ihan ei enää hyppäämällä pääse, misään ei ole runkoa ojan yli.  Jos on rankoja, voit aina leikkiä seiväshyppääjää, kenties pääset yli joutuaksesi taas kohta uuden ojan eteen - nyt oletkin jo kahden ojan välissä...  On kahlattu, on mulahdettu, kun onkin ollut ponnistuskohta tai vastaranta niin löysää, seiväs on uponnut mutaan niin syvään, että on jääty puoliväliin.  Useimmiten on selvitty.

Pikkutie, Puireentie.  Puomi ylhäällä, aina se on ollut.  Kilometrin päässä se upea kantarellipaikka.  Ja siellä hyvä parkkipaikka.  Ja palatessa puomi onkin lukittu alas.  Kenelle soitat?  Läheltä piti-tilanne on koettu, onneksi isäntä oli vasta nousemassa traktoriin ja autontorvi toimi.  Isoilla kivenmurikoilla kenties olisi saanut sen lukkoketjun poikki, tai sitten ei.  Ja lähimmät talot ovat alle kilometrin päässä, olisihan ainakin niihin jaksanut kävellä kysymään, kellä avain on.
Ehkä oli syy lukita, ehkä ei, auto ei näkynyt puomille.  Mutta mikä voi olla syy jättää auto valtatien varteen pikkutien alkuun tukkeeksi niin, että tielle ajaneet toiset marjastajat ja sienestäjät eivät pääse pois.  Eikä isäntä pääse ladolleen tai töihinsä pellolle.  Isännät varmaan juuri tästä syystä panevat pultereita teiden alkuun.  Erityinen kiusa on Housulammella.  On aivan lyhyt tienpätkä.  No totta kai siihen peruutetaan parkkiin ja estetään siis muita peruuttamasta siihen autoaan kääntämistä varten, tien laitaan mahtuu aivan hyvin jätttämään auton.
Auton voi myös kätevästi kolhia ja pakoputken katkoa liian pienille teille uskaltaessaan.

Kun olet hikisenä, litimärkänä, hirvikärpäsiä kiehuen, ruvella puremista ja saappaat täynnä neulasia ja varpuroskaa kotimatkalla, olosi on mitä parhain!
Olet oikealla tavalla väsynyt, et stressistä.  Niissä vaikeissa rytömaastoissa olet jotakin nähnytkin ja rytöjen takana ne marjat ja sienetkin ovat saaneet rauhassa odottaa sinua.  Olet selvinnyt jostakin, et vain ollut jossakin.
On hyvä olla.  Ja sauna odottaa.