Sisäpiirin juttu

Tämä teksti aukeaa vain harvoille, allekirjoitusta myöten. Jos aukeaa sinulle, kommentit ilman nimiä tms. liian tiettyihin ihmisiin sitovia asioita. Mutta kommentteja haluan. (Sähköpostissa voi puhua intiimimmin: aalto_markku@hotmail.com (Huomasitko siniseen hukkuvan alaviivan nimien välissä?)

Pelastusveneessä on enää kaksi paikkaa. Kumman kahdesta lapsestaan äiti valitsee mukaansa? Oikea (yksi oikeista) vastaus on, että äiti nostaa sen toisenkin kyytin ja jää itse pois. Järkevää tai sitten ei.
Voihan olla, että se pelastaja sittenkin saapuu ja äitikin selviää, ainakin hänellä on uppoavalla laivallakin paremmat mahdollisuudet selvitä kuin lapsella. Voihan olla, että se pelastusvenekin kaatuu, eikä kukaan selviä. Voi olla, että pelastuneet lapset eivät koskaan selviä sijaiskodissaan ja äitiä muistellen ehjiksi aikuisiksi. Vaikka kaikki selviäisivät,valintatilanne jo sinänsä aiheuttaa elinikäisen trauman? Entä siinä tapauksessa, että toinen lapsi jätettiin? Isähän jäi joka tapauksessa...

Tällä äidillä oli sentään valinnan mahdollisuus, ainakin näennäisesti. Mutta entä tilanne, jossa sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin toimia vain yhdellä tavalla.
Voi joutua toimimaan tavalla, jossa ei oikeastaan ollut muita vaihtoehtoja kuin toimimattomuus tai ainoan jäljelle jääneen (aktiivisesti muut keinot poistettu!) keinon käyttäminen.
Toimimattomuus tarkoittaisi todellista huolta, itselle, läheisille, suvulle, ystäville. Itkua, voimattomuutta. Toimimattomuus olisi heitteillejättöä.

Toiminta taas rikkoo välejä. Pieni hinta siitä tiedosta, että akuuttia hätää ei ole.
Hintaa maksetaan koko ajan.

Se, että yksi toimii, ei tarkoita, että hän oli ainoa vastuuntuntoinen, jonka mielestä näin tuli tehdä. Olipa hän sillä hetkellä se, jolla vielä oli siihen kyky, tietty harjoiteltu toimintakaava päässä.

Kirjoittamisessa on, sähköisestä nopeudesta huolimatta, eräitä pahoja - joissain suhteissa hyviä - juttuja. Esimerkiksi olet yksin pohtimassa, kehräät itseksesi yhä syvemmälle ajatuksiisi saamatta heti rajoja. Kukaan ei voi reagoida kuin vasta myöhemmin.
Tällöin esimerkiksi tunteet syvenevät, niin pahassa kuin hyvässäkin. (Taisin tällä tavoin joutua naimisiinkin...) Näinhän käy itsekseen synkistellessä ilman kirjoittamistakin.
Toinen ongelma - tai myös hyvä asia - on, että aina jää dokumentti, perumaton (?) sanottu asia.
Julkisella palstalla dokumentti leviää turhan laajalle. Faktaa tai fiktiota, selitystä omalle ololle ja tekemiselle: mistä erotat toden ja tahtooko oudompi lukija erottaakaan.

Joka tapauksessa on niin, että kestämme lukea vielä paljon rankempaakin. Jos hengissä pysyminen tai mielenterveys sitä edellyttävät, olkoon niin. Jos pitää repiä eroa ja olla minä itse, jo on aikakin.
Mutta on kohtuutonta tehdä tätä toisten unettomuudella, itkulla, uupumisella ja odottamisella.
Ja aikansa kutakin.

Kun koulupinnari on ollut yli kolme päivää poissa, hänen on todella todella vaikea tulla takaisin omaan luokkaansa. Yhä vaikeammaksi tulee, kun aika kuluu. Joko kohta on kolme päivää mennyt? Luokka odottaa ja onnittelee hyvästä koetuloksesta viime kokeessa.

Lordi Greystoke, vanh.