OY Kaukas AB (ja Paraisten Kalkkivuori OY, Chymos) tarvitsi työvoimaa.
Muutto lähelle tehdasta oli edessä. Kortteerimieheksi siis, mutta kun akottui, piti saada isompaa tilaa, oma tupa, oma lupa.
Kaupungin eteläpuolella oli hyvää kangasmaata, pari isoa maanomistajaa (tunnetuimmat lienevät Reijola ja Ruotsi) oli halukas vuokraamaan rakennusmaata, saivatpa jotkut jopa ostaa omaakin maata. Lappeella kun oltiin, kaava ei rajoittanut ja rakennusvalvontakin oli olematonta.
Tykki syntyi tarpeesta. Vähäväkiset ihmiset tekivät koteja itselleen, perheelleen. Tehtiin miten tehtiin, niistä tarpeista, joihin varaa oli. Talon jonakin kivijalkana saattoi olla kanto, seinälaudat ehkä olivat sahan tasauspätkiä, pelti katolla saattoi olla tynnyristä aukaistua ja oiottua. Kadut syntyivät siihen, mistä kuljettiin, katuja ei perustettu eikä kunnallistekniikka kahlinnut.
Pienissä mökeissä oli isäntäperheen lisäksi vuokralaisia ja tilapäisiä yöpyjiä. Tässä nykyisessä kotitalossani oli kolmessa huoneessa ja keittiössä kolme asuntoa ja tarina kertoi, että tien toisella puolella olleen sirkuksen väki kulki keittiön ikkunastakin kortteeriinsa tähän taloon. Ahdasta oli.
Pihat muodostuivat suljetuiksi pihapiireiksi, kun rakennukset reunustivat tontteja (tiloja, meidänkin maapohjamme 511,7 neliömetriä oli Kankaalan tila ja siihen liitetty määräala.).
Oli ulkovessoja, liitereitä, vajoja, mutta myös tilaa possulle, kanoille, jopa lehmille. Kasvimaa piti pienelle pihalle myös saada mahtumaan. Kaivot olivat usein talojen yhteiskäytössä.
Kaupunkiin alue liitettiin 1922, mikä tarkoitti jonkinlaisen kaavan syntymistä olemassaolevan pohjalta. Kadut oikein suunniteltiin ja uutta rakentamista ohjattiin. Mutta edelleen talot saivat sijoittua kadun varteen, ei neljän metrin päähän kadusta. Kunnallistekniikka pani rakentamaan ja perustamaan katuja ja jopa katuvaloja alkoi ilmestyä.
Mutta jokainen uusi kaava on halunnut säilyttää jotakin Tykin omaleimaisuudesta, hyvä niin, vaikka aina uusi aika on toki myös nakertanut sitä ja uudet kaavat ovat teknistäneet ja muuttaneet ilmettä rajustikin.
Täällä pitää olla harjakatto, laudoitetut seinät, säleaita tai hoidettu pensasaita. Tykki-seura on vaatinut ja hiukan saanutkin rakennusoikeuksia pienemmiksi. Mutta aina on poikkeuksia sallittu: miten on mahdollista, että on sekä keltaisia että harmaanvalkoisia tiilitaloja, tasakattotaloja, yhden tason omakotitaloja radan varressa, ylisuuria paritaloja ja omakotitaloja, talot pakotettu kauas kadun vierestä.
Tykin ilme ei todellakaan ole enää se, mitä opimme rakastamaan muutettuamme tänne 1977 keväällä.
Miten tällaiseen omaperäiseen miljööseen sopii esimerkiksi kortteleittain määrätty rakennusten väri? Miksi asfalttikaduissa on reunakivet ja viherkaista reunoissa? Miksi katulamputkin ovat monella kadulla kovan teknisiä ja modernin näköisiä? Minusta suuri osa Tykin viehätystä on juuri yksilöllisyydessä, pehmeydessä, pienessä kapinallisuudessa jopa. Edelleen on kodikkaita pihapiirejä, suorastaan kulttuuripihoja vanhone omenapuineen, marjapensaineen, kasvimaineen, vapaasti kasvavine sireeneineen. Pihat ovat olohuoneita. Puuvajoja, grillikatoksia, terasseja on syntynyt tarpeeseen. Miten saa aikaan kivan pihapiirin, jos talon sijoitus lohkaisee neljän metrin suikaleen kadun varresta ja ajotie autotalliin puolet jäljellä olevasta alasta?
Uusin kaava sallii taas rakentaa paljon vapaammin, esimerkiksi kadun reunaan. Muutenkin kaavan henki on Tykin omaleimaisuuden ja tunnelman säilyttäminen.
----
Tämmöisen pohdinnan syynä on pihassamme juuri valmistumassa oleva pieni puutarhavaja. Se on niin pieni, 9 neliömetriä, että ilmoitusmenettely olisi riittävä. Mutta kun rakennusvalvonnan mielestä se ei mitenkään voisi olla kaupungissa, kun siinä on salvosnurkat, ei ainakaan kadun laidassa.
Siinähän se nyt kuitenkin on ja saa hyvinkin epäkaupunkimaista punamullan väriä pintaansa ja pieleksiin valkoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti