Kehitys ja/tai edistys?

Vihdoinkin!  Baana on ajettu!  Päivällä en kenttää kiertämään ehtinyt töiltäni, illallakin oli kokous.  Mutta vielä ennen saunaa pitää päästä kiertämään, luistelemaan  lentokentän lenkki!
Alku menee vanhalla rutiinilla.  Mutta kun alkaa metsäosuus ja valaistuskin loppuu ja on heijastumaa pilvestä, jalat alkavatkin väsyä.  Jokainen kuoppa ja kumpare on siinä varoittelematta, koipien pitääkin olla vietereinä koko ajan.
Toisella kerralla on jo vähän helpompaa, jalat alkavat muistaa.  Ja kohta latu on taas tuttu, ei ole eroa yöllä ja päivällä.

Valot saatiin koko kierrokselle.  Hyvä - tai sitten ei.  Nyt lenkki olikin täynnä niitä, joilla oli koko tila vain itselle, se kun oli niin leveä.  Ei otsalamppuja, heijastimia eikä hyviä latutapoja.  Enemmistö toki oli edelleen asiallista.

Mutta eipä aikaakaan niin voipa kauhistus.  Puru ja polku muuttuivat kivituhkatieksi.  Miten siinä nautit muusta kuin liikunnasta?  Kestääkö sinun polvesi kovan alustan?    Kuuleeko edes peipposia tieltä yhtä hyvin kuin polulta, ovatko ne ihanat lehdokitkaan siellä?  Ovat - mutta juttu on siinä, että mokomalle tielle ei lähdetä, se ei ole luontoretkipaikka.  Latupohja on mainio, liiankin hyvä, kun ei ole kuin sileää pohjaa.

Kimpisen metsän polulle on tehty sama asia.  Mutta siellähän ei enää muutenkaan viihdy, sillä metsän on annettu pusikoitua.  Vaahtera on vallannut sen, minkä pihlaja jätti valtaamatta.  Urheilupuisto vaatisi raivuria ja hoitoa, rajusti, mutta ei kivituhkatietä.

Tänään kävelin ihmettelemässä kummaa koneen möyrintää Pappilanniemessä.  Kuljin omia polkujani, en kuntopolkua, mutta kun ylitin sen, näin kaivurin, joka jollakin levyllä tasaili polunpohjaa viisimetriseksi soratieksi.  Varmaan siihen vielä kivituhkakin tulee.  Polun tekijät olivat koneillaan jyränneet "parkkipaikkoja" tms. polun viereen koneineen, niin että mm. paras isotalvikkipaikka on mennyttä.

Apua!  Niemi on sentään luonnonsuojelualue.  Kuntourheilun nimissä tuhotaan upeista upein viihtymispolku ja tehdään maisemaan täysin sopimaton väylä.
No, niitä omia polkujakin on, mutta ne pitää tietää, ja edelleen se valtatie on siellä täällä edessäsi, menit mihin omaan kohteeseesi tahansa.

En olisi ikinä uskonut, että kaltaiseni semiprohiihtelijä parahtaa siksi, että kuntourheiluolosuhteita parannetaan.
Parannetaanko?

Missä se on?

Lauri-vaari etsi silmälasejaan, etsi hartaasti.  Kyseli: tiedättehän, muista tuntuu aina, että heitä syyllistetään katoamisesta, vaikka vain kysyisit, onko kukaan nähnyt.  Isompi joukko alkoi etsiä, varsinkin innokkaat pienet pojat, jotka ilman tätä hyvää tekosyytä eivät olisi päässeet edes käymään Vaarin työhuoneen puolelle.  Ja lasit löytyivät, siinähän ne olivat päässä otsalle siirrettynä!
No, toisella kerralla tämä oli sitten jo vitsi.  (Vaarista ei juuri monta muistikuvaa ole, tämä on niistä yksi.  Hän kun menehtyi syksyllä 1952, olin siis alle nelivuotias.)

Suvussa on (ollut) miehiä, joilta "Kaikki on viety mäkkeen!" kun tavaraa oli hukassa.  Tai kampaa ei löydy, kun herra itse unohti sen toisen housun taskuun. - Metrin halollako tässä talossa on opetettava, mihin sukat pannaan? on myöskin kuultu, kun piti kokoukseen pukeutua.

Mummi teki pitemmän päivän ja kuoli vasta 70-luvun alkupuolella.  Hän asui omistamassaan kerrostaloasunnossa Pohjolankadulla.   Eräänä aamuna hänet löydettiin sohvalta, oli asettunut "huokasemaan" ja nukkunut pois.  Hieno lähtö, ns. seisovilta jaloilta, pää kirkkaana, loppuun asti töitä tehden - kuolinsyyksi voisi sanoa esimerkiksi kuusen istutuksen ja siitä aiheutuneen kiukun, laiskat pojat kun eivät sitä tehneet.
Perukirjoitusta tehtiin, ja asunnon osakekirjoja ei ollut sitten ei missään. Eikä niitä tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli aikamoinen selvitystyö ennen kuin peruja jaettiin.  Oli tarkka mummo, oli oikeasti, ja kaiken pani varmasti talteen, monasti liiankin hyvin...

Ja jotakin puuttui, totta kai, myös äitini peruja selviessä.  Hän oli kyllä jo eläessään jaot tehnyt.  Ihan pikku juttuja jäi. Missä esimerkiksi on pankin tallelokeron avain?
Avainta ei löytynyt, lokero porattiin kalliisti auki ja olihan siellä makaamassa unohdettuna aika pinkka vanhoja SYP:n osakkeita, jotka oli kiireesti muutettava uusiksi viime tingassa ja päivän kurssiin.

Äiti unohti kertoa, että suvulla oli osuus eräässä yhteismetsässä Toivakassa.  Samoin hän oli perinyt osakkuuden tätinsä mökkitonttiin.  Osuudet olivat luokkaa 1/32, eli kun ne jakautuivat vielä 8:aan, oikeaa taloudellista merkitystä ei ollut kellekään - mutta kun näitä ei perukirjassa osattu ilmoittaa, verottajan kanssa olikin sitten hankalaa ja myynti vielä hankalampaa.

Hyvällä tiellä olen itsekin.  Ei ole työkalua, joka ei häviäisi sillä hetkellä kun keskeytän työni ja poistun vaikka sekunniksi työmaalta.  Erityisesti muistelen aikaa, jolloin tein kotona ns. perusparannusta kesinä -85, -86 ja -87.  Kun vaikkapa puhelin soi, menin tietenkin vastaamaan.  Työkalu lähti tietysti mukaan - minne?  Useimmiten se oli jossakin aivan luontevassa paikassa jossakin työpisteen ja puhelimen välillä, mutta ei suinkaan aina.

Sama peli jatkuu yhä.  Kun oman työn keskeyttää ja lähtee vaikka nostamaan jotakin Ritvan avuksi, työkalu, isokin, on varmasti saman tien hukassa!
Ajatus on työssä, on vuorenvarma, että se porakone tms.on ihan siinä työpisteen lähellä.  Mutta ei se lattialla ole, se on esimerkiksi kiivennyt repun päälle hyllylle, kulkenut muutaman metrin mukana ulkopöydälle,  jäänyt työhanskojen alle tai kulkenut mukana vaikka sille penkille, jota piti mennä nostamaan.  Lienen maailman taitavin tavaran näin hukkaava?  Työajasta menee paljon hukkaan työkaluja etsiessä.

Kun on uppotunut johonkin hommaan täysin, on melko turhauttavaa keskeyttää työ ja lähteä hakemaan puuttuvaa työkalua.  Vielä ärsyttävämpää on katkaista työ, katkaista ajatus toisen ihmisen juuri sillä hetkellä tärkeän tehtävän takia.  Mitä olinkaan tekemässä?  Monasti alkaakin nyhrätä toista asiaa, ja se alkuperäinen homma on muutamaa viimeistä sahanvetoa ja ruuvia vaille valmis pitkään.

Oma arkistointini on menetelmä "Kasa".  Kaaoksen keskeltä on kaikki löytynyt.  Ongelma tulee, kun vähän siivoaa, siis siivoa tarpeeksi tai ei yhtään!  Joko mapitat, riippukansioit tai sitten annat olla.
Onneksi olen naimisissa organisaattorin kanssa.  Tosin itse ei sitten tiedä paikoista mitään, mutta ainahan voi kysyä.
Suurempi onni on kuitenkin se, että ei ole liian paljon hukattavaa.

Tavaraa on.  Nyt juuri olemme saaneet valmiiksi pihavajan ja kaaos pihalta on poistunut ja kuurikin on avartunut käyttökelpoiseksi. Tästä seuraa luonnollisesti, että vähään aikaan ei mitään löydä?
Samoinhan käy usein, kun vuosia paikkaansa totutelleet astiat, pikkuesineet, vaatteet ykskaks pitääkin siirtää toiseen paikkaan, kaikki häviää, vaikka paikka kuinka minulle näytettäisiin.  Näin pieni on asia: kun avainnippuni (2 kpl) roikkuvat magneeteissa alarivissä, en niitä löydä, jos ne ovat 10 sentin päässä ylärivissä, siihen ne eivät kuulu.  Tai eteisen pöydällä ihan metrin päässä.

Kysypä jotakin tavaraa!  Hyvin tiedät, että se todennäköisesti on omilla jäljilläsi.  Hyvin tiedät, että johonkin keskittynyt kaverisi ei oikeastaan viitsi ajatellakaan, missä tavarasi voisi olla, vaan sanoo aika tylysti jotakin ja jatkaa keskittymistään.  Mutta erittäin usein tavaran paikka onkin tällä kertaa eri kuin viime kerralla ja se on kuin onkin siivottu pois.

Metsä on myynnissä, jotakin kuuluu elokuun puolivälissä.  Se taitaa olla viimeinen suvulle hankala asia, joka minulta jäisi.  Eipä jää!

Kotona tykkiläisenä

                                                  Sireenit ovat olennainen osa Tykkiä

OY Kaukas AB  (ja Paraisten Kalkkivuori OY, Chymos) tarvitsi työvoimaa.
Muutto lähelle tehdasta oli edessä. Kortteerimieheksi siis, mutta kun akottui, piti saada isompaa tilaa, oma tupa, oma lupa.

Kaupungin eteläpuolella oli hyvää kangasmaata, pari isoa maanomistajaa  (tunnetuimmat lienevät Reijola ja Ruotsi) oli halukas vuokraamaan rakennusmaata, saivatpa jotkut jopa ostaa omaakin maata.  Lappeella kun oltiin, kaava ei rajoittanut ja rakennusvalvontakin oli olematonta.

Tykki syntyi tarpeesta.   Vähäväkiset ihmiset tekivät koteja itselleen, perheelleen.  Tehtiin miten tehtiin, niistä tarpeista, joihin varaa oli.  Talon jonakin kivijalkana saattoi olla kanto, seinälaudat ehkä olivat sahan tasauspätkiä, pelti katolla saattoi  olla tynnyristä aukaistua ja oiottua.  Kadut syntyivät siihen, mistä kuljettiin, katuja ei perustettu eikä kunnallistekniikka kahlinnut.

Pienissä mökeissä oli isäntäperheen lisäksi vuokralaisia ja tilapäisiä yöpyjiä.  Tässä nykyisessä kotitalossani oli kolmessa huoneessa ja keittiössä kolme asuntoa ja tarina kertoi, että tien toisella puolella olleen sirkuksen väki kulki keittiön ikkunastakin kortteeriinsa tähän taloon.  Ahdasta oli.

Pihat muodostuivat suljetuiksi pihapiireiksi, kun rakennukset reunustivat tontteja (tiloja, meidänkin maapohjamme 511,7 neliömetriä oli Kankaalan tila ja siihen liitetty määräala.).
Oli ulkovessoja, liitereitä, vajoja, mutta myös tilaa possulle, kanoille, jopa lehmille.  Kasvimaa piti pienelle pihalle myös saada mahtumaan. Kaivot olivat usein talojen yhteiskäytössä.

Kaupunkiin alue liitettiin 1922, mikä tarkoitti jonkinlaisen kaavan syntymistä olemassaolevan pohjalta.  Kadut oikein suunniteltiin ja uutta rakentamista ohjattiin.  Mutta edelleen talot saivat sijoittua kadun varteen, ei neljän metrin päähän kadusta.  Kunnallistekniikka pani rakentamaan ja perustamaan katuja ja jopa katuvaloja alkoi ilmestyä.
Mutta jokainen uusi kaava on halunnut säilyttää jotakin Tykin omaleimaisuudesta, hyvä niin, vaikka aina uusi aika on toki myös nakertanut sitä ja uudet kaavat ovat teknistäneet ja muuttaneet ilmettä rajustikin.

Täällä pitää olla harjakatto, laudoitetut seinät, säleaita tai hoidettu pensasaita.  Tykki-seura on vaatinut ja hiukan saanutkin rakennusoikeuksia pienemmiksi.  Mutta aina on poikkeuksia sallittu: miten on mahdollista, että on sekä keltaisia että harmaanvalkoisia tiilitaloja, tasakattotaloja, yhden tason omakotitaloja radan varressa, ylisuuria paritaloja ja omakotitaloja, talot pakotettu kauas kadun vierestä.
Tykin ilme ei todellakaan ole enää se, mitä opimme rakastamaan muutettuamme tänne 1977 keväällä.

Miten tällaiseen omaperäiseen miljööseen sopii esimerkiksi kortteleittain määrätty rakennusten väri?  Miksi asfalttikaduissa on reunakivet ja viherkaista reunoissa? Miksi katulamputkin ovat monella kadulla kovan teknisiä ja modernin näköisiä?  Minusta suuri osa Tykin viehätystä on juuri yksilöllisyydessä, pehmeydessä, pienessä kapinallisuudessa jopa.   Edelleen on kodikkaita pihapiirejä, suorastaan kulttuuripihoja vanhone omenapuineen, marjapensaineen, kasvimaineen, vapaasti kasvavine sireeneineen.  Pihat ovat olohuoneita.  Puuvajoja, grillikatoksia, terasseja on syntynyt tarpeeseen.  Miten saa aikaan kivan pihapiirin, jos talon sijoitus lohkaisee neljän metrin suikaleen kadun varresta ja ajotie autotalliin puolet jäljellä olevasta alasta?

Uusin kaava sallii taas rakentaa paljon vapaammin, esimerkiksi kadun reunaan.  Muutenkin kaavan henki on Tykin omaleimaisuuden ja tunnelman säilyttäminen.

----
Tämmöisen pohdinnan syynä on pihassamme juuri valmistumassa oleva pieni puutarhavaja.  Se on niin pieni, 9 neliömetriä, että ilmoitusmenettely olisi riittävä.  Mutta kun rakennusvalvonnan mielestä se ei mitenkään voisi olla kaupungissa, kun siinä on salvosnurkat, ei ainakaan kadun laidassa.
Siinähän se nyt kuitenkin on ja saa hyvinkin epäkaupunkimaista punamullan väriä pintaansa ja pieleksiin valkoista.

Peukalo keskellä

Sataa.  Syksyllä saakin sataa, mutta on varsin ikävää istahtaa märälle stulalle ja kastella hanskansa mopon selkään kiivetessä.  Peitettä hankkimaan siis!  Hyvähän se, mutta kun mopossa on takaboksi, peite ei oikein istu.  Ja on tosi ikävä käsitellä litimärkää peitettä pois ottaessa.  Ja mihin sen virität kuivumaan.
Eipä hätää.  Tuli mainoslehtinen kotiin, aivan sopuhinnalla saisin semmoisen hopeanvärisen 2,5 m x 3 m teltan .  Hain paketin, ja Mikon kanssa pystytin sen alle tunnissa.  Kyllä hörähti mopo tyytyväisenä!

Vaan eipä aikaakaan niin voipa kauhistus.  Talvi pakkasi päälle.  Ja kas, kohta mopo juuri ja juuri mahtui multasäkkien, pihakalusteiden, saavien, kaasuvehkeiden, pressujen sekaan.  Ja tuli kevättalvi, ja teltan pohjalla olikin lammikko ja oli aika kiire siirrellä tavaroita kaikenmoisille korokkeille.
No lattia piti rakentaa, piti myös ohjata vesiä pois muita reittejä.  Ja kun oli lattia, täytyi rakentaa ajoluiskakin.  Lattialaudan hukkapätkistä tein vielä toiseen pitkään reunaan isot hyllyt.
Teltta alkoi olla rakennus?

Rips!  Vetoketjun kulkijan lenkki jäi käteen.  Pihdeillä sain kuin sainkin sen paikalleen, vuodeksi.  Mutta syy ei poistunut: vaikka oli pantu hampaisiin parafiinia ja jopa vaseliinia, vetoketju takerteli aina vain enemmän ja välillä aukesi väärästä päästä sitä mukaa kuin toisesta sulkeutui.  Lopulta toinen oviaukon ketjuista ei toiminut lainkaan.  Osasinhan minä purjerenkaita laittaa, mutta kohta lopetti toinenkin vetoketju yhteistyön, enkä siihen enää renkaita laittanut, auki sai ovi liehua.
Alkoi kiinnostaa jo uuden varastotilan saaminen ja seurasimme mainontaa, ostamme heti kun sopuhintaisen pikkuvaraston löytäisimme.    Olimme ihan hiljaa, ettei teltta nöksähdä, oli se sentään kymmenen vuotta parhaansa tehnyt.

Lillavilla, malli MIkkeli.  3 x 3, höylähirttä, sievä kuin mikä.  Vain 910 euroa!  Nuohan maksavat yleensä 1500 euroa.  Kävin kaupan pihalla katsomassa mallia, oli se juuri se, millaisen olin teltan tilalle kuvitellut - mutta hintalapussa luki 1230 euroa.
Tuli komento ostaa, ja kävin tekemässä kaupat, ja todellakin kohtuupienillä neuvotteluilla hinta oli sitten se 910, ei 1230 euroa, tarvittiin vain palvelumyyjän ja hänen esimiehensä neuvottelua välillä.
Esitteessä oli vikahinta, mutta se olisi voimassa elokuuhun asti, pitäähän lupauksiin sitoutua.
No, nyt jo on mökin hinta kaupan pihalla 1290 euroa, mutta jos esitteen kanssa kysyt halvemmalla, pakkohan on suostua?

Vaja painoi 750 kiloa, ei siis tullut takakontissa, ei peräkärrissä.  Tuli valtavalla kuorma-autolla.  Ammattityö oli kaunista katsoa taas kerran.  Auto ei turmellut nurmikoita, nosturi ei hipaissutkaan räystäskoteloa, vaikka sen taive kulki juuri viiden sentin päässä, paketti saatin kurkotettua kauas solaan niin, että autokin vielä solaan mahtui pesupaikalle.

Alle kymmenen neliön rakennuksen saa rakentaa ns. Ilmoitusmenettelyllä.  Niin varmaan!
Paketti köllötti pihalla viikkosotalla, onneksi hyvin sääsuojattuna, kun sitä ilmoitusta piti niin hartaasti tehdä, vaati kaksi käyntiä rakennusvalvontavirastossa ja lisäselvityksiä palosuojauksesta ja rakennuksen sijoittelusta.  Ritva laati kaksi arkillista hyviä perusteita! Tykissä nimenomaan saa sijoittaa rakennukset niin, että syntyy suljettuja pihapiirejä, ei tarvitse esimerkiksi neljää metriä kadulle, mutta ei tätä pikkuvajaa saisi muka asettaa kadun puolelle.  Hirsisalvos ei myöskään kuulemma kuulu kaupunkirakentamiseen.  Vuosia jatkuneita virheitä ei enää toisteta.  Virasto esitti vaihtoehtoisia paikkoja, siis että purkaisimme leikkimökin tai kaataisimme omenapuut ja tuhoaisimme kukkapenkit tai pilkkoisimme oleskelualueet..
Lupa heltisi aivan kummallisilla ehdoilla: paloeriste EI 30 on meistä ihan OK, niin itsekin olin ajatellut, kun paikka on lähellä seinää (280cm), mutta että salvokset, so. rakennuksen hienoin yksityiskohta, pitää koteloida nurkkalaudoilla piiloon!  Mahtaa olla hienoa, kun punamullan vieressä nurkissa on valkoiset "putket"!

Kylläpä nuo salvokset ovat häiritsevän maalaismaiset...

Nyt on rakennus harjakorkeudessa, on lattiakin lyöty ja pariovet paikallaan.  Tänään laittelen kattohuopaa, reunapellit ovat jo paikoillaan.   Ajoluiska  pitää laatia ja kaksinkertainen gyproc laittaa sisälle kahteen seinään, maalailla, rakentaa siistejä hyllyjä.  Voi olla, että niitä koteloita ei ihan heti ehdi rakentaa nurkkiin, rakennus saattaa olla keskeneräinen aika kauan...

Eiköhän tuo tuossa ole ainakin sen aikaa kuin me tässä asumme!