Roudari osaa. Hän ei kokoa jatkojohtoa kuin Pecos Bill tai Aslak kieputtamalla lenkiksi kyynärpään ja peukalohangan ympäri. Hän vyyhteää.
Ja silti. Naulassa roikkuva johto on selvä, mutta vedäpä suoraksi: jo löytyy solmua ja äkkimutkaa. Ja jos kerran pujotat, muka selvität, saatkin sitten pujottaa koko loppujohdon. Ilmiö on ihan sama kuin verkon selvityksessä tai siimasopan aukaisussa, mutta miten voi selvä, mutkaton ja taatusti solmuton johto mennä sekaisin seinällä?
Jatkojohdolla oli työaikana toinenkin ominaisuus. Sitähän ei ollut missään! Siis oikeasti, oli piirtoheitin, oli diaheitin, oli nauhuri, jokaiseen kyllä oli jatkojohtokin - missä? Usein musiikkiluokassa, jossa sitten taas ei tarvittaessa ollutkaan. Ja sitten tulivat tietokoneet, ja se viimeinenkin vapaa johto hävisi. Useita ostin itse ja nimikoin, mikä tietysti sitten herätti närkästystä, omin muka yhteisiä tavaroita.
Johdoissa on taikaa. Tietokoneiden virittelijät oppivat jo 80-luvun lopulla, että johdot pitää niputtaa tai jopa koteloida. On nimittäin ihan varma, että yksikin johto on syherö, kaksi on sotku, kolme on katastrofi ja neljää ei selvitä laitteita irrottamatta - siis vaikka asentaessa kaikki ovat siististi erillään ja vierekkäin. Ja johtojahan piisasi, tietokoneeseen, näyttöön, printteriin, kajareihin, ulkoiseen kovalevyyn, työvaloon,...
Vesiletku on kuullut johtojen käytöksestä ja päättänyt opiskella johtoalaa. Varsinkin autoa pestessä virtaus katkeaa äkkiä, kun silmukka kiristyy äkkimutkaksi. Osaa letku myös kiilautua esimerkiksi renkaiden alle tai jäädä vetokoukkuun. Mutta kyllä suoraksi kelalta puutarhaan vedetty letkukin osaa äkkimutkille ja silmukoille mennä, ja on erityisen mukavaa selvitellä märkää ja kuraista jäykkää letkua, sillä tietenkään et ole työvaatteissa, kun vain kastelet. Toinen toistaan kalliimpia olen vuosien mittaan ostellut, ja mainoksista huolimatta silmukoimattomia ei löydy. Kaikkein kallein, keltainen, ei kestänyt edes säätä edes yhtä kesää, talveksihan letkut aina valutetaan tammen avulla tyhjiksi ja viedään säilöön vajaan.
Tautikin kehittyy, kehitys ei siis aina ole edistystä. Kauppa se on, mikä kannattaa, jokaiseen laitteeseen pitää olla oma johto. Standardeista ei tietoakaan, ja niin jokaisen piuhan pään pitää olla erilainen. Ja vaikka pää ihmeeksi sopisi toiseen laitteeseen, jostakin syystä välijohto ei toimi kuitenkaan. Kuluttaja maksaa, maksaa yhä enemmän, koska johdot eivät kestä yhtään taipumista tai liikkumista. Esimerkiksi latauskaapelit ovat lisäksi niin lyhyitä, että laitteita ei voi käyttää niiden ollessa latauksessa, ostat siis pitempiä. Lyhyin kaapeli on eräässä otsalampussa, olisiko 30-senttinen eli ladatessa lamppu on potkittavana pistorasian vieressä lattialla.
Tiedän suurin piirtein, missä mikäkin latausjohto on. Puhelimille ja tableteille on latauspisteitä ympäri huushollia, lisäksi pikkulatureita löytyy ihan oikeista paikoistaankin, seinille viritetyistä laatikoista. Mutta molempien tablettien näppäimistö pitää ajoittain ladata, meillä on neljä USB-ladattavaa otsalamppua, pyörän valoja, käsivalaisin, parranrajaajia, vaikka mitä. Ilman tiettyä paikkaa johdoille latausjohto on aina liian hyvässä tallessa tai ”viety mäkeen” niin kuin isäni ilmaisi. Eikä tämä riitä: jokaiseen johtoon on laitettava lappu liimatarralla tai esimerkiksi maalarinteipillä, lappuun tarkka tieto, mihin laitteeseen mikäkin johto sopii. Aika usein onnistun löytämään oikean - mutta niin kuin hyvin tiedetään, oikeakin pää solahtaa reikäänsä vasta kolmannella yrittämällä. Runtata ei voi: miksi maailmassa johtimet ja liittimet on tehty niin pieniksi ja hennoiksi?
Jotakin olen siis oppinut. Aina, kun uusi laite tulee, johto merkitään ja ripustetaan. Ei, koukku seinällä tarkoittaa hirmuista sotkua ja selvitettävää, kaikki johdot pitäisi ottaa kouraan, kun yhtä etsii. Ihanne on orsi, missä johdot nököttävät vierekkäin. Aika hyvä! Mutta vieläkin on ongelmia, nimilappuja pitää käännellä näkyviin ja johtojen eri pituudet aikaansaavat ajoittaista putoilua.
Kylmäfuusion jälkeen johtojen standardisointi olisi tärkein sähköopin uudistus!
