Urheilun ihailija, en urheilijan?

Nopeammin! Voimakkaammin! Korkeammalle!
Kilvoittele hyvä elämän kilpailu!
Rauha olympialaisten aikana.
Leipää ja sirkushuveja.
Puhteen viihdettä, miehen mittaa ilman väkivaltaa Suomessakin.
Kisailua, leikkiä, viihdettä.
Liikuntaa omaksi iloksi. Liikuntaa verenkierron, lihaskunnon, nivelten liikkuvuuden ja hengityselinten tehokkuuden takia.

Niin kai.
Palkatut ammattilaiset luvallisin ja luvattomin keinoin, yhteiskuntien monenlaisten tukien turvaamina tekevät tulosta - siis tuloa itselleen ja valtavalle koneistolle.

Kielto- ja lupaviidakko on valtava. Yhteiskunnan rahan- ja ajankäyttö on valtavaa paitsi suorituspaikkoihin, valmennustukiin, seuratukiin, järjestelyihin myös negatiivisten lieveilmiöiden tutkimiseen, kitkemiseen, rankaisemiseen.

Mitä järkeä on nyt käytävässä jatko-oikeudenkäytössä? Mitä järkeä on yleensäkään yhteiskunnan puuttua urheilun omien sääntöjen noudattamiseen tai noudattamatta jättämiseen. Kun ns. tavallisen ihmisen oikeusturva vaarantuu juttujen yhä viivästyessä, urheilun osuus oikeudenkäytöstä on suhteetonta.
(Nyt oikeasti käydään okeutta, valehdeltiinko siitä, käytettiinkö dopingia. Hmm.)

Urheilun tulosjulkisuuden jotenkin ymmärtää - sen valtavaa osuutta tiedotusvälineissä ei. Omaa joukkuetta ei ole ollut pitkään aikaan kuin mutasarjoissa, rahalla ostetut "omat" miehet urheilevat kotijoukkueenakin. Siis SaiPa ei olekaan Lappeenrannan tavaramerkki. Ja se raha ei ole missään suhteessa työn tärkeyteen tai yhteiskunnalliseen merkitykseen. Vertaa vaikka lastenhoitajaan ja hänen palkkaansa.

Doping? Jos mikään ei olisi kiellettyä, ahnas urheilija tappaisi paineen alla aineilla itsensä, maksajahan toki vaatii tulosta ja menestystä.
Kun siis on kiellettyjä aineita, on kiellettyjen aineiden luettelot, valvontaa, hirmuinen määrä ammattilaisia tekemässä toisarvoista työtä ja poissa lääketieteen todellisesta ja tärkeästä työstä. Koneisto on valtava - mutta aina jäljessä siitä toisesta koneistosta, joka kehittää yhä uusia, yhä vaikeammin havaittavia mömmöjä.

Olympia aate, jonka de Coubertin kehitteli, oli, että että yläluokan joutilaat miehet rehdisti kisailevat. Jopa harjoittelu oli väärin, sehän paransi mahdollisuuksia.
Tähän ei ole paluuta, onneksi. Mutta jotakin pitää tehdä.
Se jotakin voisi olla esimerkiksi aluksi sitä, että urheilu hoitaa itse omat sotkunsa, so. kieltää, valvoo, tutkii, rankaisee itse. Mikäli joku liitto ei tähän kykene, siltä tuki pois, kunnes kykenee. Ja muutenkin useimmat tuet voidaan vähän kerrassaan poistaa, mikäli ammattilaiset ovat mukana.
Toinen keino olisi antaa ammattiurheilun itse vastata koko toiminnastaan. Mihin liigat tarvitsevat yhteiskunnan rakentamia suorituspaikkoja. Jos seuroilla on varaa ammattilaisiin, on niillä varaa suorituspaikkoihinkin.

Kun on kyse terveyttä ylläpitävästä jokamiehenurheilusta, suorituspaikkojen ja -vuorojen pitää olla ilmaisia tai hyvin halpoja. Perusteena riittää vaikka se, että urheilupanostus säästää enemmän terveyspalveluissa.
Rajojen veto on kyllä mahdotonta: sama latuverkko tai juoksurata käy harrastelijalle ja ammattilaiselle. Mutta siitä on päästävä, että verovarain rakennetut hallit ja suorituspaikat ovat ensisijaisesti liigan tai tulosurheilun käytössä, vuoroja muille on vain, jos jää.

Ammattilaisuus paineistaa urheilijaa monenlaiseen muuhunkin väärinkäytökseen kuin
kiellettyjen aineiden käyttöön. Tuloja voi saada esimerkiksi sopupelillä.
Varmaan urheilija on yhtä kekseliäs kuin kuka tahansa lisäämään tilipussiaan.

Silti urheiluruutu on useimmiten aika hyvä ohjelma, vaikka se alkaakin olla se ohjelma, jonka aikana pitää kaverin alkaa näprätä kaukosäädintä ja panna illan ohjelmia tallentumaan. Ja on se niin kiva, kun suomalainen voittaa - mutta miksi usein on voiton jälkeen pelko, mistä voittaja tällä kertaa jää kiinni?

Polut kutsuvat

Pääsiäisaamu. Tyyntä, kirkasta. Polulla lätäköt riitteessä, on vaikea kulkea hiljaa katsomaan, josko se mustarastas vielä laulaisi kuusikon reunassa.
Suolla ei liiku mikään.

Palokärki alkaa kolkon metelinsä. Mistä se löytääkin, terveessä metsässä, niin jymeä-äänisen rungon taottavakseen. Ääni on kuin valtavan holvioven narahdus. Uudelleen ja uudelleen, jo luulisi tytönkin kuulevan! Linnun reviiri on valtava, kymmenenkin neliökilometriä. Ja silti syönnöksiä (kuva) löytyy usein, taottuja puuntyviä ja muurahaiskantoja.

No on se mustarastas paikallaan, mutta antaa vain lyhyitä huilutuksia. Sepä on aika uusi tulokas. Mustarastas, kuten esimerkiksi sinitiainenkin, asettui tänne vakituisesti ihan hiljan vasta. Jopa kotona Tykissä laulaa mustarastas ja sinitiainen oli minulle, siltä tuntui, kovasti kukkoa eilen.

Metsässä on vielä varjopaikoissa jopa lunta, mutta märkää sitäkin enemmän. Hyvät kengät vievät kuivin jaloin myös ojan yli, vaikka kulkutieksi heitellyt riu´ut ovatkin hiukan veden alla ja riite on siinäkin liukkaana kiusana. Korvasieniä ei vielä - onpas, peukalonpään kokoinen on omalla paikallaan, viikon päästä syön sen!

Laavulla ei ole nallikan nallikkaa valmiina. Muutama märkä riuku pötköttää pinossa ja saha vetää vinoon - joskus vielä tulen ja haritan sen oikein. Viimeksi jättämäni valmiiksi tehdyt puut on tietysti poltettu, eikä nykykulttuuriin kuulu seuraavan alkupuista huolehtiminen? No, kotona saa kahvia, eilen tein pihalla nokipannukahvit pihalla toka kertaa ja tänään tietysti taas.

Suo on rumimmillaan. Lammikko siellä täällä, kaikki harmaata. Tuoksuja ei minkäänlaisia pakkasessa. Vaan parin viikon päästä on vaiveroa ja suokukkaa, kihokin punaa, uuden saran hentoa vihreää ja muikea lämpimän suon aromi. Ja ilmassa soi. Jottei ihhan hiljaista ole, kaksi korppia lentää yli eikä voi olla moikkaamatta.

Heleimmät kevään hetket olemme ulkomailla - toisenlaista kevättä ihmettelemässä.
Meri ja erämaa, vertaa heitä nyt sitten suohon!

Tuplavaari

Nyt se on totta. En enää ole yksinkertainen ollenkaan, olen kaksinkertainen vaari.
Leo päätti ruveta isoksi veikaksi 14.4.2011 - äitinsä vähän auttoi siinä.
Olisihan kiva laittaa kuvakin, mutta kun...

On komea nuori mies. Pitkänsalskea kuin vaarikin, peräti 53 cm ja painoakin uljaat 4150g. Tukkaa on paljon, mutta hauskasti eri lailla kuin veljellään aikoinaan: Leo oli kunnon irokeesi, "Pähkinä" on siististi kammattu. Uni maittoi, ei oikein seurustella olisi jaksanut, vaikka mummotautinen mummo kuinka yritti nähdä ne silmätkin. Joku oli raapinut pikkuisen naamaa, tumput käsiin siis.
Ja eväs maittoi.

Kuinkahan on kotiinpääsy - tänäänkö, kun kotona on mahatautinen isoveli, jonka molemmista päistä tulee terveisiä. Yöllä piti jopa koko sänky kalustaa uudelleen.
Mutta miten tuo pieni poika silti jaksoikin olla niin hyväntuulinen ja ihana mummolle ja Piijalle vaipanvaihtojen välillä? (Olen uudelleennimetty).

Epistä on, kun äiti on poissa ja sitten kun sen Kättärillä näkee, sillä on joku vauva. Vauvaa voi hädin tuskin koskea, äidin syliin ei ainakaan voi mennä.
Mutta kotona on ollut iloisia yllätyksiä, milloin on ollut eno-Mikko, milloin mummo, milloin vaari herätessä vastassa.

Aivan kamalalta tuntuu yhdistää uusi vauva ja huomiset vaalit. Näyttää kokoomus jyräävän, näyttää perussuomalaisten vaalivoitolta myös. Ja minä kun olisin tahtonut hyvät kasvun edellytykset niin Pähkinälle (Pasin antama nimi) kuin Leollekin.
Kotona ollaan kyllä valmiita odotetun vauvan varalle.

Yskää ja kuumetta

Sairas, minä? Kyllä, en jaksanut edes enon hautajaisiin! Päiväkaisiin en juuri ole ulkona ollut, vain yskinyt ja kuumeillut ja nyt vielä nuhinutkin kotosalla. Perusimmuniteetti on häviämässä, pentujen räkätauditkin tarttuvat! Sentään jaksoin, joten kuten, kälyn synttäreille, hupakko on vasta 60.
Hienoin kevät menee ohi, enkä ehdi auttaa sitä.
(Onneksi olin vienyt lumia etupihasta kauemmas, hakannut ojat ja osan jäätäkin pois sementiltä. Jos olisin ollut kahta viikkoa aiemmin kipeä, meillä olisi kuuri ja kellari veden vallassa.)

Tulin Joutsenosta. Puolueen paikallisyhdistys järjesti luontotilaisuuden.
Mukana oli Mr. Ympäristövaliokunta Pentti Tiusanen sekä Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirin hallituksen jäsen Juha Juuti.
Piti Juha sellaisen esityksen soista ja kuukkelikorvista (perusmuoto korpi, ei korva),että panee kesällä menemään Eräjärvelle, Kemppilän suursuolle tai Hanhisuolle.
Ja Pentillä oli omat tarinansa ja tuoreet tietonsa.

Ja olihan yleisöä. Oli ihan kolme ulkopuolista kuulijaa. Kaikki kunnia heille, ei ainakaan heidän vikansa ollut, jos muut eivät tulleet. Olisi tilaisuus ollut tulemisen arvoinen.
Ilmoitus oli lauantain lehdessä, iso olikin ja selkeä. Onneksi en ole maksaja.

Kuutostie on ilo ajella, huoletonta , monikaistaista, keskikaiteellista se on. Ja satasta saa mennä melkein Joutsenoon asti. Olikin jo aika, kun vuosia ensin ajettiin sumpussa, sitten oli työmaarajoituksia ja kiertoteitä lähes koko matkalla.
Mutta on se kumma: nyt tuntuu niin kivalta, vaikka etukäteen noin massiivista remonttia vastustinkin - vastustaisin samoin perustein yhä. Leveäkaistatie olisi riittänyt.

Uusi asfaltti näyttää talven kovuuden ja luonnon voiman. Juuri tehty tie on monin paikoin jo paikkauksen tarpeessa, yhden talven jäljiltä. Tiedän: asfaltin teko on tasapainoilua useiden ominaisuuksien välillä, lujuus on niistä vain yksi. Pitää olla kulutuskestävyyttä, ei saa olla liukasta sateellakaan, vierintävastuksen tulee olla pieni. Mutta silti...

Sitä kuutostietä pääsee sitten taas hautajaisiinkin seuraavalla viikolla. Toiseen suuntaan, nyt Malmille.

Kuva ei ole Kemppilästä vaan Hämmäauteensuolta.

Julmaa on

Käsittämätön tihentymä.
Veljeni Erkki poistui rivistä marraskuun lopulla. Kohta kuultiinkin, että lasteni serkku Erja, so. se, jonka täti vaimoni on, löytyi kuolleena kotoaan.
Ja sitten meni eno-Simo.
Ja ettei nyt ihan heti suruviestien tulo loppuisi, kuoli Ritvan Jori-serkku.
Siihen sopikin sitten komeasti päälle tekstiviesti Samuli-sedän kolemasta.
Siis viisi, viisi lähisukulaista, viidet hautajaiset nipussa.
Matkoja pääkaupunkiseudulle neljästi.

Eipä voi valittaa: tahti on tähän asti ollutkin harva. Ja poistuma on ollut tietyllä lailla oikea, vanhasta päästä tai muuten odotettua. Mutta mitä oikeaa
on kuolla viisikymppisenä tai edes kuusikymppisenä, kun elämää ja varsinkin sisältöä ja merkitystä elämään oisi vielä vaikka kuinka?
(Vaikka Simo-eno olikin 89, oli kyllä hänelläkin vielä annettavaa ja saatavaakin. Se toinen vanha kai pääsi kärsimästä ja kuolemallaan antoi samalla vapautta - liian myöhään? Ja samalla vei jäljelle jääneen elämältä pääsisällön, pelkään.)

Jos minun elämääni hiukan tuo hämmentääkin, voi vain kuvitella, kuinka ihan lähimpien elämän yllä on ihan pikimusta pilvi.

Sitä paisi minulla on aina tilaisuus nähdä se pieni poika samoilla Helsingin reissuilla ja, ihan pian, saada syliin ihka uusikin nyytti, kun Leo-poika rupeaa isoksi veljeksi.

Hautajaisten hyvä puoli on suvun yhteyden uusiminen ja lujittaminen. Mutta kohtuus kaikessa.