Ns. Itäblokissa oli teollisuuslaitosten ulkopuolella riveittäin kuvia henkilöistä, jotka ovat tehneet jotakin poikkeuksellisen hyvää, esimerkiksi ylittäneet työnorminsa suuresti tai pitkään. Työn sankareita he olivat - myöhemmin täksikin varotaan tunnustautumasta ääneen, oli tapa niin olennaisesti aikansa järjestelmän osa.
Olemme Ritvan kanssa työn sankareita. Olemme nimittäin jo joitakin vuosia sitten jaksaneet kuunnella alusta loppuun Wagnerin oopperan Tristan ja Isolde. Ai mitä vaikeaa siinä? Kas Wagner-veijari teki kokeellista musiikkia, omalaatuisia sointuja, kappaleet eivät selkeästi päätykään perussointuun vaan jatkuvat ja sekaantuvat pötköksi. Vaikeaa musiikkia, toki asiantuntijalle mielenkiintoista!
Ja on kuuma katoksessa Savonlinnassa. Laulajan on laulettava pauhaavan orkesterin yli, hyvin selvisivätkinkin, Wagneriin erikoistuneet. Lavasteet olivat pelkistetyn viitteelliset, ankeat, tarina pliisu.
Ympäriltä hävisi koko ajan sakkia ja tauolla hävisi todella paljon - ilmeisesti
toisten maksamilla lipuilla olivat he. Me emme hävinneet, on se niin kallista asua, syödä ja käydä oopperassa sesonkiaikana.
Ja taas sankaruus odotti meitä. Menimme Turkuun, oikein kulttuuripääkaupunkiin.
Se esitys, johon halusimme, oli tietysti loppuunmyyty. Ilmainen tarjonta oli kamalaa (makuasiako?): esimerkiksi Aurajoella seilaava romulautta (päiväkotilasten tosissaan tekemää taidetta) tai samoin joella lilluva huilistikupla ultramoderneine musiikkeineen eivät sytyttäneet. Jotakin itua oli paraatimatossa joutomaalle, ei todellakaan ole samantekevää, mitä Kakolan alueelle tehdään. Ja Vaakahuoneella soi Siperialainen opepumppu oikein hyvin, mutta jatsihan ei olekaan osa kulttuurivuotta?
Ostimme oikein liput Salaiseen retkeen elämyspuistoon. Linja-autosta meidät tipautettiin Haagassa, josta Kuninkaantietä kävelimme Vanhalinnalle.
Kaikki oli vielä aika jännää, oli mystinen kehyskertomus, salaperäisiä riittejä ja suojautumista vuorella olevia olentoja vastaan, kiipeämistä yksin Linnavuorelle.
Mitä seurasi? Niin, en todellakaan ymmärtänyt juuri mitään, ilmeisesti esiteltiin turkulaista elämää, kamppailua, seksiä, vuoden 2011 aikaista toimintaa (olimme tutkijoita tulevaisuudesta ja näyttelijät olivat muka koelaitteita, osa vajaita, osa rikkinäisiä, luontokin vihreää alkumassaa.) Puhua ei saanut kuin suojaringissä, muuten olisin saanut sanottua vaimolle kymmenen minuutin kohdalla
( kummankin silmät kyllä sanoivat) , että riittää - no ei, kun olimme linja-auton varassa, kaukana vieraanvaraisen Aapen kämpältä.
Ja tämä esitys jatkui ja jatkui: ajatelkaa, seitsemästä vartin yli yhteentoista. No, olemmeko sankareita?
Ostimme vankilakaupasta pienille pojille pöytiä ja tuoleja. Kotiin palatessa ajelimme ensin Fiskarsiin, Suomen kalleimpaan kylään, jossa vaimo sai purkaa hypistelytarpeensa ja Markku olla saattomiehenä. Ja sitten ajelimme viemään huonekalut Helsinkiin.
Kelpasi, oikein kiva.
Mutta Leo luetteli vaarille kaikki asiat, mitä olimme Lappeenrannassa tehneet, automäet, autopöydät, kastelut. Ja alkoi poika sanoa " Leo omaa pihaa", toisteli. Ja kun aloimme tehdä lähtöä, Leo ryntäsi eteiseen, etsi kenkiä tai sandaaleitaan ja todellakin olisi lähtenyt mukaamme omalle pihalle, so. Mummon ja Vaarin pihalle Lappeenrantaan leikkimään. Hänhän oli sen selvästi sanonutkin, vaan kun aikuiset eivät tajua. Sinne jäi huutamaan.
Pienempi humanteri sen sijaan oli oikein hyvällä tuulella ja jaksoi seurustella. On se kiva kun maha ei vaivaa ainakaan paljoa enää.
