Suhteellista

Puhuttiin sähkölaskusta.  Kyllä siitä saa ja pitää puhua.  Ja saa olla monta mieltäkin.
Aiemmin maksoimme sähkölaskun; se oli siinä.  Sähkölaitos tuloutti aika kivat voitot kaupungin budjettia parantamaan, vaikka lasku oli kohtuullinen.  Sähkö, siis sähkö itsessään, on vieläkin todella halpaa (vaikka on yksityistetty tuote).

Mutta kun pitää yksityistää.  Pitää yhtiöittää.  Pitää laittaa energia verolle.
Jos on tuhannen euron sähkölasku, pelkästään arvonlisäveroa siitä on 240 euroa.  Lisäksi on tietysti sähkövero, noin 160 euroa.  Sitten pitää maksaa verkonhaltijalle siirtomaksua.  Jääköhän sähkön hinnaksi alle neljä sataa euroa?
Säästä sähköä siis.  Eipä kannata: jos yhtiöt eivät saa yhä enemmän voittoa, hintaa nostetaan, vero nousee samalla automaattisesti.  Siis ainoa toivoni on, että minä saan säästetyksi ja muut nostavat kulutustaan?

Kyllä.  Olemme säästäneet.  On lämpöpumppuja, on varaava takka.  Huoneet pidetään viileinä ja pannaan sukat jalkaan.  Kaikki lamput ovat energiatehokkaita.  Jopa valoja sammuttelen, vaikka siitä eivät kaikki pidä.

On hyvin monta työtä, jotka on ennen hoidettu kokonaisuutena ja kohtuuhinnalla.  Mutta kun ne on jaettu eri toiminnoiksi ja usein yksityistetty, asiakas maksaakin työn jokaisesta osasta yhtä paljon kuin ennen kokonaisuudesta.  Eikä silti saa edes vastaavaa palvelua.  Esimerkiksi mitä oli ennen kodinhoitajan työ - ja miten moneksi se on nyt pilkottu?  Katsastus yksityistettiin ja vapaa "kilpailu" kolminkertaisti hinnat, lisäksi erikseen pitää maksaa olennaisesti katsastukseen kuuluvista pakokaasutesteistä.

Minä narisen tämmöisestä pienestä.  Meidän ongelmamme eivät ole mitään.  Eivät edes Kreikan ongelmat?
Otan vain yhden pienen esimerkin kehitysmaiden ongelmista, säästän sinua kaksoistunnilta tällä kertaa.

Ebola!  Ihan kun ei riittäisi kamala tauti, kuolemat, pelko.
Koko terveydenhoito on valjastettu monessa maassa ebolan parantamiseen ja ehkäisemiseen.  Mitään ei jää neuvolatoimintaan, rokotuksiin, äideille, vanhuksille, muille sairaille.  Koko maaseudun terveydenhoito vaatii uudelleenorganisoinnin, jos sitä edes vielä oli - sehän se kehitysmaan tekee, että ei ole toimivia infrastruktuureja.

Koulut ovat kiinni, kun kokoontumista on rajoitettu.  Maanviljely ei toimi, työvoima sairastaa tai hoitaa sairaitaan, on heidän kanssaan kaukana kotoa tai on paennut tautia.  Monet suuremmat työpaikat on ollut pakko sulkea.  Nälänhätä uhkaa.  Todellinen köyhyys on totta joka päivä.

Ihme ja kumma.  Tällä kertaa en syyllistäkään valkoista miestä!

Hiihtoteesit

Kun joku innolla jotakin harrastaa, hän siitä puhuu.  Härästään se kyntäjäkin.
Miten hiihtäminen onkin harrastus, johon pitää reagoida paljon kiihkeämmin kuin muihin?
Olisiko olemassa mahdollisuus hiihdellä ilman puolustelua tai aggressiivisuuttakin?

1.   Hiihtäminen on jokamiehen laji

Tämmöisiä ilmaisia, koko elämän varrelle sopivia, helppoja lajeja ei ole monta.  On mahdollista harrastaa millä taitotasolla vain.  Saa mennä omaan tahtiin, pysyä latuverkolla tai siirtyä jäälle tai maastoon.  Onko hiihto kansallisurheilua ja pakko oppia - vai olisiko se syytä jo lapsena oppia siksi, että sitten olisi edes yksi laji harrastaa koko loppuelämän ajan, aikana, jolloin lenkkipolut ovat lumen alla?  Koulun, oikeastaan jo päiväkodin tehtävä on opettaa ja motivoida hiihtämään.  Hiihto ei saa muodostua pakkolajiksi ja vain arvosteltavaksi osaksi hikiliikuntaa, vaan suksilla pidetään hauskaa - taitojen kasvaessa vielä hauskempaa.

On toki monia muitakin jokamiehen lajeja.  Hyväksyn tämän, ja yhdyn ihmettelyyn, miksi esimerkiksi sauvakävelijän täytyy tyytyä jalkakäytäviin, ei häntä lasketa luontoon ja laavuille, kun ei aurata teitä.   Yksi totuus on, että hiihtämisen moni löytää vasta iäkkäämpänä, kun voi nauttia ilman suorituspaineita.


2.  Hiihtovarusteiden pitää olla kunnolliset

Sukset pitää ostaa käyttötarkoituksen, taitotason, painon mukaan.  Kerralla kunnolliset - jyvitä hinta esimerkiksi kymmenelle vuodelle, eivät ne sukset niin kalliit olekaan!  Älä osta marketista,  älä osta tarjouspakettia tutkimatta; jos et tiedä, mene urheiluliikkeeseen ja sielläkin kysy vain siltä asiantuntijamyyjältä.  Siellä on puntari ja oikeat kysymykset vastattaviksi.
Sama koskee sauvoja.  Kalliitkaan monot eivät välttämättä kestä kuin pari talvea, harrastelijalle riittävät siis arkisemman näköiset, kestävät ja tilavat monot.  Päähineen ja käsineiden tulee myös sopia hiihtämiseen - tauolle voi ottaa lämpimämpää vaatetta mukaan.  Huonoilla varusteilla on harrastus helppo tappaa alkuunsa.  Muoti ei ole merkittävä asuasia, tuulenpitävyys ja liikkumavara kyllä.

Mikäli yhtään aiot hiota, tekniset alusasut  ja hien imevä kerros ovat välttämättömät.

Vastaan sanova sanoo tietenkin varusteiden välttämättömyydestä ja hinnoista.  Mutta aivan varmasti ulkoilukamppeet hankitaan muutenkin.  Ei minullakaan, semiprolla, ole ikinä ollut (eikä tule) esimerkiksi hiihtopukua.  Sukset kestävät ainakin kymmenen vuotta.

3.   Voitelu ei ole mystiikkaa

Mielelläni olen voidellut - luistovoidellut - työkaverien suksia.  Olisin vielä mieluummin tehnyt sen yhdessä, ettei seuraavalla kerrallakaan hänen tarvitsisi sanoa, että se on  niin vaikeaa!
Se ei ole.  Se kun on vain (kelin mukaisen) voiteen hankaamista - sulattamalla tiputtaminen on älytöntä tuhlaamista - pohjaan, sen sulattaminen raudalla, kaiken irtoavan poissiklaamista ja harjaamista kiiltäväksi.  Turistille kerran talvessa riittää, jos on keskikova voide, hänhän ei hiihdä kovalla pakkasella eikä nuoskalla kuitenkaan.
Pitovoide ei ole sen mystisempää, kunhan osaa lukea asteet purkista, laittaa useita kerroksia ja hangata aivan sileäksi.

Aivan hyvin voi voidella ilman voitelutelinettäkin.  Mutta parafiinin sulattaminen käryää, siklaaminen ja harjaaminen liukastaa lattian.  Tiloja olisi kiva olla, ulkona pyryssä ei ole kivaa voidella.

Kun voitelu on näin helppoa, miehet menettävät taas yhden salaperäisen "vain mies osaa"-jutun.
Mutta kun voitelu on vielä miesten vastuulla, heidän vastuullaan on saman tien muunkin perheen hiihdon onnistuminen, myönteiset kokemukset ja harrastuksen omaehtoinen jatkuminenkin.

Kyllä, on jo olemassa nanogrippejä ja no wax- suksia, idioottivarmoja nollakelin ja pikkupakkasen suksia, jos voitelu pelottaa.  Mystiikkaa voitelussa ei ole, sen oppii kuka vain, eikä se ole edes vaivalloista.

4.   Perustekniikka on opeteltava

Luisteluhiihto onnistuu pelkällä painonsiirrollakin jotenkin.  Kun lisää tähän pienen liun, onkin jo koko etevä.  Mutta juttu on siinä, että täytyisi osata saada koko pohja suksesta maahan, ei vain suksen sisäkanttia ja sitten liukua ja vasta ponnistaessa kallistua.  Mistä seuraa luonnostaan, että ponnistat polven suuntaan.  Sauvat ja kädet?  Kuokkarytmi löytyy luonnostaan.
Jos jalat ovat koko  ajan koukussa, kukaan ei jaksa kauas luistella.

Perinteisessä tyyli on muuttunut.   Eipä enää näe nelitahtista edes ylämäessä, tasajakoinen käy joka paikkaan.  Ja hiihtelijä ei enää ole niin etukenossa, potkun ei tarvitse olla päkiällä vaan voi olla koko jalkapohjalla suoraan allakin.  Mutta liukua pitää antaa, hiihtokävelyähän se meno muuten on - toisaalta, mitä sitten?

Osaamatonkin, tai hidas, tai muuten vaan nautiskelija saa olla kansanhiihtoladulla.  Kyllä, on siellä niitä parempia, perässäroikkujia (perää(n)katsovia), hikiperseitä ladun herroja, mutta näille voi ja pitää näyttää paikkansa.  Kovakuntoiset eivät helpolla ladulla edes viihdy ja oikea urheilija osaa etiketin.

5.    Latuetikettiä olisi hyvä noudattaa

Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne.  On, vaikka olisitkin parempi hiihtäjä kuin minä, on, vaikka olisitkin hienousrouva tai punaniskaukko.  Jos on vapaa kiertosuunta, kulkusuunnassa oikealla oleva latu on sinun urasi, tai sinä väistät kaikkia vastaantulijoita jurputtamatta.  Ladulle eivät kuulu karkkipaperi, paperinenäliina eikä edes miesten kusi.  Koko latualuetta ei saa kivakaan kaveriporukka tai esimerkiksi luokka vallata eikä rouvien tarvitse seurustella sukset poikittain luistelu-uralla tai molemmat ladut tukkien.  Koiria ja hevosia (!) ei yleisellä ladulla haluaisi katsella eikä jalankulkijankaan paikka ladulla ole, ei edes kevättalven auringossa matkalla saareen laavulle.

Latuitsekkäitä kyllä on.  Mutta samanlaista se on muuallakin, jonoissa, liikenteessä.  Ainahan on niitä, joita ei holhoava sääntö koske, parempia ihmisiä?

5.   Suksilla voi muutakin kuin hiihtää
Monet unohtavat, että suksilla voi ihan siirtyä paikasta toiseen, ilman mitään kuntoilutavoitetta.  Myöskin reppuretket onnistuvat, kallioniemet suorastaan huutavat kutsuaan kevättalven auringossa.
Hiihtely on tilaisuus olla yhdessä ja seurustella.  Valokuvaajalle sukset antavat mahdollisuuden mennä muuallekin kuin auratuille teille.

Sukset ovat myös aivan huikea leikkiväline, mäenlasku ja hyppyrit kun eivät nykysuksia edes juuri pysty katkomaankaan.  Mihin ovat hävinneet ne poikajoukot mäenrinteistä - siihenkö, että nykyään lapset aina pitää viedä harrastamaan?  Vai siihenkö, että harrastus ei ole mitään, jos siitä ei makseta?

Hikilaudat

Rauhallinen lenkki, hiihtelen dieselillä.  Jaksaa kauemmas, näkee enemmän.  Jopa huomaan tutun punapään rouvan ennen kuin hän minut, ihme ja kumma: oiva todiste, että en ole menossa liian kovaa, rillit eivät ole huurussa.

Sukset toimivat.  Hirmukova luistovoide pohjalla, päällä ihan tavallisin sininen.  Pitona ohuesti
- 1 - -3 asteen purkkivoide, ja pakkasta on neljä astetta.

Suhahti vastaan pari yläkoulun tyttöä, tuttuja.  Ne hiihtäjät.  Kaukana suoralla näkyi seuraava porukka.  Tässä oli tultu koululta ehkä 1 km 600 m, ja hiihtäjien ero hiihtelijöihin eli keskitasoon oli jo puoli kilometriä...

Keskiryhmässä juteltiin, oli ihan kivaa.  Osa vähän luisteli, osa meni latua pitkin, kaikilla kuitenkin oli luistelusukset - kuka uskaltaisi hankkia pertsasukset tytölle, joka ei muutenkaan juuri hiihtää halua, eihän kellään ole, fossiili!  Iloisia tervehdyksiä kuului, jotkut muistivat vielä.

Ja taas oli piiitkä väli.  Tuli se hiihtäjien irvikuvakin vastaan.  Koko aukon leveydeltä pahaa tuulta ja marinaa.  Paksuja takkeja, käsineitä taskussa.  Kännykät käsissä - V..tu kun tää on ihan märkä!
- Nää ei luista yhtää!  Karkkia kaiveltiin, tällä kertaa ei tupakkaa sentään.  Asetuin katsomaan ohimarssia, ja tapahtui kummaa ryhdistäytymistä, ladun varressa seisova kun herättää huomiota:
- Hei, se on Markku!  Ihan kuin olisi jotakin valtaa tai tekemistä minulla heidän hiihtonsa kanssa.  Joku moikkasikin.

Vähän tuli hyvä olo, kun muisti, että lähes joka talvi olen itse aloittanut lasten kanssa hiihtokauden suksihuollon opetuksella.  Olen todellakin voidellut ja pannut voitelemaan vuosittain kymmeniä suksia, kiitos on tullut välittömästi toimivina suksina ja jonkintasoisena hiihtointona, vähintään mäenlaskuintona välitunneilla.  Joinakin talvina oli voidepakki luokassakin, ja ilokseni sitä lapset myös käyttivät.  Edelleen jaksan ihmetellä isiä, jotka kyllä ostavat supervälineet, mutta jotka eivät viitsi niitä hoitaa kelien mukaisiksi.  Toisin sanoen isät aiheuttavat hiihdon loppumisen heti, kun ei ole pakko hiihtää?
Samoin olemme käyneet läpi pukeutumisasioita, mutta ainahan jollakulla silti oli niitä karvakäsineitä ja kaulaliinoja open keräiltäviksi latujen varsilta.

Näin siis alakoulussa, oletan että homma jatkuu.  Ja ymmärrän, että yläkoulun aineenopettajan on mahdotonta tehdä samoin.  Luokanopettajahan voi aikatauluttaa hommansa joksikin aikaa vaikka hiihtopainotteiseksi, toisena hetkenä korostaa ne "tärkeämmät" - OPS ei kylläkään sano, että liikunta olisi jotenkin vähempiarvoista, vaikka äidinkieli, matematiikka ja kielet ovatkin saaneet puheissa välineaineiden arvon.  Itse asiassa hiihto olisi yksi aarre koko myöhempää elämää varten, sellainen jokamieslaji.

Hiljalleen lähdin kohti voitelukoppia.  No mikäs se tuli vastaan?  Tulihan vielä yksi uljas hiihtäjätyttö!   Kärki oli jo varmaan ohittanut 3 km, tämä oli tullut ehkä 700 m.  Pitkä takki, paksut muutkin kamppeet.  Mutta monot jalassa.  Yksi pikku juttu vain - sukset ja sauvat olivat yhä paketissa, eivät jalassa, ja tytär kävellä rouskutteli luistelubaanaan komeat montut, alla kun oli nuoskalunta ja vain ohut pakkaslumi päällä (joillekin ongelmakeli voidella).  Sen verran ope olin, että käskin viereiselle polulle polkemaan.  Melko sisukas, tai jääräpää:  vaikka miten vastenmielistä olisi hiihtäminen, vaikka ei osaisi yhtään, on silti huomattavasti nopeampaa ja helpompaa liikkua suksilla tuolla kelillä?  Yllätyin, kun tällä opellenäyttäjällä ei ollut ketään samanhenkistä hännystelijää mukana!
Oletan, että seuraavan aineen tunnilla tämä sulo on selkeästi myöhässä ja muistaa panna myöhästymisen liikunnanopettajan syyksi, se kun pakotti!  (Ja ne lehtorit kyllä tietävät, miten on.)

Kun itse hiihtelen, siis en hiihdä, minulta menee noin 45 minuuttia kierrokseen  pertsalla tällä kelillä.  Aikaa ei oteta, mutta noin tunti menee keikkaan ajomatkoineen.  Tytöillä oli kaksoistunti eli 90 minuuttia + välitunti, saattaisi ehtiä tunnille, vaikka pitäisi taukoja tai ottaisi selfieitä kymmenen metrin välein.  Keulan tytöt ehtivät sillä luisteluvauhdilla kierroksen noin 35 minuutissa, ja ovat toisenlainen pikku ongelma, kun liikunnanopettaja on heistä vastuussa sen toisenkin oppitunnin; no tuskinpa nämä tytöt jättävät ilmoittautumatta kiekalta tultuaan.

Otsikon sana hikilaudat ei tarkoita samaa kuin ennen.  Silloin joskus hikilaudat olivat vanhat ja huonot, vähän hävettävät, mutta niitä piti käyttää.  Nyt hikilaudat ovat esimerkiksi koulun sukset, sinänsä hyvät, mutta useimmiten keliin käsittelemättömät, vanhan väriset.  Tai mikä onnettominta, hikilaudat ovat ne upeista upeimmatkin uudet sukset, joita kukaan ei huolla ja voitele.

Häpeä, Suomen mies, olet tappaja!  Hiihto kansanurheiluna on henkitoreissaan, muutenkin, kun talvet eivät ole talvia.

Vanitas vanitatum et omnia vanitas

En, en osaa latinaa.  Mutta olen seurannut Asterixia, ja tavannut latinaa puhuvan merirosvon, usein katkenneessa mastontyngässä ja uppoamassa.
Mutta turhasta on kysymys.

Isosti turhaa on nykyisin se, joka ei heti tuota myytävää tulosta.  Viimeksi tästä kuulin, kun kahteen kertaan vuoden professoriksi valittu humanisti kaipasi tutkimusrahoitusta.  Palkalla ei synny tutkimusta, kun on opetus ja ohjaaminen samalla.   Siis humanisti: samaan aikaan tekniselle ja kaupalliselle alalle kyllä rahoitusta löytyy, jopa lääketieteelle, se kun tuottaa monin tavoin.
Surkeaa on tämä.  Toki tämäkin kielitieteilijä rahoituksen tarvitsisi, oli ajatellut tutkia mm.kielen sosiaalisia ulottuvuuksia.

Tiukan budjetin aikaan on kaksi turhaa yli muiden.  Kulttuuri ja hallinto ovat hampaissa, ja suurinta mölyä pitävät ne, joilla ei ole niistä mitään käsitystä, so. ovat suoraan sanottuna niin sivistymättömiä, että eivät tiedä arvoa, jopa välttämättömyyttä.

Mutta mitäs minä tämmöisestä turhuudesta.  Omat on ... kehuttava.

Tänään, appiukon ja kahden (!)  entisen veljen nimipäivänä tein kolmannen kerran ison lumilinnan pihalle tänä vuonna.  Lisäksi olen tehnyt pöydälle sopivan mallin, suli sekin.
Sää on suosinut rakentajaa, aina on ollut hyvä nuoska.  Mutta aina on lähes heti perään tullut vesisadetta ja hirmuinen lämpöaalto.
Kallistumista, saumojen irvistelyä, ikkunajäiden, koristeiden sulamista ja lopulta jäljelle on jäänyt vain raunio, joka ei todellakaan pihaa kaunista.  Onneksi sentään pikkumiehet edes näkivät ja ihan hiukan leikkivätkin.

Miksi en seuraa pitkän ajan säätiedotuksia?  No seuraanpas: viimeksikin tälle nurkalle lupailtiin pitkään nollaa ja poutaa, oli vesisadetta ja 3.6 astetta lämmintä.  Aivan hyvin linna kestää pari päivää esimerkiksi + 1 asteista säätä, mutta vesisade syö lumen.

Vie koko päivän rakentaa kaksikamarinen hienous.  Ja "lasiset" ikkunat odottavat vielä pakkaskelejä.  Vartiotuvan puolelle voi puhkoa muinaisgoottilaiset aukotkin, mutta varsinaiseen pääsaliin ei voi läpireikiä jättää: se on talvinen grillitupa, siis lasit pitää olla, ja paksut!
Paksu tarkoittaa ämpäriin umpijäätynyttä vettä.

Aivan oikeasti grillin edessä on muurin takia paljon lämpöisempää kuin sen ulkopuolella.  Eron huomaa, kun nostaa pakkasella paljaan käden muurin reunan yläpuolelle tai nousee seisomaan.
Ei siitä kesää silti synny, mutta riittävän hyvä tekosyy esimerkiksi tarjota alkuglögi vieraille ulkona tai istua tulilla muuten vaan.

Toinenkin (teko)syy rakentamiselle on.  Ei, se ei ole teekuppi, vaikka englantilainen sanookin:
- Anything can serve  as an excuse for a nice cup of tea.
Lapsethan ne!
Naapurin perhepäivähoitolapset kysyivät, eikö sedälle tule paha mieli, kun linna meni pilalle.
Tuli sedälle.  Ja setä arveli korjaavansa, ja kuinka ollakaan, lapsiryhmä saapuu vierailulle ensi viikolla.  Teemme tulet, ja hoitaja lupasi mehut.

Luokkia odottelen.  Luulenpa, että tällä kirjoituksellakin kutsu välittyy alkuopettajille, mutta toki otan muutenkin yhteyksiä.  Olkoon heidän retkitekosyynsä sitten vaikka veden olomuodot tai kokemuksia kirjoitelmaa varten, tervetuloa.
Edelliseltä linnavierailulta muistuu mieleen esimerkiksi tyttö, joka ei ollutkaan hienousrouva tai linnanneito, vaan opettajille mehua tarjoillessaan loihe lausumaan: - Linnassa pitää olla myös palvelijoita, teidän majesteettinne.  Opet ovat hienouskreivittäriä, minä tietysti kuningas omassa pihassani.
No pojat järjestelivät puolustusta ja vartioivat ja meno oli kovaa.  Oli siinä aatelisia koolla, ja aika monta sotilasarvoakin kuuli.

Kirjoitin itseni nurkkaan.  Eihän se ihan turha juttu ollutkaan!   Sitä paitsi minulla on oikein terveellä tavalla väsynyt olo, eikä eläkeläisen ajankäyttökään niin nokonuukaa  (aina) ole, vaikka kuulemma aina on kiire.

Vaate on juuri kuin minäkin

Reppu ja reissumies, on siinä sellainen pari,...
Erottamattomat ystävät, yhdessä aina.  Vieläkin näkee kirveenvarren pilkottavan repusta, jossa on eväsleivät, villapaita ja kahvi termoksessa, ei sentään enää pullossa villasukkien sisässä.  Romantiikkaa?  Mutta on muitakin ikipareja!

Vanhat kenkäni kertovat.  Hieno aihe kansakoulun neljännellä ainekirjoitukseen.  Kynä lensi ja juttua tuli kuusi sivua, kappalejakoineen ja jokseenkin virheettä.  Kertomusta kehuttiin, opettaja sanoi kympin tarinaksi.  Ja totta oli joka sana: kerroin kengistäni, jotka pilasin kahlaamalla ne jalassa Lastenlinnan pihan kahluualtaassa.  Ja nehän kuivattiin, rasvalla jotenkin toimiviksi notkisteltiin, ja niitä rumiluksia oli pakko vedellä pitkälle syksyyn.  Ihan oikein!
Ja eikös oppikoulun toisella ollut sama aihe!  Mutta nyt tarina oli kerrottu, lehtori sanoikin, että ihan kuin lainattu jostakin.  Sain huonoimman ainekirjoitusnumeroni ikinä, 8 - .

Monistakin kengistä tarinaa olisi.  Esimerkiksi ensimmäiset vaelluskenkäni 2001 todella kävelin sisään, koko kevättalven niitä vetelin talvikenkinä ja metsäreissuilla kesälläkin.  Ja sitten menimme Kevolle.  Ihan kesti 5 km, ennen kuin molemmissa kantapäissä oli rakko.  Selvittiin, kun oli keinoihoa ja Jeesusteippiä.
Tarinan opetus?  Olisi pitänyt kävellä kuorma selässäkin, asento ja ponnistus muuttuvat toisiksi.  Toinen opetus koskee sukkia: parasta on ohut sukka ihoa vasten ja toinen, varsininen vaellussukka sen päällä tai sitten teippiä/kiinnelaastaria jalkaan valmiiksi.

Isoilta veljiltä saadut perintökamppeet olivat arkipäivää.  Kuinkas muuten?  Ei ollut muotia puhua kierrätyksestä, se oli tapa.  Neljäs samoissa rytkyissä tarkoitti sitä, että useimmiten se viides, Erkki, sai sitten jo uutta.  Mutta mitäs meni Erkki kasvamaan ohi!  Sai vedellä ne isoveljien vanhat, ja minä poika sain uutta.  Hukkaan meni tämäkin, oli joitakin vaatteita, joita en kerta kaikkiaan suostunut pitämään.  Huippuesimerkki oli villapusero, jossa oli ankkurinapit ja kangashihat, äiti oli sen rakkaudella tehnyt.  Joka aamu se pantiin päälle, mutta ulkoeteisessä se heitettiin piiloon vintinportaille.  Ei voinut sanoa äidille...  Kiinni jäin, kun opettaja kyseli kotoa, kuinka se Markku niin vähissä vaatteissa voi tulla kouluun.  Mutta yhä ihmettelen, että ei ollut pakko sitä puseroa pitää.
Edelleen perin vaatteita, nyt ystäviltä!

Kun joku toinen osti pikkupojalle vaatteet, sehän sopi.  Yleensä tuli tarpeeseen, oli sopivaa ja oli edullista.  Mutta kun sitä itsenäistä rahankäyttöäkin harjoiteltiin, itse sai alkaa vaatteita ostaa.  Aluksi tietenkin käveltiin vaikkapa Hiirelään (Hiirelä OY), jossa oli etukäteen sovittu, mitä ja millaista, mutta aikuinen ei ollut mukana.   Mutta ihan itse, määräraha näpissä!  Muistanpa eräätkin hiihtohousut, jotka olivat niin lyhyet, että en uutenakaan voinut niitä kantapään ali kulkevia lenkkejä pitää, ja perssaumaa salaa ompelin pari kertaa, kun olivat housut niin ahtaat.  Yhdet kengät taas olivat kantapään takaa niin matalareunaiset, että ne jalassa ei juuri pitkiä matkoja kävelty, alkoi särkeä sääriluuta.
Siperia opettaa!  Nyt, jos olisin tämmöisen ostajan isä, soittaisin liikkeisiin ja kyselisin myyjien ammattitaidon perään. 

Matti-eno oli kultivoitunut ja kansainvälinen, mutta samalla hänessä asui metsäsuomalainen ja mökkiläinen.  Perin häneltä mahtavia metsä- ja työkamppeita, joitakin pidän vieläkin ihan vaellus- ja marjastuskamppeina.  Osan olen kuluttanut metsätöissä loppuun, ja se on saavutus, sillä nämä vaatteet oli tehty kestämään.
Upeimmat työhousut olivat saksalaiset panssarivaunumiehen housut, joissa oli ilmastointireiät haarukoissa, tukipaikkoja polvissa ja takapuolessa ja kavennetut lahkeet astua saappaaseen tai maihariin.  Toinen metsävaate oli juuri oikeanvärinen (tietysti vihreä) koko puku, sen verran kulahtanut jo, että heti raaski panna sen kovaan työhön.
Ehjä ja luja se yhä on, mutta niin pihkainen ja teräöljytahrainen, että  varsinkin pesutilanteessa aina ajattelee poisheittämistä - mutta kun sen raaskii panna päälle juuri likaisiin hommiin!

Koko tämä juttu sai alkunsa paidan silittämisestä.  Sattui olemaan puhtaana ja silityskasassa eräs rakkaimmista paidoistani, hihat vähän purkautuneina, selkä hien vaalentamana, kaulus puhkihituneena.
Poisko?  Ei varmasti.  Tämä vaate tekee minusta aidomman metsänkulkijan.  Tämä vaate on neppareilla napitettava.  Tämä kestää kovaa kulutusta.  Vastaava toinen paita on myös, sitäkään en heitä, vaikka siinä on pihkaläikkiä ja hihassa maalia.

On toki muitakin paitoja, joita ei millään heittäisi.  Ostin Namibiasta - 91 kaksi samanlaista khakin (vihertävä) väristä paitaa, jotka ovat yhä kovaa puuvillaa ja pysyvät siis irti ihosta.  Parhaat hellevaatteet ikinä.  Toiseen koulussa pikkumaalarit vähän roiskivat punaista maalia, mutta vain helmaan.   Samaan paitaan, onneksi, tuli ikuinen tahra, kun silitin taskun kohdalta ja taskussa oli ihan mitätön sinitarraripale; toinen paita on siis täysin kurantti 24-vuotiaana!
Yhden samettipaidan ostin joskus noin -88, talvialesta Turun Halosesta.  Se oli paita, jota halusi pitää, sitä oikein odotti pyykistä.  Mutta olipa se huonolaatuinen tavara: hihansuissa paistoi  jo 2001 valkoinen, ei vakoja, ei harmaanvihertävää väriä niissä enää.  Niin rakas oli paita, että halkaisin hihansuut, tungin ripsureunat sisään, painoin raudalla ja ompelin käsin kohtuusiistiksi ja pidin vielä pari vuotta.

Jos on juhla, sen mukaan sitten.  Myös ymmärrän kunnioittaa esimerkiksi kokousväkeä tai vaikka työkavereita asiallisella vaatteella.  Kotona miten vain, mutta julkiselle paikalle minua ette saa esimerkiksi collegehousuissa tai crockseissa.
Mutta minä en satu huomaamaan, että tuossa on jotakin kivaa, ostan.  Alennus ei tarkoita, että minä tarvitsen jonkun vaatteen.

Juttu menee niin päin, että ensin on tarve ja sitten tilaisuus.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi huomista reissua alennusmyyntiin katsomaan huolettomia puuvillahousuja talvikäyttöön.

Kuva kertoo kaksikin syytä vedellä vaikkapa vanhoja rytkyjä.  Mopokyyti ei ole ihan yhtä siistiä kuin autoilu, eikä mustikkametsässä tarvitse pelätä marjatahroja.

Vaikutun presidentin puheesta

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan kolme asiaa yli muiden.
Hyvä valinta, hän puhui turvallisuudesta, taloudesta ja ympäristöstä suurimpina ongelmina.
Siksi en sano häntä tässä kirjoituksessa Saukiksi tai Saleksi, vaan kunnioitan oikeilla nimillä ja arvoilla.

Turvallisuus, mitä se on?  Presidentti kehui Suomea, luotti puolustuspolitiikkaan ja sen uskottavuuden jatkumiseen.  Hän ei unohtanut kansainvälistä yhteistyötä eikä hyvää ulkopolitiikkaakaan, EU:n osana ja Suomena sinälläänkään, kiitos siitäkin.

Kuka ne sodat sotii?  Tavallinen kansalainen eniten kärsii.  Miten lapsi on osallinen?

Minusta tämä ei ikinä voi riittää.  Eihän ihmisten turvallisuus ole jatkuvaa sodanuhkaa ja Venäjän pelkoa.  Jokapäiväinen turvallisuus on työtä, päivähoitoa, koulua, terveyttä, huolehtimista.
Turvallisuuden pitäisi, noin puheen tasolla, näkyä yhteisen vastuun korostamisena ja hyvinvointiyhteiskunnan kannattamisena myös.  
Lama on turvallisuuden (eräs) vastakohta.

Talous on huomattava osa turvallisuutta.  Lama-Venäjä on varmasti aggressiivisempi kuin hyvinvointiyhteiskunta.  Perinteisestihän omat ongelmat ovat toisten syitä, varsinkin kun on hallitukselle valjastettu lehdistö ja suuri kaipuu lujaan johtajaan.  Öljyn hinta, taloudelliset pakotteet eivät polvilleen laita, mutta panevat käden nyrkkiin ja kolahtavat myös omaan nilkkaamme, esimerkiksi Kaakkois-Suomen turistikaupan hiipumisena.

Kreikkalaiset eivät hyväksy lainaehtojaan.  Mm. Suomelle koituu satojen miljoonien tappiot.
Meille markkinoitiin asia niin, että olimme hyviä, autoimme - siis kreikkalainen on paha, kun ei ymmärrä?  Kreikka on oikein hyvä esimerkki: kun suurpääoma pelaa, vastuu on kansalla, niin siellä kuin täälläkin.  Ei pankkiirin elintaso laske, palkansaajan kyllä.  Aiheuttajavastuu ei toimi.

Ympäristö poljetaan armotta talouden jalkoihin.  Jopa on vaadittu ympäristölupakäsittelyn nopeuttamista tilanteessa, jossa meillä on mm. Talvivaara hoitamatta!
Ilmastokokous ei tuottanut muuta tulosta kuin sen, että kokoukset jatkuvat.  Juuri tänään nautimme uudenvuodenpäivän ilmastonmuutossäästä, on plus 4!

Ympäristöasioissa tuottajavastuu muka pelaa?  Miten Talvivaara voi vastata.  Miten mikään suuri teollisuuslaitos tai tankkeriyhtiö?  Vastuussa taitaa usein viime kädessä olla taas kerran se tavallinen kansalainen, sanottakoon häntä vaikka valtioksi. 
Vaikka lupaehdot olisivat miten tiukat, kaikkea ei osata vaatia.  Jos lupaprosessia nopeutetaan...?
Vastuuta ei ole, että telkkarissa joku pomo sanoo: - Oho, lirahti.  Ja pyytää veronmaksajia apuun.

Viime vuosi jätti monen monta ikävää asiaa kesken, hoitamatta.  Jotkut kriisit ovat jopa tahallaan tehtyjä.
Ei ole vaikea asia tehdä tästä vuodesta parempi, paljon ei tarvita.