Reppu ja reissumies, on siinä sellainen pari,...
Erottamattomat ystävät, yhdessä aina. Vieläkin näkee kirveenvarren pilkottavan repusta, jossa on eväsleivät, villapaita ja kahvi termoksessa, ei sentään enää pullossa villasukkien sisässä. Romantiikkaa? Mutta on muitakin ikipareja!
Vanhat kenkäni kertovat. Hieno aihe kansakoulun neljännellä ainekirjoitukseen. Kynä lensi ja juttua tuli kuusi sivua, kappalejakoineen ja jokseenkin virheettä. Kertomusta kehuttiin, opettaja sanoi kympin tarinaksi. Ja totta oli joka sana: kerroin kengistäni, jotka pilasin kahlaamalla ne jalassa Lastenlinnan pihan kahluualtaassa. Ja nehän kuivattiin, rasvalla jotenkin toimiviksi notkisteltiin, ja niitä rumiluksia oli pakko vedellä pitkälle syksyyn. Ihan oikein!
Ja eikös oppikoulun toisella ollut sama aihe! Mutta nyt tarina oli kerrottu, lehtori sanoikin, että ihan kuin lainattu jostakin. Sain huonoimman ainekirjoitusnumeroni ikinä, 8 - .
Monistakin kengistä tarinaa olisi. Esimerkiksi ensimmäiset vaelluskenkäni 2001 todella kävelin sisään, koko kevättalven niitä vetelin talvikenkinä ja metsäreissuilla kesälläkin. Ja sitten menimme Kevolle. Ihan kesti 5 km, ennen kuin molemmissa kantapäissä oli rakko. Selvittiin, kun oli keinoihoa ja Jeesusteippiä.
Tarinan opetus? Olisi pitänyt kävellä kuorma selässäkin, asento ja ponnistus muuttuvat toisiksi. Toinen opetus koskee sukkia: parasta on ohut sukka ihoa vasten ja toinen, varsininen vaellussukka sen päällä tai sitten teippiä/kiinnelaastaria jalkaan valmiiksi.
Isoilta veljiltä saadut perintökamppeet olivat arkipäivää. Kuinkas muuten? Ei ollut muotia puhua kierrätyksestä, se oli tapa. Neljäs samoissa rytkyissä tarkoitti sitä, että useimmiten se viides, Erkki, sai sitten jo uutta. Mutta mitäs meni Erkki kasvamaan ohi! Sai vedellä ne isoveljien vanhat, ja minä poika sain uutta. Hukkaan meni tämäkin, oli joitakin vaatteita, joita en kerta kaikkiaan suostunut pitämään. Huippuesimerkki oli villapusero, jossa oli ankkurinapit ja kangashihat, äiti oli sen rakkaudella tehnyt. Joka aamu se pantiin päälle, mutta ulkoeteisessä se heitettiin piiloon vintinportaille. Ei voinut sanoa äidille... Kiinni jäin, kun opettaja kyseli kotoa, kuinka se Markku niin vähissä vaatteissa voi tulla kouluun. Mutta yhä ihmettelen, että ei ollut pakko sitä puseroa pitää.
Edelleen perin vaatteita, nyt ystäviltä!
Kun joku toinen osti pikkupojalle vaatteet, sehän sopi. Yleensä tuli tarpeeseen, oli sopivaa ja oli edullista. Mutta kun sitä itsenäistä rahankäyttöäkin harjoiteltiin, itse sai alkaa vaatteita ostaa. Aluksi tietenkin käveltiin vaikkapa Hiirelään (Hiirelä OY), jossa oli etukäteen sovittu, mitä ja millaista, mutta aikuinen ei ollut mukana. Mutta ihan itse, määräraha näpissä! Muistanpa eräätkin hiihtohousut, jotka olivat niin lyhyet, että en uutenakaan voinut niitä kantapään ali kulkevia lenkkejä pitää, ja perssaumaa salaa ompelin pari kertaa, kun olivat housut niin ahtaat. Yhdet kengät taas olivat kantapään takaa niin matalareunaiset, että ne jalassa ei juuri pitkiä matkoja kävelty, alkoi särkeä sääriluuta.
Siperia opettaa! Nyt, jos olisin tämmöisen ostajan isä, soittaisin liikkeisiin ja kyselisin myyjien ammattitaidon perään.
Matti-eno oli kultivoitunut ja kansainvälinen, mutta samalla hänessä asui metsäsuomalainen ja mökkiläinen. Perin häneltä mahtavia metsä- ja työkamppeita, joitakin pidän vieläkin ihan vaellus- ja marjastuskamppeina. Osan olen kuluttanut metsätöissä loppuun, ja se on saavutus, sillä nämä vaatteet oli tehty kestämään.
Upeimmat työhousut olivat saksalaiset panssarivaunumiehen housut, joissa oli ilmastointireiät haarukoissa, tukipaikkoja polvissa ja takapuolessa ja kavennetut lahkeet astua saappaaseen tai maihariin. Toinen metsävaate oli juuri oikeanvärinen (tietysti vihreä) koko puku, sen verran kulahtanut jo, että heti raaski panna sen kovaan työhön.
Ehjä ja luja se yhä on, mutta niin pihkainen ja teräöljytahrainen, että varsinkin pesutilanteessa aina ajattelee poisheittämistä - mutta kun sen raaskii panna päälle juuri likaisiin hommiin!
Koko tämä juttu sai alkunsa paidan silittämisestä. Sattui olemaan puhtaana ja silityskasassa eräs rakkaimmista paidoistani, hihat vähän purkautuneina, selkä hien vaalentamana, kaulus puhkihituneena.
Poisko? Ei varmasti. Tämä vaate tekee minusta aidomman metsänkulkijan. Tämä vaate on neppareilla napitettava. Tämä kestää kovaa kulutusta. Vastaava toinen paita on myös, sitäkään en heitä, vaikka siinä on pihkaläikkiä ja hihassa maalia.
On toki muitakin paitoja, joita ei millään heittäisi. Ostin Namibiasta - 91 kaksi samanlaista khakin (vihertävä) väristä paitaa, jotka ovat yhä kovaa puuvillaa ja pysyvät siis irti ihosta. Parhaat hellevaatteet ikinä. Toiseen koulussa pikkumaalarit vähän roiskivat punaista maalia, mutta vain helmaan. Samaan paitaan, onneksi, tuli ikuinen tahra, kun silitin taskun kohdalta ja taskussa oli ihan mitätön sinitarraripale; toinen paita on siis täysin kurantti 24-vuotiaana!
Yhden samettipaidan ostin joskus noin -88, talvialesta Turun Halosesta. Se oli paita, jota halusi pitää, sitä oikein odotti pyykistä. Mutta olipa se huonolaatuinen tavara: hihansuissa paistoi jo 2001 valkoinen, ei vakoja, ei harmaanvihertävää väriä niissä enää. Niin rakas oli paita, että halkaisin hihansuut, tungin ripsureunat sisään, painoin raudalla ja ompelin käsin kohtuusiistiksi ja pidin vielä pari vuotta.
Jos on juhla, sen mukaan sitten. Myös ymmärrän kunnioittaa esimerkiksi kokousväkeä tai vaikka työkavereita asiallisella vaatteella. Kotona miten vain, mutta julkiselle paikalle minua ette saa esimerkiksi collegehousuissa tai crockseissa.
Mutta minä en satu huomaamaan, että tuossa on jotakin kivaa, ostan. Alennus ei tarkoita, että minä tarvitsen jonkun vaatteen.
Juttu menee niin päin, että ensin on tarve ja sitten tilaisuus.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi huomista reissua alennusmyyntiin katsomaan huolettomia puuvillahousuja talvikäyttöön.
Kuva kertoo kaksikin syytä vedellä vaikkapa vanhoja rytkyjä. Mopokyyti ei ole ihan yhtä siistiä kuin autoilu, eikä mustikkametsässä tarvitse pelätä marjatahroja.
Erottamattomat ystävät, yhdessä aina. Vieläkin näkee kirveenvarren pilkottavan repusta, jossa on eväsleivät, villapaita ja kahvi termoksessa, ei sentään enää pullossa villasukkien sisässä. Romantiikkaa? Mutta on muitakin ikipareja!
Vanhat kenkäni kertovat. Hieno aihe kansakoulun neljännellä ainekirjoitukseen. Kynä lensi ja juttua tuli kuusi sivua, kappalejakoineen ja jokseenkin virheettä. Kertomusta kehuttiin, opettaja sanoi kympin tarinaksi. Ja totta oli joka sana: kerroin kengistäni, jotka pilasin kahlaamalla ne jalassa Lastenlinnan pihan kahluualtaassa. Ja nehän kuivattiin, rasvalla jotenkin toimiviksi notkisteltiin, ja niitä rumiluksia oli pakko vedellä pitkälle syksyyn. Ihan oikein!
Ja eikös oppikoulun toisella ollut sama aihe! Mutta nyt tarina oli kerrottu, lehtori sanoikin, että ihan kuin lainattu jostakin. Sain huonoimman ainekirjoitusnumeroni ikinä, 8 - .
Monistakin kengistä tarinaa olisi. Esimerkiksi ensimmäiset vaelluskenkäni 2001 todella kävelin sisään, koko kevättalven niitä vetelin talvikenkinä ja metsäreissuilla kesälläkin. Ja sitten menimme Kevolle. Ihan kesti 5 km, ennen kuin molemmissa kantapäissä oli rakko. Selvittiin, kun oli keinoihoa ja Jeesusteippiä.
Tarinan opetus? Olisi pitänyt kävellä kuorma selässäkin, asento ja ponnistus muuttuvat toisiksi. Toinen opetus koskee sukkia: parasta on ohut sukka ihoa vasten ja toinen, varsininen vaellussukka sen päällä tai sitten teippiä/kiinnelaastaria jalkaan valmiiksi.
Isoilta veljiltä saadut perintökamppeet olivat arkipäivää. Kuinkas muuten? Ei ollut muotia puhua kierrätyksestä, se oli tapa. Neljäs samoissa rytkyissä tarkoitti sitä, että useimmiten se viides, Erkki, sai sitten jo uutta. Mutta mitäs meni Erkki kasvamaan ohi! Sai vedellä ne isoveljien vanhat, ja minä poika sain uutta. Hukkaan meni tämäkin, oli joitakin vaatteita, joita en kerta kaikkiaan suostunut pitämään. Huippuesimerkki oli villapusero, jossa oli ankkurinapit ja kangashihat, äiti oli sen rakkaudella tehnyt. Joka aamu se pantiin päälle, mutta ulkoeteisessä se heitettiin piiloon vintinportaille. Ei voinut sanoa äidille... Kiinni jäin, kun opettaja kyseli kotoa, kuinka se Markku niin vähissä vaatteissa voi tulla kouluun. Mutta yhä ihmettelen, että ei ollut pakko sitä puseroa pitää.
Edelleen perin vaatteita, nyt ystäviltä!
Kun joku toinen osti pikkupojalle vaatteet, sehän sopi. Yleensä tuli tarpeeseen, oli sopivaa ja oli edullista. Mutta kun sitä itsenäistä rahankäyttöäkin harjoiteltiin, itse sai alkaa vaatteita ostaa. Aluksi tietenkin käveltiin vaikkapa Hiirelään (Hiirelä OY), jossa oli etukäteen sovittu, mitä ja millaista, mutta aikuinen ei ollut mukana. Mutta ihan itse, määräraha näpissä! Muistanpa eräätkin hiihtohousut, jotka olivat niin lyhyet, että en uutenakaan voinut niitä kantapään ali kulkevia lenkkejä pitää, ja perssaumaa salaa ompelin pari kertaa, kun olivat housut niin ahtaat. Yhdet kengät taas olivat kantapään takaa niin matalareunaiset, että ne jalassa ei juuri pitkiä matkoja kävelty, alkoi särkeä sääriluuta.
Siperia opettaa! Nyt, jos olisin tämmöisen ostajan isä, soittaisin liikkeisiin ja kyselisin myyjien ammattitaidon perään.
Matti-eno oli kultivoitunut ja kansainvälinen, mutta samalla hänessä asui metsäsuomalainen ja mökkiläinen. Perin häneltä mahtavia metsä- ja työkamppeita, joitakin pidän vieläkin ihan vaellus- ja marjastuskamppeina. Osan olen kuluttanut metsätöissä loppuun, ja se on saavutus, sillä nämä vaatteet oli tehty kestämään.
Upeimmat työhousut olivat saksalaiset panssarivaunumiehen housut, joissa oli ilmastointireiät haarukoissa, tukipaikkoja polvissa ja takapuolessa ja kavennetut lahkeet astua saappaaseen tai maihariin. Toinen metsävaate oli juuri oikeanvärinen (tietysti vihreä) koko puku, sen verran kulahtanut jo, että heti raaski panna sen kovaan työhön.
Ehjä ja luja se yhä on, mutta niin pihkainen ja teräöljytahrainen, että varsinkin pesutilanteessa aina ajattelee poisheittämistä - mutta kun sen raaskii panna päälle juuri likaisiin hommiin!
Koko tämä juttu sai alkunsa paidan silittämisestä. Sattui olemaan puhtaana ja silityskasassa eräs rakkaimmista paidoistani, hihat vähän purkautuneina, selkä hien vaalentamana, kaulus puhkihituneena.
Poisko? Ei varmasti. Tämä vaate tekee minusta aidomman metsänkulkijan. Tämä vaate on neppareilla napitettava. Tämä kestää kovaa kulutusta. Vastaava toinen paita on myös, sitäkään en heitä, vaikka siinä on pihkaläikkiä ja hihassa maalia.
On toki muitakin paitoja, joita ei millään heittäisi. Ostin Namibiasta - 91 kaksi samanlaista khakin (vihertävä) väristä paitaa, jotka ovat yhä kovaa puuvillaa ja pysyvät siis irti ihosta. Parhaat hellevaatteet ikinä. Toiseen koulussa pikkumaalarit vähän roiskivat punaista maalia, mutta vain helmaan. Samaan paitaan, onneksi, tuli ikuinen tahra, kun silitin taskun kohdalta ja taskussa oli ihan mitätön sinitarraripale; toinen paita on siis täysin kurantti 24-vuotiaana!
Yhden samettipaidan ostin joskus noin -88, talvialesta Turun Halosesta. Se oli paita, jota halusi pitää, sitä oikein odotti pyykistä. Mutta olipa se huonolaatuinen tavara: hihansuissa paistoi jo 2001 valkoinen, ei vakoja, ei harmaanvihertävää väriä niissä enää. Niin rakas oli paita, että halkaisin hihansuut, tungin ripsureunat sisään, painoin raudalla ja ompelin käsin kohtuusiistiksi ja pidin vielä pari vuotta.
Jos on juhla, sen mukaan sitten. Myös ymmärrän kunnioittaa esimerkiksi kokousväkeä tai vaikka työkavereita asiallisella vaatteella. Kotona miten vain, mutta julkiselle paikalle minua ette saa esimerkiksi collegehousuissa tai crockseissa.
Mutta minä en satu huomaamaan, että tuossa on jotakin kivaa, ostan. Alennus ei tarkoita, että minä tarvitsen jonkun vaatteen.
Juttu menee niin päin, että ensin on tarve ja sitten tilaisuus.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi huomista reissua alennusmyyntiin katsomaan huolettomia puuvillahousuja talvikäyttöön.
Kuva kertoo kaksikin syytä vedellä vaikkapa vanhoja rytkyjä. Mopokyyti ei ole ihan yhtä siistiä kuin autoilu, eikä mustikkametsässä tarvitse pelätä marjatahroja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti