maanantai 27. marraskuuta 2017

Onnellinen mies



Rikas ja mahtava kuningas sairastui.  Kävi jos mitä tohtoria ja viisasta, parrat pärisivät ja neuvoa pidettiin, mutta parannusta ei vain löytynyt.
Epätoivoinen kuningas oli jo valmis kuulemaan mitättömänkin ihmisen neuvoa, ja niin selvisi, että hän paranisi, jos hän saisi onnellisen miehen paidan.
Etsittiin halki valtakunnan, vihdoin löydettiin onnellinen mies, köyhistä köyhin halonhakkaaja - mutta ei hänellä ollut paitaa.

Satu on opetus, raha ei onnea takaa.  Eikö?  Kummallisesti näyttää siltä, että niistä lapsista, joiden vanhemmat ovat joutuneet olemaan tiukoilla taloudellisesti, tulee onnellisempia ihmisiä.  On totuttu odottamaan, on totuttu jäämään jopa ilman, on totuttu jakamaan, on opittu ponnistelemaan jonkin tärkeän eteen. Onneton lapsi onkin se curling-lapsi, jonka edestä kaikki laastaan ja joka kaiken saa itsestäänselvänä ja vanhemmat vielä pörräävät helikoptereina varmistamassa, ettei mikään uhkaa, ettei juuri heidän kullannuppuaan kohdella väärin.

Suurin onni on melkein saavutettu päämäärä?  Suurempi se on kuin jo tavoitettu, mutta pitää olla varmuus, että päämäärä saavutetaan.  No suomalainen tähän: - Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
Ja onnea on myös se, että osaa aina asetaa uusia tavoitteita, kun entinen on saavutettu/saavutettavissa.
Kyllä menneestäkin nauttia saa, mutta tulevan odotus se vasta jotakin antaakin.
Taitaa olla yksi vanhuudenkin määritelmä, että enää ei osaa asettaa tavoitteita elämäänsä.

Toisten kauttakin oman onnensa tavoittaa. Lähipiirissä ja lapsista saa omankin onnensa.  Mutta isomminkin, vaikka menestyneen kehitysyhteistyöprojektin kautta.  Suurimpia ilonhetkiäni on ollut olla väärässä joidenkin oikein heikkojen tai ongelmaisten lasten tulevaisuuden suhteen, on upeaa tavata tasapainoisia aikuisia, mitä heistä tuli.

Olen juuri tullut Helsingistä.  Vietin kaksi päivää ja elin poikien kautta, toimin sylinä ja kaikenmoisten näyttämisten kohteena.  Eilen kävimme ravintolassa syömässä, ja minua oikein herkisti valtava omien joukkoon kuulumisen tunne, hyvä hetki.  Oli - usein on - sellainen olo, että olen saavuttanut elämässä kaiken olennaisen, mitä olen halunnut, ja suuri osa siitä oli läsnä siinä hetkessä.

Mitä on olennainen?
Olen (kohtuullisen) terve.  Olen saanut palvella merkittävässä työssä, ja mielestäni minusta on useaan ihmiseen jäänyt merkittäviä jälkiä, jopa maailmankuvaa (mikä tietysti on juuri se oikea?).  Eläkkeelle koin jääväni arvostettuna ja jopa rakkaana työtoverina, suhde jatkuu yhä.
Olen kohtuullisen onnellisesta kodista ja joutunut todellakin jakamaan ja kamppailemaan kahdeksan joukossa.  Olen onnellisesti naimisissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koen olevani ainakin yhdelle ihmiselle hyvin tärkeä. Sain oman lapsilukuni täyteen, lapsillani menee juuri nyt aika hyvin.  Vävykin sattui vastuullinen ja päin perhettä!  Minulla on ne kaksi Vaarin poikaa ja olen heillekin tärkeä ja rakas.  Olen taloudellisesti jokseenkin riippumaton ja velaton ja eläke riittää elämiseen, muuhunkin on varaa.  Minulla on vähän, mutta todellisia ystäviä.
Paljon muutakin on, toki.  Säröjäkin, mutta pars pro toto, se iso kuva peittää pikku kolhut.

Kell onni on, se onnen kätkeköön!  Kai se kateus olisi kantava voima?  Ja sen kääntöpuoli, oman onnensa, esimerkiksi varallisuutensa näyttäminen, lienee joillekin keino tavoitella omaa onnea.
Siis parempi talo ja auto kuin noilla, surffilautaa, purjevenettä, Harlikkaa, matkailuperävaunu - eikä aikaa koskaan niistä nauttia, kun sitä rahaa pitää olla kaivamassa.  Cargo-kulttuuria en ole koskaan ymmärtänyt, tavaraa hankitaan tarpeeseen, ei siksi, että sitä on.

Tämmöistä poiki syntymäpäivän onnen hetki.
Saa kadehtia, se antaa minulle lisäonnen?

lauantai 11. marraskuuta 2017

Vallankumouksesta 100 vuotta

Venäjän vallankumouksesta on 100 vuotta, siis bolshevikkivallankumouksesta.
Saa olla monta mieltä sen tarpeesta: yksinvalta oli jo helmikuun vallankumouksessa lopetettu ja työväen ja tilattoman väestön asemaa aloitettu kohentaa, irtautumista suursodasta puuhattiin.
Yksisilmäisimmät voisivat jopa sanoa, että puoluediktatuuri oli vaikuttavin motiivi vallankumouksen johtajille - tälle lausumalle antaa kyllä vahvastikin pontta se, että vain pakkotoimin, so. asein , leirein, kansalaiskyttäyksellä järjestelmä pysyi pystyssä.  Järjestelmä vaati myös uhoamisen ulospäin, jotta kansa uskoisi johtajiinsa.
Mutta oli siinä muutakin, paljon.  Mutta toteutuma ei ole samaa kuin tavoite tai unelma.
Kukaan ei voi tosissaan väittää, etteikö Marx olisi tiedemies ja perustavanlaatuinen ajattelija, mutta miten marxilaisuus pitäisi oikeasti toteuttaa?

Vallankumous syö lapsensa. Aina?  Useimmiten  suuri osa alkuajan vaikuttajista tuhotaan väärinajattelijoina, kansanvihollisina.  Puhdistukset voivat ulottua koko kansaan tai ainakin useisiin kansanryhmiin.  Muutenkin vallankumouksista seuraa kymmenien vuosien kaaos, kun esimerkiksi virkamieskunta tuhotaan vanhan vallan edustajana tai sivistyneistö ja mm. opettajat kaikilla tasoillaan johtavat "harhaan" nuorisoa.  Hajanainen kansakunta etsii itseään usein myös sisällissodalla. 

Vallankumouksella pitää olla oikeutuksensa.  Voisi ajatella, että sellainen olisi esimerkiksi äärimmilleen viety jonkin kansanosan kurjistaminen ja hyväksikäyttö ilman minkäänlaisia laillisia oikeuksia parantaa asemaansa.
Mutta entä vallankumouksen jälkeen?  Onko voittaneen aatteen oikeus tuhota tai alistaa kaikki muut.

Toisinkin päin on tapahtunut.  Ihan todellisesti demokraattisin vaalein on valittu sosialismi, jopa niin, että muidenkin puolueiden on sallittu jatkaa toimintaansa.  Mutta sitten on saapunut ratsuväki, esimerkiksi Chile ja Grenada  pakotettiin valitsemaan uudestaan ja oikein.

Yksipuoluejärjestelmä, totalitarismi ovat demokratian irvikuvia.  Maailman vähiten naurettu vitsi on väittää kansandemokratioita demokratioiksi tai henkilökultteja sosialismiksi.  Vai onkohan minua johdettu harhaan, kun minusta Hitler, Stalin, Mao, monet Kimit eivät ole kansansa parhaaksi toimivia demokraattisia johtajia.  Listaa voisi jatkaa, olivatko vaikka Ceausescu tai Bokassa I tai Idi Amin siunaus maalleen tai maailmalle.

Yksinvaltius?  Joskus, kyllä:  kun on yksi ainoa riittävän sivistynyt.  Milloin viimeksi oli tällainen tilanne millään kansakunnalla?  Oliko koskaan.
Oligarkiaa sopii myös ihmetellä, onko todella kansa niin tietämätöntä, että koko valta pitää keskittää.
Tai miten joku Assadin suku voi olla ainoa pätevä hallitsemaan Syyriaa?  Nepotismia on ollut halki historian, esimerkiksi se suuri Euroopan yhdistäjä Napoleon sijoitteli sukuaan ympäri Eurooppaa hallitsijoiksi.  Tokihan kansa voi yksinvaltiaan valitakin, kreikkalais-roomalaiseen tyyliin: kun oli maa uhattuna, valittiin tyranni tai diktaattori määräajaksi johtamaan ulos kriisistä.

Ranskan suuri vallankumous sentään jätti suuria aatteita, tärkeimpänä ihmisoikeudet.
Mitä jäi jäljelle Bolshevikkivallankumouksesta?
Missä on mielipiteenvapaus, todellinen demokratia ja tasa-arvo.
Tsaarin tilalla on taas se ainoa oikea.  Vallassa oleva saa päättää, ketkä saavat osallistua vaaleihin.  Kirkko on taas kaikessa mukana, taloudellinen eriarvoisuus on huutava.  Pravdan tilalla on uudenlainen ainoa totuus, maskirovkaa kansalle.  Jos joku ulkomailla vihjaisee jostakin muusta, hän on fascisti.

Ihan oikein on, että vallankumous ei näkynyt mitenkään tällä viikolla Pietarissa käydessämme.

Ihan vakavissani kysyn, kuinka paljon maailmalla saa taas talous ottaa poliittisesta päätöksenteosta ylivaltaa, ennen kuin jossakin aseet puhuvat?