sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Täydellinen maisemointi

Kaikki oli kuten oli suunniteltu.
Mikään ei ollut kohdallaan!

Vaimoni nukkuu pitkään. Ja sinä aamuna hän nukkuisi vielä tavallista pitempään, ainakin valvoi kovin myöhään.
Oton vaimo oli kongressissa toisella puolen maapalloa.
Jopa Oton avolava oli pihassa, lavalla pressulla peitettynä rakennusrojua, avaimet virtalukossa ja jopa työrukkaset apukuskin penkillä.

Peli oli alkanut liian pitkinä katseina, vähän liian pitkinä halauksina.  Itsevarmuus oli lisääntynyt, jopa taustapeiistä oli vilahtanut koskettelua, salaisia pikasuudelmia.  Rannekello oli jäänyt meille, saunalta löytyi vieras pyyhe. Oli yllättäviä iltakokouksia.  Meikata ja tupsuttaa piti vaikka kauppareissua varten ja pienikin asia vei yhä kauemman aikaa poissa kotoa.  Ilmestyi uusi tuoksu, aivan outo hajuvesi.
Mutta sitten alkoivat ne klassiset tiheät päänsäryt ja oudot naisten vaivat.  Koskettaakaan ei saanut, kun aina tuli ensireaktioksi säikähdys tai torjuva äännähdys, joka nopeasti kyllä korjattiin hymyksi, joka ei yltänyt silmiin asti.  Television ohjelmat alkoivat aina olla tärkeämpiä kuin samaan aikaan nukkumaan meneminen.

Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen yleisimmät puheet olivat: - Älä häiritse, katson uutisia!  Se oli sentään puhetta, tavallisesti ei edes vastattu, ei edes huomeneen.  Ja niinä harvoina hetkinä, kun oli vieraita, minun mielipiteeni ei painanut todellakaan mitään, sai puhua päälle ja varastaa puheenvuorot., jopa suureen ääneen arvostella mielipiteitä ja varsinkin huumorintajua.
Tai iltaisin muka läheisyydeksi sentään: - Haluan vain olla vieressä.  Myöhemmin tämäkin  muuttui epämääräiseksi torjuvaksi ynähdykseksi ja nykäisyksi.  Älä koske - edes.
Selkä tuli tutuksi.

Rikospoliisin koulutus on hyvä.  Se auttaa jopa suunnittelemaan täydellisen rikoksen.
Suunnitelma syntyi itsestään, pala kerrallaan, ihan töitä tehdessä.
Päätös vain oli vaikeampaa kuin suunnittelu.
Mutta onneksi Otto oli tässä mielessä juuri Otto, mokomaa rasvaisten juttujen ja kuutamokeikkojen urakoitsijaa ei maailma juuri kaipaa.  Pimeää työvoimaakin tuo piti, nytkin oli ainakin joku Timur ja Oleg mukana, kun Otto kävi tasaamassa aitanpohjan.  Maksun hoiti vaimo, tuskin veroineen, ehkä ei rahallakaan.

Miten lie Otto saanut niin komean ja viisaan lääkärivaimon, onneksi heillä ei lapsia ollut.  Elämä sujui näköjään rinnakkaiselämänä, ei yhdessä: Otto kävi juottamassa milloin mitäkin mahdollista urakantilaajaporukkaa - olin joskus siivellä - ja vaimo loi uraa ihan muualla.
Miten tuota miestä oli luullut ystäväksi, miten oli vuosia pelattu golfia ja käyty kalareissuilla, saunottu, käyty kylässä.  Ällötti koko pukki - miten saisi pokan pitämään ja touhun jatkumaan muka normaalina loppuun asti?

Viimeinen niitti olivat aina pihalla näkyvät Oton avolavan jäljet.  Kerran olin näkeväni juuri kulmasta kääntyvän autonkin.

Yksinkertainen suunnitelma sisältää vähiten epäonnistumisen paikkoja.  Ja tätä ei monimutkaiseksi voi sanoa!
Oli kalareissu; kaikista vioistaan huolimatta Otto sentään viihtyi vesillä, oli aika taitavakin virveliensä kanssa.  Otolla oli jopa murhavälineet minunkin käyttööni, tietty hölmö luotto ihmisiin, esimerkiksi avaimet pihassa seisovan auton virtalukossa.  Oli jopa ottomaisesti lupien yli kaivettu soramonttu, jota maisemoitaisiin pian - ennen sitä tietysti Otto käytti sitä laittomana kaatopaikkana, puskutraktorikin olisi valmiina, jos massoja pitäisi siirtää - tuskin edes heti pitäisi, sillä alueella oli vielä juuri sopiva syvä onkalo rakennusrojulle ja paskiaiselle reppuineen ja kalakamppeineen.

Olin ilmoittanut Otolle, että tulisin hakemaan kuudelta.  Siinä autojen luona Otto saisi kakkosnelosen pätkästä, joutuisi omalle lavalleen ja pääsisi pikku ajelulle.  Soramontun onkalo odottaa, pohjalle ei päivä paista ja rakennusroju peittäisi.  Kukaan ei siihen aikaan viikonloppuna liikkeellä ole.  Ei varsinkaan soramontun pikkutiellä ja vaikka joku liikkuisikin, Oton auto olisi ihan luonteva näky, puuhat eivät aina päivännäköä kestäneet muulloinkaan.
Ja sitten tulisin kotiin, kolistelisin sen verran, että vaimo huomaisi minun noin seitsemältä olevan muka vasta lähdössä, ja pian tulisin takaisin ihmettelemään, kun se Otto ei ollut kotona.

Mutta illalla soitti serkku ja tahtoi mukaan kalareissulle. Mikäpäs siinä, lähdetään. (Perkele, juuri nyt!)
Ja lähdettiin.  Ja eikö Otto ollut ainoa, joka sai kunnon kalan.  Jos olin hermokimppu ja outo, kukaan ei ainakaan mitään kysynyt, taidan olla yleensäkin huono seuramies.

Tuli se toinenkin kerta.  Eikä soittanut serkku.  Kaikki meni kuten olin suunnitellutkin.
Ja nyt makaan liikuntakyyttömänä, juuri ja juuri tajuissani rakennusrojun alla ja kuuntelen, kuinka puskutrakoria käynnistetään.  Viimeinen muistoni siitä avolavan viereltä ennen kovaa kipua ja tajuttomuutta on vaimoni uuden hajuveden makea tuoksu.




sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Suomalainen menestyy

 Alamäen laskuasento on vähän liian matala. Painopiste on liian matalalla.  Lantio nousee liian ylös. Potku suuntautuu liian taakse eikä tule alustaa vasten.  Liike ei ala yhtä aikaa polvista ja lantiosta. Hyppääjä hyökkää liian ahneesti lentämään.  Lentorata on liian matala. Vartalon kulma on liian suuri. Lento ei ole levynä, V on liian vähän auki. Hypystä puuttuu rentous, on yliyrittämistä.

Pitää palkata YLEN urheilulähetyksen asiantuntija valmentamaan!  Sillä varmuudella ja asiantunmtemuksella, millä mäkihyppääjän suoritus selostetaan, olisi valtavasti käyttöä valmennuksessa.  Mutta varmasti on asiantuntijalla ja YLEllä salainen sopimus, että häntä ei saa hiihtoliitto käyttää?

Vaikka mäkihyppy on lajina aivan toinen kuin vaikkapa Janne Ahosen huippuvuosina, yhden asian sen ajan suuret voisivat opettaa nykyisille.  Voittaminen vaatii luonnetta, ei riitä (tässäkään lajissa), että "Tehdään oma suoritus ja katotaan sitte, mihin se riittää."
Voittaminen on kumma kyky: jopa sitoutuminen lajiin tai itsekuri ovat ainakin olleet toissijaisia, vai mitä herrat Nykänen ja Olli?

Aivan varmasti se suuri nimi saa isommat pisteet samanlaisesta hypystä kuin uusi tekijämies.
Ja aivan varmasti oma hyppääjä vetoaa tuomariin - tai suosimisen pelossa tapahtuu päinvastaista.
Kaikissa arvioitavissa lajeissa on objektiivisuus vain suhteellista ja toivottua.
Suomalainen ei kyllä voi tuomaripeliä syyttää, mutta olisi kyllä varsin mahdollista laatia ohjelma tietokone-kamerayhdistelmälle, joka vertaisi hypyn kaikkia vaiheita vaikka mallisuoritukseen ja käyttäisi kaikenmoisia lähtölava- , pituus- ja olosuhdekertoimia.

Lisää valmennusapua, ei niinkään mäkihyppyyn, mutta vaikkapa lätkään, saisi hyvin halvalla lähes jokaiselta kotisohvalta.  Kolme ukkoa, kaljakori, nauhoitus päälle pelin ajaksi.  Samalla tulisi hankittua materiaalia myös tuomarikoulutukseen, tuomarihan on puusilmä nuija.
Menetelmässä on vain pari vikaa, tilanteet menivät jo!  Ja silläkin, joka ei edes tilannetta nähnyt, on varma mielipide.
Mutta kuvitellaanpa maajoukkue pakotettuna katsomaan tällainen  sohvavideo: - Ei ikinä enää!
Peli paranee uusintanauhan pelossa.

Sillä varmuudella, minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus voi antaa, voin myös sanoa, että jos ei ole kilpailuhenkinen, ei voi tulla huippu-urheilijaksi.
Ei myöskään siitä, joka ei kestä kovaakin sanomista, joka ei narsismissaan kuuntele ohjeita ja kehitä itseään, vaikka on jo hyvä.

Harrastaja yleensä pitää lajistaan ja on luultavasti siinä ainakin melko hyvä.  Vaan kun se ei tuo menestystä - paitsi omaan elämänlaatuun.