Lauri-vaari etsi silmälasejaan, etsi hartaasti. Kyseli: tiedättehän, muista tuntuu aina, että heitä syyllistetään katoamisesta, vaikka vain kysyisit, onko kukaan nähnyt. Isompi joukko alkoi etsiä, varsinkin innokkaat pienet pojat, jotka ilman tätä hyvää tekosyytä eivät olisi päässeet edes käymään Vaarin työhuoneen puolelle. Ja lasit löytyivät, siinähän ne olivat päässä otsalle siirrettynä!
No, toisella kerralla tämä oli sitten jo vitsi. (Vaarista ei juuri monta muistikuvaa ole, tämä on niistä yksi. Hän kun menehtyi syksyllä 1952, olin siis alle nelivuotias.)
Suvussa on (ollut) miehiä, joilta "Kaikki on viety mäkkeen!" kun tavaraa oli hukassa. Tai kampaa ei löydy, kun herra itse unohti sen toisen housun taskuun. - Metrin halollako tässä talossa on opetettava, mihin sukat pannaan? on myöskin kuultu, kun piti kokoukseen pukeutua.
Mummi teki pitemmän päivän ja kuoli vasta 70-luvun alkupuolella. Hän asui omistamassaan kerrostaloasunnossa Pohjolankadulla. Eräänä aamuna hänet löydettiin sohvalta, oli asettunut "huokasemaan" ja nukkunut pois. Hieno lähtö, ns. seisovilta jaloilta, pää kirkkaana, loppuun asti töitä tehden - kuolinsyyksi voisi sanoa esimerkiksi kuusen istutuksen ja siitä aiheutuneen kiukun, laiskat pojat kun eivät sitä tehneet.
Perukirjoitusta tehtiin, ja asunnon osakekirjoja ei ollut sitten ei missään. Eikä niitä tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli aikamoinen selvitystyö ennen kuin peruja jaettiin. Oli tarkka mummo, oli oikeasti, ja kaiken pani varmasti talteen, monasti liiankin hyvin...
Ja jotakin puuttui, totta kai, myös äitini peruja selviessä. Hän oli kyllä jo eläessään jaot tehnyt. Ihan pikku juttuja jäi. Missä esimerkiksi on pankin tallelokeron avain?
Avainta ei löytynyt, lokero porattiin kalliisti auki ja olihan siellä makaamassa unohdettuna aika pinkka vanhoja SYP:n osakkeita, jotka oli kiireesti muutettava uusiksi viime tingassa ja päivän kurssiin.
Äiti unohti kertoa, että suvulla oli osuus eräässä yhteismetsässä Toivakassa. Samoin hän oli perinyt osakkuuden tätinsä mökkitonttiin. Osuudet olivat luokkaa 1/32, eli kun ne jakautuivat vielä 8:aan, oikeaa taloudellista merkitystä ei ollut kellekään - mutta kun näitä ei perukirjassa osattu ilmoittaa, verottajan kanssa olikin sitten hankalaa ja myynti vielä hankalampaa.
Hyvällä tiellä olen itsekin. Ei ole työkalua, joka ei häviäisi sillä hetkellä kun keskeytän työni ja poistun vaikka sekunniksi työmaalta. Erityisesti muistelen aikaa, jolloin tein kotona ns. perusparannusta kesinä -85, -86 ja -87. Kun vaikkapa puhelin soi, menin tietenkin vastaamaan. Työkalu lähti tietysti mukaan - minne? Useimmiten se oli jossakin aivan luontevassa paikassa jossakin työpisteen ja puhelimen välillä, mutta ei suinkaan aina.
Sama peli jatkuu yhä. Kun oman työn keskeyttää ja lähtee vaikka nostamaan jotakin Ritvan avuksi, työkalu, isokin, on varmasti saman tien hukassa!
Ajatus on työssä, on vuorenvarma, että se porakone tms.on ihan siinä työpisteen lähellä. Mutta ei se lattialla ole, se on esimerkiksi kiivennyt repun päälle hyllylle, kulkenut muutaman metrin mukana ulkopöydälle, jäänyt työhanskojen alle tai kulkenut mukana vaikka sille penkille, jota piti mennä nostamaan. Lienen maailman taitavin tavaran näin hukkaava? Työajasta menee paljon hukkaan työkaluja etsiessä.
Kun on uppotunut johonkin hommaan täysin, on melko turhauttavaa keskeyttää työ ja lähteä hakemaan puuttuvaa työkalua. Vielä ärsyttävämpää on katkaista työ, katkaista ajatus toisen ihmisen juuri sillä hetkellä tärkeän tehtävän takia. Mitä olinkaan tekemässä? Monasti alkaakin nyhrätä toista asiaa, ja se alkuperäinen homma on muutamaa viimeistä sahanvetoa ja ruuvia vaille valmis pitkään.
Oma arkistointini on menetelmä "Kasa". Kaaoksen keskeltä on kaikki löytynyt. Ongelma tulee, kun vähän siivoaa, siis siivoa tarpeeksi tai ei yhtään! Joko mapitat, riippukansioit tai sitten annat olla.
Onneksi olen naimisissa organisaattorin kanssa. Tosin itse ei sitten tiedä paikoista mitään, mutta ainahan voi kysyä.
Suurempi onni on kuitenkin se, että ei ole liian paljon hukattavaa.
Tavaraa on. Nyt juuri olemme saaneet valmiiksi pihavajan ja kaaos pihalta on poistunut ja kuurikin on avartunut käyttökelpoiseksi. Tästä seuraa luonnollisesti, että vähään aikaan ei mitään löydä?
Samoinhan käy usein, kun vuosia paikkaansa totutelleet astiat, pikkuesineet, vaatteet ykskaks pitääkin siirtää toiseen paikkaan, kaikki häviää, vaikka paikka kuinka minulle näytettäisiin. Näin pieni on asia: kun avainnippuni (2 kpl) roikkuvat magneeteissa alarivissä, en niitä löydä, jos ne ovat 10 sentin päässä ylärivissä, siihen ne eivät kuulu. Tai eteisen pöydällä ihan metrin päässä.
Kysypä jotakin tavaraa! Hyvin tiedät, että se todennäköisesti on omilla jäljilläsi. Hyvin tiedät, että johonkin keskittynyt kaverisi ei oikeastaan viitsi ajatellakaan, missä tavarasi voisi olla, vaan sanoo aika tylysti jotakin ja jatkaa keskittymistään. Mutta erittäin usein tavaran paikka onkin tällä kertaa eri kuin viime kerralla ja se on kuin onkin siivottu pois.
Metsä on myynnissä, jotakin kuuluu elokuun puolivälissä. Se taitaa olla viimeinen suvulle hankala asia, joka minulta jäisi. Eipä jää!
No, toisella kerralla tämä oli sitten jo vitsi. (Vaarista ei juuri monta muistikuvaa ole, tämä on niistä yksi. Hän kun menehtyi syksyllä 1952, olin siis alle nelivuotias.)
Suvussa on (ollut) miehiä, joilta "Kaikki on viety mäkkeen!" kun tavaraa oli hukassa. Tai kampaa ei löydy, kun herra itse unohti sen toisen housun taskuun. - Metrin halollako tässä talossa on opetettava, mihin sukat pannaan? on myöskin kuultu, kun piti kokoukseen pukeutua.
Mummi teki pitemmän päivän ja kuoli vasta 70-luvun alkupuolella. Hän asui omistamassaan kerrostaloasunnossa Pohjolankadulla. Eräänä aamuna hänet löydettiin sohvalta, oli asettunut "huokasemaan" ja nukkunut pois. Hieno lähtö, ns. seisovilta jaloilta, pää kirkkaana, loppuun asti töitä tehden - kuolinsyyksi voisi sanoa esimerkiksi kuusen istutuksen ja siitä aiheutuneen kiukun, laiskat pojat kun eivät sitä tehneet.
Perukirjoitusta tehtiin, ja asunnon osakekirjoja ei ollut sitten ei missään. Eikä niitä tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli aikamoinen selvitystyö ennen kuin peruja jaettiin. Oli tarkka mummo, oli oikeasti, ja kaiken pani varmasti talteen, monasti liiankin hyvin...
Ja jotakin puuttui, totta kai, myös äitini peruja selviessä. Hän oli kyllä jo eläessään jaot tehnyt. Ihan pikku juttuja jäi. Missä esimerkiksi on pankin tallelokeron avain?
Avainta ei löytynyt, lokero porattiin kalliisti auki ja olihan siellä makaamassa unohdettuna aika pinkka vanhoja SYP:n osakkeita, jotka oli kiireesti muutettava uusiksi viime tingassa ja päivän kurssiin.
Äiti unohti kertoa, että suvulla oli osuus eräässä yhteismetsässä Toivakassa. Samoin hän oli perinyt osakkuuden tätinsä mökkitonttiin. Osuudet olivat luokkaa 1/32, eli kun ne jakautuivat vielä 8:aan, oikeaa taloudellista merkitystä ei ollut kellekään - mutta kun näitä ei perukirjassa osattu ilmoittaa, verottajan kanssa olikin sitten hankalaa ja myynti vielä hankalampaa.
Hyvällä tiellä olen itsekin. Ei ole työkalua, joka ei häviäisi sillä hetkellä kun keskeytän työni ja poistun vaikka sekunniksi työmaalta. Erityisesti muistelen aikaa, jolloin tein kotona ns. perusparannusta kesinä -85, -86 ja -87. Kun vaikkapa puhelin soi, menin tietenkin vastaamaan. Työkalu lähti tietysti mukaan - minne? Useimmiten se oli jossakin aivan luontevassa paikassa jossakin työpisteen ja puhelimen välillä, mutta ei suinkaan aina.
Sama peli jatkuu yhä. Kun oman työn keskeyttää ja lähtee vaikka nostamaan jotakin Ritvan avuksi, työkalu, isokin, on varmasti saman tien hukassa!
Ajatus on työssä, on vuorenvarma, että se porakone tms.on ihan siinä työpisteen lähellä. Mutta ei se lattialla ole, se on esimerkiksi kiivennyt repun päälle hyllylle, kulkenut muutaman metrin mukana ulkopöydälle, jäänyt työhanskojen alle tai kulkenut mukana vaikka sille penkille, jota piti mennä nostamaan. Lienen maailman taitavin tavaran näin hukkaava? Työajasta menee paljon hukkaan työkaluja etsiessä.
Kun on uppotunut johonkin hommaan täysin, on melko turhauttavaa keskeyttää työ ja lähteä hakemaan puuttuvaa työkalua. Vielä ärsyttävämpää on katkaista työ, katkaista ajatus toisen ihmisen juuri sillä hetkellä tärkeän tehtävän takia. Mitä olinkaan tekemässä? Monasti alkaakin nyhrätä toista asiaa, ja se alkuperäinen homma on muutamaa viimeistä sahanvetoa ja ruuvia vaille valmis pitkään.
Oma arkistointini on menetelmä "Kasa". Kaaoksen keskeltä on kaikki löytynyt. Ongelma tulee, kun vähän siivoaa, siis siivoa tarpeeksi tai ei yhtään! Joko mapitat, riippukansioit tai sitten annat olla.
Onneksi olen naimisissa organisaattorin kanssa. Tosin itse ei sitten tiedä paikoista mitään, mutta ainahan voi kysyä.
Suurempi onni on kuitenkin se, että ei ole liian paljon hukattavaa.
Tavaraa on. Nyt juuri olemme saaneet valmiiksi pihavajan ja kaaos pihalta on poistunut ja kuurikin on avartunut käyttökelpoiseksi. Tästä seuraa luonnollisesti, että vähään aikaan ei mitään löydä?
Samoinhan käy usein, kun vuosia paikkaansa totutelleet astiat, pikkuesineet, vaatteet ykskaks pitääkin siirtää toiseen paikkaan, kaikki häviää, vaikka paikka kuinka minulle näytettäisiin. Näin pieni on asia: kun avainnippuni (2 kpl) roikkuvat magneeteissa alarivissä, en niitä löydä, jos ne ovat 10 sentin päässä ylärivissä, siihen ne eivät kuulu. Tai eteisen pöydällä ihan metrin päässä.
Kysypä jotakin tavaraa! Hyvin tiedät, että se todennäköisesti on omilla jäljilläsi. Hyvin tiedät, että johonkin keskittynyt kaverisi ei oikeastaan viitsi ajatellakaan, missä tavarasi voisi olla, vaan sanoo aika tylysti jotakin ja jatkaa keskittymistään. Mutta erittäin usein tavaran paikka onkin tällä kertaa eri kuin viime kerralla ja se on kuin onkin siivottu pois.
Metsä on myynnissä, jotakin kuuluu elokuun puolivälissä. Se taitaa olla viimeinen suvulle hankala asia, joka minulta jäisi. Eipä jää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti