Euroopan kansalaisia?

Teräs - ja hiiliunioni oli välttämätön. Ranskan rauta ja Saksan hiili olivat molempien haluamia ja niiden takia jauhettiin tuhoa vuosisadasta toiseen myös naapureille, pienille Benelux-maille.
Hieno ja reaalinen alku EU:lle! (EEC, EY)

Suomi ei ole koskaan liittynyt EU:hun, Suomi liittyi EY:hyn. Tästä yhteisöstä on joitakin jämiä jäljellä, esimerkiksi se EY-tuomioistuin, joka meitä muistaa ihmisoikeusasioissa ja ympäristöasioissa - ja syytä onkin.

Vastustin ponnella liittymistä, toimin aktiivisesti, olin jopa paneeleissa alustajana ja väittelijänä mm. Olli Rehn vastapuolena. Vaan hävisin, ja siis turpa kiinni ja ole mukana yhteisössä, kehitä sitä ja ota hyöty irti.

Ne vastustamisen syyt ovat kyllä yhä olemassa. Edelleen isot pojat sanelevat ja saavat parhaat edut, edelleen päätäntämekanismi on kallis ja byrokraattinen, edelleen maatalouden tukeminen kohdistuu mielestäni älytömällä tavalla ja varastaa budjetista pääosan. Ja missä se kuuluisa subsidiariteettiperiaate onkaan - ei ainakaan siinä, että ihmiset olisivat kiinnostuneita heitä koskevista päätöksistä eli edes menisivät äänestämään. Läheisyyttä on Suomessa jopa vähennetty: läänit ovat suurentuneet ja maakuntahallintojakin liitetään toisiinsa. Se luvattu harmonisointikin on toteutumatta ja EU-maat ovat aivan eri viivalla mm. palkoissa ja veropolitiikassa.
Päätöksiä ei saada oikein aikaan muissa kuin nippeliasioissa, koska isoissa asioissa täytyy vallita konsensus. Miksi meillä on leipäjonoja ja työttömyyttä, kun vapaa talous ja palvelujen ja työvoiman säännöstelemätön liikkuminen takaa onnen kaikille. Ja edelleen on protektionismia jopa EU:n sisällä.
EU:ssa vallitsee markkinoiden moraali, ei ihmisen: talous ajaa ohi humaanin päätöksenteon.

Mutta eihän liittyminen ollutkaan oikeasti asiakysymys: äänestäjähän sai oikeasti näyttää kuuluvansa länteen ja näyttää idän isolle veljelle!

Isot maat saavat paljon anteeksi esimerkiksi finanssipolitiikassa. Isot saavat painostaaa ja kiristää. Ranska jopa saa parlamentin kokoontumaan kahdessa paikassa: onko turhempaa kuin lastata asiakirjoja ja kokousmateriaaleja ja välineitä rekkaan ja ajaa Strassbourgiin tullakseen taas Brysseliin, rakentaa hallintopalatsit kahteen paikkaan, maksaa matkoja ja majoittumisia molempiin suuntiin.

Näköpiirissä on minusta - monesta muustakin - pelottavia asioita. Eu-perustuslaki vie selvästi kohti liittovaltiota presidentteineen ja puolustusjoukkoineen ja se on pakko kansanäänestyksissä hyväksyä tai tulee uusi kansanäänestys, tarpeeksi monta kertaa. Uudet jäsenmaat ovat niin poikkeavia sekä taloudeltaan että yhteiskunnallisesti, että ongelmia on ja tulee. Venäjä eristetään jälleen -tämä on se kaikkein pelottavin juttu, Venäjän täytyy taas terhennellä, perustaa omaa blokkiaan?
Turkki ei kelpaa islamin takia - oikea syy voisi olla talouden ja yhteiskunnan riittämätön kunto? Pääomat liikkuvat täysin säännöstelemättä edelleen. Ihmiset eivät liiku vapaana työvoimana vaan sosiaalisista syistä, eriarvoisuus lisääntyy.

Miksi luoda uusi sotaorganisaatio jälleen kerran? Jos YK olisi vahva, ei tarvitsi edes NATOa, mutta YK sivuutetaan ja sen arvovaltaa murennetaan tarkoituksella. Kuvitteellinen tilanne: kaupan kilpailu kovenee tarpeeksi talousblokkien välillä, ja vastakkain ovatkin NATOn tynkä ja EU-joukot...

Kyllä, hyviä asioita on. Upeaa on mm. Shengen-matkustaminen, yhteinen valuutta, ihmisten luonnollinen kanssakäyminen. Itsekin olen nauttinut mm. Comenius-tukea (Otsikkokuva on kuva Comenius-vieraista soutuharjoituksissa). Inflaatio ja lainakorot ovat järjellisiä ja yhteinen raha on superupea juttu. Ja on se turvallisuuskin lisääntynyt.

Olemme kotonamme Euroopassa. Ja enemmän kotonamme voisimme olla, kun kävisimme äänestämässä.

Tulevaisuususkoa

Tänään Joutsenon koululaiset kävelevät rahaa Unicefille. Pääsen mukaan. Lapppeenrannan Unicef-kaupunkivuonna kävelin maastossa vastavirtaan ja sain vähintään 100 yläviitosta ja huikean määrän hymyä, ja Unicefillekin jäi jotakin, kymmeniä tuhansia euroja silti. Odotan samaa iloa ja tekemisen halua Joutsenossa. Yllättävää viimeksi oli, että lapset eivät aina edes tiedä, mikä se semmoinen Unicef on, mutta silti ilmassa on jotakin muutakin kuin pakolla tekemisen makua - ja tässä kai se minun puheenvuoroni tehtävä onkin, parilla lauseella luoda asenne tehdä ilolla ja tietoisena kehitysyhteistyötä. Sinänsä oli hämmentävää, että koulut eivät olleet pitäneet juuri ollenkaan pohjatunteja tai esimerkiksi kutsuneet meitä ryhmäläisiä kertomaan asiasta.

Lauantaina olin elävä kirja. Kokemus oli kahdelta suunnalta antoisa: mahtavaa oli saada asiantuntevia, kiinnostuneita kysymyksiä lainaajilta, mutta vielä parempia olivat kirjojen kanssa odotellessa käydyt keskustelut. Kirjoina olivat miekkailija (yllättäen hän olikin avustajakoiran kanssa liikkuva, pyörätuolissa), laskuvarjohyppääjä, kirjailija, pappi (nuori nainen), ohjaaja, muusikko - ja Markku, jonka "kantena" oli järjestötyöntekijä. Lainaisitko, haluaisitko kahdestaan tavata järjestötyöntekijän? Tuskin, ja kävinkin laittamassa omaan lappuuni lisäksi Unicef-tunnisteeni, ja johan lainaus alkoi.

Jokin aika sitten sain olla yläkoululla mukana V-päivässä. Vain yksi, ja hänkin vitsinä, tulkitsi V:n siten kuin suomalaisen nuoren olettaisi, kaikki tuntuivat ottaneen sen vaikuttamisena.
Miten nuori muka voisi vaikuttaa kehitysmaiden asioihin? Pidin kaikille kaseille ryhmittäin yhteensä noin kymmenen oppituntia (20 minuuttia) siitä, mitä Unicef tekee kehitysmaissa (yhteistyön v niinkuin vaikutus siellä) sekä siitä,mitä Unicef ekee täällä (nuoren oma v niinkuin vaikutus täällä).
Häkellyttävä kokemus joka kerran vieraana, so. ei opettajana, on, kuinka upeasti nuoret kuuntelevat ja kuinka oikean kiinnostuneita he ovat. Ja sitä V:täkin on: esimerkiksi nämä lappeenrantalaiset nuoret hoitivat yli kolmasosan kaupunkivuotemme tuloista, vaika heillä ei olekaan omia tuloja tai täyttä toimintavaltaa. He kävelivät, tekivät taksvärkkiä, tekivät kouluissaan keräyksiä ja tempauksia, tekivät nukkeja myytäviksi,...
Nuoriin voi edelleen uskoa. Heilllä on tekemisen halua, jos joku näyttäisi keinot. Eikä Unicef ole heille se ainoa oikea asia, vaan he imevät itseensä ehdotonta maailmanparantaisen halua monelta taholta.

Mistä siis syntyvät nämä kyyniset, laiskat ja omaan elämäänsä käpertyneet suomalaiset?

Oppia elämää varten

Leirikoulu on parasta koulua. Olen ollut monenlaisessa: väliin on tehty aivan kaikki itse ja opittu selviämään ihan itse - jopa ilman äitiä. Väliin on oltu valmiissa paketissa, hotellissa ja täysihoidossa ja vain nautittu ja annettu mennä toisten viemänä. Useimmiten ohjelmassa on ollut järjestettyä touhua ja vain mausteeksi työtä.

Olennaista on se, että lapsi on leirikoulussa aivan toinen kuin normaalissa koulutilanteessa.
Ollaan hiukan vapaammin, mutta kannetaan huolta myös toisten viihtymisestä. Jopa ns. kuri lähtee enemmän lapsesta itsestään, eikä silti juurikaan ylilyöntejä tule. Opettaja ei silti muuksi muutu, vaikka hän on mukana iltatulilla juttelemassa eikä luokan edessä komentamassa.

Leirikoulu on hyvä tapa tutustua kunnolla. Kuka tekee, kantaa vastuuta? Kuka osaa? Kenellä on kykyä huomata, mitä pitää tehdä? Kuka on vain mukana? Usein kouluroolit unohtuvat, ja se luokan hiljainen osoittautuukin arjen sankariksi. Olisinpa halunnut nähdä, kuinka leirikoulu olisi nostanut eräänkin tarkkailuun siirretyn ihan toiseen arvoon. Koulu kun ei ole samaa kuin koko elämä.

Tämän kevään leirikoulussa oli hauska havaita uudenlaista rohkeutta. Ei ollut pakko uhota: luokan yleensä äänessä olevat, ne sankarit, eivät uskaltaneetkaan laskeutua kymmenmetristä kalliota, mutta heillä oli kanttia sanoa, että he eivät uskalla. Ja kenenkään ei ollut pakko nauraa!
Jopa palautekeskustelussa uskallettiin sanoa, että eniten harmitti, kun ei uskallettu. Ja ne tytöt olivat rohkeampia ja aloitteellisempia kuin pojat.

Pellen roolikin unohtui, kun oli mukavaa ja mielekästä tekemistä sopivina annoksina ja ammatitaidola ohjattuna.
Olimme urheiluopistolla, ja lajeja riitti: saimme uida, pelata sählyä ja haavipalloa, ampua laserilla,
meloa, pelata frisbeegolfia, tehdä tiimiharjoituksia, rullaluistella, kiivetä seinää ja tikkaita ja nauttia vapaasta pudotuksesta jopa. Ja tietysti vapaa-ajalla pojat panivat jalkapalloksi. Ja juttu piili luokan kyvyssä osallistua kaikkeen, heittäytymisessä mukaan - tätä eivät ohjaajien mukaan läheskään kaikki porukat osaa. Täydellä teholla tekeminen tarkoitti myös, että ruoka maitttoi, illalla väsytti terveesti eikä ns. kuriongelmia ollut. Valvova pappakin sai nukkua, jo puoli kahdeltatoista oli oikea hiljaisuus.

Erään kerran olin vitosten kanssa leirillä saaressa. Mukana oli vain yksi äiti. Lapset tekivät todella kaiken itse, siivosivat, laittoivat useita ruokia päivässä, lämmittivät saunan halonteosta alkaen. Lisäksi oli suunnistusta, luontopolkua, normaalia leiriohjelmaa letunpaistoineen ja iltaohjelmineen. Jopa matka tehtiin polkupyörillä. Sillä kertaa tärkein oppi oli, että me osaamme, kun teemme yhdessä ja autamme toisiamme. Perille meni: koko kuudennen luokan ajan sain nauttia viidennen keväällä tehdystä muutaman päivän pohjatyöstä.

Ehdin olla koko työaikanani ehkä seitsemässä leirikoulussa. Pöksänlahti, Ruha, Päiviö ja nyt viimeksi Tanhuvaara on koettu. Ja kaikki ne ovat olleet menestys.
Joskus leiri on ollut koko viikko, yötä päivää, työtä vuorotta, kun ei ollut koululla kuin kaksi miestä. Korvaus tietysti tulee ihan muuta kautta kuin päivärahoina tai korvattuina ylityötunteina. Kuinkapa sitä eläkeukko ihan vapaaehtoisesti muuten lasten kanssa olisi lähtenyt tänäkin keväänä?

Kasvatusta ja itse kasvamista. Ja vähän opetusta. Aika hyvä konsepti!

Vaikka voissa paistaisi...

En halua kehottaa ketään ei-isänmaalliseksi.
Mutta kansallisuusaatteella on ollut ja on yhä hirmuinen taakka kannettavanaan: sen nimissä on johdettu kokonaisia kansoja tuhoon ja luotu viholliskuvaa muista. Jos et usko, mieti, millaisia stereotypisia mielikuvia meihinkin on istutettu/syntynyt eri kansallisuuksista! Esimerkiksi ryssäviha on imetty äidinmaidossa?
Kansallisvaltiot ovat usein syntyneet historian taitekohdissa, sivutuotteena. Minunkin on helppo hurskastella tässä, kun Suomi lipsahti itsenäiseksi 1. maailmansodan sopivassa vaiheessa.

Tamilit asuttivat noin puolta Ceylonin saarta. Sen lisäksi he ovat valtaenemmistönä Intiassa
Jafnan niemimaan kohdilla, osavaltion nimikin on Tamil Nadu.
Nyt Tamilit hallitsevat paria nelökilometriä Ceylonin koilliskulmalla: hallinta on kyseenalaista, niin sissit kuin siviilitkin ovat jatkuvan tulituksen alla. Ihmiskilpiä? Omasta halustaan paikalla?

Tamilit ovat edelleen valtava vähemmistö Sri Lankassa, ja vaikka sissisota näyttää ratkeavan täydelliseen romahdukseen, tamilien asema on pakko hoitaa tavalla tai toisella. Mieluummin sillä toisella: itsehallintohan ei ole vain hallintoa, se on identiteettiä, kuulumista omaan kansaan, oikeuksia kieleen ja kulttuuriin. Se alistava tapa johtaa sissisotaan, pommeihin, maanalaiseen toimintaan, levottomuuteen.

Sri Lanka on jo muinaisuudesa ollut levottomuuden pesä. Esimerkiksi Ramayanassa paha Lankan kuningas (sama kuin Paholainen?) ryöstää Shitan eli Raman rakkaan puolison ja vie hänet saarelleen. Syttyy sota, jossa hyvisten eli Raman joukkojen apuna taistelee mm. Hanuman, apinajumala ja apinain kuningas, jonka hännässään viemän tulen avulla ns. hyvikset (tarinan tekijän puoli on aina se hyvä) voittavat.

Onko väkivalta hyväksyttävää esimerkiksi itsenäisyyttä tavoiteltaessa? Vastaus ei ole vain ei tai kyllä. Jos ei ole mitään demokraattista keinoa, mitä jää jäljelle? Mitä baskien ETA saa tehdä, entä Turkin Kurdit - tai tamilit.

Kouluavustajamme oli tamili sieltä Intian puolelta, mutta ei osannut omaa äidinkieltään kuin fraasien verran. Hän eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa ihan muualla eli Bangaloressa ja puhui omana kielenään englantia. Oli Sam vähän ihmeissään, kun osasin sanoa kädet oikealla tavalla yhdessä hänelle : - Vanakaam! eli tervehtiä. Tämän jälkeen olinkin hänelle aina Sahib [saijib],
en tosin ole varma, olio se kunnioitusta vai hienoa pottuilua.

Eräillä isoilla kansoilla on ollut tapana levitä naapurimaihin. Ja sitten onkin joko julistettu alue omaksi tai ainakin ruvettu vaatimaan yhä suurempia oikeuksia. Lebensraum ei ole vasta Hitlerin keksintöä. Olisiko panslavismi mitään? Kelttiläisten sulauttaminen Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan ja Ranskaan? Intiaanisodat? Pelkkää luetteloa varmaan tulisi monta sivua. Saamelaisetkin mukana.
On "meillä" eurooppalaisilla myös ollut hieno tapa muodostaa etupiirien mukaisia valtioita esimerkiksi Afrikaan: Lontoossa ja Pariisissa on viivaimella vedetty rajoja täysi piittaamatta kansallisuuksista ja kansojen nautinta-alueista, luonnollisista rajoista. Demokratia on varsin hankalaa, kun valtioihin kuuluu jopa kymmeniä kansoja eri kielineen ja kulttuureineen.
Kai se demokratia pelaa meillä, kun kaikki olemme jokseenkin samanlaisia indoeurooppalaisia
ja ero on vain puolueissa - jos niissäkään.

Palaamme alkuun. Suomalaisuus olkoon suvaitsevaa. Omaa kansallista etua ei saa etsiä toista alistamalla.

Kiire

Eläkeläisen kalenterin kai kuuluisi olla kutakuinkin tyhjä. Mutta miten ollakaan, tälle ja ensi viikolle on ladattu taas aivan kunnolla, niin päiville kuin illoillekin. Alan uskoa, että eläkkeellä on kiire. Ja minä kun päätin pitää sapattivuotta.

On useita asioita, joista ei pääse eroon vuodessa, ne jatkuvat vanhojen sitoumusten häntinä tai sitten ne ovat todella tärkeitä joko minulle tai yhteisölle. Mutta on sellaisia automaatteja, joista haluaa eroon tai joista haluaa ainakin levätä - mutta kun se viiteryhmä ei usko!

Sapattivuoden idea olisi, että karsiutuisi pois se, mikä ei ole todella minua, ja jäljelle jäisi todella minulle tärkeä. Mutta kun näin se ei toimi. Tuntuu yhä, että toiset päättävät elämästäni, toiset sitovat, aikatauluttavat, aiheuttavat stressin kuin työssä ikään.

Itse olen kyllä valinnut monta asiaa myös: teen mielelläni pikku sjaisuuksia, olen mukana lautakunnissa, Unicefissa, tarhan pappana,... Kuka käski lähteä leirikouluun tai sitoutua Comenius-projektiinkaan? Olisikohan tämä nyt sitä minulle tärkeää?

Monen eläkeläisen kiire on kyllä epätosi mielikuva: se, että illalla on esimerkiksi puolentoista tunnin illanvietto, tarkoittaa ainakin puheessa kiirettä koko päiväksi. Yksi tapahtuma hallitsee koko päivää.

Ajattelin käydä metsätöissä, mutta en ehdi. Ajattelin lähteä Repovedelle ja Siikalahdelle, mutta en ehdi. Juuri pari tuntia sitoutumista keskelle päivää, ja pitkä reissu onkin mahdoton.

Kai sentään ehdin laittaa kukkapenkkiä ja vähän siivota kuuria?

Aina on aikaa olla kärttyinen ja hankala.

Vaari

Eilen iltayhdeltätoista minusta tuli vaari. Virallisesti.

(Kiitos onnitteluista.) Kaikkea hyvää tulokkaalle, pienelle tyttärenpojalle.

Ja ne strategiset mitat ovat aika komeat persjalkaisen äidin ja sopivankokoisen vävyn,

puhumattakaan pitkän ja salskean vaarin jälkeläiseksi: 51 cm ja 3950 g.

(Vaikka on se niin pieni, että kyllä se on vielä lumikko, vasta kasvaa Kärpäksi?)

Vaari kävi tietysti heti aamulla metsässä ja otti onnittelukorttikuvan imikästä.

Ihan kuin en muuten olisi metsään mennyt.

Mikä on maailma, kun tuo pieni poika on 60? Minun isovanhempani saivat kokea mm. auton ja lentokoneen synnyn, kansallisen heräämisen, itsenäistymisen,... Minun omat vanhempani kokivat sodat ja rakensivat maan, elivät Finlandisierungin. Ja minä itse? Minun ikäluokallani, suurilla ikäluokilla, oli/on korkein elintaso kautta aikojen, hintana koko maailman tuhon uhka.

(Tämähän oli tyhjentävä kuvaus Suomen historiasta.)

60 vuotta on yllättävän pikä aika. Esimerkiksi Lappeenrannan historiasta se olisi jopa kuudesosa: ihan äskenhän ne täälläkin pärevalossa elelivät. Toisaalta kehitys on jo vuodessa aivan huimaa vaikkapa tietotekniikassa. Vaikka kaikkitietävä ja yleispätevä olenkin, en silti osaa kuvitella aikaa 60 vuotta tästä eteenpäin. Siis kaikkea hyvää vain, sellaistakin, josta vaari ei osaa edes uneksia.

Ihminen on ollut sama viimeiset 35000 vuotta. Homo Sapiens Sapiens ei muuttune - tai jospa edes hiukan... Minun ikäpolveni ei koe (?) sotaa ikinä. Entä pienen pojan? Onko hänen sukupolvensa jo viisaampi myös esimerkiksi ympäristöasioissa ja maailman tasa-arvoisessa kehittämisessä. Ei paineita, poika, mutta jos vähän...

Lähdemme tänään Helsinkiin ihmettä katsomaan ja toivottamaan kaveri tervetuleeksi.

...vuokko ja moni muu

Äitienpäivärituaaleihini kuului, että hain yhden näsiänoksan. Kasvihan oli, saisi yhä olla, kaupittelukiellossa kuten sinivuokkokin. Ei oikein sitä mummukkaa jaksanut ymmärtää, joka muovikassillisen keräsi. Ja miksi joittenkin pitää yhä tuhota koko kasvi repimällä sitkeää puuvartta käsin? (Purisivat poikki niin saisivat edes myrkytyksen...)

Joka kevät näsiä on sama ihme: huumaava, jopa liian vahva tuoksu siinä on, kukat kasvavat suoraan puurungosta, lehdet ovat latvassa kuin palmulla. Ja kaikki ympärillä on kuollutta.

Imikkä on myös pakko käydä joka kevät katsomassa. Siinä kasvupaikassa olikin käydä huonosti: kaikki hakattiin, kuten päätehakkuissa tehdään, ja olosuhteet muuttuivat ratkaisevasti. Onneksi sentään leppä kasvaa nopeasti ja kosteus säilyi, ja rinteessä on taas ainakin kaksikymmentä kasvia. Kukinnan eri vaiheissa kukkien väri muuttuu, samassa varressa on vaalenpunaisia ja violetteja, sinisiäkin kukkia. Samoin käy linnunherneelle, joita täytyy käydä ihan eri paikassa katsomassa.

Ei liene suuri ympäristörikos, jos näitä uhanalaisia kaunottaria siirtää esimerkiksi tietyömaan edestä sivummalle? Olen ollut myös näyttämässä ympäristöihmisille kangasvuokkoesiintymiä:

saimme sillä kertaa kuntopolun 20 metriä siirretyksi - ja kuten arvata saattaa, kaikki ne 238 kukkaa (kasveja tietysti vähemmän) ovat rakennusten alla nyt. Osa kasveista siirrettiin ihan virallisesti, ne menestyivät, mutta jopa nekin ovat nyt tuhoutuneet rakentamisen ja tienteon takia. Moni siirretty on kyllä hengissäkin ja leviää, esimerkiksi täällä oudot valkovuokot ja näsiät

lehdoissa, niissä kun ei oikein kukaan kulje.

Kangasvuokko on täällä näennäisesti ihan yleinen, se kun on harjukasvi eli paikassa, missä on helppo kulkea ja aukeaa. Eikä se metsätöistäkään tunnu suuttuvan.

Oikein on kieltää kerääminen, mutta enemmän kangasvuokko kärsii siitä, että se kasvaa parhaalla rakennuspaikalla ja tiepohjalla.

Kaikki tietävät rauhoituksesta, kaikki tietävät kangasvuokon maakuntakukaksi, sitä rakastetaan.

Lapset - ja minä -silittelevät sen samettisia nuppuja ja kukantyviä, eikä kukaan halua pahaa - silti se on uhanalainen. Teimme luokkien kanssa aina sopimuksen, että kasvupaikka on meidän salaisuutemme - siis perheet oppivat kivan kevätretkipaikan! (Samalla paikalla oli mm. karjalanruusu ja miljoona lehdokkia, jotka kukkivat myöhemmin.)

Kangasvuokko ei menesty pihallasi: kasvupaikka on liian "hyvä" ja istuttamisessa olisi muitakin kikkoja. Harvoin sen saa kukkimaan. Näsiä taas on kaikilta osiltaan myrkllinen ja sen marjat herkullisen näköiset, en ainakaan minä sitä pihaani lapsiansaksi halua. Miksi toisin ne kotoaan pois?

Kaikki kauniin ja ison huomaavat. Mutta sopii katsoa pientäkin: esimerkiksi kevätpiippo ansaitsee huomion ja siinä on paljon kivoja yksityiskohtia. Ja se ei todellakaan ole harvinainen se.

Mielikukkanikin on varsinainen piiloutuja, jokapaikanruoho. Silmäruoho täytyy katsoa todella läheltä, jotta sen kauniit kuviot, violetit ja keltaiset värit näkee perusvalkoisen seassa. Sitä paitsi se on syksykukkanen,vesisateella ei katsojia ole.

Kohta alkaa kukkakasvisesonki, mutta jo nyt metsä on elämys. Nyt poksahtelee silmuja auki ja sade toi tuoksut pölyn tilalle.

(Tämäkin juttu päivittyy luonnoksen aloituspäiväksi, ei julkaisupäivänä. Hämää muitakin kuin minua?)

Urani huipulla

Jos - kun - olet tarhan pappa, sinua ei ujostella, saat heti lasten täyden luottamuksen. Olet mukana lapsen työssä ja saat lisäksi kutsut juhliin. Olet ihan tärkeä!
Ihan sama kuin ennen Saimaa-turnauksen peliä katsoessa, kesken pelin piti parin oppilaani lopettaa peli ja huutaa: - Ope, näit sie ku mie... ?

Papalle pitää näyttää kaikki ja heti.

Ihan vain käväisin tarhalla kyselemässä , minä päivänä taas tulisin. Ja melkein ehdin sisään, kun
jo kädestä vietiin kohti Apilaniityn nukkaria ja taikurin esitystä. Ja sieltä tietysti saman tien majaleikkiä ihailemaan. (Siinä vaiheessa sain jo toisenkin kengän jalasta.) Alle puolen tunnin ei mitenkään voinut lähteä.

Kun olin yhden päivän pienillä Vanamomäellä, jo tuli toisena ikävä. - Missä pappa? Kysyjälle sanottiin, että pappa on kotona siivoamassa, joten seuraavana päivänä kysymys oli: - Onko pappa siivoomassa? Pappahan ei myöskään ole vain yhden ryhmän oma, vaan jakaa (omassa aikataulussaan) huomionsa ja aikansa kaikille pesille, koloille ja ryhmille, eikä kukaan saa olla mustasukkainen.

Menimme lauluhetkeen päätarhalle Mäntypesästä, kun vuoden vanha tyttö valitsi minut kävelyparikseen ottamalla yksinkertaisesti kädestyä kiinni. Ja hänpä käveli koko puolen kilometrin jyrkän ja jäisen polun, ja käveli myös takaisin. Olisi pappa kantanutkin, mutta käsi riitti.

Asetuimme ryhmittäin paikoillemme salissa. No eikö yksi kaunotar pamputa salin läpi halimaan pappaa. Sitten sitä sopikin mennä rauhassa istumaan.

Lauluhetkessä soittelin kitaraa, kun Ritun kanssa laulelimme yhdessä. Jo yksi humanteri tuli sanomaan: - En pelänny yhtää! On siinä taito mitattu... (Rouva kyllä arvelee, ettei pelätty vähän ilkeää Himputti-nukkea.)

Hiihtoretkellä eskarin kanssa olin keula ja tasan tarkkaan tiedän, että kukaan ei mennyt kolmea kierrosta enempää. Mutta reissun jälkeen tietysti alkoi kehu: - Mie hiihin seittemä! - Mie ainaski viis!
Jolloin hiljainen tyttö takavasemmalta sanoi: - Nii, mut pappa voitti kaikki! Huippu-urheilija!

Aikuiset ovat monet ennestään tuttuja, ei kai sitä muuten juuri Mäntylä se oma talo olisikaan.
Suhtautuminen on mutkatonta. Jos pappa on paikalla, hän on yksi aikuinen (syli, käsipari, valvovat silmät) lisää. Kun vain kaikki muistaisivat, että olen vain aikuinen, ei minulla ole vastuuta yhtään mistään, ei opsista, hoidosta tai turvallisuudesta. Sentään en koe olevani yksi hoidokki lisää...

Sopii kadehtia. Tai alkaa itse papaksi.

Tämän jutun kirjoitin uudestaan, koska töppäsin ja julkaisin valokuvan lapsista luvatta. Sorry!
Poistin tietysti.
Ja uusinnasta puuttuu tuoreus, anteeksi sekin.

Miksi nukkua aamu hukkaan?

Tekee se säväyksen!

Metsänomistaja tiedon tasolla sanoo, että tuo pitäisi räjäyttää pois. Luonnonystävä minussa sanoo, että tuo ei edes kuulu Suomen luontoon! Se sama luonnonystävä saa elämyksen.

Valtavia puita on nurin sekä kohti luhtaa että kohti maata. Millainen on hammas, jolla ne on kaadettu, mikä voi lohkaista noin isoja lastuja? Luulisi, että suu ei kestä noin teräväreunaisia

paloja, ikenet ainakaan. Ja pesä, ei se todellakaan ole mikään piisamin lepokeko, joka sekin tuntuu mahdottomalta.

Majava on ahertanut. Kyllä se juuri siinä taitaa saada olla, siinä se ei oikein isoa vahinkoa metsälle voi tehdä. On se siinä jo vuosia ollutkin, mutta työmaa sen kun kasvaa.

Paikka on lähellä,mutta sinne ei vie tietä, ei polkua, se on turvassa - enkä sano missä, ettet veneelläkään mene. (Tai mene sinä, mutta älä kerro kaikille, saa olla rauhassa...)

Kanadanmajava, se beaver, siellä asustaa, ja luhdassa on myös piisameita - toinen tulokaslaji - ja miljoona erilaista vesilintua ja sammakkoa.

Imikät ja näsiät eivät ole vieraita, mutta joka kerta ne ovat ihan yhtä mukavia löytää samalta alueelta. Ja korvasieniäkin on. On myös metsälehmuksia, lehtokuusamaa. Paikka on todella upea, vaikka se ei enää sama olekaan: taimikot kasvavat, ja esimerkiksi pikkulepinkäisen pesäpökkelö on jo väistynyt uuden metsän tieltä. Loppukesällä löytää lakkojakin pari litraa, jos raaskii veljen nenän edestä viedä.

Suvun maita, suurelta osin siirtolaisasutukseen menneitä maita. Tuttuja. Tuohon se mummi kiukuspäissään istutti 2000 kuusentainta, aivan liian tiukkaan ja kuoli kahden päivän kuluttua. Tuossa kalliolla ovat ne keto-orvokit. Tuosta ei voi oikaista, siinä on niin paha taisteluhautalouhos. Tuossa oli Mökkönen, jo kauan sitten romahtanut sauna laituriniemen tyvessä. Pitää käydä myös laivalaiturin jäännökset ihmettelemässä: silloin ennen menimme tästä Tähti kakkosella (Oli Tähti ykkönen, tähti kakkonen ja Tähti Kekkonen silloin...) kaupunkiin mekin. Onpas vesi korkealla. Mäyrän pesäpaikallakin ehtii käydä - enää ei siitäkään ole mitään näkyvissä, luonto korjaa jälkensä. Tässä kävimme lasten kanssa tekemässä kaarnalaivoja.

Luonto ei ole hiljaa, koko alue on täynnä kevään ääntä. Uutena on mustarastaita komeine oransseine nokkineen. Tappiokin on: enää ei tarvitse varoa aukion reunan hiirihaukkaa, se aukio kun on kymmenmetristä kuusta täynnään.

Mutta kotiin pitää lähteä. Kuumakin alkaa olla: on upeista upein vappuaamu.