Minähän sanoin!

Korkeasti kunnioittamani Maija Larmola, äidinkielen lehtorini (ja aikansa ehdoton alan guru) Opettajakorkeakoulussa, piirsi taululle puhekuplan. Siinä luki "Hevonen".
Meidän, opiskelijoiden, tuli nopeasti kirjoittaa, mitä sana tuo mieleen, suuremmin ajattelematta. Valtaosa ajatuksista oli toisilla myönteisiä, toisilla kielteisiä,
joillakin kaikki joko myönteistä tai kaikki kielteistä. Myönteistä olivat esimerkiksi ratsastaa, hoitaa, samettiturpa, ystävä, leiri,... Kielteistä olivat mm. pelko,puree, potkii, haisee...

Aika vakuuttava pikanäyttö. Jo yksi sana kantaa mukanaan saattomielteitä eli konnotaatioita niin paljon, että helposti tajuaa, miksi emme todellakaan ymmärrä toisten puhetta/kirjoitusta. Lisäämme tai jätämme pois automaattisesti saattomielteet
- ja erittäin usein sana ymmärretään tahallisen kirjaimellisesti tai muuten päin vastoin kuin tarkoitettu oli. Ja sitten meillä on henkilökohtaisia sanoja, sisäpiirin sanoja, jotka ulkopuolinen käsittää ihan väärin tai mekin esimerkiksi isossa tunnelatauksessa ymmärrämme tahallamme väärin, myös käytämme väärässä yhteydessä ja pilaamme paitsi asiamme, myös sen sanan vastaiselta käytöltä.

Kirjoittaessa sanoilla ei ole painoa. Sanajärjestys on yksi keino korostaa jonkin sanan merkitystä, mutta lukija silti usein poimii tärkeimmäksi haluamansa.
Minä olen vain opettaja. Minä vain olen opettaja. Vain minä olen opettaja!
Onko keskimmäisen lauseen ope ylpeä opettajuudestaan vai haluaisiko hän olla jotain ihan muuta? Osaammehan me myös alleviivata ja lisätä huutomerkkejä.

Ilmeet, eleet, kehonkieli, äänen sävy ja voima mahdollistavat sellaista viestintää, mitä ei voisi ilman pitkää selitystä kirjoittaakaan. Voi sanoa melkein mitä tahansa, jos on hyvä yhteys, ja sinun todelliset ajatuksesi luetaan. Itse esimerkiksi olen negatiivinen kehuja. Toisaalta on vaikea valehdella tarkoituksella samasta syystä, jos sanat ja äänen sävy, silmät, ihon väri, liikkeet, mikroilmeet ovat ristiriidassa asian kanssa. Politiikassa tai diplomatiassa tällainen sanominen on arkipäivää, sinuthan saa kiinni vain kirjaimellisista merkityksistä?
Mutta onpa ihmisiä,jotka eivät näe sanojen taakse: asperger-poika ei varmasti lukenut
kehon kieltä, hän ymmärsi kaiken kirjaimelleen.
Jonkun kanssa "normaali" voi toisaalta viestiä ja ymmärtää viestintää sanomatta mitään, tuntea ainakin läsnäoloa, yhteistä suuntautumista, välittämistä.

Kyseenalaistaa voikin tässä mielessä small talkin, jossa harjaantuneesti puhutaan kauniita asioita tarkoittamatta mitään, pintailmeet siisteinä ja myönteisinä. Tämähän se kai suomalaista maailmalla ärsyttää, puhetta vain hännänheilutuksena emme ymmärrä. Meille ei riitä viestiksi: - Kiva kun olet siinä. Meille pitää olla asiaa.

Lakikieli tai sopimuskieli taas saa sisältää vain yksiselitteistä, toisaalta kaiken kattavaa kieltä, eikä uutiskielikään mielipiteillä ja attribuuteilla parane.
Olisi aika kornia katsoa virnistelevää uutistenlukijaa, joka lukee uutista Haitin katastrofista - vaikka hän juuri olisikin kuullut oikein hyvän vitsin kaverilta.

Mieshän ei tunnetusti ymmärrä mitään muutenkaan, asia kerrallaan korkeintaan voi mennä ehkä perille. Senkin asian on oltava miehelle tärkeä juuri sillä hetkellä.

Olen teoriassa ihan hyvä viestijä. Mutta...!
Tämä juttu on minulle ihan tärkeää pohdiskelua. Ehkä joku muukin ymmärtää paitsi minua, myös vähän itseäänkin paremmin tällä tavalla.

Vaivaa?

Ilmaiseksi saa viedä kodinkoneita ja elektronista romua esimerkiksi niitä myyviin kauppoihin. Isompaa saa viedä esimerkiksi metallijätteenä suoraan Kukkuroinmäelle,
ongelmajätteitä Toikansuolle. Vaivaa? Kyllä vain. Kuinka suuri helpotus vaivaan on, kun ajaa metsätielle, heittää ojaan ja ajaa karkuun? Sama lastaaminen, yhtä pitkä ajomatka (matkallahan ei taida merkitystä olla, kun kerran ajetaan kuitenkin). Usein tavara on sen laatuista, että kuljettaminen on edellyttänyt peräkärryä tai pakettiautoa.
Minun aamumetsäni on saanut sohvan, konttorituoleja, laatikostoja, pesukoneenhylkyjä, patjoja. Ja tietysti ne ovat hajasijoitettuna, että olisi kerääjälle llsävaivaa. Yhdessä kohdassa haisi vahvasti bensiini: toivottavasti ei ole pohjavesialuetta se. (Kuva ei ole Hämmäauteensuolta vaan Pappilanniemen lossirannasta.)

Kyllä. Minulla on kuurissa useita romuja odottamassa poisvientiä. Eivät huuda leipää he, kun siivotaan, viedään sitten kerralla. On siellä sahanhylky ja konttorituoli, puutarhatuolin runko ainakin odottamassa sitä ihmettä, että on lämmintä, pari päivää luvattu poutaa ja ennen muuta sitä, että tulisi se viitsimisen hetki.

Edes kaatopaikka-ajattelu ei saanut hyvää tuultani häviämään. Se jossain jäytävä puoli opintopistettäkäkin varmasti hoituu. On taas saatu sopivan vahva annos pienen pojan touhujen seuraamista Helsingissä. Sitä paitsi vävyn näytös messuilla oli hieno kuin mikä. Eikä se ole paha juttu se Maijan juttukaan.

Pappilanniemi

Lunta oli, oli paljon. Pakkasta enemmän kuin miesmuistiin. Mihin se kaikki lumi katosi? metsässä pääsee kulkemaan, vesi ei ole juuri noussut. kevät on jopa aikaisessa (vaikka tänään onkin pakkasta näin aamulla).
Sinivuokot ovat aukaisseet kukkansa sateen jälkeen aurinkopaikoissa, varjossa ne nukkuvat yhä. Ja taas minä pöhkö unohdin ottaa sen salaman päältä, kuvista tulee ihan väärän värisiä. Ja näsiä kukkii jo paikoin - äitienpäiväkukka.
(Kuva on otettu 19.4.)

Joku neropatti on ajanut autolla koko Pappilanniemen pururadan ympäri.
Renkaat ovat uponneet todella syvään, varjopaikoissahan on aivan märkää, ja rata on pakko tasoitella juoksukuntoon. On pitänyt jonkun olla taas parempi autoilija ja uhota. (Ja taas vetoan niihin vieressä istuviin tyttöihin, sanokaa, kieltäkää, ei se kaveri muita uskokaan.)

Lehtoalueella on sen päiväinen sirkutus ja niemen halkaiseva laakso kuhisee lintuja.
Mutta koko ajan taustalla häiritsee kaupungin kumu, eikä sitä edes osaa sulkea pois.
Edes aamuyöllä ei nykyisin ole hiljaista, saati nyt, puoli kuudelta illalla. Tässä Lintu-Lare joskus äänitteli linnunlauluja silloin 60-luvulla, eipä tarvinnut juuri melusta välittää. Ainoa melu oli kohteliaasti lehtoria tervehtivä oppilas, joka hänkin oppi vain nyökkäämään?

Notkossakin vesi menee siististi putkea myöten polun ali. Vettä ei ole mitenkään poikkeuksellisen paljon. Kohta tässä on rentukoita ja kortteita ja lehdossa konnanmarja kukkii. On sitä vettä sen verran, että metsään ei vaelluskengällä tässä mennä. Harmittaa, kun täytemaan mukana on tullut vaahteroita polun reunaan, mitä puistopuu tässä tekee? Polku jakautuu kahdeksi ja alemmalla on vielä jäätäkin.

Tapaan tutun, joka muistuttaa siitä pedosta, joka täällä viatonta kulkijaa kyttää.
Hän on sairastanut borrelioosin (Lymen-tauti) ja se on edelleen, viiden vuoden kuluttua, päänsärkynä ja nivelkipuina ja käsittämättöminä heikkouskohtauksina jaloissa. Tuskin se punkki-peto polulla kuitenkaan kyttää, purussa. Mutta kun se näsiä ei ole polulla, kun se vuokko on auki vain aurinkoon päin kallellaan olevassa rinteessä,kun kuusamaakin pitää ihmetellä ja silokalliollakin käydä niemen kärjessä!
Vaatetta on vielä suojaksi, enkä kyllä tällä shortseissa ikinä kuljekaan. Luokkaa ei ole tänne pariin vuoteen enää saanut tuodakaan, mikä on todellinen harmi, täällä kun on koko kevät. Ja suunnistuspaikkanakin niemi on verraton, olisi.
Punkkia ei näy, mutta kirjava ja takkuinen jänis ohittaa kaikessa rauhassa 50:n metrin päästä meidät.
(Joka kesä kymmenkunta mönkivää puutiaista olen ihölta tai vaatteista löytänyt,kiinni ei ole heistä kukaan ollut vuosiin - ja taudin saadakseen veijarin pitäisi antaa imeä 18 tuntia, oli juuri lehdessä.)

Sauvakävelijöitä on paljon. Hölkkääjiä menee molempiin suuntiin. Minä en kuitenkaan osaa Pappilanniemen rataa kokea kuntopolkuna vaan luontoelämyksenä. Voisihan tuonkin kokeilla?
Toisen kerran sitten.

Klikkaa alhaalla tunnisteena olevaa sanaa "luontoelämyksiä", saat aikaisempia luontojuttuja.
Onhan niitä muitakin tunnisteita,joillapääset muihin aihepiireihin..

Muusikkoperhe

Tänään se potkaisi. Herätessä oli märkää lunta maassa. Niin aina, kevät keikkuen tulevi.
Tulivuori heittelee tuhkaa ja lentokoneet eivät kulje ja Puolalaiset hautaavat presidenttiään ja 89 muuta johtajaansa. Niin että tällä lailla saimme siis jutun sidottua aikaansa.

Eilen oli EIKU-kuoron kolmas julkinen esiintyminen.
Kuoron nimi on luonnollisesti se spontaani äännähdys, kun joku tekee virheen. Yhtä hyvin nimi voisi olla Otetaanpa uudestaan alusta! Yleisö illalla oli kriittisin mahdollinen, opettajia, mutta onneksi tilaisuuden luonne, operock (tai open rock [oupen]) ei houkutellut niitä tiukkapipoja edes paikalle.
Kuka lähtee kapakkaan puoli viideksi eli yleisöä oli vähänlaisesti ja maksettuja taputtajia niistäkin moni.

Laulaminen on kivaa ja porukassa vielä kivempaa. Osata ei tarvitse eikä äänestään putoaminen ole niin vaarallista. Tulee se joskus. Ja vaikka keikkaa pukkaa, silti
on tärkeämpää olla porukassa ja laulaa kuin trimmata sitä ohjelmaa - olisihan tuossa eilenkin ollut hiomista,esimerkiksi yksi eikun arvoinen väärä lähtö tuli, Tsuupiduupi vaan... Ns ei-laulajia, soittamattomia, on mukana, ja korva sekä ääni ovat kehittyneet huimasti. Piiparinen sovittaa laulut sopivalle korkeudelle ja tekee itse usein niitä toisia ääniä, esimerkiksi (helppoa) bassoa ei aina löydy valmiista nuotista. Itsekritiikkiähän ei harraste-esiintyjä tarvitsekaan (?), ja esiintymisen ammattilaisiakin ollaan. Ja hei, joitakin lauluja voidaan jo ihan tulkitakin, kun ei enää tarvitse olla osaamisen vankina.

Edellisen kerran lauloin kuorossa lukukaudella 1969 -70 Opettajakorkeakoulussa. Ykköskurssi jäi perjantaisin kuoroon, rehtori Martti Ruutu nosti peukalot ylös ja kaksi tuntia trimmattiin isänmaallista laulantaa, ei todellakaan pidetty hauskaa musiikilla. Ensitavoite oli Kouluhallituksen satavuotisjuhlaesiintyminen, mutta kuoron lisäksi juhlassa oli vielä tanhuesitys, jota veti naisten liikunnan lehtori.

Oma suhde musiikkin on sellainen, että haluaisin tietää riittävästi osatakseni nauttia, osata tarpeeksi voidakseni tuottaa itsekin ääntä.
Haluaisin olla hyvä kuluttaja enemmänkin kuin hyvä tuottaja, ja mielestäni tämä puoli musiikkikasvatuksessa unohdetaan aivan liian usein: opetus tähtää (tähtäsi) esiintymiseen, ammattilaisuuteen ja musiikki olikin ykskaks raskas taakka?

Noin periaatteessa, mutta täytyy myöntää, että harmittaa, että en lue nuotteja, ettei perheen lahjakkain ikinä opetellut edes soittamisen alkeita, että yksi ei
käyttänytkään hyvää korvaansa ja teknisiä valmiuksiaan, että henkilökemiat tulivat yhden musiikkioppimiseen esteeksi (myöhemmin nostajaksi),... Kaikille meille musiikki kuitenkin on hyvin tärkeä osa elämää, jopa tuonut leivän jatkettakin perheelle. Tuntuu potentiaalin tuhlaukselta - en silti ikinä halunnut tai kuvitellut
ketään ammattilaisena,ja se tärkein tavoite siis toteutui.

Kuvan muusikko on taatusti vapaaehtoinen ja halukas. Hänelle on selvää, että koskettimia painamalla tulee ääntä. hän osaa laittaa rytmikoneen päälle, osaa pyörittää valintakiekosta eri soitinääniä. Isoja asioita ja oppimista - no ehkä ei soittoa ihan kuitenkaan. Kitarasta osataan nyppiä ääntä, taputtaa kaikuja myös ja marakassikaan ei aina ole suussa vaan sitä voi ravistaa tai koputtaa lattiaan.
Ja soitto saa loppua, kun ei jaksa, toisin kuin viulustemmojen harjoittelijalla.

Eläköön musiikki!

Lisäystä maanantaina:

Ilokseni sain vävyn (omilla ansioillani), joka saa musiikkia irti useista soittimista.
Vaikka se on basisti ja Imatralta, niin silti se on paras vävy. Ja lentäjäpoika.
Ja kaikki me joskus esiinnymme,tavalla ja toisella,ja nautimme siitä.

Poluille pääsee jo

Saappaat uppoavat puolivarteen. Lammelle vievä metsätie näyttää kovalta hiekalta, mutta onkin metsäkoneen jauhamaa velliä. Täytyy kulkea aivan ylitiheän taimikon kautta ja väistellä kuivia näreen alaoksia. Sata metriä, ja pääsen vanhaan sekametsään - mutta täällä saankin harppoa ojien yli. Maa näyttää sulalta, mutta osa mättäistä onkin kivikovaa ja rouskahtaa jäisesti.

Jäälle ei ole asiaa, mutta missä se telkkä luuraa: puron suun sulassa on aina ollut pulaamassa muutama, mutta nyt ei näy. Eikä näy liikettä pöllön pöntössäkään.
Mutta metsä on täynnä ääniä: koko talven kaverina on tiaisia, nyt tikka pärryyttää, kirviset huutelevat ja jopa mustarastaan huilu (saksaksi mustarastas onkin Pirol) soi tien laidassa.

Oikaisen suoraan isolle tielle. Joudun metsäkoneen runtelemaan ensiharvennusmetsään.

Latvusta, oksaa, rankaa riittää väistellä ja hyppiä yli, onneksi maa kantaa yhä.

Tällaisen metsän läpi kannattaa sitten syksyllä mennä sinne hyvään sienipaikkaan, sillä kukaan järki-ihminen ei tietenkään tällaisessa metsässä kulje.

Kierrän suon itäreunaa. Osa pitkospuulaiturista on syvällä veden alla ja jää on päällä. On häijy tunne kävellä jäällä, vaikka tiedän, että vettä on ennen kovaa lautaa korkeintaan kymmenen senttiä. Metsäpolku on taas lähes nappaskenkäkuiva.

Yllättäen laavulla on sekä kirves että saha, ihan omilla paikoillaan. Isompi yllätys on, että kuivaa ja peiteltyä jykevää puutakin on paljon. Mutta että pilkotua olisi - mahdoton ajatus. Lämpimikseni sahaan ja pilkon pari pölliä katokseen kuivumaan, ties vaikka itse tulisin ja käyttäisin.

Polku pitkospuille on aivan kuiva, eikä pitkospuillakaan enää ole vettä. Suolla on isoja lampia ja vesi virtaa kohti itäreunaa. Sammalen alla on vielä monin paikoin jäätä. Ei kuulu kuovia tai taivaanvuohta, ei näy kurkitanssiaisia vielä. Ihan toisessa reunassa vielä pidetään teerenpeliä,
mutta en viitsi palata mäelle kiikaroimaan, onhan tuota nähty. Nappaan pari karpaloa ja toden totta, monessa kohdassa sulan sammalen alla on vielä ihan kova jää.

Pääsen mopolle. Se on alempana kuin muistin. Aha, keskituki on uponnut lumeen, onneksi mopo on kuitenkin pystyssä. Se lumi, jolle vehkeen laitoin, oli kivikovaa puulaanin alta paljastunutta hankea, mutta niin vain jalka upposi siihen ja oli hieman hankala saada 83-kiloinen kone liikkeelle,kun jalka ei voinut liikkua tavalliseen tapaan paikoilleen,ahtaassa reiässä kun oli.

Kahvitti. Siis kohti kotia. Kurvasin Valintatalon pihan kautta toteamassa, että eipä ole kauppa auki, on lakko. Ja tätä lakkoa tuen koko sydämellä: on todella huono palkka, osa-aikatyötä, älyttömiä työvuoroja (esimerkiksi päivittäin kahdessa pätkässä), vapaapäivien hyppiminen viikon varrella, kun se sunnuntaiaukiolo tuli, ja ainainen epävarmuus jatkuvuudesta.

Ja voi kehno, ajovalolamppu näyttää palaneen. Ja tihkuu vettä, silti se pitää vaihtaa.

Mutta ensi se kahvi.

Ja tämä juttu.

Ne jyrää meitin!

Lehdistö - yleistäen - kertoo eduskunnan tapahtumista suunnilleen sanoilla Tiura ja Keskustan puheenjohtajakandidaatit.
Oikeasti eduskunnassa puheenaiheena ovat nyt mm. nuorisotyöttömyys, lisätalousarvio, Afganistanin joukkojen mahdollinen lisäys ja Tsadin joukkojen kotiutus, 3. sektorin toiminnan tukeminen...
Mutta kun pitää myydä. Pitää kertoa siitä, mikä kiinnostaa. Pitää opettaa ihmiset tietämään, mikä kiinnostaa.

Tuleviin eduskuntavaaleihin on jo ladattu pääteema. Maahanmuuttajiin täytyy suhtautua!
Kolme puoluetta (VAS, Vihr., RUOTS.) ovat selvästi profiloituneet mamu-myönteisiksi, muut hienosti sanoen kriittisiksi, rumasti sanoen vastaisiksi.
Aivan hullu teema: varsinaiseen lupaperusteiseen maahanmuttoon menee (suoraan) ihan 160 miljoonaa vuodessa, se raha ei millään lailla näy työpaikkojen vähenemisenä, sosiaaliturvan huononemisena, työttömyysturvan pienenemisnä, eläketasossa,...

Mutta kun...
Kaikki maahanmuuttajathan tietenkin tulevat tarpeetta, salaa, luvitta. He tuovat vain rikollista kähmintää, soluttavat maahan vierasta kulttuuriaan,varsinkin uskontoaan. He vievät naisemme, työpaikkamme, päivähoitopaikkamme ja sosiaaliturvamme ja tuovat kaikki mummotkin tänne
kerjäämään kaduillemme. Ja venäläiset ostavat rantamme ja esikaupunkialueemme.
Persu-ajatus? Mutta kun saa jatkuvasti näitä oppeja vihjailla (sanoa ei saa), kun ajatukset auliisti julkaistaan, kun vastaan sanojat ovat sananvapauden rajoittajia ja mamu-vastainen on marttyyri, asia uppoaa ns. kansaan. Olisiko oppi sukua kansallissosialismille jopa, tunnusmerkit viittaavat 30-luvun pula-aikaan?

Tosiasiassa maahanmuuttajiin ei voi suhtautua ryhmänä. Jokaisella tulijalla on erilainen motiivi tulla tänne - niin minne, Onnelaan? Voit peilata itseesi: ihanko todella tahdot lähteä omasta turvallisesta ja tutusta vieraaseen kulttuuriin, ääri-ilmastoon ihan kevein perustein? Harva tulee elintasoaan nostamaan pelkän sosiaaliturvan varaan.

EU:n peruskulmakiviä on työvoiman vapaa liikkuvuus. Mutta miksi sekin ylevä ajatus pitää liata monellakin tavalla? Harmaa työvoima on pahin: ei maksa veroja, todella syö työpaikkoja.
Ulkomaisella työvoimalla teetetään laillisestikin, ihan suomalaisella palkkatasolla ja oheiskustannuksilla mieluummin työ, vaikka vieressä on kymmenen tuhatta suomalaista ammattimiestä tumput suorina (Skanska Rovaniemellä) - ettei vain opeteta meikäpoikaa nöyremmäksi? Miksi ydinvoimalaamme rakentaa puolalainen oloissa, jotka vastaavat meikäläistä siirtotyömaata 60-luvulta?
Vapaa liikkuvuus taitaa olla vain tänne päin. Meiltä lähtevät vain korkeasti koulutetut,
eli ne aivot, jotka niitä työpaikkoja voisivat kehittää. (Ja kuitenkin suomalainen olisi varsin hyvässä asemassa lähtijäksi: vankka kielipohja, hyvä kulttuurien tuntemus.)

Kyllähän tänne tulla saa, jos puhut suomea, jos et ole venäläinen tai musta tai muslimi, olet huippu-urheilija tai muusikko tai suositun suomalaisen puoliso, olet jonkin harvinaisen alan ammattilainen ja rakastat saunaa. Niin että tervetuloa vaan kaikki.

Niin. Sitä lehdistöähän tässä lähdin kehumaan. Jos tämän jutun laittaisin paikallisen valtalehden yleisönosastoon, siitä voisi ihan helposti jättää pari asiaa pois, niin että olisinkin rasisti ja fascisti.

Lisäys seuraavana päivänä:
Viimeisin lehden idea oli kylläkin julkaista juttuni sellaisenaan, mutta jättää ilmeisen tarkoituksella osa allekirjoituksesta pois. Juttu koski kevyen liikenteen väyliä. Kirjoitin niin kuin kaikki olisi kunnossa eli niin kuin kaupungissa olisi tehty kaikki vaadittavat toimet.
Oli liian hyvä: lehti jätti allekirjoituksesta pois siihen (nimen lisäksi) laittamani sanat Vasemmistoliiton Lappeenrannan yhdistys ry.
Hyvä juttu on vain oma, ei väärä puolue saa krediittiä saada... Arvaa, ovatko omat käärmeissään minulle, kun piti yhdistyksen nimissä juttu tehdä. Yleensä juttua viivytetään ja lyhennellään.

Sisäpiirin juttu

Tämä teksti aukeaa vain harvoille, allekirjoitusta myöten. Jos aukeaa sinulle, kommentit ilman nimiä tms. liian tiettyihin ihmisiin sitovia asioita. Mutta kommentteja haluan. (Sähköpostissa voi puhua intiimimmin: aalto_markku@hotmail.com (Huomasitko siniseen hukkuvan alaviivan nimien välissä?)

Pelastusveneessä on enää kaksi paikkaa. Kumman kahdesta lapsestaan äiti valitsee mukaansa? Oikea (yksi oikeista) vastaus on, että äiti nostaa sen toisenkin kyytin ja jää itse pois. Järkevää tai sitten ei.
Voihan olla, että se pelastaja sittenkin saapuu ja äitikin selviää, ainakin hänellä on uppoavalla laivallakin paremmat mahdollisuudet selvitä kuin lapsella. Voihan olla, että se pelastusvenekin kaatuu, eikä kukaan selviä. Voi olla, että pelastuneet lapset eivät koskaan selviä sijaiskodissaan ja äitiä muistellen ehjiksi aikuisiksi. Vaikka kaikki selviäisivät,valintatilanne jo sinänsä aiheuttaa elinikäisen trauman? Entä siinä tapauksessa, että toinen lapsi jätettiin? Isähän jäi joka tapauksessa...

Tällä äidillä oli sentään valinnan mahdollisuus, ainakin näennäisesti. Mutta entä tilanne, jossa sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin toimia vain yhdellä tavalla.
Voi joutua toimimaan tavalla, jossa ei oikeastaan ollut muita vaihtoehtoja kuin toimimattomuus tai ainoan jäljelle jääneen (aktiivisesti muut keinot poistettu!) keinon käyttäminen.
Toimimattomuus tarkoittaisi todellista huolta, itselle, läheisille, suvulle, ystäville. Itkua, voimattomuutta. Toimimattomuus olisi heitteillejättöä.

Toiminta taas rikkoo välejä. Pieni hinta siitä tiedosta, että akuuttia hätää ei ole.
Hintaa maksetaan koko ajan.

Se, että yksi toimii, ei tarkoita, että hän oli ainoa vastuuntuntoinen, jonka mielestä näin tuli tehdä. Olipa hän sillä hetkellä se, jolla vielä oli siihen kyky, tietty harjoiteltu toimintakaava päässä.

Kirjoittamisessa on, sähköisestä nopeudesta huolimatta, eräitä pahoja - joissain suhteissa hyviä - juttuja. Esimerkiksi olet yksin pohtimassa, kehräät itseksesi yhä syvemmälle ajatuksiisi saamatta heti rajoja. Kukaan ei voi reagoida kuin vasta myöhemmin.
Tällöin esimerkiksi tunteet syvenevät, niin pahassa kuin hyvässäkin. (Taisin tällä tavoin joutua naimisiinkin...) Näinhän käy itsekseen synkistellessä ilman kirjoittamistakin.
Toinen ongelma - tai myös hyvä asia - on, että aina jää dokumentti, perumaton (?) sanottu asia.
Julkisella palstalla dokumentti leviää turhan laajalle. Faktaa tai fiktiota, selitystä omalle ololle ja tekemiselle: mistä erotat toden ja tahtooko oudompi lukija erottaakaan.

Joka tapauksessa on niin, että kestämme lukea vielä paljon rankempaakin. Jos hengissä pysyminen tai mielenterveys sitä edellyttävät, olkoon niin. Jos pitää repiä eroa ja olla minä itse, jo on aikakin.
Mutta on kohtuutonta tehdä tätä toisten unettomuudella, itkulla, uupumisella ja odottamisella.
Ja aikansa kutakin.

Kun koulupinnari on ollut yli kolme päivää poissa, hänen on todella todella vaikea tulla takaisin omaan luokkaansa. Yhä vaikeammaksi tulee, kun aika kuluu. Joko kohta on kolme päivää mennyt? Luokka odottaa ja onnittelee hyvästä koetuloksesta viime kokeessa.

Lordi Greystoke, vanh.

Jotakin hyvää

Ihmiset pyysivät apteekissa "jotain hyvää yskänlääkettä". Mikä muu auttoi apteekkariveljeäni kuin tehdä sellaista, reseptikin kun oli suurin piirtein tiedossa, se oli äitini äidin enon Lauri Sydänmaan keksimä...

Yllä on kuva hyvistä Peltosen suksistani, nykyisistä kivikkosuksista. Kuvan nimi on tietysti

Old Faithfull. Liukkaat,helpot voidella, kevyet, kestävät. Vuosien kaverit! Todella, varmasti yli 10 000 km (Joka vuosi varmasti yli 1000 km, parhaina 1600) ja monoja tarvittiin samaan matkaan kolmet.

Oli kerran hyvät monotkin. Ostin ne 60-luvun puolivälissä, aikaan, jolloin yleensä piti tehdä siteelle tapinreiät pohjiin. Ei tarvinnut: pohja oli juuri sopivan joustavaa kumia ja kenkä sopi siteeseen kuin siteeseen. Jos olisi vielä sellaisia suksisiteitä, olisiko tuo pari vielä käytössä?

Tammikuussa -86 ostin Turussa paidan, jota vetelin pitkälle 2000-luvulle. No se oli niin oman oloinen. Windhoekissa opin aikanaan, että T-paitaa ei kuumassa pidetä, ja ostin kaupasta kaksi kovapuuvillaista, khakinvihreää paitaa. Vuosi oli -91, ja toinen on vielä aika käyttökelpoinen,

ainakin työpaitana.

Kerran menimme Imatralle puolueen piirikokoukseen. Matkalla ostin huonekaluliikkeestä (!)

ns. laatikkopyörän, ne kun olivat Lappeenrannasta loppuneet. Ja oli hyvä pyörä, sillä ajettiin niin Joensuuhun kuin Turkuunkin ja mitään ei normaalikuluman lisäksi ilmennyt. Miksi luovuin?
No tietysti siksi, että kaikki huoltotyö aina aiheutti kovat neuvottelut: - Meillä kun ei näitä laatikkopyöriä yleensä ole laiteltu... Keskiö olisi pitänyt korjata, olisi tullut lähes yhtä kalliiksi kuin ostamani uusi pyörä.

Eräs luokka antoi erolahjana puukon. Tuohikahva, taottu terä. On kaunis esine, mutta myös helppo terottaa, käteen sopiva ja toimii. Jos tapaat minut metsässä, tapaat tämän puukonkin.

Pakissani on vasara, jonka perin appiukoltani. Sellainen se vain on, puuvartinen, metallipää sellainen vähän vanhanaikaisen kulmikas ja ruskea. Äkkinäinen ei siihen kunnolla vilkaisekaan,

ottaa vierestä sellaisen nykyaikaisen, mustan ja kiiltävän. Ja väärin tekee: kannattaisi ottaa vasara, jonka pää on juuri sopivan painava, sopivan pehmeää metallia, niin naulat menisivät suoraan sinne, mihin pitikin, taipuilematta. Sitä paitsi sorkatkin ovat ottavammat, olisiko siinäkin metallin pehmeydellä osansa?

On minulla sitten vielä se yksi ja kestävä. On ollut jo neljäkymmentä vuotta. On se tullut kalliiksi, kyllä, on sitä huollettu ja korjattu, kuluu se käytössä ja toimii tai ei.

Mutta sellaistahan se, avioliitossa.

Asetun sohvalle?

Tänä aamuna otin kivikkosukset esiin. Arvelin, että latu on niin hiekkainen, niin roskainen, että ei ole syytä pilata kunnon pelejä. Oikein tein, siitä huolimatta, että ladusta on noin puolitoista kilometriä aivan yhtä loistavassa kunnossa kuin keskitalvellakin. (Kuva tältä aamulta)

Se loppu oli ruskeaa, roskaista. Joskus se hiihtäminen aina on loppunut, nyt arvelen ylihuomenna olevan se vihoviimeisen tämän kevään keikan.

Ne kivikkosukset, Peltonen Quasar-kombipari olivat toistaiseksi parhaat sukset, mitä minulla ikinä oli. Mutta kun nykyään ei tehdä mitään kunnolla: suksetkaan eivät kestäneet edes viittätoista tuhatta kilometriä, jo alkoi pohja irrota. Suksen sivu alkoi kulua, pohjan ja sivun väliin alkoi tulla aukkoa, josta lumi (tänään vesi) painuu suksen sisään. Nykyiset fisherit taas ovat puhtaasti perinteisen sukset, hyvät siihen, mutta huonot luistella. On oltava erikseen

toiset sukset. Ja on, ihan kerran tänä vuonna käytinkin - ihan muutama päivä sitten vielä oli talven parhaat kelit, ei puhettakaan kivikkosuksista!

Vaikka menisin milloin, miten myöhään, en varmasti ole viimeinen. Tänään hiihtelin pertsaa yhdessä yhden luistelijan kanssa ja vastaan tuli ainakin viisi, palatessa enemmänkin. Parkkipaikka on sula, autoja oli useita. Klassisesti kuitenkin toinen pääsiäispäivä on jonkinlainen lopetuksen merkki. Jäällä varmaan voisi vielä jatkaa, mutta vaimo lupasi selkään, jos hukun ja lupasin olla menemättä.

Jotain jäi puuttumaan. Tikka pärryyttää, lokit huutavat, oravat juoksevat rungon ympäri. Mutta töyhtöhyyppä ja tanssivat ja murisevat jänikset jäivät näkemättä.

Ensi keväänä sitten?

Lisäys ensimmäisenä pääsiäispäivänä:

Aamulla oli sumua. Katsoi mihin suuntaan vain, aina noin sadan metrin päässä oli valkoinen seinä. Parkkipaikalta noin sata metriä oli hiekkaista, mutta sitten oli vielä ihan kiva mennä kolmeen kilometriin. Kävin katsomassa sulan tunnelin alusen ja tulin samaa tietä takaisin.

Kyllä 10 astetta päivällä ja neljä yöllä tekee tehtävänsä: huomenna se on se viimeinen kerta.