Oppia elämää varten

Leirikoulu on parasta koulua. Olen ollut monenlaisessa: väliin on tehty aivan kaikki itse ja opittu selviämään ihan itse - jopa ilman äitiä. Väliin on oltu valmiissa paketissa, hotellissa ja täysihoidossa ja vain nautittu ja annettu mennä toisten viemänä. Useimmiten ohjelmassa on ollut järjestettyä touhua ja vain mausteeksi työtä.

Olennaista on se, että lapsi on leirikoulussa aivan toinen kuin normaalissa koulutilanteessa.
Ollaan hiukan vapaammin, mutta kannetaan huolta myös toisten viihtymisestä. Jopa ns. kuri lähtee enemmän lapsesta itsestään, eikä silti juurikaan ylilyöntejä tule. Opettaja ei silti muuksi muutu, vaikka hän on mukana iltatulilla juttelemassa eikä luokan edessä komentamassa.

Leirikoulu on hyvä tapa tutustua kunnolla. Kuka tekee, kantaa vastuuta? Kuka osaa? Kenellä on kykyä huomata, mitä pitää tehdä? Kuka on vain mukana? Usein kouluroolit unohtuvat, ja se luokan hiljainen osoittautuukin arjen sankariksi. Olisinpa halunnut nähdä, kuinka leirikoulu olisi nostanut eräänkin tarkkailuun siirretyn ihan toiseen arvoon. Koulu kun ei ole samaa kuin koko elämä.

Tämän kevään leirikoulussa oli hauska havaita uudenlaista rohkeutta. Ei ollut pakko uhota: luokan yleensä äänessä olevat, ne sankarit, eivät uskaltaneetkaan laskeutua kymmenmetristä kalliota, mutta heillä oli kanttia sanoa, että he eivät uskalla. Ja kenenkään ei ollut pakko nauraa!
Jopa palautekeskustelussa uskallettiin sanoa, että eniten harmitti, kun ei uskallettu. Ja ne tytöt olivat rohkeampia ja aloitteellisempia kuin pojat.

Pellen roolikin unohtui, kun oli mukavaa ja mielekästä tekemistä sopivina annoksina ja ammatitaidola ohjattuna.
Olimme urheiluopistolla, ja lajeja riitti: saimme uida, pelata sählyä ja haavipalloa, ampua laserilla,
meloa, pelata frisbeegolfia, tehdä tiimiharjoituksia, rullaluistella, kiivetä seinää ja tikkaita ja nauttia vapaasta pudotuksesta jopa. Ja tietysti vapaa-ajalla pojat panivat jalkapalloksi. Ja juttu piili luokan kyvyssä osallistua kaikkeen, heittäytymisessä mukaan - tätä eivät ohjaajien mukaan läheskään kaikki porukat osaa. Täydellä teholla tekeminen tarkoitti myös, että ruoka maitttoi, illalla väsytti terveesti eikä ns. kuriongelmia ollut. Valvova pappakin sai nukkua, jo puoli kahdeltatoista oli oikea hiljaisuus.

Erään kerran olin vitosten kanssa leirillä saaressa. Mukana oli vain yksi äiti. Lapset tekivät todella kaiken itse, siivosivat, laittoivat useita ruokia päivässä, lämmittivät saunan halonteosta alkaen. Lisäksi oli suunnistusta, luontopolkua, normaalia leiriohjelmaa letunpaistoineen ja iltaohjelmineen. Jopa matka tehtiin polkupyörillä. Sillä kertaa tärkein oppi oli, että me osaamme, kun teemme yhdessä ja autamme toisiamme. Perille meni: koko kuudennen luokan ajan sain nauttia viidennen keväällä tehdystä muutaman päivän pohjatyöstä.

Ehdin olla koko työaikanani ehkä seitsemässä leirikoulussa. Pöksänlahti, Ruha, Päiviö ja nyt viimeksi Tanhuvaara on koettu. Ja kaikki ne ovat olleet menestys.
Joskus leiri on ollut koko viikko, yötä päivää, työtä vuorotta, kun ei ollut koululla kuin kaksi miestä. Korvaus tietysti tulee ihan muuta kautta kuin päivärahoina tai korvattuina ylityötunteina. Kuinkapa sitä eläkeukko ihan vapaaehtoisesti muuten lasten kanssa olisi lähtenyt tänäkin keväänä?

Kasvatusta ja itse kasvamista. Ja vähän opetusta. Aika hyvä konsepti!