Vuoren kuningas? En, mutta maastokelpoinen ja utelias.
Entä sinä?
Vanhaa Viipurintietä noin kahdeksan kilometriä. Siis ohi Mainaanmäen, sähkölinjan ali ohi Hämmäauteensuon tien. Alahan jarrutella, seuraavasta (pitkospuiden kohdalta, niitä ei näy) vasempaan.
Ja siellähän ne, upeat kalliot, sinua jo odottelevatkin.
Ei tule savolaisia ohjeita tyyliin: - Älä kiännä punaseks mualaamattoman lavon kohalta vasempaan.
Sen sijaan:
Muutaman sadan metrin päässä pysy oikealle kaartavalla tiellä. Puolisen kilometriä ja sitten vasemmalle, mutka oikeaan, ohi pienen hiekkamontun alamäkeen ja jo löytyy hyvä parkkipaikka vasemmalla. (Hyvä? Kerran se suli keväällä aamupakkasen hellittäessä niin löysäksi, että hinausauto piti saada .)
Tupamäelle (Myös joskus Tupavuori) lähtee polku ”parkkipaikan” oikeasta takakulmasta. Matka ei ole pitkä, mutta polku vesoittuu ja urat vaativat kunnon jalkineet. Polku - tai traktoriura - on mahdottoman tylsä, puoli kilometriä jaksaa kyllä, kun vuori palkitsee.
Helpoimmin pääsee ylös seuraamalla oikealle vievää uraa (linjan huoltotie), mutta jyrkännettäkin linjan alla voi nousta melko helpolla siksakilla, siitä on joskus ajettu pyörälläkin. Jyrkänteen alle pääsisi kohdasta, jossa huoltotie tekee jyrkän mutkan oikealle, ikävä kyllä polku on umpeen vesoittunut. Tarkkasilmäisempi saattaa huomata pienen, kivan polunkin huoltotiestä vasemmalle kivien kohdalla. Mäen päällä sähkölinjan alla on mahtava maksaruohoesiintymä.
Laella on polku, se kiertää koko laen ja väliin jää oikein hyvä ja erämainen maasto. Olen siellä tavannut mm. metsoja ja jäniksiä.
Polku vaatii paikoin terveet jalat tai paljon kiertelyä, sillä on kallioportaita. Pyöräilijät ovat tehneet siltoja, joiden luotettavuus on jo lahonnut.
Mäellä on jäkäläisiä avokallioita ja luolamuodostelmia lepakoiden pesiä ja talvehtia, huikeita halkeamia, joiden pohja lienee noin kymmenessä metrissä, osaan mahtuu oikein hyvin putoamaankin ja kiilautumaan kiinni.
Ihmiset ovat oppineet käymään vuorella, jäkälä on tässä kohtaa valitettavan kärsinyt, ei enää yhtä komeaa kuin kuvassa vuodelta 2012. Miksi eivät kävisi: vuoren laki on lähinnä keskustaa oleva erämainen alue, turvallinen suunnistajille, kaunis paikka.
Vuori on kolmelta kantiltaan jyrkkä ja monessa kohdin laskeutuu terasseittain. Maisema on pitkä vain sähkölinjaa myöten ja minusta parhaimmillaan hiirenkorvien aikaan. Luolalouhujen nurkilta näkyy kyllä vähän UPM:n piippujakin. Ympärillä olevalla suolla olen välillä käynyt karpalossa, mutta enemmänkin suolla olemisen kuin marjastuksen takia. Karhunpaska lienee suon komeinta antia.
Tunnen suurta lukkarinrakkautta Tupamäkeen, sillä sain olla mukana Ympäristölautakunnassa päättämässä sen suojelemisesta. Päätös on kyllä kumottu - maakuntakaava tai yleinen mielipide eivät riitä yrittäjän tarpeita vastaan - mutta vielä ei ole mäkeä turmeltu, edes tietä tehty. Tie linjattiin punapäisin rimoin, mutta rimatkin ovat jo nurin ja ilmeisen suuttuneet erämaaolojen vaalijat ovat niitä paiskoneet poiskin.
Valitettavasti ympäristöasioissa näyttää olevan sallittu se, mikä ei nimen omaan ole kielletty, ja toiset lait ovat painavampia kuin toiset. Tahto, yleinen mielipide tai suojeluhalu väistyvät, ne kun eivät ole oikeushyviä.
- - -
Parkkipaikalta on hyvä lähteä myös oikein kauniille polulle, joka vie mm. Lakiamäelle, Alttarkalliolle ja Rapkalliolle.
Kävele tietä (siis ei Tupavuoren polkua) myöten noin 300 m ja käänny oikealle, polulle. Polulla on kuoppia, se on lammikkoinen ja mutainen ja maastopyöräilijät pitävät sen kuraisena syksyin, keväin. Voi vähän taiteilla ja väistellä, ja kunnon kengät voivat silti olla tarpeen. Keppi tai vaellussauva auttavat tasapainoillessa lätäköiden ympäri. Polku vesakoituu nopeasti, ja usein olen risuja kulkiessani napsinut poikki, muuten sateella on kainaloita myöten märkä. Odotan hiirenkorva-aikaa: nousu alkaa kauniina, nuorena harvennuskoivikkona, mutta aika pian pääsee jo kalliolle, Lakiamäelle. Uskomaton tunturinhuippu, kero! Ja täällä on helppo kulkea!
s
Puut ovat harvassa, nekin vähät voimistelevia vänkkäröitä, huonolatvaisia ja kesä 2018 teki suurta lisätuhoa kuivuudellaan. Myös naavaisia katajanvänkkyröitä piisaa.
Laella on useita laajoja, tasaisia avokallioita, ja polusta kauempana lisää. Todella ”lakia” valtava kivimöykky! Polku vie komeiden siirtolohkareiden ohi, ainakin neljä näkyy oikein hyvin polullekin, jos ei olla menemässä vaan olemassa..
Kalliolla on paljon työkoneiden ja mönkijöiden uria, jäkälänsurmia, mutta silti silmänruokaa riittää.
Tien varressa (ei näy polulle) on Karhusjärven Erän maja ja jopa pieni kalliolampi. Majan luota on mönkijäuraa suoraan polulle.
”Keskusaukiolla” on jäkälän lisäksi myös valtavan kaunista sammalta, joka loistaa lumen sulaessa punaisena.
Jos poikkeaa polulta, saattaa löytää varsinkin koilliskulmalta aika kivan puolukkapaikankin. Varo, etteivät upea jäkälä ja sammal turmellu!
Polku laskeutuu hiukan Lakiamäen ja Alttarkallion väliseen notkoon. Märällä kelillä pitää olla saappaat, sillä tähän on tehty muka metsätie. On kasattu siltttiä ja hiekkaa, tasoitettu huonosti, ja saapas saattaa upota kuraan syvällekin. Muka metsäautotie?
Tieuran vasemmalle puolelle jää hauska kuusen lisälatvatupsu noin 20 metriä polulta, kutsun sitä närhenpesäksi. Melko ison kuusen alarungosta puskee selvä uusi tupsu, jota ei oikein oksaksikaan osaa sanoa.
Alatkin päästä Alttarkalliolle. Tienhaara edessä. Vasemmalle? Tie kiertää kallionlakea ja päätyy alas, maantielle vievälle tielle. Tässä on vähän maisemaakin, näkyy mm. Vesitorni, Kimpisen valopylväitä, UPM:n Kaukaan tehtaat. Maisemaa hallitsee sähkölinja, sama, joka halkaisee Tupamäenkin ja kiipeää Rapkallion reunaa ylös.
Tämän tien vasemmalle puolelle jäävä rehevä metsä tarjoaa niin puolukoita kuin kantarellejäkin.
Tästä pääsisi joten kuten alas melkoista metsärinnettä hakkuuaukolle ja edelleen sille metsätielle, jolta polulle lähdit.
Jos lähdet oikealle viitisen metriä, ja heti vasemmalle polkua pitkin, päädyt samaan alasmenotihen.
Oikealle menevän tien varrella, melkein sen lopussa vasemmalla puolella oli hirvi puussa! Siis pää, jalat, vuota. Selitä sinä, minä en osaa!
Jos lähdet oikealle, käännyt seuraavastakin oikealle ja menet mäkeä alas, löydät laavun. Kiva laavu - mutta nimeksi on laitettu Koha on!
Laavun tulisija on hyvän näköinen, mutta niin tiivis, että tuli ei oikein saa ilmaa, polta pientä ja ilmavasti. Puitakin on, on jopa vessa, mutta niin kuin usein, täälläkään ei ole tietoa omistajasta, saako olla, saako käyttää puita jne.
Laavu katsoo nuorta taimikkoa ja sen alla notkossa olisi lähdekin. Se on niin hurjassa rytelikössä, että en suosittele menemään. Itse olen sen käynyt hankikelillä katsomassa, ja oli riittävän vaikeaa silloinkin.
Jos pysyt polulla (siis oikealle muutama metri ja polulle vasemmalle) eka risteyksen jälkeen, törmäät maakasaan. Miksi arvokkaalle kalliolle on kasattu pintamaata? Kasassa kasvaa mm. ukontulikukkia. Alasmenevän tien risteyksessä on tulokaslaji jättipalsamia, tiellä ja tien varsilla kurttulehtiruusua ja lupiinia. Mitä ne suojelukalliolla tekevät?
Tiellä on kyllä pienen apilan näköisiä, keltaisia mailasiakin. Jos jatkat alemmas, vasemmalle johtaa Rapkalliolle vievä polku ja myöhemmin, alempana metsäautotiekin. Oikealle vievä tie vie ylämäkeen Koha on - laavulle.
Tie vie pellon viertä maantielle, eli autollakin laavulle pääsisi - jollei isäntä (?) aina välillä tukkisi kannoilla tai kivillä tietä.
- - -
Alttarkalliolta alas vievän tien varressa, vielä melko ylhäällä, on polku (nyt koneura) vasemmalle taimikon halki Rapkalliolle. Ensimmäisellä kerralla Rapkallio oli aika pettymys, on vain yksi, kalteva, jäkäläinen avokallio. Se on kuin joku laululava!
Mutta poikkeapa polulta!
Avokalliota riittää, on erämaan tuntua, kauniimmalta paikalta näkyy jopa Karhusjärvi. Vuorella olen marjastanut ja sienestänytkin, eikä ole muita näkynyt.
Rapkalliolle kannattaa mennä autolla - minä usein mopoilen - tietä myöten. Auton saa kivasti polun päähän, sähkölinjan lähelle, siitä kannattaa kävellä pari sataa metriä tietä takaisin alas ja kääntyä oikealle, pikkutielle, joka on oikein kivoilla puukirjaimilla merkitty Jänistieksi. Ja sen varrella oikealla ovat ne parhaat paikat ja selvinnee, miksi nimi on Rapkallio, monessa paikassa kallio on kuin terassijärjestelmä, metrisiä pikku jyrkänteitä ja hankala kiivetä. Kalliolta näkyy hiukan Karhusjärveäkin.
Ihan Jänistien päässä on hassu ”tukikohta”. Matkailuperävaunun romu on nostettu korkealle leirimajaksi, on rakennettu oikein teline ja komeat portaat. Ihan siinä vieressä, tien päästä sata metriä oikealle, on kiva siirtolohkare kalliohyllyllä.
- - -
Noin puoli kilometriä Viipurintieltä, ihan heti vasemmalle vievän tien risteyksen jälkeen kannattaa kiivetä oikealle hyvin piiloutuvalle Reijonmäelle. Siitä vain nuoren kuusikon läpi: asiaa ei helpota se, että kuusten alaoksat on karsittu ja oksat ovat liukkaita ja hankalia siinä jalan alla. Matka ei ole pitkä, nousu ei ole rankka ja nousua helpottaa ajatus, että enemmän oksat puussa kulkua estäisivät, on nuori kuusikko niin tiheä.
Melkein huipulla kannatta katsella ja ihmetellä komeita siirtolohkareita, yksi on tietystä kulmasta kuin pyramidi.
Reijonmäen huipulla kannattaa kulkea avokalliota myöten ja kaartaa loivasti vasemmalle katsomaan jyrkännettä, joka antaa kuvan mäen koosta, vaikka sitä ei tieltä edes mäeksi tajua! On myös upeasti naavaa ja hyvin erämaista tuntua.
Jos et kaarrakaan vaan etenet suunnilleen suoraan, päädyt harvennushakattuun vankkaan metsään.
Jo Reijonmäeltä saattaa nähdä - jos osaa katsoa - kermakakun näköisen kallion metsän keskellä mäen päällä. Voi olla vähän kiipeilyä, Reijomäki kun laskee sinne päin pikku hyllyinä. Myös musuja ja sammaleisia kivenvälejä nilkkasi iloksi piisaa.
Tähän, Pienelle Reijonmäelle, ei kyllä maiseman takia kannata tullakaan, vaan uskomattoman hienon jäkälikön takia. Täällä ei varmaan kukaan koskaan käy?
Reijonmäkien ja Viipurintien välinen alue on kartassa merkitty sanalla Letku. Kyllä, on hyvin risukkoista kosteikkoa, isoja valtaojia, Housulampi, muutama pieni avosuopala. Eipä juuri houkuta tulijoita, siis vuorta pitkin!
- - -
Aina ei voi onnistua! Katsoin kartasta: hirmuinen vuori, hirmuinen jyrkänne, komein kaikista. Ja polku ja jopa ajokelpoinen tie vievät jyrkänteen juurelle asti ja tie jopa laelle tai alas ihan viereen. Ja eikö se polku ole Rapkallion polun jatke, lähtee sähkölinjan vierestä tien laidasta. Vain noin kilometri ja Hyypiänvuori on siinä! Tuonne oitis.
Polku vei siihen mihin pitikin. Mutta tylsä polku, enimmäkseen hakkuuaukolla.
Kyllä, on aivan mahtava jyrkänne. Mutta sitä ei näe mistään, kun vanha kuusimetsä on kerrankin jätetty kaatamatta. Nousin aika hankalan jyrkän kohdan - ihan turhaan, vuorelta ei ole maisemaa! Olisin tietysti voinut mennä tietä myöten, mutta oikaisin risuisen taimikon läpi takaisin polulle ja menin Rapkalliolle ihailemaan korvaukseksi jäkälikkökalliolta Karhusjärven siintelyä.
Toinen, pienempi pettymys on Matinmäki. Niitä on kaksikin, toinen on liian lähellä kylää ja avohakattu, mutta toinen on lupaavampi. En uskalla sille autolla, mäki on pehmeä ja jyrkkä, missään ei pääse kääntämäänkään. Tie vie laelle asti, mutta siellä onkin hakkuuraiskio. Mutta kun vähän kulkee, sieltä kyllä löytyy avokalliota ja mukavia kalliohyllyjä kahvistelijan takapuolen alle. Maisema on oikein upea, Karhusjärvi on siinä jalan juuressa, ja kas kummaa, vanha tuttu sähkölinjahan se siinä auttaa orientoitumaan, sama linja halkaisee Tupamäen, hallitsee maisemaa Alttarkalliolta, nousee Rapkalliolle.
- - -
Koiravuori on niin iso, että houkuttelee jo koollaan. Se on myös hyvin näkyvissä ja sen tajuaa vuoreksi. Helpointa olisi mennä Vihtosenjärven ohi, mutta kun kaikille muillekin vuorille olen tätä Letkusta lähtevää tietä mennyt, niin tännekin!
Aja Lakiakalliolle ihan melkein ylös, melkein Karhusjärven Erän majalle asti. Niiltä nurkilta löytyy upea kallioparkkipaikka.
Alas lähtee tie kohti Koiravuorta. Tie näyttää hyvältä - aluksi. Kyllä siitä mopoilee, mutta matalalle autolle löysä hiekka ja isot kivet ja kuopat rankassa mäessä ovat liikaa.
Vuori on minusta komeimmillaan juuri tätä tietä laskeutuessa, komea kalliopahta tervehtii tulijaa.
Ylös? Katso tarkasti, mistä nouset, on haasteita! Voit tietysti mennä taimikkoa pitkin sinne Vihtosen
puoleiseen päähän, mutta eipä ole kiva rypeä epätasaisessa risukossa ja rinteessä. Edellisen kuvan kalliosta vasemmalle siis. Kyllä ylös pääsee, mutta kun olet välitasanteella, onkin taas uutta jyrkkää edessä, lisäksi kaatuneita runkoja ja isoja lohkareita ja pultereita. Välitasanteelta on kiva näkymä Lakiamäelle päin.
Jo löytyy avokalliota, löytyy peltomaisemakin ja tajuaa, kuinka helposti täältä päästä ylös pääsisi...
Vuorta pitkin, laella, on helppoja avokallioreittejä, mutta metsä taas kerran peittää maisemaa.
Esimerkiksi Säinjärvi olisi ihan kiva nähdä! Samaten naapurivuori, valtava Lakiamäki, jota pitää mennä ihmettelemään aivan jyrkänteen reunalle.
Itse olen tullut alas Säinjärven puolelta harvennuskoivikon läpi ja joskus aiemmin, ehkä 80-luvun alussa, alhaalla olevan tien pään kohdilta. Silloin sieltä oli helppo kulkea, nyt siellä on pusikkoa.
Itse vuori on komea katsoa, mutta laelle ei viitsi monta kertaa nousta, ellei pidä nousun haasteista? Parempaa ”keroa” löytyy moneltakin huipulta. Vuoren mahtavuuden ja jyrkkyyden takia kannattaa sen ja Säinjärven väliin jäävä tie marhata useinkin edestakaisin!
Lakiakalliolta lähtevän tien varrella Koiravuori jää vasemmalle, mutta tien ja järven välissä on oikein viehättävä ”apuvuori”, jonka huipulle vie ihan helppo ja hyvä polku. Kyllä tässä kelpaa istua auringossa kuksa kädessä, kuunnella alla olevan Säinjärven lintujen kevättä. Kun tälle kukkulalle ei ole karttanimeä, risti paras kahvitteluseurani sen tietysti Koiranpentuvuoreksi!
