Kaikki oli kuten oli suunniteltu.
Mikään ei ollut kohdallaan!
Vaimoni nukkuu pitkään. Ja sinä aamuna hän nukkuisi vielä tavallista pitempään, ainakin valvoi kovin myöhään.
Oton vaimo oli kongressissa toisella puolen maapalloa.
Jopa Oton avolava oli pihassa, lavalla pressulla peitettynä rakennusrojua, avaimet virtalukossa ja jopa työrukkaset apukuskin penkillä.
Peli oli alkanut liian pitkinä katseina, vähän liian pitkinä halauksina. Itsevarmuus oli lisääntynyt, jopa taustapeiistä oli vilahtanut koskettelua, salaisia pikasuudelmia. Rannekello oli jäänyt meille, saunalta löytyi vieras pyyhe. Oli yllättäviä iltakokouksia. Meikata ja tupsuttaa piti vaikka kauppareissua varten ja pienikin asia vei yhä kauemman aikaa poissa kotoa. Ilmestyi uusi tuoksu, aivan outo hajuvesi.
Mutta sitten alkoivat ne klassiset tiheät päänsäryt ja oudot naisten vaivat. Koskettaakaan ei saanut, kun aina tuli ensireaktioksi säikähdys tai torjuva äännähdys, joka nopeasti kyllä korjattiin hymyksi, joka ei yltänyt silmiin asti. Television ohjelmat alkoivat aina olla tärkeämpiä kuin samaan aikaan nukkumaan meneminen.
Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen yleisimmät puheet olivat: - Älä häiritse, katson uutisia! Se oli sentään puhetta, tavallisesti ei edes vastattu, ei edes huomeneen. Ja niinä harvoina hetkinä, kun oli vieraita, minun mielipiteeni ei painanut todellakaan mitään, sai puhua päälle ja varastaa puheenvuorot., jopa suureen ääneen arvostella mielipiteitä ja varsinkin huumorintajua.
Tai iltaisin muka läheisyydeksi sentään: - Haluan vain olla vieressä. Myöhemmin tämäkin muuttui epämääräiseksi torjuvaksi ynähdykseksi ja nykäisyksi. Älä koske - edes.
Selkä tuli tutuksi.
Rikospoliisin koulutus on hyvä. Se auttaa jopa suunnittelemaan täydellisen rikoksen.
Suunnitelma syntyi itsestään, pala kerrallaan, ihan töitä tehdessä.
Päätös vain oli vaikeampaa kuin suunnittelu.
Mutta onneksi Otto oli tässä mielessä juuri Otto, mokomaa rasvaisten juttujen ja kuutamokeikkojen urakoitsijaa ei maailma juuri kaipaa. Pimeää työvoimaakin tuo piti, nytkin oli ainakin joku Timur ja Oleg mukana, kun Otto kävi tasaamassa aitanpohjan. Maksun hoiti vaimo, tuskin veroineen, ehkä ei rahallakaan.
Miten lie Otto saanut niin komean ja viisaan lääkärivaimon, onneksi heillä ei lapsia ollut. Elämä sujui näköjään rinnakkaiselämänä, ei yhdessä: Otto kävi juottamassa milloin mitäkin mahdollista urakantilaajaporukkaa - olin joskus siivellä - ja vaimo loi uraa ihan muualla.
Miten tuota miestä oli luullut ystäväksi, miten oli vuosia pelattu golfia ja käyty kalareissuilla, saunottu, käyty kylässä. Ällötti koko pukki - miten saisi pokan pitämään ja touhun jatkumaan muka normaalina loppuun asti?
Viimeinen niitti olivat aina pihalla näkyvät Oton avolavan jäljet. Kerran olin näkeväni juuri kulmasta kääntyvän autonkin.
Yksinkertainen suunnitelma sisältää vähiten epäonnistumisen paikkoja. Ja tätä ei monimutkaiseksi voi sanoa!
Oli kalareissu; kaikista vioistaan huolimatta Otto sentään viihtyi vesillä, oli aika taitavakin virveliensä kanssa. Otolla oli jopa murhavälineet minunkin käyttööni, tietty hölmö luotto ihmisiin, esimerkiksi avaimet pihassa seisovan auton virtalukossa. Oli jopa ottomaisesti lupien yli kaivettu soramonttu, jota maisemoitaisiin pian - ennen sitä tietysti Otto käytti sitä laittomana kaatopaikkana, puskutraktorikin olisi valmiina, jos massoja pitäisi siirtää - tuskin edes heti pitäisi, sillä alueella oli vielä juuri sopiva syvä onkalo rakennusrojulle ja paskiaiselle reppuineen ja kalakamppeineen.
Olin ilmoittanut Otolle, että tulisin hakemaan kuudelta. Siinä autojen luona Otto saisi kakkosnelosen pätkästä, joutuisi omalle lavalleen ja pääsisi pikku ajelulle. Soramontun onkalo odottaa, pohjalle ei päivä paista ja rakennusroju peittäisi. Kukaan ei siihen aikaan viikonloppuna liikkeellä ole. Ei varsinkaan soramontun pikkutiellä ja vaikka joku liikkuisikin, Oton auto olisi ihan luonteva näky, puuhat eivät aina päivännäköä kestäneet muulloinkaan.
Ja sitten tulisin kotiin, kolistelisin sen verran, että vaimo huomaisi minun noin seitsemältä olevan muka vasta lähdössä, ja pian tulisin takaisin ihmettelemään, kun se Otto ei ollut kotona.
Mutta illalla soitti serkku ja tahtoi mukaan kalareissulle. Mikäpäs siinä, lähdetään. (Perkele, juuri nyt!)
Ja lähdettiin. Ja eikö Otto ollut ainoa, joka sai kunnon kalan. Jos olin hermokimppu ja outo, kukaan ei ainakaan mitään kysynyt, taidan olla yleensäkin huono seuramies.
Tuli se toinenkin kerta. Eikä soittanut serkku. Kaikki meni kuten olin suunnitellutkin.
Ja nyt makaan liikuntakyyttömänä, juuri ja juuri tajuissani rakennusrojun alla ja kuuntelen, kuinka puskutrakoria käynnistetään. Viimeinen muistoni siitä avolavan viereltä ennen kovaa kipua ja tajuttomuutta on vaimoni uuden hajuveden makea tuoksu.
Mikään ei ollut kohdallaan!
Vaimoni nukkuu pitkään. Ja sinä aamuna hän nukkuisi vielä tavallista pitempään, ainakin valvoi kovin myöhään.
Oton vaimo oli kongressissa toisella puolen maapalloa.
Jopa Oton avolava oli pihassa, lavalla pressulla peitettynä rakennusrojua, avaimet virtalukossa ja jopa työrukkaset apukuskin penkillä.
Peli oli alkanut liian pitkinä katseina, vähän liian pitkinä halauksina. Itsevarmuus oli lisääntynyt, jopa taustapeiistä oli vilahtanut koskettelua, salaisia pikasuudelmia. Rannekello oli jäänyt meille, saunalta löytyi vieras pyyhe. Oli yllättäviä iltakokouksia. Meikata ja tupsuttaa piti vaikka kauppareissua varten ja pienikin asia vei yhä kauemman aikaa poissa kotoa. Ilmestyi uusi tuoksu, aivan outo hajuvesi.
Mutta sitten alkoivat ne klassiset tiheät päänsäryt ja oudot naisten vaivat. Koskettaakaan ei saanut, kun aina tuli ensireaktioksi säikähdys tai torjuva äännähdys, joka nopeasti kyllä korjattiin hymyksi, joka ei yltänyt silmiin asti. Television ohjelmat alkoivat aina olla tärkeämpiä kuin samaan aikaan nukkumaan meneminen.
Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen yleisimmät puheet olivat: - Älä häiritse, katson uutisia! Se oli sentään puhetta, tavallisesti ei edes vastattu, ei edes huomeneen. Ja niinä harvoina hetkinä, kun oli vieraita, minun mielipiteeni ei painanut todellakaan mitään, sai puhua päälle ja varastaa puheenvuorot., jopa suureen ääneen arvostella mielipiteitä ja varsinkin huumorintajua.
Tai iltaisin muka läheisyydeksi sentään: - Haluan vain olla vieressä. Myöhemmin tämäkin muuttui epämääräiseksi torjuvaksi ynähdykseksi ja nykäisyksi. Älä koske - edes.
Selkä tuli tutuksi.
Rikospoliisin koulutus on hyvä. Se auttaa jopa suunnittelemaan täydellisen rikoksen.
Suunnitelma syntyi itsestään, pala kerrallaan, ihan töitä tehdessä.
Päätös vain oli vaikeampaa kuin suunnittelu.
Mutta onneksi Otto oli tässä mielessä juuri Otto, mokomaa rasvaisten juttujen ja kuutamokeikkojen urakoitsijaa ei maailma juuri kaipaa. Pimeää työvoimaakin tuo piti, nytkin oli ainakin joku Timur ja Oleg mukana, kun Otto kävi tasaamassa aitanpohjan. Maksun hoiti vaimo, tuskin veroineen, ehkä ei rahallakaan.
Miten lie Otto saanut niin komean ja viisaan lääkärivaimon, onneksi heillä ei lapsia ollut. Elämä sujui näköjään rinnakkaiselämänä, ei yhdessä: Otto kävi juottamassa milloin mitäkin mahdollista urakantilaajaporukkaa - olin joskus siivellä - ja vaimo loi uraa ihan muualla.
Miten tuota miestä oli luullut ystäväksi, miten oli vuosia pelattu golfia ja käyty kalareissuilla, saunottu, käyty kylässä. Ällötti koko pukki - miten saisi pokan pitämään ja touhun jatkumaan muka normaalina loppuun asti?
Viimeinen niitti olivat aina pihalla näkyvät Oton avolavan jäljet. Kerran olin näkeväni juuri kulmasta kääntyvän autonkin.
Yksinkertainen suunnitelma sisältää vähiten epäonnistumisen paikkoja. Ja tätä ei monimutkaiseksi voi sanoa!
Oli kalareissu; kaikista vioistaan huolimatta Otto sentään viihtyi vesillä, oli aika taitavakin virveliensä kanssa. Otolla oli jopa murhavälineet minunkin käyttööni, tietty hölmö luotto ihmisiin, esimerkiksi avaimet pihassa seisovan auton virtalukossa. Oli jopa ottomaisesti lupien yli kaivettu soramonttu, jota maisemoitaisiin pian - ennen sitä tietysti Otto käytti sitä laittomana kaatopaikkana, puskutraktorikin olisi valmiina, jos massoja pitäisi siirtää - tuskin edes heti pitäisi, sillä alueella oli vielä juuri sopiva syvä onkalo rakennusrojulle ja paskiaiselle reppuineen ja kalakamppeineen.
Olin ilmoittanut Otolle, että tulisin hakemaan kuudelta. Siinä autojen luona Otto saisi kakkosnelosen pätkästä, joutuisi omalle lavalleen ja pääsisi pikku ajelulle. Soramontun onkalo odottaa, pohjalle ei päivä paista ja rakennusroju peittäisi. Kukaan ei siihen aikaan viikonloppuna liikkeellä ole. Ei varsinkaan soramontun pikkutiellä ja vaikka joku liikkuisikin, Oton auto olisi ihan luonteva näky, puuhat eivät aina päivännäköä kestäneet muulloinkaan.
Ja sitten tulisin kotiin, kolistelisin sen verran, että vaimo huomaisi minun noin seitsemältä olevan muka vasta lähdössä, ja pian tulisin takaisin ihmettelemään, kun se Otto ei ollut kotona.
Mutta illalla soitti serkku ja tahtoi mukaan kalareissulle. Mikäpäs siinä, lähdetään. (Perkele, juuri nyt!)
Ja lähdettiin. Ja eikö Otto ollut ainoa, joka sai kunnon kalan. Jos olin hermokimppu ja outo, kukaan ei ainakaan mitään kysynyt, taidan olla yleensäkin huono seuramies.
Tuli se toinenkin kerta. Eikä soittanut serkku. Kaikki meni kuten olin suunnitellutkin.
Ja nyt makaan liikuntakyyttömänä, juuri ja juuri tajuissani rakennusrojun alla ja kuuntelen, kuinka puskutrakoria käynnistetään. Viimeinen muistoni siitä avolavan viereltä ennen kovaa kipua ja tajuttomuutta on vaimoni uuden hajuveden makea tuoksu.
